tiistai 29. joulukuuta 2015

Joulun 2015 kertomus 6/9

Berliinissä marraskuun 27. päivänä 1919

Rakkain Bobby!

Oi-oi-oi-oi!

Voi Bobby! Minkä kirjeen minä sinulta sain! Onneksi luin sen meidän oleskeluhuoneessamme yksinäni, sillä jos Lea-täti on välillä näyttänyt huolestuneelta tavattuaan minut tuijottamasta itseään ja muita, mitä hän olisikaan sanonut, jos olisi nähnyt minun hyppivän tasajalkaa ja päästelevän pieniä kiljahduksia!

Vielä illallispöydässäkin kasvoillani oli vähämielinen hymy, ja silloin Lea-täti jo kysyi, oliko minulle tapahtunut jotakin erikoista. Felix avasi suunsa tulkatakseen äitinsä kysymyksen, mutta minä vastasin rauhallisesti — ja ilmeisesti kutakuinkin ymmärrettävästi — saaneeni gute Nachricht von zu Hause.

Kaikki mykistyivät, ja nyt he tuijottivat minua, sitten Otto-setä alkoi taputtaa ja Felix kysyi melkein epäluuloisesti, mistä lähtien minä olen puhunut saksaa.

”En minä puhu saksaa”, sanoin. ”Opettelen vasta vähän.”

Esther sanoi jotakin, ja sitä minä en enää ymmärtänyt, ja kaikki alkoivat nauraa, koska hän nimenomaan kehotti perhettä puhumaan tästä lähin hitaasti, jotta minä ymmärtäisin. Mutta tuo yksinkertainen kommenttini ”hyviä uutisia kotoa” huvitti meitä kaikkia pitkään.

Hyviä uutisia kotoa? Mitä vielä! Ihania uutisia, loistavia uutisia! Voi Bobby, Sinä suloinen pikku hölmö, mitä ihmettä sinä ujostelet? Sinä olet vapaa, Neil on vapaa! Jos Sinä olet antanut hänen suudella itseäsi, mitä väärää siinä on? Olen niin onnellinen Sinun puolestasi ja hänen puolestaan! Minä tiesin, ettei hänen kuviteltu kiintymyksensä minuun ollut vakavaa, ja tässä sen nyt näkee. Kun minä olen poissa, hän tulee heti järkiinsä ja ymmärtää, kuka on häntä varten!

Bobby, pidä nyt hänestä kiinni. Osoita tunteesi, sillä minä tiedän, että Sinulla on niitä. Unohda kaikki typeryydet naisellisesta kainoudesta ja ”itsensä tyrkyttämisen” moitittavuudesta. En minä sitä tarkoita, että ”heittäytyisit vastuuttomasti hänen syliinsä”, kuten niin värikkäästi asiaa kuvasit, vaan että käyttäydyt kuten aikuinen ihminen. Voi, kunpa pääsisin häihinne! Sillä ne tulevat, jos sinä et nyt vain ala jänistää. (Ja jos uskallat edes harkita jänistämistä, minä matkustan puolen Euroopan halki ja läimäytän Sinua.)

Kirjeesi aivan kuin loi valoa tähän harmaaseen marraskuun päivään. Tosin kaikkineen en ole ehtinyt viime aikoina päivien värejä paljonkaan tarkkailla, sillä minulle on järjestetty puuhaa ylenmäärin, melkein liikaakin.

Ensinnäkin Lea-täti ja Otto-setä tahtoivat järjestää hääjuhlan. Tai eihän se tietystikään ollut mikään hääjuhla, kun olemme olleet naimisissa jo viikkoja, ja vihkikuvamme, joka otettiin Lontoossa sinä monivaiheisena iltana, on ollut saapumisestamme asti Lea-tädin makuuhuoneessa piirongin päällä muiden perhekuvien joukossa.

Tähän liittyen en voi olla kertomatta jotakin aivan hullua. Uskotko, jos sanon, että sama kuva on ollut myös muutamissa lehdissä — oli melkoinen shokki avata eräs Lea-tädin kuvalehti ja nähdä seurapiiripalstalla itsensä! Olen totisesti tainnut naida kuuluisamman miehen kuin olen käsittänytkään. Kysyin Felixiltä vähän huolissani, mitä minusta on lehdissä kirjoitettu, ja hän sanoi kaikissa artikkeleissa mainitun vain, että olemme ”tavanneet sodan aikana”. Epäilen vahvasti, Bobby, että Blumenthal-yhtiön tiedotusosastolla olisi sormensa pelissä sekä siinä, että tieto on levinnyt — miten muuten kukaan toimittaja olisi täällä voinut saada käsiinsä kopiota meidän vihkikuvastamme — että siinä, miten hienovaraisesti asia on ilmaistu.

Muutama naistenlehti olisi halunnut haastatella minua — yksinkertaisesti vain siksi, että olen ”napannut filmikeisarin perillisen” ja ”lumonnut lentäjäsankarimme”, kuten eräs sensaatiohakuisempi lehti otsikoi (käänsin sanakirjan ja Estherin avustuksella, sillä Felix kieltäytyi auttamasta ja oli vihainen, kun luen ”tuollaista roskaa”, enkä viitsinyt sanoa, että lehti on Estherin ja hän oli nimenomaan otsikon minulle tirskuen näyttänyt).

Kun haastattelupyynnöistä kerrottiin minulle, kieltäydyin kauhuissani, sillä eihän minussa ole mitään haastateltavaa, yksistään jo siksi, etten ymmärtäisi kysymyksiä. Silloin meille tuli filmiyhtiöstä eräs herra, joka puhui auttavaa englantia ja ilmoitti, että minun on yksinkertaisesti pakko ”antaa itsestäni jotakin”, koska muuten lehdet ”alkavat kaivella asioita, joita me emme tahdo julkisuuteen, emmehän?”

Minusta tuollainen perustelu nyt oli vähän typerä, koska koko Blumenthalin suku ja Felixin ystäväpiiri tietää minun olevan ”tommy” ja voisi koska tahansa kertoa sen kenelle tahansa toimittajalle. Jos se nyt näitä edes kiinnostaisi, sillä rauhansopimuksen solmimisesta on monta kuukautta!

Mutta herra Reichthoff piti minulle oikein ylevän puheen siitä, miten ”Saksan kansa tarvitsee nyt esikuvia ja rohkaisua, eikä uutisia siitä, miten jopa Blumenthalit tähyilevät mieluummin ulkomaille”. Ja kun tavallaan ymmärsin tuon perustelun, ja kun en tietystikään tahdo Felixille tai tämän perheelle mitään harmia, kirjoitin hölmön ja ympäripyöreän pienen tiedotteen, joka sitten käännettiin saksaksi ja jaettiin lehdistölle.

Tosin herra Reichthoffin kanssa me väänsimme kättä (kuvaannollisesti, Bobs!) aika tavalla siitä, olenko minä ollut lattioita pesevä apusisar kotirintaman sairaalassa vaiko haavoittuneita sankareita pelastanut sairaanhoitajatar etulinjassa, ja ennen kaikkea siitä, oliko tämä sairaala ympärysvaltojen puolella vaiko epämääräisesti ”jossakin länsirintamalla”, jolloin ei oikein olisi käynyt selville, kumman puolen sankareita minä loppujen lopuksi pelastinkaan.

Felix seurasi minun ja herra Reichthoffin väittelyä huvittuneena ja sanoi jälkikäteen minun olevan ensimmäinen, joka on tohtinut haastaa heidän tiedotuspäällikkönsä. Minä totesin, että jos näin on, en ihmettele, että Saksa hävisi sodan. Sitten kauhistuin sitä, mitä olin sanonut, mutta Felix nauroi niin, että vesi juoksi hänen silmistään, ja sanoi totisesti odottavansa ”sitä hetkeä, jolloin sinä alat näytellä meillä ja laitat koko talon kuriin”.

Minä melkein suutuin häneen, sillä olin pahalla päällä tästä kaikesta typeryydestä. Tiuskaisin, että hänen olisi kai pitänyt pyytää herra Reichthoffilta lupa avioliittoommekin. Silloin Felix tunnusti, että oli itse asiassa joutunut mainitun herran puhutteluun paluumme jälkeen.

En päässyt aivan selvyyteen siitä, oliko pahempaa ollut se, että Felix oli ylipäätään avioitunut herra Reichthoffille ilmoittamatta (”täydellisen vastuutonta toimia tällä tavalla, kun olisimme voineet myydä yksinoikeudet häiden uutisointiin hinnalla, joka olisi kattanut ainakin yhden elokuvan tuotantokulut”), vai se, että hän oli avioitunut ”tommyn” kanssa (”olisi tietysti ollut liikaa vaadittu, että olisitte antanut minulle mahdollisuuden pehmittää yleistä mielipidettä etukäteen — olisimme voineet korostaa vuosisatoja vanhaa kulttuurista yhteyttä, ajatelkaa vaikka Mendelssohnin Skotlantilaista sinfoniaa — mutta nythän se on täysin myöhäistä!”)

Suluissa olevat sitaatit ovat Felixin väittämän mukaan suoria lainauksia herra Reichthoffilta kyseisen keskustelun aikana, enkä minä tietysti voinut enää olla pahalla päällä, vaan nauroin melkein yhtä makeasti kuin Felix aiemmin. Sillä vaikka hän hoitaa enimmäkseen tuottajan tehtäviä, on hänessä totisesti näyttelijää, ja hän imitoi tuohtunutta tiedotuspäällikköään aivan tavattoman koomillisesti.

Mutta niin epäluuloinen olin herra Reichthoffin suhteen, että vaadin nähdä käännetyn tiedotteen ja tankkasin sen läpi sanakirjan kanssa. Jos oikein käsitin, rivien välistä voi ymmärtäväinen lukija saada selville, että tulen muualta kuin Saksasta tai edes sen lähialueilta. Mutta suoraan mitään ei sanota. Toivon nyt vain, että juuri tämä versio lähti lehdistölle, eikä herra Reichthoffilla ollut kirjoituspöytänsä laatikossa sopivasti muunneltua kaksoiskappaletta sankarillisine saksalaisperäisine sairaanhoitajattarineen!

Mutta palataksemme valokuviin, Lea-tädin piirongilla on toki useampia kuvia Estheristä ja Felixistä, ja erityisesti jälkimmäiset kiinnostavat minua tietysti hirveästi. Naura pois vain, Bobs, mutta minusta on vähän hämmentävää, että hänellä on ollut elämä jo ennen kuin tutustuin häneen! Minun elämäni kun tuntuu alkaneen siitä hetkestä, jolloin hän kysyi nimeäni kesken lattianpesun.

On tietysti lapsuuskuvia, jotka ovat aina vähän huvittavia, sillä lapset näyttävät niissä yhtä pöllämystyneiltä kansallisuudesta riippumatta. Ensin lapsi on niissä nallen ja pallon ja sitten pikkupoikana puuhevosen ja sitten yhä pidempänä polkupyörän kanssa, kunnes hän on aikuinen. On myös joitakin mainoskuvia ennen sotaa tehdyistä elokuvista, joissa Felix on näytellyt, mutta niissäkin hän näyttää hirveän lapselliselta ja maitonaamaiselta. Sotako meidät kaikki on tehnyt aikuisiksi?

Sotavuosilta piirongin päällä on vain kaksi kuvaa. (Jos oikein Estherin puheista käsitin, Lea-tädillä on jossakin suklaarasia täynnä lehtileikkeitä, aivan kuten tiedän Bettyllä olevan, mutta niitä ei näytetä minulle, ainakaan vielä.) Vanhempi on valokuvaamossa kohta sodan alkamisen jälkeen otettu rintakuva, jossa Felix on uutuuttaan kankeassa lentäjän univormussaan. Uudempi on otettu ilmeisesti vähän ennen kuin hän nousi siivilleen kohti Britanniaa. Siinä hän on lentokentällä ja univormu on jo vähemmän jäykkä, vaikka hänellä on kyllä niin naurettavan kiiltävät saappaat, että niistä voisi peilata kasvojaan.

Kuvassa hän nojaa rennosti Fokkerin siipeen — ilmeisesti sen saman, jonka hylyn Britannian viranomaiset kuljettivat myöhemmin Fort Williamista salaisen palvelun tutkittavaksi. Fokkerin kyljessä näkyy tukkimiehen kirjanpidolla maalattuna kahdeksantoista viivaa, ja tietysti minä arvaan, mitä se tarkoittaa, mutta en tahdo ajatella sitä, vaikka en voi olla ajattelemattakaan. Keitä ne olivat, minun maanmiehiänikö, joiden koneet hän pudotti?

Kun minä vertaan noita kuvia, minua vavisuttaa. Se nuorukainen, joka katsoo valokuvaamon studiossa kameraan vielä niin kirkkain ja luottavaisin silmin, ei tiedä mitään tulevasta. Hän on varmaan kauhean ylpeä univormustaan ja siitä, että on päässyt lentokoulutukseen ja kauhean jännittynyt siitä, että sota on alkanut, ja uskoo lujasti keisarilliseen armeijaan.

Mutta toisessa kuvassa hänen silmänsä eivät ole enää kirkkaat ja luottavaiset, niissä on jotakin väsynyttä, sillä hän on nähnyt liikaa. Kahdeksantoista viivaa koneen kyljessä! Ja tuo sama mies ei tänä päivänä tekisi pahaa kärpäsellekään!

(Niin pelottavan komea hän kyllä on univormussaan, että jos olisin tutustunut häneen sellaisena, en olisi koskaan tohtinut edes vilkaista hänen suuntaansa! Oli siis onni, että ensi kerran tavatessamme hän makasi sairaalan sängyssä kauheassa vanuneessa pyjamassa.)

Mutta nyt minä olen harhaillut kovin kauas pääasiasta. Minunhan piti kirjoittaa juhlista, eikä lehtiotsikoista tai valokuvista! On vain niin mukava rupatella Sinulle, Bobs, tästä kaikesta, yhtä laveasti kuin kotona rupattelisin. (Totta kai kirjoitin herra Reichthoffista myös Bettylle. Arvasin, että se kutkuttaa hänen huumorintajuaan, ja hän tarvitsee aina hyviä tyyppejä tarinoihinsa.)

Meille ei siis voitu järjestää oikeita häitä, mutta koska Felix on vanhemmilleen kaikki kaikessa, he tahtoivat järjestää jotakin. Rabbin kanssa neuvoteltuaan he tulivat siihen päätökseen, että he kutsuisivat suvun juhlimaan, ja siinä yhteydessä rabbi voisi lukea meille siunauksen. (Epäilen vähän, että rouva Wallacen tavoin he eivät pidä siviiliavioliittoa aivan pätevänä.) Felix esitti tämän suunnitelman minulle hiukan huolestuneena, mutta minä sanoin, että siunaus ei ole koskaan haitaksi, tuli se mistä uskontokunnasta tahansa.

Jäin siis paitsi hääpaastosta ja hunnutuksesta ja muista oikeisiin juutalaishäihin liittyvistä seremonioista. Mutta rabbi luki siunauksensa, ja meillä oli yhteinen viinimalja, jonka Felix sitten rikkoi ilmeisesti kaikkien sääntöjen mukaan, ja sen jälkeen syötiin ja juotiin ja juhlittiin niin, ettei olisi voinut kuvitella olevansa nykypäivän Berliinissä.

En käsitä, mistä Hulda oli kaivanut esiin kaikki ne hanhipaistit ja kermakastikkeet ja lukemattomat leivonnaiset ja makeiset! Pelkäsin tulevani kipeäksi, kun yhtäkkiä sain kaikkia herkkuja mielin määrin, ja olisin tahtonut lapsellisesti piilottaa namuja nenäliinaani nauttiakseni ne seuraavana päivänä.

Otto-setä oli hankkinut oikean orkesterin, ja me tanssimme aamuun asti. Minulla oli vihkipukuni, ja tällä kerralla Lea-täti tilasi paikalle kampaajan, joka laittoi  hiukseni ja pujotti niihin kukkasia, niin että näytin morsiamelta huomattavasti enemmän kuin Lontoossa. Se oli juuri sellaista juhlaa, mistä Sinä ja minä tyttöinä haaveilimme, vaikka se nyt järjestettiinkin vähän myöhässä!

Olin etukäteen miettinyt, miten ikävää ja kiusallista minulla olisi, kun en ymmärtäisi kuin sanan sieltä, toisen täältä (enää en voi sanoa, etten ymmärtäisi yhtään mitään). Mutta Felixin serkut ja ystävät osaavat kuka hiukan ranskaa, kuka vähän englantia, niin että ymmärsin aina jollakin tavalla puheenaiheen silloinkin, kun Felix ei ehtinyt kääntää, vaikka osallistumiseni itse keskusteluun olikin vajavaista.

Ja mitä tulee hänen täteihinsä ja setiinsä ja enoihinsa ja isovanhempiinsa, ei kukaan heistä katsonut minua nenänvarttaan pitkin. Ehkä takanapäin, mutta siitä en välitä — pääasia on, etteivät he tahtoneet pahoittaa Felixin mieltä moittimalla tämän valintaa näkyvästi. Heille tuntui riittävän, kun hymyilin ja mutisin yritteliäästi vielen dankeani niiden lukemattomien mazel tov -toivotusten jälkeen, joita saimme.

Tapasin nyt myös Lea-tädin isän, valkotukkaisen herrasmiehen (jolta Felix on epäilemättä perinyt hyvän ulkonäkönsä, sillä tämän on täytynyt olla nuorena valtavan komea!), joka oli ollut naimisissa kristityn naisen kanssa. Bubbe on kuollut jo ennen sotaa, mutta Zayden kanssa tapaamisemme oli jotenkin aivan erityisen lämmin. Hän tarttui minun käteeni ja Felixin käteen ja liitti ne yhteen, aivan kuin olisi vielä antanut meille oman siunauksensa.

Tuon juhlan jälkeen minusta tuntuu, kuin olisin jotenkin kotiutunut paremmin. Lea-tätikään ei enää ole minulle niin hirmuisen kohtelias, kuin olisin vieraisilla, vaan saattaa osoittaa nähteni jopa kärsimättömyyttä ja pahaa tuulta. Se tuntuu kotoisalta!

Mutta olemme me huvitelleet viime aikoina muutenkin, sillä Felix haluaa tutustuttaa minua ystäväpiiriinsä, ja kaikki, jotka voivat, juhlivat nyt, kun sota on ohi. Niinpä jo useampaan kertaan meitä on kokoontunut suurempi seurue johonkin ravintolaan tanssimaan ja seurustelemaan.

Niin kuin ymmärrät, en ole tottunut tuollaisiin huvittelupaikkoihin, ja aluksi tunsin oloni kiusaantuneeksi ja levottomaksi ja jotenkin likaiseksi. Lähinnä minusta tuntui siltä, kuin rouva Wallace olisi saattanut milloin tahansa astua sisään ja kiikuttaa minut korvasta pidellen kotiarestiin!

Ravintola-sana onkin vähän suureellinen, sillä ruokatilanne on kalleimpia paikkoja lukuunottamatta heikko. Mutta harva niihin syömään meneekään. Juomaan kylläkin.

Myönnän, että ensimmäisellä kerralla taisin mennä aivan valkoiseksi tajutessani, millaiseen paikkaan olimme tulleet. Yhtäkkiä olin taas pikkutyttö, joka yhtä aikaa odotti ja pelkäsi isän kotiintuloa — ja olin taas Koivurannassa niinä viime kevään hirvittävinä viikkoina, jolloin se kaikki toistui Duncanin kohdalla. Olisiko Felixkin sellainen? Senkö tähden hän tahtoi ravintolaan?

Järkeni koetti tietysti sanoa, että jos Felixillä olisi taipumusta juomiseen, se olisi näkynyt jo Lontoossa. Mutta eihän järjellä olekaan näiden asioiden kanssa paljon tekemistä. Siksi kesti jonkin aikaa, ennen kuin tajusin, että Felix halusi vain ja ainoastaan tavata ystäviään, ja että nykypäivän suurkaupungissa se tapahtuu monesti ravintolassa, jossa tilataan muodon vuoksi lasi viiniä tai olutta, mutta siihen se jää.

Toki meitä kutsutaan myös kodeissa pidettäviin juhliin, joko Felixin ja Estherin ystävien luo tai sitten yhtiöön liittyviin edustustilaisuuksiin. On mielenkiintoista nähdä saksalaisia koteja ja niiden asukkaita, ja on hyvin mielenkiintoista tarkkailla sitä, miten ihmiset nyt sotavuosien jälkeen ottavat rauhanajan mahdollisuuksista kaiken irti. Käsitän hyvin sen elämännälän, mikä meillä kaikilla on — mutta siltikin rouva Wallace saisi kohtauksen, jos näkisi, miten näitä uudenlaisia tansseja tanssitaan!

Tietysti minäkin mielelläni huvittelen kuluneiden raskaiden vuosien jälkeen, mutta siltikin nämä kaikki juhlat tuntuivat ikäviltä ja kiusallisilta. En tarkoita, rakas Bobs, ettenkö tahtoisi Felixin saavan seurustella ystäviensä kanssa! Päinvastoin. Mutta noissa tilaisuuksissa Felixillä on liian monta ottajaa. Kaikki tahtovat puhua hänen kanssaan, ja minä koetan vain hymyillä vieressä sen näköisenä, kuin olisin hyvinkin selvillä siitä, mitä keskustelu koskee.

Toki siellä, aivan kuten häissämmekin, minulle koetetaan olla ystävällisiä ja kanssani vaihdetaan yksinkertaisia lauseita jonkinlaisella Baabelin kielten sekoituksella. Mutta eihän se ole keskustelua, vaikka pinnistelen kaikkeni.

Ja kun kerran olen opetellut tarkkailemaan ihmisiä, en nyt pääse siitä tavasta näissäkään tilaisuuksissa, eikä se ole aina hyvästä. Minä näen kyllä, että naiset — sellaisetkin, jotka ilmestyvät paikalle seuralaisen kanssa, jopa sellaiset, joilla on vihkisormus — luovat Felixiin pitkiä katseita. Enhän minä sitä voi ihmetellä, tietystikään!

Mutta ikävä puoli asiassa on se, että minuunkin luodaan pitkiä katseita. Pitkiä, tutkivia, ihmetteleviä katseita. Minä aivan näen heidän ajatuksensa: miten ihmeessä noin komea ja kaikin tavoin hurmaava mies, joka olisi saanut kenet tahansa, on valinnut tämän näköisen naisen, joka ei edes osaa puhua hänen kieltään!

Kun tunsin tarpeeksi noita katseita ja ”näin” tarpeeksi noita ajatuksia, aloin ihmetellä asiaa itsekin.

Rupesin vertaamaan itseäni saksattariin, jotka onnistuvat näyttämään tyrmääviltä jopa tällaisena aikana, jolloin vaatteet käännetään vanhoista ja huulet punataan kostutetulla kreppipaperilla, kun muita ehostustarpeita ei ole saatavissa. Minä voisin vaikka hypätä pää edellä huulipunatynnyriin, enkä näyttäisi siltikään yhtään miltään! (Sillä Esther on kultainen ja tekee kaikkensa auttaakseen minua ehostautumisessa, vaikka Lea-täti ei pidäkään siitä, että ”maalaamme”. Mutta eihän kälynikään mikään haltijatar ole, joka voisi tehdä Tuhkimosta prinsessan!)

Eräänä iltana kutsuista tultuamme istuin kampauspöytäni ääressä ja katselin peilikuvaani. Olin niin syventynyt oman vähäpätöisyyteni ihmettelyyn, etten lainkaan havainnut peilistä Felixin tulevan takaani, ennen kuin hän laski kätensä olkapäilleni ja kumartui suutelemaan päälakeani kysyen, mitä minä pohdiskelin siinä niin totisen näköisenä.

”Mitä ihmettä sinä oikein näit minussa?” kysyin surkeana.

Felix räpäytti silmiään.

”Jaa”, hän sitten sanoi. ”Täytyypä oikein miettiä.”

Ja sitten hän muka mietti. Toisin sanoen hän painoi poskensa poskeani vasten ja tuijotti peilin kautta minua silmiin, kunnes sai minut nauramaan.

”Näetkö nyt?” hän kuiskasi korvaani. ”Sinua kauniimpaa naista ei olekaan.”

”Niin mutta Carla ja Elsa ja Liesel ovat kauniita”, minä vastustelin.

Felix huokasi, aivan kuin kyllästyneenä yhä uudestaan selittämään lapselle yksinkertaista asiaa.

”Mitä minä välitän Carlasta ja Elsasta ja Lieselistä”, hän sanoi päättäväisesti. ”He ovat hauskoja tyttöjä, mutta en minä olisi ketään heistä ajatellut kolmea päivää, saati kolmea vuotta.”

Myönnettäköön, että tämä hiukan lohdutti sydäntäni, sillä mikäli en ole aivan väärin ihmisiä lukenut, erityisesti Carla Geier, joka on yksi yhtiön suosituimpia näyttelijättäriä, välittäisi Felixistä hyvinkin paljon, jos vain saisi mahdollisuuden. En ole tohtinut kysyä, miten paljon hän on välittänyt Felixistä ennen kuin tämä tutustui minuun, sillä tahdon uskoa, ettei ainakaan Felix ole välittänyt hänestä sen jälkeen. Olisiko Felix lähtenyt hakemaan minua, jos hän olisi tahtonut Carlan? Mutta entäpä, jos Felix nyt katuu, kun vertaa minua ja häntä?

Sillä neiti Geier ei edes kohteliaisuudesta peittele omia katseitaan mittaillessaan minua päästä varpaisiin joka kerta tavatessamme, eikä koskaan väsy pyörittelemään silmiään mukamas huvittuneena, kun huomaa, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mistä seurassa puhutaan. Ja hän on tavattoman ketterä pujahtamaan Felixin vierelle missä tahansa tilanteessa, ja hänellä on aina valmiina jokin sutkaus, jolla hän saa Felixin vähintäänkin naurahtamaan, ellei sitten uppoutumaan pitkään ja monipolviseen keskusteluun, ja sitten neiti Geier taas luo minuun katseen.

Niin että ymmärtänet, Bobs, miksi tunsin itseni niin surkeaksi.

”Mutta kun sinä vertaat…” minä mutisin.

Gelibteh, miksi minä vertaisin?” Felix kysyi, ja nyt hän oli aidosti hämmästynyt. ”Eihän siinä olisi mitään järkeä, kun en kerran tahdo ketään muuta kuin sinut!”

”Niinkö?” minä kysyin epäuskoisena ja surkeana, ja silloin Felix otti minua olkapäistä, käänsi minut itseensä päin ja kysyi, mikä ihme minua oikein vaivasi.

Ja vaikka kuinka koetin, sillä kerralla en saanut häntä huijatuksi enkä itseäni hillityksi, vaan sopersin, miten pelkäsin hänen katuvan naimisiinmenoa kanssani ja miten ikävä minun on olla kutsuilla, kun kaikki tahtoivat hänestä osansa ja minä osaan lähinnä vain kysyä ”mitä kuuluu”, ja kun tunnen olevani kuin harmaavarpunen riikinkukkojen rinnalla, sillä minusta ei tule koskaan kaunista, vaikka Felix osti minulle Lontoosta pari aivan mahdottoman viehättävää iltapukua, jotka näyttäisivät ihastuttavilta kenen tahansa toisen yllä.

Sitten aloin katua valitustani ja koetin mutista, että tietysti hänen piti saada tavata ihmisiä ja että minä kyllä oppisin kieltä ja…

Gelibteh”, Felix keskeytti tiukasti, ”katso minuun.”

Hän piti kasvojani käsiensä välissä ja pakotti minut katsomaan itseään silmiin. Ja sitten hän alkoi puhua. En aio nyt kirjoittaa tähän, rakas Bobs, mitä kaikkea hän sanoi! Kerrottakoon vain, että poskeni alkoivat punottaa ja koetin painaa välillä katseeni, mutta hän ei sallinut sitä. Ja kun hän lopulta suuteli minua, olin unohtanut epävarmuuteni ja vaatimattoman ulkonäköni ja Carla Geierin filmitähtikasvot ja olin vain onnellinen, huikaisevan onnellinen ja rakastunut.

Voi Bobby, minä niin odotan, että Sinä saat kokea saman Neilin kanssa! Sillä eihän mikään ole ihanampaa kuin tuntea ja kuulla, miten ainutkertaisen tärkeä on toiselle ihmiselle!

Mutta tämän keskustelumme jälkeen Felix on vienyt minua useammin ulos ilman suurempaa seuruetta. Joskus menemme teatteriin tai elokuviin tai konserttiin, joskus tanssimaan aivan kahdestaan. Saksalainen kulttuuri on auennut minulle aivan uudella tavalla; tähän asti olen kuvitellut sen olevan lähinnä Goetheä ja marssimusiikkia, mutta hyvä tavaton, miten monipuolista, miten modernia se on!

Näytelmien vuorosanat menevät tietysti minulta enimmäkseen ohi, vaikka Felix koettaa kuiskata tärkeimmät juonenkäänteet. Elokuvien väliteksteistä ehdin ymmärtää silloin tällöin jonkun kohdan. Mutta ei minua haittaa, vaikka en ymmärräkään. Opiskelen ihmisiä, kuten Blumenthaleillakin. Ja musiikki ei onneksi kysy kieltä!

On ihanaa saada olla Felixin kanssa ”kahden” — sillä kaikkea muuta me tietysti olemme teatterissa tai konserttisalissa tai minne nyt menemmekin! Mutta ainakaan siellä ei jatkuvasti joku vaadi minua jakamaan häntä. Ja kun meidän ei tarvitse seurustella muiden kanssa, ketään ei häiritse, mitä kieltä me puhumme keskenämme.

Enkä joudu tuntemaan itseäni yhtään kiusaantuneeksi, vaikka joskus väliajalla kuhertelemme vallan lapsellisesti. Ventovieraiden keskellä suukottelu ja halailu ei tunnu yhtään nololta, vaikka ei se vaikuta Felixiä hänen tuttaviensakaan seurassa haittaavan. Päinvastoin, jollakin hupsulla tavalla hän aivan kuin ylpeilee sillä, että pitää minua kainalossaan, niin kuin olisin suurikin kaunotar, jonka seura on kenelle tahansa kunniaksi (eikä sellainen käytös ainakaan paranna neiti Geierin suhtautumista minuun).

Joka tapauksessa tällainen aivan vieraiden ihmisten keskellä oleminen on jotenkin ihmeellisen vapauttavaa. Vaikka toisaalta tämä jättiläismäinen kaupunki yhä pelottaa minua — kaupunki, johon voi vain hukkua ja kadota ilman, että kukaan edes huomaisi — on kaikenlainen nimettömyys toisaalta lohdullistakin. Miten monesti me Sinun kanssasi väsyimme Fort Williamin pieniin piireihin ja ahkeriin juoruilijoihin, Bobby! Miten monta kertaa olin räjähtää, kun jostakin olemattoman pienestä asiasta nostatettiin vesilasissa myrsky, joka oli aivan kohtuuton.

Varmaan tämänkin kaupungin seurueissa juorutaan — en yhtään ihmettele, jos Lea-tädin yhdistyksissä rouvien päät painuvat yhteen ja kuiskaukset sinkoilevat hänen miniästään, kun hän itse kääntää selkänsä, ja aivan epäilemättä Felixin ystäväpiirissä ainakin jotkut puhuvat takanapäin asioita, joita en tahtoisikaan ymmärtää — mutta silti tunnen itseni vapaaksi. Uskallan olla aivan toisenlainen kuin kotona!

(Älä nyt taas pelästy, kultaseni. Kyllä minä käyttäydyn! Mutta niinhän Sinä itsekin pelkäät ihmisten puheita, kun ujostelet niin mahdottomasti Neilin suhteen, huomaathan!)

Felix on kauhean pahoillaan siitä, että jätti minut kohta Berliiniin tulomme jälkeen yksin niin pitkiksi päiviksi — ”ajattelin, että olet turvassa Maman suojissa, mutta en tajunnut, miten ikävää sinulla täytyi olla” — ja ettei hän myöhemmin ymmärtänyt, että huvituksissakin jouduin niin monta kertaa tuntemaan sivullisuutta.

Mutta totuushan on se, että vaikka olen tullut tänne Felixin tähden, en voi elää vain hänen kauttaan. Aivan kuin en voi olettaa, että seuraavat viisikymmentä vuotta hän joutuu puhumaan vierasta kieltä kanssani ja samalla tulkkaamaan minulle kaiken, mitä ihmiset sanovat, en voi olettaa, että hänen velvollisuutensa on viihdyttää minua. Minun on pakko opetella seisomaan omilla jaloillani, vaikka se tuntuisi välillä vaikealtakin.

Samaa minä sanon Sinulle, rakas Bobs! Älä välitä kenestäkään muusta, älä välitä pienten ja ahdasmielisten ihmisten puheista, älä välitä mistään muusta kuin sydämesi äänestä. Et tee mitään väärää, jos ojennat kätesi Neilille, päinvastoin. En tiedä ketään, joka ei silloin olisi valmis lukemaan teille siunausta — tai no, mutta rouva Saundersia ei lasketa.

Voi hyvin, ole onnellinen, rakasta, ystäväni!

Oma Ruthisi.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.00.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti