perjantai 24. huhtikuuta 2015

Viides ja viimeinen video lauantain tapaamisesta: Betty-tapaamisen traileri

Viimeistä viedään! Betty-tapaamisessa kuvattua videomateriaalia oli vielä jäljellä, mutta pätkissä rupateltiin niitä näitä ja henkilökohtaisiakin asioita. Päätin siis käyttää niistä osan mykkinä ja täydentää "Betty-tapaamistrailerin" valokuvilla, Bettyn aikakauden musiikilla ja sitaateilla sarjan kirjoista. Lopuksi vielä muutin sävyn seepiaksi, jotta pääsemme mahdollisimman autenttiseen tunnelmaan.


Tämäkin video on nähtävillä myös Bettyn Youtube-kanavalla.

Teen näistä videoista vielä yhden koostepostauksen, johon ne kaikki tulevat "tapahtumajärjestyksessä". Oletko pitänyt näistä?

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Neljäs video lauantain tapaamisesta: esittelyä niin tarinassa kuin sen ulkopuolella

Neljännen Betty-tapaamisvideon aika! Koska näitä tulee nurinkurisessa järjestyksessä, pääsette nyt kuulemaan, miten osallistujat kertovat, kuinka löysivät Bettyt ja esittelevät lempihahmonsa ja/tai -kohtauksensa sarjasta sekä tietysti vaatteensa, joissa noudatettiin Bettyn aikakauden tyyliä. Kuulettepa minunkin lempikohtaukseni - ja näette vilauksen aidoista luukkupöksyistä!




Jälleen video on nähtävillä myös Bettyn Youtube-kanavalla.

Vielä yksi video on tulossa, lyhyt fiilistelypätkä, jonka voi näyttää sellaiselle joka kysyy: "Mikä ihmeen Betty-tapaaminen? Mikä ihmeen Betty?"

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Kolmas video lauantain tapaamisesta: Betty-tietokilpailu ja nekukas tee

Kuuluisa Betty-tietokilpailu vihdoinkin livenä! Sekä nauttimamme kello viiden tee, jonka saattoi ehkä etäisesti aavistaa muistuttavan rouva Wallacen luomuksia... Ja tietysti söimme myös nekkuja!



Vielä on luvassa sekä läsnäolijoiden esittelyä Betty-kirjojen lempikohtausten ja -henkilöiden kautta että vaatetuksen esittelyä ja myös yleistä tunnelmointia. Pysykää siis kanavalla - myös YouTubessa!

torstai 16. huhtikuuta 2015

Toinen video lauantain tapaamisesta: Bettyjen taustasta ja kirjoittamisesta

Pala kerrallaan näitä tulee! Tässä puolen tunnin sessiossa kerron (jälleen kerran tietysti...) Bettyjen synnystä ja kirjoitustavastani sekä jaamme mietteitä erityisesti Myrskyn vuosiin liittyen.


tiistai 14. huhtikuuta 2015

Ensimmäinen video lauantain tapaamisesta: yleistä keskustelua

Videoiden muokkaus on yllättävän hidasta, joten saatte elävää kuvaa Betty-tapaamisesta vähän kerrassaan. Toivottavasti se ei haittaa!

Teen näitä jotenkin nurinkurisessa järjestyksessä tapahtuma-aikaan nähden, niin että tämä on aivan lopusta, jolloin osa väestä jo on lähtenyt tai lähtemässä. Tässä on vapaata keskustelua ja tarina hattunaulakon takana... :)

Lisää tulee tämän viikon aikana. Kaikki videot tulevat nähtäville myös Bettyn omalle Youtube-kanavalle.


sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Ensimmäisiä kuvia Betty-tapaamisesta

Eilen 11.4.2015 toteutui ajatus, joka heitettiin puoliksi vitsinä ilmoille joskus viime syksynä: Betty-tapaaminen! Kymmenen Bettyn ystävää ympäri Suomen vietti iltapäivän ja illan vuonna 1909 rakennetussa hotelli-ravintola Almassa Bettyn ja tämän aikakauden tunnelmissa.

Päivä oli ikimuistoinen kaikin tavoin, jopa sää suosi meitä tänä kylmänä keväänä. Tässä hiukan ensimmäistä kuvasatoa. Varsinaisia tapahtumavideoita joudutte odottamaan, kunhan ehdin leikata ne. Ette te jaksaisi katsoa kolmea tuntia toisten puhumista. :) Mutta tämän postauksen lopussa on elävänä kuvana vähän tunnelmointia ja vähän naurua.

Duncan taisi olla aika moderni, mutta että näin moderni... :) Sami laittaa läppäriä ja dataprojektoria valmiiksi.

"Rouva Brodien kallein aarre on kuitenkin Charlie-prinssin kuva, jota menimme katsomaan kirjastoon aterian jälkeen. Se on kullatuissa kehyksissä ja sen edessä on aina maljakollinen tuoreita valkoisia ruusuja." Kehykset ovat kullattomat eikä kuva ole seinällä, joten ruusut sijoitettiin viereen, mutta täytyihän Charlie-prinssin olla mukana! (Välillä kyllä mietin, alkoiko tilan somistus muistuttaa jonkin kultin palvontamenoja...
Myös alkuperäinen käsikirjoitus oli esillä, vaikka en antanutkaan kenenkään lukea sitä! Tämän kuvan otti Tarja.

Sinikan kanssa odottelemme vielä muita...


...ja tässä meitä on jo osa joukosta koolla...
...ja tässä lisää...
Vaikka Betty elää 1900-luvun alkua, hän vaikuttaa vahvasti somessa. Aika monta profiilikuvaa taisi päivittyä jo ennen kuin ehdimme saliin!
Jouduimme odottelemaan hiukan, jotta salissa ollut yksityistilaisuus päättyi, mutta lounas taisi kaikkien mielestä olla sen arvoinen!
Puhujanpönttö kuulemma sopisi täydellisesti suffragettipuheelle. Meillä vain oli niin paljon muuta puhuttavaa!

Ensimmäinen oikea ryhmäkuva otettiin näyttämön portailla.
Sitten tietysti otettiin myös yksityiskuvia. Tässä on kuvattavana Kaija, mutta Tarja on kuvannut minun tukkaani. (Olen aina tahtonut tuollaisen pompadour-kampauksen, ja taikuri-kampaajani sen minulle teki hädin tuskin olkapäille yltävistä hiuksista!)


Marja-Leenalla oli - totisesti! - suffragetin housuhame.
Alla lisää ihania naisia. Tarinat kunkin puvun taustoista olivat todella mielenkiintoisia, niistä tulee videota myöhemmin. On upeaa, että Betty koskettaa niin monenikäisiä ja monenlaisissa elämäntilanteissa olevia! Sanoinkin, että jos minulta kysyttäisiin "tyypillistä Bettyn lukijaa", voisin vastata vain: nainen!






Rakastava puolisoni viisasteli minulle aamulla, että jos olen Bettyn äiti, olen noin 160-vuotias. Tätä kuvaa katsoessani tajusin, että asuni on koko lailla vuodelta 1902, jolloin Bettyn tarina alkaa, ja että Cathy Stewart oli tuolloin 42-vuotias, vuotta vanhempi kuin minä nyt!
Tarja oli käsitellyt tämän kuvan, ja se näyttää melkein pelottavan aidolta! (Sami tosin vähän närkästyi, kun solmin hänen solmionsa englantilaisella solmulla!)
Lounaan jälkeen siirryimme yläkerran Pikkukabinettiin. Alma on samalta vuodelta, jolloin Betty ja Duncan muuttivat Fort Williamiin. Kuva on Tarjan.

Huone oli pieni ja lämmin (varsinkin, kun kevätaurinko paistoi juuri siltä puolen!), mutta niin oli tunnelmakin.

Kaijaa kiitämme tästä "opettajatar-poseerauksesta"! :D Minä kerroin vähän Bettyjen synnystä ja kirjoitustavoistani, pidettiin jännittävä tietokilpailu - ja puhuttiin paljon.
Tarja otti kuvan, kun Marja-Leena virkkasi pitsiä batistinenäliinan reunaan.


Kello viideltä meille tarjoiltiin tee - ja Leenalla oli kaikille nekkuja!

Betty ja rouva Wallace muistivat läsnäolijoita pienin paketein.


Älkää nyt vain kertoko Isoäidille tästä kuvasta. Mutta kun toiset halusivat nähdä aidot alushousuni - todellinen Victoria's Secret! Oman isoäitini emäntäkoulussa 1920-luvulla tekemät.
Sitten huomasimme, että erittäin ruman paperitelineen takana oli erittäin kaunis naulakko. Ja päätimme somistaa sen. Eikö alemmassa kuvassa näytäkin aivan siltä, kuin Tiedon kunnaiden tytöt olisivat kokoontuneet yhteen? (Ja yksi herrasmies.)


Aika kului kuin siivillä, vasta iltaseitsemältä loppujoukkomme malttoi tehdä lähtöä - joidenkin oli pitänyt lähteä jo aiemmin. Terassilla viimeinen yhteiskuva ja vakuutus siitä, että ensi vuonna uudestaan! Oletkohan sinäkin silloin mukana?

Tässä vielä pari videopätkää odotellessa varsinaisia. Ensimmäisessä pukeutumista ja tunnelmointia ennen tapaamista - pahoittelen siirtymien välissä olevia häiriöitä, elokuvatyökaluni halusi tietysti kiukutella juuri nyt!



Ja loppukevennys! En yhtään muistanut, että Sami testasi videokameraa ennen muiden tuloa, saati että se oli tallentanut näin kuolemattoman lausahduksen. Ovatko Betty ja Beverly siis Facebook-kavereita??


Jatkoa seuraa myöhemmin!

Betty-tietokilpailu

Siltä varalta, että tuntisitte olonne haikeaksi, kun kaikki spesiaalit on eilen julkaistu, pääsette nyt testaamaan Betty-tietämystänne tai kertaamaan eilistä tietokilpailua! Toivottavasti Slideshare toimii. Pahoittelen, jos jossakin diassa vastaustekstit menevät kysymyksen päälle...

HUOMATKAA, että kysymystä seuraa heti vastaus, kun seuraavan dian klikkaa (siksi dioja on yli sata, vaikka kysymyksiä on kuutisenkymmentä). Ja oikeat vastaukset tulevat virallisen totuuden mukaan, eivät eilisten paljastusten..!! ;)

PÄIVITYS: Ainakin minulla tämä upotettu diaesitys lakkaa toimimasta dian 92 jälkeen. Klikkaa tätä linkkiä, niin pääset suoraan Slideshareen, siellä esityksen pitäisi toimia loppuun asti. Voit hypätä suoraan haluamaasi diaan samalla tavalla kuin Youtubessa.

Betty-tietokilpailu from Kaisa Viitala

Mihin osasit vastata ja mihin et? Mitä jäi vielä kysymättä? 

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Muuttunut luku: Betty maailmalla -kirjan loppu - Betty-spesiaalin osa 7/7

Olin kauan kahden vaiheilla siitä, julkaisenko tätä Betty maailmalla -kirjan viimeisen luvun alkuperäistä versiota vai en. Minulla on muistikuva siitä, että kun kuutamoilta Morarissa kävi niin romanttiseksi, halusin tähän viimeiseen lukuun reipasta komiikkaa. No, reipas komiikka ja typerä farssi ovat kaksi eri asiaa, ja tämä keikkuu aika pahasti siinä rajalla...

Päätin kuitenkin, että olette ansainneet päivän huipennuksena (??) myös tämän kokemuksen. Huomaattehan, että alunperin Duncan ei ollut sairastanut Amerikassa keuhkojaan ja oli huomattavasti parempivointinen kuin lopullisessa versiossa — ja että minulla ei ollut paljonkaan käsitystä rahan arvosta Bettyn aikaan, kun sallin kustantajan lähettää ennakkomaksun noin hillittömälle summalle! 

Mutta — jälleen — itsellenikin yllätyksenä tuli se, millaisia tulevaisuuden suunnitelmia Duncanilla on verrattuna julkaistuun versioon. En muistanut lainkaan, että hän puhui niistä noin pitkälle, luulin, että ne olivat vain omassa päässäni! Jossakin takaraivossa nimittäin eli koko ajan ajatus jatko-osasta, mutta sepä ilmestyikin toistakymmentä vuotta myöhemmin aivan erilaisena kuin alkujaan kuvittelin.

Luvun runot olin löytänyt Edith Holdenin teoksesta Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906 (alkuk.), jota siteerasin muuallakin alkuperäisversiossa. Tuo ihastuttava teos opetti minut maalaamaan, tekstaamaan ja lausumaan Scottia myös teekutsujen ulkopuolella.

Kultaiset vuodet


Pappilan olohuone oli vastasiivottu ja kiilsi. Pastori itse istui huoneessaan kirjoittamassa saarnaa, ja Annie virkkasi pitsiä koettaen näyttää niin säädylliseltä kuin papinrouvan kuului.

-Ihmiset, jotka sanovat "mitä minä sanoin", ovat ärsyttäviä, mutta tavallaan ymmärrän heitä. Annie vilkaisi Bettyyn, joka istui sohvalla nöyränä kuin ripitettävä pyhäkoululainen, vaikka suupielessä kureili hymy. -Olen iloinen, että tulit järkiisi.

-Saanko synninpäästön?

-Sinä kullanmuru! Ja virkkaus lensi lipaston alle, kun Annie hypähti syleilemään Bettyä. -Miten onnellinen sinusta tuleekaan!

-Onnellisempi kuin sinä ja Napier?

-Ei, se on sentään mahdotonta.

-Enpä luule. Betty katseli pappilan ikkunasta yli kypsänkeltaisten vainioiden ja luumupuiden, joiden oksat valittivat hedelmien painosta. -Minulle elokuu on ollut kaipauksen kuukausi. Nyt se on tulvillaan toivoa kuin toukokuu.

-Ei sananjalka liikahda,
väreettä vesi on.
On kotka pesän turvassa
ja hirvi pensaston.
Vaimenee laulut lintujen,
ei hyppää lohikaan.
Tummana uhkaa ukkonen,
Ben Ledin kummun kaukaisen
se kietoi purppuraan,
Annie lausui hiljaa. Sitten hän hymyili. -Nyt näet, että luen muutakin kuin aikakauslehtiä.

-Muistatko... kun olin lähdössä Tiedon Kunnaille... Rob kiusoitteli minua ja sanoi, ettei kukaan mies huoli vaimoa, joka siteeraa Scottia teekutsuilla.

-Nämä eivät ole teekutsut, Luojan kiitos! Ja nyt näen, että Duncan on tulossa sinua hakemaan.

Betty sanoi näkemiin ja kiiruhti pitkin hiekkakäytävää. Duncan oli tullut Kuusikukkulalle pyytääkseen Bettyn kättä tämän vanhemmilta, ja hänet oli puoliväkisin sijoitettu vierashuoneeseen elokuun loppuun asti, koska hän kaipasi raikasta maalaisilmaa ja voisi sitten matkustaa Edinburghiin yhdessä Bettyn kanssa.

-Kirje sinulle, Duncan sanoi, kun he tapasivat veräjällä. -Ja postissa odottaa vielä kolme pakettia. Isoin on Nottinghamista.

-Sarah kulta! Tiedätkö, minua nolottaa. Se episodi Jerryn kanssa kun oli sellainen... Ja kaikki lähettivät lahjoja... Ja nyt he alkavat sen uudestaan!

-Piatsi ettei tämä ole mikään episodi, Duncan ilmoitti. -Avaa nyt jo tuo kuori, minä olen koko matkan postitoimistosta koettanut arvata, mitä asiaa kustantajallasi on.

Betty veti hiusneulan tukastaan ja avasi kirjeen. Hän luki sen nopeasti ja huudahti sitten riemastuneena:

-Voi — Duncan — he julkaisevat sen! Jatko-osan Joannalleni! Olen niin iloinen!

-Mitä sinä puhut? En edes tiennyt, että olet kirjoittanut sellaisen. Duncan sieppasi kirjeen ja lukaisi koneellakirjoitetun tekstin. -Totisesti, tyttökulta, olet sinä aikamoinen!

-Ja tässä kirjassa — uskotko — Joanna on Rod Wishartille oikein kiltti, Betty kertoi. -Täällä on maksumäärys — katsotaanpa... Voi ei!

Vallaton tuulenpyörre oli tanssinut halki kylän, ja äkkiä se nappasi paperin, jonka Betty oli vetänyt kuoresta, ja lennätti sen kauas Brownien puutarhaan.

-Minun neljäsataa puntaani! Betty parkaisi. Duncan hyppäsi puutarha-aidan yli ja melkein tavoitti maksumääräyksen, joka kuitenkin äkillisestä vapaudesta riemastuneena syöksähti navetan katolle; ja Bettyn miettiessä, hyväksyisikö pankki lantakasassa vieraillutta arvopaperia, uusi tuuli sieppasi sen ja hyppelytti kauas navetan takaiselle niitylle, jolla Brownien lehmät viettivät aurinkoista kesäpäivää.

-Hyvä tavaton! huudahti rouva Brown, joka oli ilmestynyt parahiksi portaille nähdäkseen Duncanin liukuvan alas matalalta katolta kiertääkseen sitten navetan kohti niittyä. Betty oli jo ehtinyt sinne maantietä pitkin ja kurottui juuri ottamaan maksumääräystä, ennen kuin joku lehmistä söisi sen, kun paperi taas kerran lensi tiehensä.

-Nyt se menee, Betty huusi itku kurkussa. -Se putoaa kanavaan tai Glasgow'n tielle, ja ihmiset ajavat sen yli!

Duncan, joka ei ollut kuukausiin juossut näin ja oli paitsi hengästynyt myös onnellinen huomatessaan, että jalat taas kannattivat, ravasi niityn yli niin, että lehmät loikkivat mölisten kauemmas, kiipesi aidan yli ja kiiruhti ylös mäkeä. Mäki sattui kuulumaan Alex Stewartin peltoon, jolla hän yleensä piti lampaita, jmutta joka nyt oli tyhjä aidan särkymisen vuoksi. Alex oli harjanteella korjaamassa mainittua aitaa, ja nähdessään ilmassa leijuvan paperilapun ja sen perässä epätoivoisesti juoksevan Duncanin hän teki muutamia johtopäätöksiä ja lähti laskeutumaan rinnettä.

Tuuli oli tyyntymässä ja maksumääräys laskeutui melkein suoraan Alexin käteen, mutta samassa hän kompastui, huojui edestakaisin ja lähti lopulta vierimään rinnettä alas kuin keila. Tapaus ei olisi ollut täydellinen, ellei hän olisi törmännyt Duncaniin. Kuin iso lumipallo he tömähtivät aitaa vasten, ja Brownien lehmät, jotka olivat ennättäneet rauhoittua, loikkivat jälleen.

-Varjelkoon, oletteko te vielä hengissä? Betty huudahti ja kiipesi aidan yli. -Duncan, sano jotakin!

-Ei minusta taida tulla maastojuoksijaa, Duncan puuskahti ja nousi niskaansa hieroen istumaan. -Sinulla on näköjään Betin maksumääräys, Alex.

-Voi kiitos! Betty työnsi karkulaisen tarkasti vyöhönsä. -Ei uskoisi, että yhdestä kirjasta on näin hirveästi vaivaa!

Sinä iltana Annie ja Napier tulivat Kuusikukkulalle, sillä Annie tahtoi harjoitella paremmalla pianolla niitä lauluja, jotka laulaisi Bessin ja Frankin häissä seuraavana päivänä.

-Eikö tämä ole suloista, Betty sanoi kävellessään Duncanin kanssa hämärtyvässä puutarhassa, kun Annien soitto helisi avoimesta ikkunasta.

-Ennen tapasin aina unelmoida, että kuljen kanssasi suuressa puistossa ja jostakin kuuluu musiikkia, ja sinä olet siinä vain minua varten — eikä maailmassa ole ketään muita.

Betty punastui ja nauroi. Duncan kiersi käsivartensa tytön ympäri ja mietti, oliko kenelläkään toisella koko maailmassa näin pehmeitä olkapäitä.

-Mutta meidän pitäisi nyt suunnitella vähän tulevaisuutta, hän sitten sanoi.

-Älä nyt ole niin järkevä, Betty torui lempeästi. -Ei elokuun iltoja ole luotu sellaiseen. Ja eikö kaikki ole selvää — teemme kumpikin työtä ensi vuoden, ja sitten... Tyttö punastui taas ja istuutui kivipenkille. Duncan asettui nurmikolle voidakseen pitää päätään hänen sylissään ja nauroi.

-Rakkaani, kyllä meidän on nyt oltava hieman järkeviä. Minä koetan ahkeroida ensi vuonna isän kaupassa niin paljon kuin voin, mutta — kultaseni, nyt sinun pitää sanoa, olenko suuruudenhullu. Katsos, minä tiedän, ettet sinä voi elää kaupungissa loppuikääsi, ja näiden kahden vuoden jälkeen se olisi vaikeata minullekin. Niinpä olen ajatellut perustaa kaupan tänne, Glen Longiin.

Betty oli hetken vaiti.

-Oletko sinä tosissasi? hän lopulta kysyi. -Long on pieni paikka.

-Ei ole, jos vuoritilat lasketaan mukaan. Ja herra Bairdilla on kaupassaan kovin pieni valikoima paperi- ja kangastavaraa — Robin on haettava koulutarvikkeet Ballachulishista, ja samoin kaikki vaatekankaat ja verhot on ostettava sieltä. Se tulee kalliiksi ja luulen, että Longin väki olisi kiitollinen omasta kangas- ja paperikaupasta. Jos vielä hankkisimem lehmän, muutaman lampaan ja kasvimaan, niin luulen, ettei sinulla olisi valittamista. Mitä sanot?

Betty nieleskeli. Oikeastaan hän ei ollut edes uskaltanut ajatella tulevaisuutta — hän oli pelännyt, että Duncan tahtoisi jäädä Edinburghiin kuten Jerrykin. Ja nyt tämä!

-Minä luulen, että se on oikein hyvä suunnitelma, hän sanoi silittäen hellästi Duncanin punaista tukkaa. -Voi, olen niin iloinen!

-Niin minäkin. Pelkäsin, että sanoisit minua haaveilevaksi hupsuksi.

-Onko kirjailijalla varaa soimata kattilaa? Betty nauroi. -Nouse ylös sieltä nurmikolta nyt, kaste on salakavalaa. Kävellään vähän Keijulehdossa ja mennään sitten sisään teelle.

Keijulehto oli yhtä salaperäinen ja unelmoiva kuin jokaisessa elokuussa, jotka Betty muisti. Karhunpentujen polkua peitti pehmeä sammal, ja Ikivihreä kuusi huokaili itsekseen. Niin, kerran Napier MacPherson oli kosinut Bettyä täällä — ja nyt Annie oli hänen vaimonsa!

-Eikö ole kummallista, miten asiat aina järjestyvät, Betty sanoi puoleksi itsekseen.

-Minun vakaumukseni on, että asiat tpaahtuvat aina juuri niin kuin on paras, Duncan vastasi yhtä mietteliäästi. -Jumala tietää parhaiten.

He pysähtyivät puutarhaan johtavalle portille ja kuuntelivat Annien laulua, joka kaikui tänne hiljaisena, kuin pienen Amorin ääni.

-Kai muistat vanhan ystävän
ja hetket yhteiset?
Kai muistat vanhan ystävän
ja päivät mennehet?
Nyt sulle käden ojennan — 
sä siihen tarttunet?
Kai muistat vuodet kultaiset
ja maljan siemaiset?

-Tästä ne alkavat, Duncan sanoi ja astui Bettyn rinnalla puutarhaan. -Meidän kultaiset vuotemme.
****

Tähän päättyvät Bettyn paljastukset. Toivottavasti niistä oli huvia!
Myöhemmin tähän blogiin ilmestyy valokuvia ja videota tänään toteutuneesta Betty-tapaamisesta. 
Kuitenkin jo sitä ennen, huomenna tasan klo 12.00, tähän blogiin ilmestyvät Betty-tietokilpailun kysymykset vastauksineen. Tervetuloa testaamaan tietämystä!

Muuttunut luku: Betty avaa silmänsä – Betty-spesiaalin osa 6/7


Klo 15 spesiaalissa kerrottiin siitä, miten Duncanin hahmo ja hänen kohtaamisensa Bettyn kanssa muuttuivat matkalla käsikirjoituksesta julkaistuun blogiin. Tarina huipentuu (ja koko sarjan oli tarkoitus alunperin päättyä!) iltahetkeen Morarin hiekkarannalla, jolloin Betty rohkaisee Duncania kosimaan vielä kerran.

Mutta hetkinen. Eihän se alunperin näin mennyt. Betty oli toki nähnyt unen, jolla pelasti Duncanin hengen, ja kaikki hänen ympärillään olevat toki tiesivät heidän kuuluvan toisilleen — mutta ei Betty niin helposti periksi antaisi! 

Hetket Morarissa muuttuivat siis sen verran julkaistaessa, että katsoin parhaaksi laittaa ihmeteltäväksenne luvun Yllätys loppuosan ja koko luvun Betty avaa silmänsä alkuperäiset versiot…

Yllätys


***
-Anteeksi, hän sanoi katuvaisena, -ei ollut tarkoitus, että saikähdät kuoliaaksi.

Betty nauroi vähän sekopäisenä ja joi kiitollisena veden, jonka Moira Fleming ojensi.

-Minulla ei ollut aavistustakaan, että sinä… Hyvä Luoja, miten laiha sinä olet… Miten ne antoivat sinun matkustaa? Milloin olet tullut?

-Uhkasin karata sairaalasta, ellei minua päästettäisi. Tulin eilen Glasgow’n satamaan. Duncan ahmi silmillään Bettyn kasvoja puhuessaan. Muu seurue oli äkkiä poistunut huoneesta ja Betty nousi hämillään istumaan.

-Oletko terve? hän kysyi.

-Taatusti. Musta surmakaan ei olisi pitänyt minua poissa täältä, kun tiesin sinun tulevan. Duncan tarttui äkkiä Bettyn kaulassa olevaan medaljonkiin. -Tuntuu kuin ihmiselämä olisi kulunut siitä kevätillasta kaksi vuotta sitten, jolloin istuimme kahvilassa ja minä kerroin lähteväni.

Betty yritti sanoa jotakin, mutta purskahtikin itkuun. Duncan veti hänet syliinsä, antoi tytön itkeä olkapäätään vasten ja silitti tämän hiuksia. Mutta hetken kuluttua Betty tempasi itsensä irti ja oikoi jakkuaan. Hän oli iloinen, että oli sittenkin pukeutunut kermanväriseen jakkupukuunsa, sillä se korosti hänen hiustensa kullanväriä.

-Emme me saa — kauheata jos joku näkisi… Missä muut ovat?

Jos Duncanin kasvoilla vilahtikin pettymys, ei hän paljastanut sitä, vaan avasi oven viereiseen ruokasaliin. Chrissyn ilme oli selvän odottava, ja nyt hän vilkaisi Alan Smolletiin selvästi harmissaan. Bettyä alkoi kiukuttaa. Kylläpä tässä nyt temppuiltiin!

Onneksi rouva Anderson tuli samassa pyytämään heitä pöytään, johon lounas oli katettu. Täysihoitolassa oli Flemingien lisäksi vain muutamia muita vieraita, niin että tunnelma oli aterialla tuttavallisen leppoisa. Rouva Fleming ja Chrissy hemmottelivat Duncania ja syöttivät tämän täyteen pieniä herkullisia voileipiä ja mainiota perunasalaattia. Moira Fleming puolestaan vilkaisi silloin tällöin Bettyyn ja hymyili.

Lounaan jälkeen nuoriso päätti lähteä katsomaan kuuluisaa hiekkarantaa. Chrissy ja Alan kulkivat etummaisina, Betty ja Duncan heidän jäljessään, ja äkkiä Betty tunsi itsensä niin iloiseksi, että olisi voinut tanssia eteenpäin. Duncan käveli tuossa hänen vieressään, laihtuneena ja kalpeana tosin, mutta yhtä iloisena ja hauskana puhetoverina kuin kaksi vuotta sitten. Betty nojautui hänen käsivarteensa ja olisi tahtonut suudella sinistä taivasta ja harmaita kallioita ja vieläpä merta, joka äkkiä kuohui heidän edessään.

-Oh! huokasi Betty. Hän ei edes muistanut, että hiekkaranta oli noin säkenöivä ja tuulen poimuttama.

-Kultainen kuin sinun tukkasi, Duncan sanoi.

-Hopeinen se on. Sinä loukkaat minua!

Duncan nauroi.

-Tänne meidän pitää tulla joskus eväskorin kanssa, hän ehdotti. -Mutta nyt en panisi pahakseni mukavaa istuinta. Duncan vilkaisi ympärilleen ja istuutui sitten laakealle kivelle.

-Sinä karkasit sairaalasta, myönnä pois, Betty nuhteli. -Eivät ne olisi laskeneet sinua.

Chrissy tahtoi katsoa, löytyisikö vesirajasta simpukankuoria, ja Alan seurasi häntä uskollisesti. Betty istuutui kivelle Duncanin viereen.

-Mihin sinä aiot nyt ryhtyä? hän kysyi.

Duncan katseli merelle ja antoi tuulen viilentää kasvojaan.

-En oikein tiedä. Minun pitäisi jo vakiintua, mutta en tiedä…

-Kirjoitit oppineesi paljon New Yorkissa.

-Niin opinkin. Mutta katsos, tahtoisin perustaa oman liikkeen — jos palaan isän kauppaan, olen aina hänen määräysvaltansa alaisena. Ei, haluan oman putiikin, vaikka kuinka pienen ja vaatimattoman, kunhan se vain on omani.

-Edinburghiinko?

Duncan kohautti olkapäitään.

-Tämä on vain unelmaa — kuten niin moni muukin asia. Hän vilkaisi Bettyä harmailla silmillään, ja tyttö lehahti hehkuvan punaiseksi. Hän oli jo toivonut, että Duncan olisi unohtanut “hempeilemisen”.

Betty avaa silmänsä


Lämpimät heinäkuun päivät kuluivat niin hauskoina kuin ne vain voivat olla silloin, kun neljä nuorta ihmistä tekee yhdessä huviretkiä, käy poniajeluilla, pyöräilee halki pienten somien rannikkokylien tai vain istuu kallionharjanteella ja katsoo, miten meri käy yhä uudelleen suutelemassa punastuvaa rantahiekkaa.

Vahvistavasta meri-ilmasta huolimatta Duncan oli vielä hieman heikko. Hän oikaisi miltei päivittäin itsensä salongin leposohvalle ja pyysi, että Betty tulisi puhelemaan. Silloin Chrissy ja Alan saivat kuljeskella kahden puutarhan siimeksessä.

-Sinä olet muuttunut, Betty sanoi eräänä pölyisenä iltapäivänä, kun salongin suuret ranskalaiset ovet oli avattu puutarhaan, jossa molemmat rouva Flemingit istuivat ompelemassa.

-Uskallanko toivoa, että olen tullut aikuiseksi? Duncan kysyi hymyillen ja silitti kuin ajatuksissaan pyöreää kättä, joka oli ajautunut leposohvan laidalle. Betty koetti vetää kätensä irti, mutta Duncan pujotti sormensa hänen sormiensa lomaan. -Siitä on pitkä aika, Sappho.

-Olin väärässä. Sinä et ole muuttunut miksikään.

Mies nauroi nyt ja suuteli Bettyn sormenpäitä.

-Anna anteeksi. Mutta olen ollut ilman sinua kaksi vuotta. Mitä pikkukaverille muuten kuuluu?

Betty hengähti helpotuksesta ja alkoi kertoa Jerryn edesottamuksista niin mehevästi, että Madeleine Fraserin “häijyyteen” päästäessä Duncan oli pudota sohvalta pelkästä naurusta.

Illalla Betty harjasi Chrissyn paksua punaista tukkaa heidän yhteisessä pienessä huoneessaan. Meren kohina kuului avoimesta ikkunasta ja kevyt tuuli värisytti valkoisia ruusuja, joita rouva Anderson oli poiminut heille.

-Sinä näytät paljon iloisemmalta kuin tänne tullessasi, Chrissy sanoi, kun Betty sitoi valkoisen nauhan hänen hiuksiinsa ja asettui itse kammattavaksi.

-Meri-ilma tekee hyvää.

-Älä höpsi meri-ilmasta. Kultaseni, etkö voisi uskoutua minulle?

-Missä asiassa?

-Olet tuhma tyttö, Bet.

-Chrissy, älä unohda, ettemme me saa määrätä toisten ihmisten elämästä, hyvä jos omastammekaan. Älä koeta järjestää yhtään mitään! Bettyn ääni oli äkkiä niin vihainen, että Chrissy suuteli häntä lepytellen ja alkoi sitten puhua kuutamotansseista, jotka järjestettäisiin täysihoitolan puutarhassa heti, kun elokuun kuu olisi tarpeeksi keltainen.

Seuraavan viikon ajan rouva Anderson järjestikin tarjoilua ja herra Anderson hommasi nöyrästi paperilyhtyjä ja raketteja. Lähikylien nuoret olivat tulossa sankoin joukoin, sillä täysihoitolan kuutamotanssiaiset olivat kuuluisat.

-Luuletko, että olen nyt tarpeeksi sievä? Chrissy kysyi levottomana istuutuessaan peilin ääreen tanssiaisiltana.

-Täydellinen. Betty kiinnitti kaksi kullankeltaista kehäkukkaa hänen hiuksiinsa. -Alan pökertyy ihastuksesta. Eikö hän muuten ole vielä — puhunut?

-Ei. Chrissy huokasi ja puisti päätään niin, että vallaton kullanpunainen kihara lensi edestakaisin valkoisen niskan yli. -Ehkä hän ei aiokaan — puhua.

-Kyllä hän — puhuu. Betty taputti punastuvaa poskea ja tarkasti sitten oman valkoisen musliinipukunsa. Se oli hyvin yksinkertainen, mutta myös hyvin soma, ja Duncanin harmaat silmät välähtivät, kun Betty neljännestuntia myöhemmin astui puutarhaan, jonka jo täyttivät useat tanssivat parit. Herra Fleming oli sulkenut kirjakaupan viikoksi ja matkustanut perheensä luo, ja rouva Flemingin kasvot säteilivät hänen liidellessään ohi.

-Sinä olet kuin keijukainen, Duncan sanoi kumartaessaan Bettylle ja laskiessaan sitten kätensä tämän vyötäisille. -Enkö ole aina sanonut, ettei sinulta voi kieltää mitään, kun olet valkoisessa musliinipuvussa?

-Siinä tapauksessa pyydän, ettet purista niin kovasti. Betty vetäytyi taaksepäin moittiva ilme kasvoillaan. -Se ei ole sopivaa.

-Äsh! sanoi Duncan ja aikoi ilmeisesti tuoda julki muutamia mielipiteitä maalaistyttöjen vanhanaikaisesta kasvatuksesta, mutta vaikeni viisaasti.

Kuu loisti taivaalla täydellisen pyöreänä ja keltaisena kuin juusto. Toisinaan meren laulu ylitti gramofonin äänen, ja välillä kypsiä omenoita kannattavat oksat kahahtivat, kun joku rakastunut pari katosi puutarhan hämärään. Toisinaan Duncan koetti vetää Bettyn lähemmäs itseään, vain sen verran, että olisi voinut tuntea raikkaan kielonkukkahajuveden tuoksun, mutta tyttö nyrpisti suutaan ja vetäytyi lopulta kokonaan vapaaksi.

-Mennään mieluummin kävelemään, hän sanoi.

He kulkivat alas rantaan vievää tietä. Bettyn valkoinen puku loisti yössä kuin tähti — “minun elämäni tähti”, Duncan ajatteli ja päätti samassa, että yrittäisi vielä kerran. Ellei Sappho nyt suostuisi, olisi Duncanin vain koetettava jotenkin paikata murtunut sydämensä.
 
“Morarin hopeamalja” säkenöi kuutamossa salaperäisemmin kuin päivänvalossa milloinkaan. Aallot olivat lempeämpiä, hiekka poimuttui kuin kangas.

-Kaunista, Betty sanoi hiljaa. Hänen mielessään ui joukko sanoja, jotka alkoivat hitaasti muotoutua säkeiksi. Runo oli melkein valmiina aivoissa ja etsi vain omaa lokeroaan, jossa voisi odottaa, kunnes Betty kirjoittaisi sen, kun Duncan äkkiä puristi tytön sormet omiinsa.

Säkeet hajaantuivat kuin pelästyneet perhoset.

-Mitä nyt? Betty kysyi ärtyneesti. Sitten hän veti henkeä ja punastui. Harmaissa silmissä oli jotakin, joka hämmensi.

-Siitä on aikaa, Bet — vuosia. Silloin me olimme lapsia, mutta nyt olemme monien kokemusten kasvattamia — ajattelemme järkevämmin… Ja kuitenkin, Bet, Sappho — kuitenkin minä yhä rakastan sinua.

-Voi, älä — et saa!

-Rakastan sinua! Duncan toisti ja näytti siltä kuin olisi tahtonut ravistella itsepäistä opettajaneitiä edessään. -Tule vaimokseni, minä rukoilen —  lupaan, että saat kunnon kodin, lupaan tehdä työtä — rakkaani, suostu!

Betty oli puristanut silmänsä kiinni ja hänen luomensa värähtelivät. Tässä se nyt tuli — pitikö hänen suostua? Luopua urastaan? Vasta kaksi vuotta hän oli opettanut…

-Älä ole typerä, hän sanoi ja räväytti silmänsä auki.

Duncan valahti kalpeaksi kuin lakana. Tämä siis oli hänen kohtalonsa. Mutta enää hän ei kerjäisi, ei pakottaisi Bettyä naimisiin säälistä. Hän astui askelen taaksepäin, kääntyi ympäri ja lähti kävelemään hiekkarannan yli miettien, miksi milloinkaan oli astunut laivaan New Yorkin satamassa.

Betty seisoi hiekan keskellä yhteen puristetuin käsin ja vapisevin huulin. Mitä hän oli mennyt tekemään? “Nyt minä vain rukoilen, että Hän olisi avannut silmäsi”, oli Isoäiti  sanonut, ja kuin painajaisunessa Betty tunsi, miten Duncan kulki pois hänen elämästään, yhä kauemmas — kohta hän katoaisi pensaisiin…

-Duncan!

Toinen pysähtyi, mutta ei kääntynyt. Betty alkoi juosta epätoivoisesti, mutta hiekka upotti ja hän kaatui itkien ja pyörällä päästään. Duncan oli mennyt, mennyt iäksi vain, koska hän oli niin ylpeä!

-Sappho, rakas lapsi.

Duncan polvistui nyyhkyttävän tytön eteen, istuutui lopulta ja veti Bettyn syliinsä. Tämä painoi märät kasvonsa miehen paidanrintamukseen ja itki pois kaiken — salatun rakkauden ja ylpeyden ja pelon. Duncan silitti Bettyn kiharoita, kunnes ne ottivat niin paljon vapauksia, että hän katsoi parhaaksi vetää hiusneulat irti ja antaa kultaisen tukan valahtaa valkoisen puvun hartioille.

-Olet niin kaunis, hän sanoi hiljaa.

Betty purskahti hysteeriseen nauruun. Hänen nenänsä oli tulipunainen, tukka auki, posket hiekassa — ja Duncan sanoi häntä kauniiksi!

-Taidat tosiaan olla rakastunut, tyttö läähätti. Sitten hän hillitsi itsensä ja suuteli Duncania hyvin varovasti suupieleen. -Anna anteeksi.

-Minä en oleta, että elämäni kirjailijattaren aviomiehenä tulisi olemaan helppo, Duncan sanoi vakavasti, mutta nauru kimalsi silmien harmaudessa.

-En minä tahdo olla kirjailijatar… tahdon olla vaimosi. Betty punastui ja hypisteli Duncanin solmioneulaa.

-Sinusta tulee sekä kirjailijatar että vaimo. Duncan suuteli Bettyä hyvin päättäväisesti. -Ja nyt lienee paras, että luikimme kumpikin huoneisiimme. Emme ole nyt siinä kunnossa, että voisimme näyttäytyä tanssiaisissa — tämä hiekka on tarttuvaa laatua. Anna minä kannan sinut.

-Hassu, et sinä jaksa — olet vasta noussut sairasvuoteelta ja — sitäpaitsi — minä lihoin viime talvena kaksi paunaa.

Bettyn tunnustus ei ollut mitenkään erityisen huvittava, mutta Duncan heitti päänsä taaksepäin ja nauroi niin, että kalliot kaikuivat. Lopulta Bettykin alkoi hihittää, ja vanha kuu-ukko puisti päätään ja virnisti.

Klo 19 ilmestyy tämän päivän viimeinen spesiaali, ja kuten voitte päätellä, se käsittelee Betty maailmalla -kirjan viimeistä lukua — jonka piti olla koko sarjan viimeinen.

Poistettu luku: Hunajapurkki - Betty-spesiaalin osa 5/7

Kun Betty on ensimmäisellä joululomallaan Edinburghista, hän pääsee mukaan uudenvuodentanssiaisiin. Alkuperäisessä tekstissä tanssiaisia edeltävät hyväntekeväisyysmyyjäiset,  joissa Betty saa huomiota.

Koko tämä luku jäi pois julkaistusta versiosta, ja myöskin seuraavan luvun alku muuttui sitä myöten hieman. (Minusta tuntuu, että Betty on siivonnut nuoruutensa tarinaa siltä varalta, että hänellä olisi joskus tyttäriä, jotka ottaisivat mallia äitinsä edesottamuksista...) Tässä siis puolitoista lukua tarinaa ihailijasta, joka on jäänyt kokonaan unohduksiin.

Hunajapurkki


Suuri sali alkoi olla täynnä väkeä. Betty seisoi postikorttipöytänsä takana ja hymyili ohikulkeville. Hän aikoi olla rouva Lindsayn luottamuksen arvoinen.

-Päivää, Betty! Se oli Jamie. -Joko sinulla on ollut asiakkaita?

-Ei vielä, mutta sinähän voitkin ostaa kauniin kortin Floralle. Betty esitteli varastaoaan. -Eikö hän muuten tule?

-Tulee kyllä, jäi vain ostamaan nuttua Meggielle. Paljonko tämä maksaa? Jamie otti kortin, jossa kaksi kyyhkystä istui kuhertelemassa.

-Viisi shillinkiä, aion myydä samanlaisen Alexille ja Unalle.

Jamie maksoi, rupatteli hetken ja katosi sitten ihmisvilinään etsimään Floraa ja Meggietä.

Betty istuutui jakkaralle. Äiti oli myymässä kahvia ja leivonnaisia ja Rose kotona pesemässä tukkaansa — tämä ehtisi kuivattaa sen illaksi. Oli hauskaa katsella tätä hyörinää; Betty oli kyllä varannut Duncanin Kreikkalaisia runoilijoita mukaansa, mutta seurasi mieluummin näytelmää ympärillään.

Duncan taas. Tyttö huokasi. Kaikki välipäivät olivat serkut ja sisarukset kiusoitelleet häntä "alamaalaisella ihailijalla", ikäänkuin Duncan — Jamietakin vanhempi — voisi olla kiinnostunut hänestä muuten kuin kiusoittelumielessä.

-Päivää, neiti.

Betty hypähti pystyyn, mutta oli samassa vaipua uudelleen istumaan. Pöydän toisella puolen seisoi nuori mies, jolla oli syvänruskeat silmät ja tukka. Hän hymyili vähän, ja Betty punastui heleästi änkyttäessään:

-Pä-päivää! Millaista korttia etsitte.

-En ole varma, katselisin vain.

Betty levitteli kortteja. Vihdoin nuori ies valitsi kuvan pienestä pulleasta Cupidosta.

-Anteeksi röyhkeyteni, mutta te ette taida olla Ballachulishista, hän sanoi.

-Ei, olen Glen Longista. Betty laski vaihtorahaa pää kumarassa eikä tiennyt, kuinka herttaisen vaikutuksen teki.

-Niin ajattelinkin, en ole nähnyt teitä aiemmin. Saanko esittäytyä? Nimeni on Donald Menzies. Nuori mies ojensi kätensä, ja Betty tarttui siihen hämillään.

-Bet-Beatrice Stewart, hän mumisi.

-Oletteko tuomari Stewartin tyttäriä?

-Olen.

-Arvasin sen. Tunnen vanhemman sisarenne, ja olette kovasti hänen näköisensä.

Betty hymyili. Se oli sama hymy, jonka Duncan oli halunnut nähdä, ja nyt se valloitti Donald Menziesin.

-Ei kai tanssikorttinne ole täynnä iltaa ajatellen? hän kysyi. -Ajattelin vain, että olisin onnellinen, jos soisitte minulle kunnian tanssia edes yhden tanssin kanssanne.

-Oh, ei se ole täynnä. Betty punastui vähän. -Voitte toki...

Donald Menzies aikoi sanoa vielä jotakin, mutta Alex ja Una työntyivät pöydän ääreen, ja niin hän vain kumarsi, hymyili ja lähti.

-Kuka tämä nyt sitten oli? kysyi Alex hyväntuulisesti. -Sinustahan on tullut oikea hunajapurkki, jonka ympärille kärpäset kokoontuvat!

-Älä ole tahditon, Una nuhteli. Hän olisi mielellään nähnyt Bettyn edes vähän pettyneenä kulkiessaan käsi tämän komean serkun käsivarrella, mutta sen sijaan tämä suorastaan säteili. Olihan Alex tosiaan jo puhunut jotakin jostakusta edinburghilaisesta — täytyisikin ottaa siitä selvää Roselta illalla.

-No, millaisen kortin tahdot? Alex kysyi Unalta. -Valitse vapaasti.

Una valitsi kauan. Vihdoin hän päätyi samanlaiseen korttiin kuin Donald Menzies äsken.

Heidän mentyään Betty istui taas jakkaralleen. Hän otti Kreikkalaisia runoilijoita käteensä, mutta jäi tuijotttamaan prologirunoa hajamielisenä. Jos joku olisi juuri silloin kysynyt, mitä tyttö ajatteli, olisi hän vastannut unelmoiden:

-Mahdanko pitää enemmän ruskeista vai harmaista silmistä?

Asiakkaita kävi pitkin päivää, ja vihdoin kaikki viisi paksua nippua olivat menneet. Rouva Lindsay kiitti Bettyä sydämellisesti: tämän hymy oli kuulemma houkutellut paikalle enemmän nuoria miehiä kuin vuosiin. Betty hymyili valjusti, sillä tahtomattaankin hän muisti Alexin puheet hunajapurkista. Hän meni keittiöön auttamaan äitiä ja rouva MacDonaldia astioiden pesussa, pakkasi sitten Kuusikukkulalta tuodut kupit ja lautaset koriin ja lähti äidin kanssa asemalle odottamaan Glen Longiin menevää iltapäiväjunaa. Oli suloista vaipua junan penkille ja lepuuttaa väsyneitä jalkojaan.

-Äiti, Betty sanoi miettiväisesti, kun juna oli nytkähtänyt liikkeelle.

-Niin, kultaseni? Cathy Stewart katsoi lempeästi tytärtään.

-Enkö — enkö saisi kammata hiuksiani illalla ylös?

-Et, olenhan sanonut, että saat odottaa, kunnes täytät kahdeksantoista.

-Tämän kerran, äiti! Betty mankui. -Vain tänä iltana!

-Miksi juuri nyt? Älä höpsöttele, kultaseni.

Betty huokasi. OIkeastaan hän oli arvannut, että äidin suostuttelu oli toivotonta. Olisi vain ollut niin hauskaa näyttää illalla vähän täysikasvuisemmalta.

Kotona Rose harjasi vyötärön alapuolelle ulottuvaa kiiltävää tukkaansa. Se oli kaunis tukka, mutta Bettyn oli kihara; hän lohduttautui sillä nytkin ja ajatteli, että ehkäpä kiharat pukivat häntä paremmin kuin nuttura.

-Mitä sinä tiedät Donald Menziesistä? Betty kysyi sukeltaessaan alushameisillaan vaatekomeroon etsimään silkkipukuaan.

-Donald Menziesistä? Miten niin?

-Tapasin hänet. Betty kertoi tarinan mahdollisimman välinpitämättömästi.

-Vai niin, hän. Hauska poika, mutta oikea casanova — älä ota vakavasti mitään, mitä hän sinulle sanoo.

Betty oli löytänyt silkkipuvun ja hautasi nyt kasvonsa pesuvatiin salatakseen punastumsiensa. Ei kai Rose huomannut — ei, hän nipisteli juuri kulmakarvojaan. Eikä Donald Menzies voinut olla sellainen — ei toki.

Rob lähti hakemaan Annaa ja Charles Moore tuli noutamaan Rosen omalla reellään. Niinpä tuomarin reessä istuivat vain tuomari, Cathy-rouva ja Betty. John ei olisi tullut mukaan mistään hinnasta, ja Annie ei päässyt, vaikka olisi tahtonutkin.

Ajo Glen Longista Ballachulishiin kesti kauan, ja Betty katseli pakkaskuulasta taivasta ja mietti, mitä kaikkea olisi tapahtunut ennen kuin he ajaisivat takaisin. Toivottavasti Frank ei käyttäytyisi kuin mikäkin typerys, hän voisi pilata koko illan. Rose olisi seitsemännessä taivaassa, ja Rob pitäisi huolen siitä, ettei Anna vilkaisisikaan ketään toista. Tyttö hymyili. Millaisessa roantiikan pyörteessä he elivätkään!

Uudenvuodentanssiaiset


Aluksi tanssiaiset tuntuivat olevan Bettylle unelmien täyttymys. Donald Menzies oli kohtelias ja hurmaava, ja tyttö tunsi itsensä tavattoman täysikasvuiseksi. Mutta kun kokooonnuttiin kuuntelemaan neiti Beatonin laulua ja seuraamaan pikku kuvaelmaa, veti Rob Bettyn syrjemmälle.

-Sinulla ei pitäisi olla mitään tekemistä tuon hyypiön kanssa, hän sähähti Donaldiin viitaten.

-Ja miksi ei, jos saan kysyä? Betty kivahti.

-Katso.

Betty kääntyi katsomaan Donaldia, joka puheli kuiskaavalla äänelä eräälle ballachulishilaiselle tytölle ja sai tämän punastumaan.

-Minä uskon, että tuo salaperäinen Duncankin on sinulle parempaa seuraa, Rob mutisi. -Ole nyt järkevä.

Betty nielaisi, sitten hän kohtasi veljensä siniset silmät, joissa oli rehellistä huolestumista. Ei, Rob ei halunnut olla inhottava; hän tahtoi todella auttaa.

-Hyvä on, tyttö mutisi, ja Rob puristi rohkaisevasti hänen käsivarttaan, ennen kuin meni takaisin Annan luo.

Tämän jälkeen Betty kelpuutti kavaljeereikseen vain serkut ja toiset Glen Longin pojat. Ewan oli hyvällä tuulella ja hauskaa seuraa, ja Frank koetti sovittaa töykeää käytöstään puhelemalla iloisesti kaikesta maan ja taivaan väliltä.

Illallisen jälkeen tanssi jatkui. Bettyn hiukset alkoivat kuitenkin ottaa liian suuria vapauksia, ja niinpä hän pujahti naistenhuoneeseen korjaamaan tukkalaitettaan --- [Luku jatkuu kuten julkaistussa versiossa.]


Donald Menzies siis hylättiin julmasti, sillä loppujen lopuksihan Bettyn sydän sykkii vain Duncanille.
Vai miten se olikaan ja mitä Morarin hiekkarannoilla lopulta tapahtui?
Tästä enemmän klo 18 spesiaalissa.


"Tiedäthän, miten hän osaa katsoa poikiin" - Betty-spesiaalin osa 4/7

Bettyn ulkonäköä ei sarjan julkaistussa versiossa kuvata kovin tarkasti, eikä missään sanota, onko hän erityisen sievä. Jotakin viehättävää hänessä kuitenkin on, sillä nuorukainen toisensa jälkeen lankeaa hänen lumoihinsa. "Tiedäthän, miten hän osaa katsoa poikiin", sanoo Myra Knox takanapäin, ja Betty parka koettaa epätoivoisesti miettiä, miten oikein erehtyy näihin katsomaan.

Kaksi salattua ihailijaa


Koska Bettyn ihailijoiden määrä kasvoi jo epäuskottavaksi jopa tällaiseen tarinaan suhteutettuna, heitä on karsittu melko tavalla julkaisuvaiheessa. Kirjan alkuosa, jonka kirjoitin muutenkin käytännössä täydellisesti uudelleen, paljastaa kaksi nuorukaista, joiden te ette ehkä olisi osanneet arvata toivoneen Bettyltä muutakin kuin ystävyyttä.

Alex-serkku, joka julkaistussa versiossa on Bettylle lähinnä kuin Jamien kaksoisolento eli turvallinen isoveli, on alkutekstissä aivan jotakin muuta. (Muistattehan, että Alexin isä on Geordie-setä, joka aikoinaan epätoivoisesti jahtasi Cathyä!)

Vaikuttaa siltä, ettei Alex ollut aivan tosissaan vaan pikemminkin härnäsi kipakkaa nuorta serkkuaan, joka äsähteli Alexille milloin mistäkin. Silti hän katsoi asiakseen suudella 16-vuotiasta Bettyä Keijulehdossa — monta vuotta ennen kuin Betty julkaistun version mukaan sai ensisuudelmansa Flemingien eteisessä (tai missä se nyt ikinä sitten tapahtuikin...).

Kirjoittaessani kirjan alkua kokonaan uudestaan karsin pois nämä juonenkäänteet ja tein Alexista Bettylle kyllä läheisen, mutta hyvin veljellisellä tavalla. Silti alkuperäinen vyyhti heijastui jollakin tavalla lopulliseenkin tarinaan, sillä olen aina ollut sitä mieltä, että Betty oli hiukan ihastunut Alexiin, ja että siihen on syynsä, ettei Una MacDonald, jonka kanssa Alex sittemmin meni naimisiin, pidä Bettystä.

Napier MacPherson ei myöskään ollut ensimmäinen, joka kosi Bettyä, vaan joku ehti ensin tämän 17-vuotissyntymäpäivänä. Alkutekstissä päivää kuvataan kahdessa luvussa: ensimmäisessä päivän hauskuuksia kirjojen tunnistamisineen ja toisessa illan tanssiaisia. Julkaistussa versiossa nämä kaksi lukua on yhdistetty, ja loppu saattaa vaikuttaa hiukan töksähtävältä, sillä – sieltä on leikattu pois pitkä pala, kosinta jälkipyykkeineen.

Julkaistussa versiossa Betty pakenee tanssisalista kuistille vähän haikeana toivoen, että jotakin tapahtuisi, jokin olisi erilaista. Lopulta hän kuitenkin vain poimii kukan pukunsa kaula-aukkoon ja palaa sisälle. Tai näin hän antaa meidän ymmärtää.

Mutta mitä todella tapahtui? ;)

Bettyn toive kuitenkin toteutui. Puoli yhdeksältä Meg Murray tuli kuiskaamaan, että Frank odotti kuistilla. Kummissaan tyttö astui ulos. Frank tuli hänen luokseen.
-Mitä sinä tahdot? Betty kysyi iloisesti, vaikka jokin nuorukaisen katseessa kertoi sen hänelle.
-Minulla on... tärkeää asiaa.
Frank vei Bettyn kaiteen viereen. Elokuun hämärä yö oli laskeutumassa, kukkien tuoksut kohosivat kuin huntu puutarhasta ja Bettyä värisytti. Frank oli niin vakava, aivan toinen poika kuin se, joka aamulla antoi hänelle ruusun jokaisesta oikeasta arvauksesta.
-Bet, sanoi Frank hiljaa, -minä rakastan sinua. Tahdotko tulla vaimokseni?
-Minä? Betty kohotti kasvojaan ällistyneenä. Sitten hän tunsi tumman punan leviävän poskilleen. -Kuinka minä...
-Olen ajatellut sinua joulusta alkaen. Bet, mieti vähän. Menen sisään, ja jos tahdot — myöntyä, kiinnitä tuo lilja povellesi. Jos kieltäydyt, heitä se pois. Frank puhui nopeasti, puristi Bettyn käsiä ja kuiskasi vielä mennessään: -Rakastan sinua!
Betty jäi yksin kuistille. Puutarhassa liikkui muutama haaveileva pari, huvimajasta loisti valo ja hän oli näkevinään Robin ja Annan varjot.
Jos hän myöntyisi — silloin jäisi koulu, oppi, kaikki. Jos hän kieltäytyisi — niin mitä sitten? Äiti ja isä eivät tahtoisi, että hän sitoutuisi näin varhain. Eikä hän rakastanut Frankia, ei tipan tippaa. Oliko hän herättänyt turhia toiveita? Ei tietääkseen, ei joulun jälkeen. [Viittaus sekamelskaan, jonka Marie-serkku aiheutti saapumisellaan, ja Bettyn yritykseen ärsyttää Alexia huomioimalla Frankia.] Miettiväisesti Betty irrotti liljan vyöstään ja musersi sen viiileät terälehdet sormissaan.
-Jumala, anna tämän olla oikea ratkaisu, hän ajatteli.
Astuessaan taas saliin Betty näki Frankin ikään kuin vavahtavan. Mutta samassa Ewan oli siinä, ja he keinuivat musiikin laineilla, kunnes Betty vetäytyi erääseen ikkunasyvennykseen. Hetken kuluttua rouva Stewart raotti verhoa.
-Voitko pahoin, kultaseni?
-En, äiti. Mutta tahtoisin puhua kanssasi.
Rouva Stewart istuutui tyttärensä viereen.
-Mitä sinulla on sydämelläsi?
-Äiti, minua on... kosittu. Betty tuijotti uusia hansikkaitaan.
-Kuka? kysyi Cathy-rouva pienen hiljaisuuden jälkeen, jonka aikana hän tajusi, että pikku-Betistä oli tulossa nainen.
-Frank.
-Ja mitä sinä vastasit? Rouva Stewart otti tytön käden omaansa.
-Kieltävästi. Enhän voinut suostua: olen niin nuori, ja kaikki jäisi, koulu, kaikki...
-Olet oikeassa, pikku Bet, olet liian nuori sitomaan itseäsi mieheen. Ja isäsi ja minä emme oikein pitäisi siitä, jos ottaisit serkkusi. Emme me sinua nyt luostariinkaan laittaisi, mutta... Ymmärräthän, mitä tarkoitan?
-Ymmärrän, äiti, Betty sanoi hymyillen. -Ja olen iloinen siitä, että tein mielestäsi oikein.
-Teet aina oikein, kunhan kuuntelet omantuntosi ääntä, rouva Stewart sanoi vakavasti. Sitten hänkin hymyili. -Mene nyt nauttimaan nuoruudestasi, lapsukainen. Kuukauden kuluttua on sinullakin alkanut työ.
Betty nousi, syleili äitiään ja kuiskasi:
-Kiitos!
Cathy-rouva suuteli häntä, ja yhdessä he pujahtivat verhon takaa.
Bettyn sydämeen koski, kun hän näki Frankin surulliset kasvot, mutta asialle ei voinut mitään. Ei kai ollut hänen syynsä, ellei Frank ollut "se oikea"!
Kun vieraat olivat lähteneet, raahautui Betty lopen uupuneena vuoteeseen. Hän jaksoi juuri ja juuri lukea iltarukouksensa ja veti sitten onnellisena peiton korviinsa. Silloin huoneen yli kantautui Rosen kuiskaus:
-Betty...
-Mmhh...
-Minä aion kysyä nyt suoraan kosiko Frank sinua?
-Kosi. Betty yritti hautautua tyynyyn.
-Mitä vastasit?
-Kieltävästi tietenkin. Hyvää yötä!
Jälkimmäinen lause tuli sellaisella ponnella, että Rose ymmärsi keskustelun päättyneen. Hän huoahti, kiersi peitteen ympärilleen ja mietti nukahtamiseensa saakka sitä, miksei Betty huolinut sileää sormusta, kun sellainen oli mahdollisuus saada.

Koko episodi on sanansaattajana toimivine ystävättärineen ja kukkasymboleineen kuin jostakin Bettyn kertomuksesta! Se on niin typerä, että muutamaa vuotta myöhemmin Betty olisi todennäköisesti purskahtanut nauruun (vrt. eräs teatterikäynti Bettyn ja Duncanin ollessa jo kihloissa: “Kyseessä oli hyvin romanttinen kappale, joka esitettiin sellaisella paatoksella, että Betty hytkyi pidätetystä naurusta ensimmäisestä näytöksestä alkaen”).

Mutta seitsentoistavuotiaana hän otti asian kauhean tosissaan, vaikka kyseessä on niin puhdasverisen lapsellinen tempaus, että jos Betty olisikin jonkin mielenhäiriön vuoksi vastannut myöntävästi, Frank olisi todennäköisesti hämmentynyt aivan täysin. Tosin vielä seuraavana jouluna Frank käyttäytyy varsin happamasti, kun Bettyä kiusoitellaan Duncanin antamalla paketilla.


Nuori herra Oag


Duncanille omistetussa spesiaalissa kerron, että ensimmäisessä käsikirjoitusversiossa koulutoverin vanhempi veli pyöri Bettyn mielessä huomattavasti enemmän kuin julkaistussa kirjassa. Hyvin pian totesin, että jos aion kirjoittaa kirjaa pidemmälti kuin pari sivua ennen hääkelloja ja saada siihen yhtään jännitystä, tarvitaan Duncanille vastavoima.

Gerald Oag syntyi siis aivan vain kilpakosijan tarpeeseen, ja kakkossijalla hän on saanut tyytyä olemaan siitä pitäen. Kun nyt luin käsikirjoitusversion kuvausta Bettyn ja Jerryn ensikohtaamisesta, olin pudottaa mapin käsistäni. Mitä ihmettä minä olin oikein Jerryä synnyttäessäni ajatellut??
-Tämä on Bet Stewart, esitteli Jessie ja tuntui samassa saavan ajatuksen. -Olemme luokkatovereita. Jerry on poikakoulussa, Bet.

Betty rypisti kulmiaan. Hän pelkäsi kaikesta huolimatta, että Jessie alkaisi hyvän hyvyyttään järjestellä asioita.

-Hauska tutustua, Jerry sanoi ja ojensi kätensä. -Duncan on puhunut paljon teistä — Sapphosta, kuten hän sanoo.

-Duncan? Bettyn kulmakarvat olivat singota otsalta.

-Olemme Flemingien perhetuttuja ja käymme heillä usein. Jerry hymyili. Hän oli hauskannäköinen hymyillessään — yhtä hauskan näköinen kuin Kenneth Knox konsanaan.

-Vai niin. Betty nielaisi. "Perhetuttu" kuulosti melkein viattomalta.
Siis hyvä tavaton... Minulla ei ole pienintäkään muistikuvaa siitä, mitä olisin ajatellut tehdessäni Jerrystä ja Duncanista tuttavia, hyvä jottei veriveljiä. Toisaalta: jos olisin pitänyt kiinni tästä juonenpäästä, siitä vasta olisikin saatu mehevää draamaa! Mutta kyllä myöhemmässä käsikirjoituksessa kilpakumppanit ovat toisilleen yhtä vieraita ja yhtä hyytävissä väleissä kuin julkaistussakin versiossa, niin että taisin unohtaa moiset perhetuttavuustyperyydet alkuunsa.

Jerry Oag on niin täsmällinen nuori mies, että hänestä kertoviin kohtauksiin ei ole tullut juuri laisinkaan muutoksia julkaisuvaiheessa. Luvussa Kihlaus on yksi Bettyn päiväkirjamerkintä marraskuun 7. päivältä jätetty pois, mutta sekin koskettaa enemmän Duncania.
Pikku Eliza kirjoitti minulle kirjeen. Jos hän olisi vähän vanhempi ja viisaampi, loukkaantuisin sen sisällöstä, mutta onhan tuollaiselle lapselle annettava anteeksi.
Kotona 1. marraskuuta
Rakas Bet,
Äiti sano etä minun pitää kirjottaa Sinulle Kirje, kun Sinä menet Naimisiin. Sitten Hän sano että pitää onnitella, mutta minä en halu. Mikset Sinä mene Naimisiin Duncanin kanssa? Minä tykkään Duncanista. Me oltiin Alexin ja Unan Häissä ja Rouva Brown sano etä Isän ja Äidin ei pitäisi antaa Sinun olla Kihloissa vieraan miehen kansa.
Ottaisit nyt Duncanin.
Eliza
On se nyt ihme, etten saa itse valita sulhastanikaan!
Hetkinen. Ei Jerry nyt sentään niin täsmällinen ollut! Hänessä on tulinenkin puolensa, jonka ilkeämielinen kirjoittaja tosin siivosi pois julkaisuvaiheessa. Luvun Epävarmuutta alkutekstissä ei totisesti puhuta ruokakalustoista!

Alkuperäinen teksti:
Mutta hän ei voinut olla ajattelematta edellisiltaa. Isoäiti oli ollut ompeluseurassa ja Annie jonkun ystävättärensä luona, ja Betty oli istunut salissa Jerryn kanssa. Jerry oli tahtonut suudella ja hyväillä häntä, mutta Betty oli vastustellut ja ollut lopulta oikein vihainen, itsekään tietämättä miksi.

-Sinä olet suloisen ujo, Jerry oli sanonut, -mutta sulhasellakin on jotakin oikeuksia!

-Minä en pidä siirapista, Betty oli vastannut.

Tyttö huokasi vähän kulkiessaan kadun yli. Heillä ei mennyt hyvin, kyllä Jerrykin sen ymmärsi. Betty tiesi myös, miksi asiat olivat näin. He olivat yksinkertaisesti liian erilaisia; Jerrylle rakkaus merkitsi vain suudelmia, Bettylle myös keskusteluja, hyvää ystävyyttä. Jerry valitsi ammatin palkan, Betty kutsumuksensa mukaan. Kertoisiko Jerry koskaan satuja heidän lapsilleen?

Julkaistu teksti:
Mutta hän ei voinut olla ajattelematta edellisiltaa. Isoäiti oli ollut ompeluseurassa ja Annie jonkun ystävättärensä luona, ja Betty oli istunut salissa Jerryn kanssa. Jerry oli puhunut tulevaisuudesta, ehdottanut, että he kävisivät katsomassa jotakin asuntoa, joka oli tulossa myyntiin, ja sanonut äitinsä kysyneen, mistä Betty aikoi hankkia kankaat kapioihinsa ja millaisen ruokakaluston tämä tahtoi häälahjaksi.

-En minä ole ajatellut sellaista! Betty puuskahti. -Enkä minä osaa ajatella mitään asuntoa!

Jerry oli näyttänyt melkein vihaiselta.

-Käsittääkseni meidän on tarkoitus mennä naimisiin ensi kesänä, hän sanoi moittien. -Mutta sinä et ole sanonut vielä edes päivämäärää!

-Kesään on pitkä! Betty oli vastannut ja tuntenut kylmiä väreitä.

Tyttö huokasi vähän jatkaessaan matkaa Charlotte Squarelle. Heillä ei mennyt hyvin, kyllä Jerrynkin täytyi se ymmärtää. Betty oli kyllä yrittänyt miettiä, johtuiko se hänestä, ja muuttaa käytöstään. Mutta aina se ei onnistunut. Jerry puhui asunnosta ja ruokakalustosta, mutta kertoisiko tämä koskaan satuja heidän lapsilleen?
Julkaistun version luettuaan ei tarvitse ihmetellä, miten Isoäiti tohti jättää Bettyn Jerryn kanssa kahden kesken, vaikka Duncanilta se oli myöhemmin ehdottoman kiellettyä! Mutta toisaalta alkuperäinen versio antaa kyllä Jerrystä paljon inhimillisemmän kuvan — alkaa suorastaan ymmärtää, miksi Madeleine häneen lopulta retkahti.

Yksi on joukosta poissa


Loput miehet, jotka Bettylle huomiotaan osoittivat — Napier MacPherson, Robert Melville ja keitä näitä nyt oli — ovat päätyneet julkisuuteen samanlaisina kuin alkujaan jossakin jokivarren koivikossa tai vinttikamarini hämärissä ruutupaperille kirjoitin. Tämä kertonee siitä, että kukaan heistä ei ollut kyllin tärkeä muokattavaksi, kuten Duncan.

Tai hetkinen. Olihan Bettyllä vielä yksi ihailija, joka ei päässyt julkaistuun versioon edes mainintana. Kuka oli Donald Menzies? Hänestä enemmän klo 17 spesiaalissa.

Sisään astui Duncan Fleming – Betty-spesiaalin osa 3/7


Kun Betty ensimmäisenä koulupäivänään Naisopistolla tutustuu luokkatovereihinsa ja Christina Fleming mainitsee, että hänellä on yksi veli, tiesin jo siinä vaiheessa, miten merkityksellinen tämä veli tulisi Bettylle olemaan. Koska hänestä tuli sittemmin merkityksellinen myös suurelle osalle lukijoista, tämä pitkä spesiaali sisältää pätkiä Bettyn ja Duncanin taipaleelta alkuperäisessä ja julkaistussa muodossa.

Duncan oli alusta pitäen punatukkainen ja harmaasilmäinen. Taisi olla Walter Scottin Rob Royn — tai ainakin sen Kuvitetuissa Klassikoissa julkaistun sarjakuvaversion — syytä, että olin heikkona punatukkaisiin sankareihin, ja lisäksi en tahtonut, että Duncan hurmaisi Bettyä tai ketään muutakaan ulkonäöllään vaan luonteellaan ja käytöksellään. (Punatukkaisuus ei tuohon aikaan todellakaan ollut eduksi herrasmiehelle.)

Mutta muuten hänen ulkonäkönsä kuvataan hiukan toisin alkuperäisessä tekstissä luvussa Chrissyn kutsut.

Alkuperäinen:
Tytöt olivat tuskin ehtineet istua, kun ovi jälleen avautui. Sisään astui Duncan Fleming, sen Betty tiesi heti. Paksu punainen tukka taipui pehmeille laineille, ja tummanharmaat silmät olivat niin täynnä ilkikuria ja veitikkamaisuutta, ettei niihin voinut katsoa hymyilemättä. Duncan ei ollut oikeastaan komea, mutta hilpeä hyväntuulisuus, kiusoitteleva röyhkeä katse ja nopeasti välähtävä hymy olivat varmasti se, jota Nanny oli kutsunut “äärettömäksi”.
Julkaistu:
Tytöt olivat tuskin ehtineet istua, kun ovi jälleen avautui. Sisään astui Duncan Fleming, sen Betty ymmärsi heti. Punainen tukka oli leikattu amerikkalaiseen tyyliin ohimoilta lyhyeksi ja jätetty päältä pidemmäksi, ja tummanharmaat silmät tuikkivat niin iloisesti, ettei niihin voinut katsoa tulematta itsekin hyvälle tuulelle. Piirteet eivät ehkä olleet komeat sanan varsinaisessa merkityksessä, varsinkaan kun voimakkaassa leuassa oli vino vako, ehkä muisto jostakin lapsuuden onnettomuudesta, mutta leveä iloinen hymy ja koko olemuksen kursailematon, hilpeä hyväntuulisuus olivat varmasti se, mitä Nanny oli nasevasti kutsunut ”äärettömäksi”.
Tuo amerikkalainen hiustyyli ja sinänsä aivan turha maininta arvesta leuassa juontavat juurensa eräästä kuvasta, jonka tuolloin jossakin näin ja jota pidin hyvin duncanmaisena (vaikka silloin en tiennyt mitään siitä, että joskus Facebookissa etsisimme kuvitusta sarjan mieshahmoille...). Mutta mielenkiintoista on se, että alkuperäisessä versiossa Duncanissa on nuoren tytön silmissä jotakin röyhkeää, kun taas julkaistuna hän on lähinnä iloinen ja hyväntuulinen, sanalla sanoen harmiton!

Jos olisin antanut Duncanin astua näyttämölle alkuperäisessä muodossaan, kukaan olisi tuskin pitänyt häntä niin “ylenmäärin puhtoisena”, mitä kuvaa vasta jouluaaton paketti järjestelmällisesti alkoi rikkoa. Mutta kun päädyin alkuperäisen kuvauksen sijaan esittelemään Duncanin jonkinlaisena reippaana partiopoikana, sillä oli omat vaikutuksensa myös muutamiin tuleviin kohtauksiin.

Bettyn päiväkirjan sensuroituja kohtauksia…


Chrissyn kutsuja seuraava luku Niitä näitä on alunperin täynnä Duncania! Siivosin sitä raa’alla kädellä julkaisuvaiheessa, koska en tahtonut tehdä Duncanin roolia niin varhaisessa vaiheessa niin ilmiselväksi.

Jos muutin hiukan Duncanin olemusta, muutin myös Bettyn suhtautumista Duncaniin heidän tuttavuutensa alkuvaiheessa. Julkaistussa versiossahan Betty tekee hyvin ujon ja aran vaikutuksen, alkuperäisessä Duncan pyöri hänen ajatuksissaan huomattavasti enemmän, mutta hän oli tätä kohtaan huomattavasti kipakampi — lokakuun 18. päivän merkinnässä Betty on suorastaan epäkohtelias.

Alkuperäinen:
Maantieteen vihkoni loppui — osaksi siksi, että Rosien ja minun välillä vallitsee tiheä kirjeenvaihto opettajaneitien ankarasta valvonnasta huolimatta — ja saatoin Chrissyn kotiin ostaakseni uuden Flemingeiltä.
Chrissy olisi tullut kanssani kauppaan, mutta hänen äitinsä huusi häntä, ja jouduin menemään yksin.
Duncan oli myymässä.
En punastunut, pudotellut kirjojani tai tehnyt muutakaan typerää. Sanoin vain päivää ja pyysin saada yhden viiden pennyn vihon.
-Oletko sinä aina noin vakava? kysyi Duncan ojentaessaan sitä.
-Vakava! huusin kauhuissani. -Minäkö!
-Niin. Silloinkin Chrissyn kutsuilla sinusta sai melkein repiä hymyn irti.
-En minä jokaiselle vastaantulijalle hymyile, mutisin ja etsin kuumeisesti viittä pennyä. Tietystikään niitä ei ollut, vaan jouduin maksamaan kokonaisella punnalla ja odottamaan saadakseni rahasta takaisin.
-Chrissy on puhunut sinusta paljon, Duncan sanoi. -Hänen mielestään olet kiltti, iloinen ja herttainen. Miksi sinun pitää esittää niin ylpeää?
-Anteeksi kovasti, etten ryömi jaloissasi kuin koira, tiuskaisin. -Hyvästi!
Läimäytin oven kiinni, mutta kuulin kadulle asti Duncanin hyväntuulisen naurun.
En tiedä, mikä hänessä saa minut käyttäytymään noin hölmösti. Oikeastaan se johtuu siitä, että pelkään häntä vähän — niitä silmiä on mahdoton vastustaa, enkä kuitenkaan tahdo olla se ryömivä koira.
Taidan kirjoittaa asiasta Roselle, se kiinnostaisi häntä varmasti.”
Julkaistu:
”Maantieteen vihkoni loppui osaksi siksi, että Rosien ja minun välillä vallitsee tunneilla tiheä kirjeenvaihto opettajaneitien ankarasta valvonnasta huolimatta — ja saatoin Chrissyn kotiin ostaakseni uuden vihon Flemingiltä, sillä heillä on muodikkaita, joissa on viininpunaiset vahakannet.
Chrissy olisi tullut kanssani kauppaan, mutta hänen äitinsä huusi häntä, ja jouduin menemään yksin.
Duncan oli myymässä.
En punastunut, pudotellut kirjojani tai pyörtynyt, kuten arvelen Nannyn tekevän (päätellen siitä ihastuksesta, jolla hän Duncanista puhuu!). Sanoin vain päivää ja pyysin saada nähdä vahakantisia vihkoja.
-Oletko sinä aina noin vakava? kysyi Duncan levittäessään valikoimaa nähtäviini.
-Vakava! huusin kauhuissani. -Minäkö?
-Niin. Kutsuillakin sain melkein repiä sinusta hymyn irti.
-Monista asioista minua voidaan syyttää, mutta ei vakavuudesta, sanoin nolona ja koetin päättää, ottaisinko vihoista viininpunaisen vai sittenkin vihreän.
-Chrissy on puhunut sinusta paljon, Duncan sanoi puolihuolimattomasti, kun lopulta päädyin sittenkin punaiseen — täytyyhän seurata aikaansa — ja hän löi rahojani kassakoneeseen. -Hän taitaa olla oikeassa — olet jännittävä tyttö.
-Minä en ole mikään romaani, sanoin kiusaantuneena odottaessani, että Duncan kääräisi vihon paperiin.
-Eikö jokainen ihminen ole, hän hymyili tuikkivin silmin ojentaessaan pakettia minulle.
Olen miettinyt tätä pikku keskustelua koko iltapäivän. Duncan on niin paljon minua vanhempi, etten voi kuvitella hänen olevan ystäväni, mutta huomaan että toivoisin sitä. Hän on ainakin jännittävä!
Taidan kirjoittaa asiasta Roselle, hän on kiinnostunut ihmisluonteesta ainakin romaaneissa, ja jokainen ihminenhän on romaani…”
Aivan täysin erilaiseksi on muuttunut saman luvun merkintä marraskuun 10. päivältä. Jos se olisi jäänyt julkaistuun versioon tuollaisenaan, lukija olisi havainnut, ettei Duncan aivan välittömästi ollut yksistään Bettyn lumoissa…

Alkuperäinen:
Meillä oli oikeinkirjoituskokeet, ja koska en ollut varma siitä, tiesikö neiti Marshall oikeinkirjoitukseni olevan esimerkillistä (ajatella, voin melkein nauraa sille asialle!), kiersin lounastunnilla puutarhan käytäviä ja luin. Pionit ovat kuivuneet, orvokit kätkeytyneet odottamaan kevättä ja suuri vaahterakin pudottanut lehtensä. Ympäristö oli siis hyvin synkkä, mutta niin tahdoinkin; sisällä lämpimässä luokassa toisten seurassa ei lukemisesta tule mitään.
Äkkiä Joan Urie ilmestyi viereeni. Minun seurani on alkanut kovasti kiinnostaa häntä.
-Duncan sanoo, että olet mainion hauska kapistus, hän töksäytti ilman ennakkovaroitusta.
-Duncan? toistin kulmakarvat juuri sopivasti koholla.
Kulmakarvani eivät vaikuttaneet Joaniin.
-Olimme kävelemässä eilen ja tuli puhe sinusta, hän jatkoi lannistumatta. -Duncanin mielestä olet hullunkurinen, kun yrität esittää koppavaa maailmannaista, vaikka olet vasta pikkutyttö.
-Joan hyvä, sanoin herttaisesti, -oletko varma, ettei hän silloin puhunut sinusta?
Käännähdin ja marssin tieheni tutkin samalla, miten “stipendiaatti” kirjoitetaan.
Äiti sanoo, että yksi paha sana aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin kymmenen hyvää voi korjata. Nyt en vain tiedä, kumpi oli ilkeämpi, Joan vai minä.
Mutta miksi Duncan täytyy sotkea joka paikkaan?
Julkaistu:
Meillä oli oikeinkirjoituskokeet, ja koska en ole varma siitä, tietääkö neiti Marshall oikeinkirjoitukseni olevan esimerkillistä (ajatella, voin melkein nauraa asialle!), kiersin lounastunnilla puutarhan kahta käytävää ja luin. Pionit ovat kuivuneet, orvokit kätkeytyneet odottamaan kevättä ja suuri vaahtera pudottanut lehtensä. Ympäristö oli siis hyvin synkkä, mutta sitä tahdoinkin; sisällä lämpimässä ja mukavassa seurassa ei lukeminen onnistu. Niinpä luulenkin, että pärjäsin kokeessa melkoisen mukavasti.
Kotiin tultuani siivosin lipastoni ja löysin Hellepäivän. Luin sen kahdesti, ja sitten uskoin, että se on juuri niin kurja kuin D. Duff ja Rob antoivat ymmärtää. Mutta säästän sen silti, ehkäpä se virkistää mummovuosina!
Kotoa tuli pino kirjeitä: perheeltä, Koivutuvasta, Bessiltä — ja Annalta Robille. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen!
Samassa luvussa on kaksi päiväkirjamerkintää, jotka on jätetty julkaisematta kokonaan. 

Marraskuun 12. päivältä:
Sain Roselta kirjeen. Hän vatvoo Duncania puoleen ja toiseen, ja lopettaa epistolansa yksinkertaisesti: “Sinä olet rakastunut, pikku sisko.”
En jaksa enää välittää Duncanista, vaikka hänestä on Chrissyn kutsujen jälkeen tullut päivän puheenaihe. Kun neiti Loban kysyi Jessieltä, mikä Cyrano de Bergeracissa oli erikoista, tämä vastasi niin haaveellisesti, että Rosie ja minä olimme tukahtua:
-Punainen tukka!
Onko turha sanoa, että Sarahin mielestä tämä kaikki on lapsellista?
Marraskuun 19. päivältä:
Tänä aamuna Chrissy juoksi minut kiinni vuokratallin luona.
-Voi Betty, hän läähätti nauraen, -Duncan on tullut aivan hassuksi!
Huoahdin, sillä D. Flemingistä olen kuullut jo kylläni. Pakkohan minun oli kuitenkin kysyä syytä tuollaiseen epäilykseen.
-Hän kysyi eilen, missä asut. Kerroin täysihoitolasta, ja hän kysyi: “Yksinkö?” “Ei”, minä sanoin, “veljensä kanssa.” “Onko hänen veljensä pitkä ja vaalea?” “On”, sanoin, ja arvaa mitä tuo hölmö mutisi?
-Mitä? kysyin innottomasti.
Chrissy pysähtyi nauramaan.
-“Vai niin, ja minä kuvittelin…” Kysyin: “Mitä sinä kuvittelit?” Silloin hän sanoi: “No jaa, he ovat kulkeneet yhdessä ostoksilla ja kävelyillä.” Ajattele, että Duncan on yhtä typerä kuin Jessie silloin ensimmäisenä päivänä!
Virnistin kuin Tom Murrayn vanha koni.
-Ajatella! huudahdin kuvaamattomalla äänellä.

Mitä kahvilassa todella puhuttiin


Luvussa Seitsemäs paketti Betty saa Duncanilta yllättäen joululahjan, kuten hyvin muistamme. Hän pakenee sisarusten uteliaita kysymyksiä tarjoutumalla nukuttamaan Meggien, ja istuu makuuhuoneessa kauan mietteissään. Julkaistussa tekstissä Betty on täysin hämillään ja kummastunut lahjasta, mutta alkuperäisessä hän uskaltaa päästää ajatuksiinsa erään syyn siihen — ja lisäksi tämä on nyt se pätkä, jossa kuvataan Bettyn ulkonäkö.

Alkuperäinen:
Vielä kauan Meggien nukahtamisen jälkeenkin tyttö istui vuoteen laidalla ja mietti. Miksi ihmeessä Duncan oli antanut hänelle tuollaisen kalliin lahjakirjan? Ja juuri hänelle — hyvänen aika, ei kai Rose vain ollut oikeassa hupsuilla puheillaan rakastumisesta. Betty otti äitinsä yöpöydältä pienen käsipeilin ja tarkasteli kasvojaan.
Otsa oli liian korkea ollakseen sievä, mutta pehmeästi sivuilta taakse vedetty tukka ja pari vallatonta kiharaa tekivät siitä mukiinmenevän. Silmät olivat kirkkaan siniset ja ripset tummat, kulmakarvat melko värittömät. Nenä menetteli, mutta suu näytti liian suurelta. Ja leuka oli sitä, mitä isä sanoi päättäväisyydeksi ja Marian-täti jääräpäisyydeksi. Ei, kasvot eivät olleet erikoisen ihastuttavat. Betty laski peilin syliinsä ja tuijotti hajamielisesti ulkona leijuvia lumihiutaleita. Voisiko Duncan todella olla rakastunut häneen? Ei, sehän olisi typerää, tämä oli viisi vuotta vanhempikin. Betty huokasi raskaasti.
Julkaistu:
Vielä kauan Meggien nukahtamisen jälkeen tyttö istui vuoteen laidalla ja mietti. Miksi ihmeessä Duncan oli antanut hänelle tuollaisen kalliin lahjakirjan? Vai oliko hän antanut sen kaikille Chrissyn ystäville? Muilla Betty ei ollut tuollaista pakettia nähnyt. ”Hauskaa joulua”, ei mitään muuta. Tyttö pyyhkäisi otsaansa kiusaantuneena. Tällaisiin lahjoihin pitäisi liittää selitys siitä, miksi ne annetaan! Ja miksi Duncan tahtoi viitata tuohon hupsuun Sappho-lempinimeen, jonka oli jo Chrissyn kutsuilla maininnut?
Entäpä sitten se luvun Kahvia ja leivoksia klassinen kohtaus, jossa Duncan saa Bettyn lopultakin seurakseen kahvilaan ja josta seuraa puhuttelu Naisopistolla? Julkaistussa versiossa Duncan käyttäytyy koko lailla kypsemmin, kun taas alkuperäistekstissä hänestä tulee lähinnä kuva — no, Edinburghin tyttöjen hemmottelemana nuorena miehenä, joka ei todellakaan ole tottunut tulemaan torjutuksi!

Alkuperäinen:
-Pettivätkö Pegasoksen siivet?
Betty riistäytyi irti Duncan Flemingin käsistä. Se vielä puuttuisi, että joku näkisi!
-Kiitoksia, hän sanoi tylysti ja aikoi jatkaa matkaa, mutta Duncan astui hänen eteensä.
-Nyt sinä lakkaat koukuttelemasta, tyttö, hän tiuskaisi melkein vihaisesti. -Hyvä Luoja, jos sinä olet tuollainen koulussakin, niin miten kukaan saa edes puhutuksi kanssasi?
Betty nyrpisti suutaan.
-Mitä sinä tahdot? hän kysyi samalla äänensävyllä kuin Sarah aamupäivällä.
-Puhua kanssasi. Vai olenko vieläkin  niin vieras, ettet voi tulla kahvilaan kanssani?
Betty mietti hetken, sitten uteliaisuus voitti. Rosien näkisi aina, mutta Duncan oli mielenkiintoinen, siitä ei päässyt yli eikä ympäri.
-Olkoon sitten, hän sanoi, ja Duncan hymyili.
He menivät pieneen siistiin kuppilaan. Se oli melkein tyhjä, vain perimmäisessä nurkassa istui pari naista, joita Betty ei katsonut sen tarkemmin. Duncan auttoi takin hänen yltään ja tilasi kahvia ja leivoksia. Betty ei juuri koskaan juonut kahvia, muttei viitsinyt sanoa sitä Duncanille.
Kun tarjoilijatar oli tuonut kupit ja leivosvadin, Betty hautautui niihin kuin taannoin Chrissyn kutsuilla. Hän tiesi nyt varmasti pitävänsä harmaista silmistä, mutta niiden osaksi miettiväinen, osaksi kiusoitteleva ilme oli liikaa.
-No, tyttö vihdoin mutisi, kun hiljaisuutta oli kestänyt pienen ikuisuuden. -Onko sinulla asiaa?
-Odotan, että katsot minua silmiin.
-Sinähän tätimäinen olet! Betty nosti kasvonsa ja tuijotti Duncania, kunnes tämä alkoi nauraa.
-Hyvä on, hyvä on, uskon jo. Minkä tähden sinä muuten olet tuollainen?
-Sen tähden, että Luoja loi minut tällaiseksi, Betty käsitti kysymyksen tahallaan väärin.
-Tiedät kyllä mitä tarkoitan. Emmekö voi olla ystäviä?
-Miksi meidän pitäisi?
-Siksi, että pidän sinusta, Sappho. Pidän oikein todella.
Betty tunsi poskiaan alkavan kuumottaa. Taivas, ei kai Duncan aikonut kosia!
Sitä Duncan ei aikonut — ei vielä. Mutta Bettyssä oli jotakin sellaista, jota hän ei ollut aiemmin tavannut ainoassakaan tytössä. Jo tuo tylyys ja vastarinta oli erikoista, kun vertasi sitä Nannyn varauksettomaan palvontaan. Duncan oli päättänyt kesyttää Bettyn.
-Sinä olet tyhmä, hän sanoi nauravalla äänellä. -Olisiko nyt niin kauheaa, jos tervehtisit minua kadulla tai saisin viedä Chrissyn ja sinut joskus teatteriin?
Betty pyöritteli lusikalla kirsikkaa ympäri lautasta. Äkkiä hänestä tuntui helpottavalta. Duncan tahtoi olla ystävä — ei “ihailija” tai muuta typerää, vaan oikea rehellinen ystävä — sellainen kuin Chrissy ja Rosie. Hän nielaisi ylpeytensä yhdessä kirsikan kanssa, nosti päänsä ja sanoi hymyillen:
-No, mikäs siinä. Minä pidän teatterista.
Duncanin silmät tuikkivat vallattomasti.
-Edustat sukupuolesi harvinaisen järkevää osaa, hän sanoi. -Ota sen kunniaksi tuo omenaleivos ja kerro Kuusikukkulasta, Chrissy on ylistänyt sen pilviin.
***
-Ei, taivaan tähden, katsokin ettet yritä tulla selvittämään asiaa! Neiti Jameson määrää parhaimmassa tapauksessa meidät kihloihin.
-Olisiko se kauheaa? Duncan sekoitti kahviaan eikä Betty nähnyt hänen silmiään.
-Kerrassaan hirvittävää, tyttö tokaisi hilpeästi.
Julkaistu:
-Pettivätkö Pegasoksen siivet?
Betty räpiköi hetken kuin vastasyntynyt varsa, ennen kuin saavutti tasapainonsa ja tajusi, että Duncan Fleming oli ottanut hänestä kiinni.
-Kiitoksia, hän läähätti ja ravisteli itsensä irti ennemmin nopeasti kuin hienotunteisesti — mitä jos joku tuttu näkisi Duncanin pitelemästä häntä kädestä keskellä katua! -Siinä olisi voinut käydä pahasti. Terveisiä Chrissylle. Betty astui sivuun ja aikoi jatkaa matkaa, mutta Duncan asettui hänen eteensä.
-Nyt et karkaa mihinkään, nuorukainen ilmoitti. -Sinulla on vapaapäivä ja Rosemary Wardlaw ei ole kotona.
Betty ällistyi niin että ei karannut.
-Mistä te tiedätte mihin minä olen menossa, herra Fleming? hän sitten kysyi vähän loukkaantuneena.
Duncan virnisti.
-Chrissy on aikamoinen räpätäti, hän sanoi. -Ei ole montakaan asiaa, joita en teidän luokastanne tietäisi! Tiedän esimerkiksi, että sinä ja Rosie olette parhaat ystävät, ja tiedän senkin, että Chrissy soitti aamulla Rosielle kysyäkseen jotakin läksyistä ja sai kuulla, että tämä oli lähtenyt jo eilen illalla rouva Brodien kanssa sukulaisiin Paisleyhyn. Äläkä missään nimessä kutsu minua herra Flemingiksi.
Betty nyrpisti suutaan.
-Miksikäs sitten, hän sanoi, vaikka häntä alkoi äkkiä naurattaa.
-Niin, minä tiedän, että naisen tulee ehdottaa sinunkauppoja, mutta eiköhän se käy kerran näinkin. Duncan ojensi kätensä. -Minä olen Duncan ja sinä olet Betty etkä Bea, eikö niin?
-Chrissy on räpätäti, Betty puuskahti, mutta nauroi sitten ääneen ja ojensi hänkin kätensä.
-Ja koska sinulla on nyt kokonainen iltapäivä aikaa, voit lähteä kahvilaan kanssani, Duncan ilmoitti.
Betty avasi suunsa kieltäytyäkseen, sillä Edinburghin Naisopiston tyttöjen ei oletettu esiintyvän julkisissa ravitsemusliikkeissä muuten kuin holhoojan seurassa, mutta sitten uteliaisuus voitti — ja jos Rosie tosiaan ei ollut kotona, olisi toki hauskempi mennä kahvilaan kuin palata kotiin lukemaan läksyjään.
-Olkoon sitten, hän sanoi, ja Duncan näytti iloiselta.
He menivät pieneen siistiin teehuoneeseen. Se oli melkein tyhjä, vain perimmäisessä nurkassa istui pari naista, joita Betty ei katsonut sen tarkemmin. Duncan auttoi takin hänen yltään ja ilmoitti tilaavansa leivosten seuraksi kahvia, koska se lämmitti ja virkisti pakkasella paremmin kuin tee. Betty ei pitänyt kahvista, mutta ei viitsinyt sanoa sitä. Kun tarjoilijatar oli tuonut kupit ja leivosvadin, hän sitten maisteli väkevää juomaansa eikä tohtinut katsoa Duncaniin, jonka tiesi katselevan itseään.
-Chrissy ei sentään ole kertonut kaikkea, Duncan sanoi samassa. -Hän ei koskaan ole maininnut, että olisit ujo!
Betty rupesi nauramaan ääneen.
-Minähän olenkin salaperäinen, hän tirskahti ja nosti päänsä. Duncanin harmaissa silmissä oli osaksi miettiväinen, osaksi kiusoitteleva ilme. -No, oliko sinulla asiaa?
-Täytyisikö minulla olla? Enkö muuten voi kutsua nuorta naista kahvilaan, jos pidän hänestä?
Betty punastui vähän. Oliko hän ”nuori nainen”! Ja ”pidän hänestä” — voi hyvänen aika! Tyttö laski kahvikupin nopeasti lautaselle, sillä hänen kätensä oli alkanut vapista. Kukaan nuori mies ei ollut vielä puhunut hänelle noin.
-Toivoisin, että lakkaisit pakenemasta minua. Minä tahtoisin olla ystäväsi, viedä sinua ja Chrissyä joskus teatteriin ja konsertteihin, Duncan jatkoi, eikä ollut huomaavinaankaan tytön hämmennystä.
Betty punastui entistä enemmän. Ei kai Duncan luullut, että hän oli luullut, että…
-Miksi ei, hän mutisi ja pyöritteli lusikalla kirsikkaa ympäri lautasta. Sitten lämmin hyvänolontunne virtasi koko hänen olemukseensa. Duncan tahtoi olla hänen ystävänsä — ja jotenkin tyttö tunsi, että kun ihminen sai ystäväkseen Duncanin kaltaisen miehen, ei siitä koskaan ollut haittaa. Hän nosti päänsä ja sanoi hymyillen: -Minä pidän teatterista.
Duncanin silmät tuikkivat vallattomasti.
-Edustat sukupuolesi järkevää osaa, hän sanoi. -Ota sen kunniaksi tuo omenaleivos ja kerro Kuusikukkulasta, Chrissy ei tiedä siitä vielä aivan kaikkea.
***
-Ei, taivaan tähden, sinua minä en tarvitse asiaa sotkemaan! Betty nolostui vähän, huomaamattaan hän oli puhunut melkein vieraalle Duncanille kuin tämä olisi ollut Rob tai Jamie, mutta Duncan ei näyttänyt loukkaantuneelta, päinvastoin.
-Niin, kyllähän sinä puhua osaat, hän sanoi. -Koska maineesi on joka tapauksessa mennyt, minä luulen, että tilaamme uudet kupilliset.

Ensisuudelma — mutta mikä niistä?


Kuuluisa kohtaus pesutuvassa on julkaistu muuten täsmälleen alkuperäisessä muodossaan, mutta Duncan pitää alkutekstissä Bettystä kiinni niin lujasti, että tytön riuhtaistessa itsensä irti tämän ranne murtuu. Koska missään nimessä ei ollut tarkoitus antaa Duncanista millään tavalla väkivaltaista kuvaa, lievensin vamman ja ranne menee sijoiltaan.

Lisäksi luvun Skandaali lopussa, jossa Duncan on paljastanut Bettylle unelmansa yhteisestä elämästä, omasta kaupasta ja lukuisista lapsista, Betty käyttäytyy alkutekstissä tavalla, joka ei ole ollenkaan kunnialliselle perhetytölle sopiva — siksi sitä on julkaistuun versioon siivottu melkoisesti…

Alkuperäinen:
-Kuule, tahtoisitko… tarkoitan… olisiko sinusta hauskaa… todella antaa minulle hyvänyönsuudelma?
Duncan käännähti ja hänen harmaat silmänsä alkoivat kimaltaa.
-Ei se merkitse mitään, Betty kiiruhti kitkemään pois turhat toiveet. -Tai merkitseehän se, mutta ei sinun pidä nyt luulla… olen kai kauhea kun puhun näin, mutta… Tekisikö mielesi?
Duncan ei vastannut, vaan kumartui ja painoi huulensa hellästi Bettyn huulia vasten. Sitten hän suoristautui ja sanoi:
-Kiitos.
Julkaistu:
-Odota! Betty nousi myös. -Hyvää yötä. Hän kurottui ja suuteli Duncania poskelle.
Eli siis alkutekstin mukaan Betty ei suinkaan saanut ensisuudelmaansa “pimeässä kerrostaloeteisessä, niin, että salista kuului tyttöjen rupattelua ja puikkojen kilinää”, vaan aurinkoisena kesäiltana Kuusikukkulan yläkerran päätykamarissa — ja tytön omasta aloitteesta! (Itse asiassa Duncan ei edes ollut se, joka suuteli Bettyä ensimmäisen kerran, mikäli alkutekstiin on uskominen, mutta siitä kerrotaan lisää klo 16 ilmestyvässä spesiaalissa.)

Eteissuudelma ei päässyt edes toiselle sijalle käsikirjoituksen mukaan. Betty maailmalla -kirjan luvussa Syksyn loppu on Bettyn päiväkirjassa kuvaus retkestä luistinradalle marraskuun 20. päivänä Rosien ja Miriam-tyttösen kanssa. Duncan ilmestyy paikalle, mikä harmittaa Bettyä, joka olisi tahtonut olla “tyttöjen kesken”. Alkutekstin luettuaan alkaa ymmärtää Isoäitiä, joka ei sallinut Bettyn ja Duncanin olla kahden suljetussa huoneessa heidän kihlausaikanaan!

Alkuperäinen:
“Olen niin vihainen, että puhkun — ja samalla jo herkuttelen kertomuksella, jonka tästä päivästä kirjoitan.
On vapaapäivä ja Queensferryn rata on avattu. Aamulla siis Rosie ja minä haimme Miriam-tyttösen, joutsenenmuotoinen pulkka nostettiin vaunujen katolle, ja lähdimme ajamaan Queensferryyn.
Voi kuinka hauska tunti meillä oli! Luistelimme ja työnsimme Miriam-tyttöstä pulkassa ja hassuttelimme kaikin tavoin.
Sitten D. Fleming ilmestyi jäälle.
Kuka oli kielinyt? Rosie vannoi syyttömyyttä. Päättelimme, että vanha rouva Somerville oli kertonut asiasta Moira Flemingille ja tämä taas Duncanille.
Miriam ihastui Duncaniin, ja tietysti meidän piti yrittää olla kohteliaita, vaikka ainakin minä olisin mieluiten luistellut vain “tyttöjen kesken”.
Kun sitten lopulta aloimme valmistautua kotiinlähtöön, Duncan auttoi ajuria nostamaan pulkan vaunujen katolle. Rosie ja Miriam-tyttönen istuivat jo sisällä, minä olin kyykistynyt polulle sitomaan kengännauhaani, jonka olin vahingossa tempaissut auki luistimenremmejä avatessani. Kun suoristauduin, Duncan seisoi edessäni. En varmaankaan ollut mikään kaunotar, kun kiharani pursuivat myssyn alta, nenäni vuosi ja kasvoni hehkuivat punaisina, mutta siitä huolimatta Duncan astui lähemmäs.
-Varjele, mitä hän aikoo! välähti mielessäni.
Hän totisesti aikoi jotakin. Ennen kuin ehdin edes hengähtää, olin kahden käsivarren lujassa puristuksessa, lämpimät huulet hyväilivät hetken omiani ja hellä ääni kuiskasi:
-Anna minun sulattaa jäinen sydämesi, Sappho.
-Mene tiehesi! huusin, riistäydyin irti ja juoksin vaunuihin.
Kotona kerroin Rosielle kaiken.
-Kuinka romanttista! hän huokasi.
Joskus minusta tuntuu, ettei edes paras ystäväni ymmärrä minua.
Julkaistu:
On vapaapäivä ja Queensferryn ranta on avattu. Aamulla siis Rosie ja minä haimme Miriam-tyttösen, vaunujen katolle nostettiin joutsenelta näyttävä pulkka, ja niine hyvinemme ajoimme Queensferryyn.
Voi, kuinka hauskaa meillä oli! Luistelimme ja työnsimme Miriam-tyttöstä pulkassa ja hassuttelimme saadaksemme hänet kikattamaan.
Sitten D. Fleming ilmestyi jäälle.
Kuka oli kielinyt? Rosie vannoi syyttömyyttä. Päättelimme, että vanha rouva Somerville oli kertonut asiasta Moira Flemingille ja tämä taas Duncanille.
Miriam ihastui Duncaniin, ja tietysti meidän piti yrittää olla kohteliaita, vaikka ainakin minä olisin mieluiten luistellut vain “tyttöjen kesken”. Mutta toisaalta Duncanin ansiosta Miriam pääsi juomaan kuumaa kaakaota paviljongissa — sinne ei voi mennä pyörätuolilla, emmekä me Rosien kanssa olisi varmaan jaksaneet kantaa häntä portaita ylös. Lopuksi Duncan auttoi pakkaamaan sekä Miriamin että pulkan takaisin vaunuihin. Tarjosimme hänelle kyytiä kotiin, mutta hän sanoi tulleensa jonkun toverinsa kanssa.
Miriam oli lopen uupunut ja peittelin hänet vaunuissa lampaantaljan alle. Kun käännyin, näin Duncanin katsovan minua tavalla, jota en halua edes tarkemmin selittää. Tunsin punastuvani ja vaistomaisesti läimäytin vaunujen oven kiinni, vaikka Duncanin täytyi sen takia hypähtää taaksepäin välttyäkseen joutumasta väliin.
Kotimatkalla Rosie moitti minua. Olen kuulemma yliherkkä. Joskus minusta tuntuu, ettei edes paras ystäväni ymmärrä minua.
Tämän kaiken jälkeen Joululauluja-luvun suudelma on siis ainoastaan yksi muiden joukossa — mutta Betty on silloinkin kaikkea muuta kuin avuton objekti.

Alkuperäinen:
-Ihan totta, jätä minut rauhaan! Betty yritti työntyä salin ovelle, mutta Duncan otti hänestä kiinni ja veti äkkiä syliinsä.
-Rakas, rakas pieni, hän mumisi ja kumartui.
Betty ei myöhemmin käsittänyt, miksi kiersi kätensä nuoren miehen kaulaan ja hyväili tämän punaista niskatukkaa sen pitkän suudelman aikana, jonka jälkeen hänen koko ruumiinsa vapisi.
Duncan puristi vavahtelevan tytön rintaansa vasten, painoi poskensa pehmeille kullanvärisille kiharoille ja nauroi hiljaista, riemastunutta, onnellista naurua. Betty kuuli hänen sydämensä nopean, voimakkaan sykkeen. Mitä oli tapahtunut — oliko hän tullut hulluksi? Oliko hän rakastunut? Ei, ei ainakaan sitä. Varovasti hän veti itsensä irti.
-Minä — minä en tarkoittanut, hän kuiskasi posket tulipunaisina.
-Ei, älä selitä, pyysi Duncan, jonka harmaat silmät olivat pehmeät ja hellät. -Tiedän, ettet ole hulluna minuun ja mieluiten unohdat koko välikohtauksen, mutta anna minun pitää edes tämä taivaallinen muisto — enkelini.
Betty riistäytyi irti ja juoksi saliin.
Julkaistu:
-Ihan totta, jätä minut rauhaan! Betty yritti työntyä salin ovelle, mutta Duncan otti hänestä kiinni ja veti äkkiä syliinsä.
-Rakas, rakas pieni, hän mumisi ja kumartui.
Betty ei myöhemmin käsittänyt, miksi ei huutanut tai laittanut vastaan, kun Duncan suuteli häntä ja puristi sitten vavahtelevan tytön rintaansa vasten. Betty kuuli hänen sydämensä nopean, voimakkaan sykkeen. Mitä oli tapahtunut — oliko hän tullut hulluksi? Oliko hän rakastunut? Ei, ei ainakaan sitä. Hän tempasi itsensä irti.
-Minä — minä en tarkoittanut, hän kuiskasi posket tulipunaisina.
-Ei, älä selitä, pyysi Duncan, jonka harmaiden silmien ilme oli pehmeä ja hellä. -Tiedän, ettet ole hulluna minuun, mutta anna minun pitää edes tämä muisto — enkelini.
Betty riistäytyi irti ja juoksi saliin.
Onko siis ihme, että tässä vaiheessa katsoin parhaaksi lähettää Duncanin jäähtymään Amerikkaan!

Amerikan vuodet


En muistanutkaan, että alkutekstissä laitoin Duncanin New Yorkin vuoden jälkeen länteen lähdettyään viipymään Harrisonin farmilla vain vähän aikaa ja päätymään sen jälkeen — no, katsotaanpa, mitä Betty alunperin kirjoitti päiväkirjaansa syyskuun 24. päivänä!

Alkuperäinen:
"Tulimme juuri Miriam-tyttösen syntymäpäiviltä. Hän kutsui myös Annien. Meillä oli oikein hauskaa, söimme ja 'juorusimme' ja lauloimme — Miriamilla on heleä ääni, ja  Annie säesti tämän huoneessa olevalla harmonilla.

Sain tänään kirjeen Duncanilta. Hän on lähtenyt Harrisonin farmilta ja vaeltanut yhä kauemmas, kunnes tapasi intiaaneja. 'He olisivat kai ottaneet päänahkani — ilmeisesti ei täällä useinkaan ole mahdollisuutta saada näin loistavanväristä — mutta kun selvisi, että olen skotti, sain pitää kuontaloni. Kansallisuuteni nämä punaiset veljet tunnistivat puhetavastani ja kertoivat, että sisällissodan aikana muuan skottilääkäri oli pelastanut päällikön hengen, ja että heimo sen vuoksi tulee aina pitämään meitä veriveljinään. Minut vietiin leiriin ja sain oman wigwamin ja intiaanikielisen nimen, joka merkitsee Valkoinen Soturi, Jolla On Auringonlasku Hiuksissaan. Minulle tarjottiin muuatta muhkeaa intiaanineitosta vaimoksikin, mutta kieltäydyin kohteliaasti kunniasta.'

Tuo on juuri Duncanin tapaista, tulla 'veriveljeksi' intiaanien kanssa. Voin arvata, että hänen tukanvärinsä on herättänyt huomiota!"
Julkaisuvaiheessa tämä seikkailuromaanilta pahasti haiskahtava pätkä nolotti minua sen verran, että muokkasin sen täysin uuteen uskoon. Nyt ajateltuna huomattavasti tylsemmäksi ja epä-Duncanmaisemmaksi!

Julkaistu:
"Tulimme juuri Annien kanssa Miriam-tyttösen syntymäpäiviltä. Meillä oli oikein hauskaa, söimme ja juttelimme ja lauloimme - Miriamilla on heleä ääni, ja Annie säesti harmonilla, joka oli siirretty tämän huoneeseen.

Sain tänään kirjeen Duncanilta. Hän on tutustunut naapuritilan renkiin, joka on puoleksi intiaani.
'Et ehkä ymmärrä, Sappho, millainen merkitys rodulla on tässä maassa, jonka pitäisi kuitenkin olla kansojen sulatusuuni ja vapaa kaikille, hän kirjoitti. Niin se ei ole, vaan valitettavasti rotu määrää pitkälle ihmisen tulevaisuuden, vaikka orjuus onkin aikoja lakkautettu.

Gallin äiti on sioux, ja hän on saanut nimensä kuuluisan päällikön mukaan. Hän kertoi olevansa hyvin tyytyväinen siihen, että on saanut työpaikan valkoisen farmarin luota, silllä se ei ole ollenkaan itsestään selvää.

Meistä tuli ystävät heti, kun Gall kuuli minun puhuvan ja kysyi, olenko skotti. Sisällissodan aikana oli muuan skottilääkäri pelastanut hänen esi-isänsä hengen, kun tämä oli sairastunut keltatautiin, ja sen vuoksi hänen perheensä tulee aina pitämään kansaamme verisukulaisinaan.

Gall on viisas monella tapaa, ja puhuu kansansa kohtalosta kiihkoilematta. Hän lupasi opettaa minut ratsastamaan ja hallitsemaan mustangia, sillä sitä ei kaupunkilaispoikaparka osaa. Ja jonakin sunnuntaina hän vie minut tapaamaan heimolaisiaan.'

Tuo on juuri Duncanin tapaista, ystävystyä intiaanin kanssa. Välillä kadehdin kaikkea sitä, mitä hän kokee."
 Kun Betty on kihlautunut Jerryn kanssa, luvussa Nuorallatanssija hän saa Duncanilta kirjeen kihlajaisiltanaan ja kärsii epävarmuudesta tunteidensa suhteen. Alkuperäisessä versiossa pääsemme kuitenkin tapaamaan Duncanin kaukana meren takana. Muokkasin luvun alun täysin uusiksi sekä sen tähden, että yhtäkkinen siirtyminen Duncanin näkökulmaan rikkoi kirjan rakennetta että saadakseni kuvatuksi paremmin Bettyn ajatukset.

Alkuperäinen:
Kirje oli auki, Chrissyn tasaiset rivit kulkivat paperin reunasta reunaan suorina kuin horisontin viiva. Duncan tuijotti niitä ja pudisti hiljaa päätään.

Sappho kihloissa! Miten se oli mahdollista? Ja pikkukaverin kanssa — no niin, kenenpä muun. Duncan taitteli kirjeen hitaasti takaisin kuoreen. Hän oli kuvitellut, että ero saisi Bettyn ikävöimään, kuuntelemaan sydäntään, tajuamaan omat tunteensa, ja nyt tämä!

-Jos olisin palannut kotiin kesällä, kuten suunnittelin, Duncan mutisi. -Mutta se on myöhäistä nyt. Ehkä hän ei kuitenkaan välitä minusta muuten kuin ystävänä — ehkä minun on elettävä ilman häntä koko elämäni!

Duncan nousi ja astui ulos wigwamistaan. Oli omituista lukea kotoa tulleita kirjeitä täällä, ikään kuin elämä Skotlannissa olisi vain idyllinen uni.

Talvi teki tuloaan, kylmä, luminen Pohjois-Amerikan talvi. Duncan kietoi taitavasti palmikoitua huopaa paremmin ylleen kulkiessaan leirin keskusaukion halki kallionjyrkänteelle, jolla hän apasi seistä ja katsella itään, kuin nähdäkseen yli Amerikan ja Atlantin Edinburghiin ja sisään Brodien talon ikkunoihin. Miksei Betty kirjoittanut itse?

-Veli surullinen. Valkea viesti tuoda huonoja uutisia?

Duncan kääntyi ja hymyili vaisusti Juoksevalle Sudelle. Tämä oli heimon päällikön poika, pitkä ja jäntevä. Heistä oli tullut veriveljet melkein heti sen jälkeen, kun Duncan oli asettunut leiriin, ja Juokseva Susi oli opettanut kömpelön kalpeanaaman ampumaan jousella, seuraamaan eläinten jälkiä ja ratsastamaan ilman satulaa.

-Olen menettänyt rakkaani toiselle miehelle, Duncan sanoi hiljaa.

-Maa on täynnä naisia, Juokseva Susi sanoi rodulleen tyypillisellä rauhallisuudella.

-Ei tällaisia naisia. Duncan katsoi alas jalkojensa juuressa olevaan rotkoon ja huokasi.

-Squaw ei tietää mitä tahtoa, Juokseva Susi vakuutti.

-Tämä squaw tietää.

Samaan aikaan Edinburghissa Brodien ikkunoiden takana valmistauduttiin juhliin. Jerryn vanhemmat tahtoivat järjestää kihlajaiset, joihin nuorten tuttavat kutsuttaisiin, ja Betty koetti parhaillaan napittaa kiinni uutta kermanväristä pukkuaan. Hän oli saanut sen ompelijalta edellisellä viikolla — ei kai ollut mahdolista lihoa viikossa näin! Mutta ikävä kyllä näytti siltä. Bety antoi huokaisten periksi ja huusi Annieta.

-Kiristä vielä kureliiviäni, ole kiltti, hän pyysi.

-Tukehdut, jos yrität tanssia, Annie huomautti vetäessään nyörejä tiukemmalle. -Et olisi saanut syödä päivällistä tänään.

-Hyvähän sinun on sanoa kun olet — puh! — hoikka kuin paju. Kiitos, nyt saan napit kiinni. Betty istuutui peilin eteen kampaamaan tukkaansa.

-Minusta tuntuu, ettei kaikki tämä ole oikein, Annie äkkiä sanoi. Hän oli jäänyt kynnykselle puolipukeissaan ja katseli sisartaan. -Oikeinko totta sinä rakastat Jerryä?

-Ällä kysele hupsuja, Betty mumisi. -Pue päällesi ja mene sitten katsomaan joko Isoäiti on valmis.

-Sinä et rakasta häntä, Annie ilmoitti astuessaan halliin.
En muistanut sitäkään, että alkuperäisessä tarinassa Duncan ei ollut yksin sairastuessaan, eikä edes sairastunut keuhkokuumeeseen — tuolloinhan en aikonut kirjoittaa kirjaan jatkoa, joten sankari piti saada toipumaan mahdollisimman nopeasti onnellista loppua varten.

Hän kirjoitti Bettylle tammikuussa, että eräs suurtilallinen tarvitsi miehiä ajamaan karjaa kaupunkiin, ja että Bettyn ei pitäisi pelästyä, vaikkei kuulisi hänestä vähään aikaan. Ja mitä sitten tapahtui?
Duncan oli lähtenyt intiaanileiristä tammikuussa, kuten oli kirjoittanut. Joitakin viikkoja cowboyn työ oli sujunut, mutta sitten hän oli sairastunut pilkkukuumeeseen. Toverit olivat vieneet hänet johonkin pikkukaupunkiin, jossa ei kuitenkaan ollut sairaalaa eikä edes kunnon lääkäriä. Niinpä Duncan oli jätetty jonkun parturin lääkittäväksi ja hän oli maannut saluunan yläkerrassa puolikuolleena. Teddy Bisset oli tehnyt joitakin tiedusteluja, mutta turhaan. Vasta kun John Fleming oli Bettyn unen jälkeen sähköttänyt New Yorkiin ja vaatinut etsintätoimia, oli Duncanista alkanut tulla tietoja. Tällä hetkellä hän oli sairaalassa New Yorkissa ja toipui hyvin.
Duncanin sairaalasta kirjoittama kirje on alkutekstissä huomattavasti lyhyempi kuin julkaistussa versiossa, eikä Bettyn ensimmäinen kihlauksen jälkeinen puku ole valkoista musliinia, mutta ei anneta sellaisten sivuseikkojen häiritä! Sillä vihdoin Duncan palasi ja tapasi Bettyn Morarissa ja kosi. Mutta sekään ei käynyt "todellisuudessa" niin kuin Betty julkisuudessa väittää! Noista tapahtumista pääsette lukemaan klo 18 spesiaalissa.

Mutta eihän Duncan tokikaan ollut ainoa nuori mies, joka iski Bettyyn silmänsä. 
Niistä muista enemmän klo 16.00 ilmestyvässä spesiaalissa!