keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Joulun 2015 kertomus 7/9

Berliinissä joulukuun 15. päivänä 1919

Rakas oma Bobbyni!

Lämmin kiitos kaikesta, mitä olen saanut Sinulta! Kyllä, koko paksu kirjekuori tuli ehjänä perille jo nyt. Tahtoisin vähän nuhdella Sinua siitä, että sittenkin lähetit joululahjan — mutta miten voisin, kun tulin siitä niin iloiseksi! Teit viisaasti, kun et laittanut pakettia, ja toivon, ettei Koivurannastakaan sellaista ole lähetetty. Koetin ainakin kirjeessäni kaiken sellaisen lujasti kieltää, sillä paketilla on suurempi riski jäädä matkalle kuin kirjeellä.

Tunsin tietysti heti, että Sinulta tulleessa kuoressa oli muutakin kuin kirje, sillä niin paksu ei edes Sinun rakas kirjeesi voi olla! Arvaan, että se on kirja, ja se tekee minut iloiseksi, sillä kaipaan niin hirvittävästi uutta lukemista äidinkielelläni! Katsonut en vielä sisältöä ole. Olin niin lapsellinen, että pyysin Felixiä vetämään kirjeesi ulos ja antamaan minulle, ja koko lopun kirjekuoren sisältöineen kätkin piironginlaatikkooni ottaakseni sen esille vasta jouluaamuna.

Toivottavasti Sinä puolestasi olet saanut tai saat lähiaikoina minulta pienen tervehdyksen. Felix sanoi, ettei minun kannata myöskään täältä alkaa lähetellä paketteja Skotlantiin — vaikka itse asiassa jotakin lähetettävää saattaisi ollakin, koska joulutorit ovat putkahtaneet esille, aivan kuin jossakin tämän kärsivän, puutteenalaisen kaupungin kätköissä itse satu olisi vain odottanut esiintuloaan — ja että jos haluan laittaa joululahjoja kotiin, on parempi, että sanon mitä toivon ja hän järjestää sen yhtiökumppanien kautta.

Täytyy myöntää, että vaikka sinänsä vietin hauskoja hetkiä miettien teitä kaikkia rakkaita yksitellen ja pohtien, mitä kenellekin pyytäisin hankkimaan, se ei ollut sama kuin päästä itse jouluostoksille.

Voi, miten mielelläni olisin astunut läheisen kadun lelukauppaan valitsemaan jotakin lapsille, vaikka kuinka vähillä rahoilla, tai toisen poikkikadun vaatemyymälään, jonne on saatu jostakin niin tavattoman sieviä huiveja! Sillä hauskuushan on juuri siinä, että vähälläkin saa paljon, jos on kekseliäs. Mutta se ei nyt käynyt. Ehkä vielä joskus on se aika, jolloin todella voin lähettää täältä teille jotakin!

Mutta on tässä muutakin järjestetty sitten viime kirjeeni, Bobs. Odotapa kun kuulet: me olemme ostaneet asunnon!

Aloimme kohta hääjuhlan jälkeen katsella omaa huoneistoa. Se tuntuu melkein hävyttömältä, sillä tilaahan Blumenthaleilla olisi meille enemmän kuin tarpeeksi. Mutta en siltikin voi olla iloitsematta asiasta. Niin hyvää huolta kuin meistä täällä pidetäänkin, on kuitenkin aivan eri asia saada koti — oma koti!

Kun Felix sai vihdoin järjestettyä kaikki ne työt, mitkä olivat kasautuneet hänen poissaolonsa aikana, hän pystyy tekemään nyt järkevämmän mittaisia työpäiviä. Niinpä aloimme kierrellä katsomassa myytäviä asuntoja ympäri kaupunkia. Siinä oli sekin etu, että samalla Felix näytti minulle paikkoja ja Berliini tuli minulle hiukan tutummaksi.

Kun pari kertaa oli käynyt niin, että miellyimme asuntoon ja keskustelimme siitä keskenämme paikan päällä, esittelijä ilmoittikin yhtäkkiä, että valitettavasti oli tapahtunut erehdys ja se oli jo myyty. Hyvin pian käsitimme näiden äkillisten ”kauppojen” johtuvan siitä, että puhuimme keskenämme englantia. Ei totisesti ole eduksi paljastaa täällä kuuluvansa britteihin!

Niin me aloimme juonitella. Meillä on aika pitkälti sama maku, joten tuskin saattaisimmekaan olla aivan eri mieltä asunnosta. Mutta Felix alkoi kommentoida minulle paikkoja saksaksi, ja minä nyökkäilin tai puistin päätäni ja vastailin ja tai nein sen mukaan, miten hän minua ohjasi — jos hän rapsutti vasemmalla kädellä nenänpieltään, minun piti olla samaa mieltä, ja jos laittoi oikean kätensä taskuun, minun piti olla eri mieltä! Ja opettelin sanomaan ja tai nein lukemattomilla erilaisilla äänenpainoilla, niin että Felixistä kuulemma tuntui, kuin hän olisi ”keskustellut” tusinan eri ihmisen kanssa.

Se oli niin hupsua ja lapsellista, että joskus meidän piti jäädä rappukäytävään nauramaan esittelystä tullessamme, mutta ainakaan emme enää jääneet kiinni minun syntyperästäni, sillä minä esitin nöyrää vaimoa ja Felix puhui esittelijän kanssa. Sitten keskustelimme jälkikäteen ulkona kadulla tai Blumenthaleilla rauhassa siitä, mitä olimme nähneet ja mitä siitä pidimme.

Ja tällä tavalla me löysimme kotimme. Se on koti, Bobby. Se on täydellinen. Siinä on kaikki, mistä olen koskaan unelmoinut ja mitä olen oppinut näiden loppumattomilta tuntuvien esittelyjen jälkeen asunnolta toivomaan. Siinä on jopa sellaista, mitä en olisi osannut toivoa!

Neljä makuuhuonetta on tosin minusta hirvittävää liioittelua, mutta Felix huomautti, että meidän täytyy varautua ”sekä pieniin jalkoihin että sinun vieraisiisi, gelibteh”, ja se sai minut yhtä aikaa hupsusti punastumaan ja vavahtamaan ilosta. Sillä ehkä vielä joskus Eurooppa nousee raunioista ja minä voin kutsua tänne luokseni Sinut tai Bettyn ja Duncanin tai jopa isän Kanadasta!

Sitten siinä on suuri sali ja ruokasali ja tarjoiluvälikkö, mikä on tarpeen, koska Felixin on toisinaan pidettävä yhtiön juhlia kotona. Ja työhuone, jota hän kieltäytyy kutsumasta ”herrainhuoneeksi”, koska kuulemma minä tarvitsen yhtä lailla kirjoituspöytää kieliopintojeni ja muun takia. Ja kaksi kylpyhuonetta ja keittiö, joka tuo minun mieleeni kodikkaan keittiön rouva Brodien talossa silloin, kun hän vielä eli. Ja tietysti tarpeelliset komerot ja ruokakonttori ja kaksi palvelijanhuonetta.

Ja kaikki tämä kerrostalon ylimmässä kerroksessa! Se on sitä saksalaista tehokkuutta. Parvekkeelta on näköala yli Gendarmenmarktin aukion Schillerin patsaalle ja Deutscher Domiin ja Französischer Domiin — kyllä, tavasin tuon viimeisen kirjain kirjaimelta, mutta minä opin vielä, Bobs! — jotka ovat vanhoja, uljaita kirkkoja. 

Me rakastuimme sekä alueeseen että asuntoon molemmat, vaikka huoneisto onkin ollut kauan tyhjillään ja aika huonossa kunnossa. Remontti on tehtävä katosta lattiaan ja vähän syvemmällekin, joten emme pääse muuttamaan ennen kuin joskus ensi keväänä. Mutta on niin tavattoman hauskaa saada suunnitella: valita tapetteja ja verhoja ja maaleja ja pohtia kalustusta!

Olen hirveän mustasukkainen kaikista haltuuni uskotuista tapettimallikirjoista ja värilastuista, istun niiden päällä kuin saituri, jos joku (lue: Lea-täti) lähestyy, ja murisen! Ensimmäisen kerran vuosikymmeneen, ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun jätin taakseni sen pienen hökkelin Claymuirissa, jossa synnyin, saan oman kodin. Sillä vaikka Betty ja Duncan ottivat minut perheeseensä, kärsin aina välillä siitä tunteesta, että olin vain vieraisilla. (Mutta älä missään nimessä mene lipsauttamaan tästä mitään heille!)

Asuntoasia on pitänyt minut iloisena ja hilpeänä melkein näihin päiviin asti. Mutta sitten luin kalenteria ja tajusin, että vuosi on jo näin pitkällä. Sillä yhtenä — ja valitettavan suurena — renkaana siinä ketjussa, joka koostuu yllätyksistä ja pettymyksistä, joita minulle kaikesta mukamas viisaasta ja kypsästä etukäteisajattelustani huolimatta sittenkin tässä maassa on tullut, on joulu.

Tai oikeammin sen puute.

Kuten mainitsin, Berliini valmistautuu jouluun, huolimatta vaikeasta ajasta. Joulutorien kojut on pystytetty, myymälät tarjoavat mitä suinkin voivat, sokeria haaskataan sellaiseen turhuuteen kuin makeisiin, hanhiparoilla on kovat oltavat, eikä niin köyhää perhettä taida ollakaan, joka ei hankkisi edes ylimääräisiä kynttilöitä.

Mutta niin typerältä kuin se kuulostaa, en tajunnut, että tietystikään juutalaiset eivät vietä joulua!

Ei sillä, etteikö täällä meillä olisi juhlittu, ja sitä tehtiinkin toista viikkoa. On ollut hanukka, kahdeksan päivän juhla, jota vietetään sen muistoksi, että öljy ei loppunutkaan kesken Jerusalemin temppelin vihkiäisissä. Lea-täti kehotti jo ajoissa Ulrikea ottamaan esiin ja kiillottamaan kaikki kynttilänjalat, mutta huolellisimmin kiillotettiin suuri yhdeksänhaarainen kynttelikkö. Joka ilta siihen sytytettiin kynttilöitä, ensin yksi, sitten kaksi ja niin edelleen, kunnes se loisti pöydällä kuin tähti. Sukulaisia tuli vierailulle ja me kävimme vierailuilla ja saimme niin paljon herkkuja, että hetken tuntui, kuin olisin päässyt aikaan ennen sotaa.

Koska perheessä ei ole lapsia, ei hanukkana ole lahjoja annettu kuulemma enää vuosiin. Mutta viimeisenä iltana sain Felixiltä neliskulmaisen rasian, jonka sisällä oli aivan tavattoman kaunis hopeinen kaulakoru ja samantyylinen rannekoru ja korvakorut. (Jos et kerro kenellekään, paljastan, että annoin Estherin rei’ittää korvani heti, kun hanukka oli ohi — en ole aivan varma siitä, mitä mieltä Betty on korvarenkaista, saati sitten rouva Wallace, mutta minusta on kauhean hauska tuntea ne korvissani!).

Olin nolo, sillä en ollut ymmärtänyt ollenkaan hankkia kenellekään lahjoja, kun nimenomaan oli sanottu, ettei niitä aikuisten kesken vaihdettaisi! En ollut edes tajunnut, että olisin voinut yllättää Felixin. Mutta Felix huomautti taas jotakin ”brittiläisestä emansipatorisuudesta” ja ilmoitti, että ”saksalaisen aviomiehen oikeus on ostella vaimolleen mitä mieli tekee”, ja minä muistin taas ostospäiväni Lontoossa, ja kiitin kauniisti enkä nuhdellut häntä enempää turhanpäiväisestä haaskauksesta.

Kun Felix selitti minulle etukäteen hanukan viettoa, ajattelin, että se on vähän kuin joulu — kynttilöitä ja lahjoja lapsille ja herkkuja. Ja kun sitten todella tajusin, että juutalaiset eivät tosiaankaan joulua vietä, päätin nauttia hanukasta sen sijaan.

Ja nautinhan minä. Pidän näistä vanhoista perinteistä ja tavoista. Kynttilöitä, leivonnaisia, rukouksia. Eihän se ulkoisesti niin paljon poikkea meidän kristittyjen juhlinnasta — selvisihän Felixin Bubbekin tästä kulttuurierosta!

Mutta, Bobby, se poikkeaa sittenkin. Se poikkeaa sisällöltään, se on lakia eikä armoa, ja — Sinulle voin paljastaa, miten tavattoman lapsellinen minä olen — se poikkeaa muodoltaan.

Minä kaipaan joulua, omaa jouluani! Eihän minun lapsuudessani joulu ollut millään tavalla näyttävä juhla, ja usein isä joi itsensä silloin tolkuttomaan tilaan. Mutta äiti yritti aina hankkia edes jotakin ylimääräistä, vaikka sitten vain niitä kynttilöitä, ja antaa minulle jonkin pienen vaatimattoman lahjan. Joskus sain palmikkonauhat, jotka olivat vähän värjääntyneet ja ne oli siksi myyty kaupasta puoli-ilmaiseksi, tai hivenen lohjenneen karamellitangon, johon äidillä oli samasta syystä ollut varaa. Se oli niin pientä, mutta se tuli niin täydestä sydämestä!

Jos isä oli retkillään jouluna tai ehkä nukkui pois humalaansa — sillä siitä olen kiitollinen, ettei hän koskaan jouluisin ollut pahalla päällä, vaikka olisi tullutkin juovuksissa kotiin — me istuimme äidin kanssa pöydän ääressä. Äiti sytytti kynttilän tinaiseen kynttilänjalkaan, jonka hän oli tuonut kotoaan ja joka oli niin tavattoman kaunis (isä myi sen äidin kuoleman jälkeen kattaakseen arkun hinnan). Ja sitten äiti veti minut kainaloonsa ja avasi Raamattunsa ja luki minulle ensimmäisestä joulusta. Ja jos sää oli hyvä ja minulla sattui olemaan kengät, jotka olivat ehjät ja mahtuivat jalkaan, me kävelimme yhdessä Claymuirin kirkkoon, jossa oli kuusi ja monia kynttilöitä, ja virret olivat niin tavattoman kauniita!

Jouluna äidillä oli aikaa minulle. Ehkä siksi tuntuu, että juuri jouluisin äiti on edelleen minua lähinnä. Ehkä hänellä on taivaassakin parhaiten aikaa minulle jouluna?

En koskaan unohda sitä joulua, jolloin koko Claymuir oli hukkua lumeen, mutta meidän mökissämme oli aivan ihmeellisen hyvä ja lämmin tunnelma. Ennen joulua Betty, joka silloin oli koulun opettajatar, oli yhtäkkiä ilmestynyt meille mukanaan laatikollinen vaatteita sekä äidille että minulle. Meidän oli kerrankin lämmin, ja olin päässyt kouluun huolimatta lumesta ja pakkasesta, sillä laatikossa oli ollut minulle sopivat kengät. Eikä isä juonut sinä jouluna. Se oli minun elämäni paras joulu.

Mutta melkein yhtä ihmeellinen oli ensimmäinen jouluni Koivurannassa. Olin tietysti kuullut joulusukkien ripustamisesta ja sellaisesta, mutta en ollut koskaan ajatellut sen koskevan minua, ja melkein luulin Bettyn pilailevan, kun hän kehotti aattoiltana minua ripustamaan sukkani. Mutta se ei ollut pilaa, sillä jouluaamuna sukkani oli repeämäisillään kaikista ihanista tavaroista! Ja olin niin iloinen, että Sinä olit neuvonut minua joululahjojen suhteen ja minulla oli lahjoja, vaikkakin pieniä ja omin käsin tehtyjä, annettavaksi Bettylle ja Duncanille.

Se oli ihmeellinen joulu. Oli kuusi, ja kynttilöitä, ja kimaltavia koristeita, ja ruokaa mielin määrin. Tietysti se oli ihmeellinen ennen kaikkea siksi, että Duncan oli parantunut sairaudestaan, vaikka olimme kuvitelleet hänen kuolevan — ja kun hänen sairastumisensa oli minun syytäni, en todellakaan olisi voinut saada parempaa lahjaa kuin hänen toipumisensa!

Mutta siinäkin joulussa oli varjonsa. Muistan, miten istuin siinä olohuoneen lattialla kaikkine uusine ihanine tavaroineni ja tajusin, että vaikka kaikki muut olivat minua muistaneet, Bettyn perhekin, isältä en ollut saanut edes joulukorttia. Voi, jos olisin silloin tiennyt, että hän oli kirjoittanut minulle, mutta että viesti viipyi postissa ja tulisi vasta uudeksivuodeksi! En uskonut Bettyn vakuutuksia siitä, ettei isä ollut unohtanut minua, ja muistan, miten kipeästi surin asiaa.

Sen jälkeen olen saanut viettää niin ihania, niin unohtumattomia jouluja. Sotajoulutkin olivat kauniita, omalla tavallaan, vaikka ne eivät olleet niin kirkkaita. Mutta lapsille se kaikki oli niin suurta ihmettä, ja heidän ilonsa toi ilon meillekin.

Ja miten ihmeellinen oli viime joulu, rauhan joulu, jonka vietimme Wallaceiden vieraana! Miten minä sain sen ihastuttavan leningin, jonka kankaan rouva Wallace oli kaivanut ties mistä, ja jota olen käyttänyt täälläkin aina, kun olen syystä tai toisesta ollut epävarma (ja sitä käy usein) ja halunnut tuntea olevani tyylikäs ja muistaa olevani rakastettu. Ja miten Alice-täti kävi ja toi korillisen herkkuja, jotka oli saanut amerikkalaisilta yhtiökumppaneiltaan! Ja miten hän kuiskasi Bettyn korvaan salaisuuden, joka tänä jouluna jo itse ojentelee pikku käsiään kuusenkoristeita kohti.

Bobby, minä alan nyt itkeä, joten lakkaan muistelemasta.

Tahdon olla aikuinen ja järkevä. Joulun sanoma ei karkaa mihinkään, oli sitten kuusta ja kynttilöitä ja koristeita ja lahjoja tai ei. Se on kaikki vain ulkoista. Aivan samoin kuin minua ei vähääkään haittaa kaikki se, mikä tässä kaupungissa on sodan jälkeen vielä niin puutteellista, kun vain saan olla Felixin kanssa, ei minua pitäisi vähääkään haitata se, etten saa viettää joulua samalla tavalla kuin ennen.

Ja miksen ”saisi”, miten typerästi kirjoitin. Olen viime aikoina alkanut tehdä Felixin sanoin ”valloitusretkiä” lähiympäristöön yksinkin, ja löytänyt molemmat Sinulle joskus mainitsemani kirkot. Katolisuus on minulle vierasta, mutta luterilaisessa kirkossa kävin jo viime sunnuntaina jumalanpalveluksessa. Ymmärsin tapani mukaan sanan sieltä ja toisen täältä, mutta virsien ja liturgian sävelissä oli jotakin tuttua, ja se teki oloni kotoisaksi.

Mikään ei siis estä minua menemästä joulupäivänä kirkkoon, ja mitä muuta ihminen jouluunsa tarvitsee, jos nyt tarkkoja ollaan?

Mutta se ei vain ole niin helppoa.

Typerästi minä kaipaan kaikkea sitä, mikä kotona kuuluu joulunalusaikaan. Kotona, Skotlannissa!

Sillä vaikka mieheni olisi kristittykin, Saksassa jouluun valmistaudutaan vähän toisin ja tavat ovat erilaiset. Eikä minulla ole täällä ketään, kenelle ostaa joululahjoja tai kortteja. Mietin kyllä, voisinko ostaa joululahjoja Felixin perheelle, mutta ehkä he loukkaantuisivat? En uskalla kysyä, niin typerää kuin se onkin. Ja vaikka olen käynyt kirkossa yksin, en ole oppinut menemään sinne yksin jouluna. Olisi niin ihanaa saada olla siellä sen ihmisen kanssa, jota eniten koko maailmassa rakastaa, ja toivottaa hänelle hyvää joulua!

Mutta koetan olla reipas, Bobby. Ja siinä minua auttoi Sinun postisi. Sen tähden halusin kätkeä lähettämäsi lahjan. Mitä minä valitan, onhan minulla yksi lahja avattavaksi jouluaamuna, ja kirkossa tuskin sentään olen yksin, jos joulujumalanpalveluksen väkimäärä on yhtään sitä mitä meillä kotona! Ja voinhan itse olla juhlamielellä, vaikka kuinkakin Blumenthaleilla ja heidän lähipiirissään se on vain yksi torstaipäivä muiden joukossa. Jos en siihen kykene, jos tarvitsen niin paljon maallista ja ulkoista jouluni rakentamiseen, minussa on jotakin vikaa!

Mutta voi, Bobby, minun on niin ikävä kotiin! Kaipaan vuorten mahtavuutta, ja sinistä taivasta, ja kirkkaita vesiä — kaipaan vapautta vaeltaa nummella ja tuntea tuuli hiuksissani. Täällä koen olevani kuin vanki, sillä eihän kaupungissa näe taivasta eikä vuoria, ja asunnon seinät tuntuvat joskus kaatuvan päälleni.

Bobby, jos se olisi mahdollista, lähtisin kotiin, heti, epäröimättä!

Oma Ruthisi.

J.K. Älä vain hiiskahda Bettylle tai kenellekään, että ikävöin! En tahdo, että kukaan huolestuu.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.00.

4 kommenttia:

  1. Luen tätä taas vähän jälkijunassa (vietimme välipäivät Puolassa), mutta sitäkin ihanampaa on saada lukea monta tekstiä putkeen!

    Olisin itse voinut kirjoittaa nuo joulumarkkinoiden kuvaukset, koska juuri tuollaisella mielellä kuljen joulumarkkinoilla (tosin veteraaneja ei enää näy kerjäämässä)! :) Jotkut kokevat ne liian kaupallisina, mutta minä en välttämättä osta mitään, vaan kuljeskelen vain katselemassa ja haistelemassa - pidän esim. Glühweinin (hehkuviinin) tuoksusta, vaikken sitä itse juokaan.

    Ja saksalaisten joulutavat... Ihmettelen aina Adwentskranzeja - miten ihmiset eivät polta kotejaan, kun havu-koriste-kransseissa poltetaan kynttilöitä. Ja jouluaattona perinteisin ruoka on petunasalaatti ja nakit - jouluateria syödään vasta joulupäivänä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvaa jännitinkö, mitä tästä sanot, kun itae en ole koskaan edes käynyt Saksassa - mutta tuskin jpulumarkkinoissa niin paljon eroa on, ja onneksi on Google! ;) Jouluaattoahan ei juuri vietetä kuin Pohjoismaissa, muualla joulua juhlitaan oikeana eli joulupäivänä. Tästä muistaakseni jaoin taannoin Betty-facessa jonkun linkin.

      Oli hauska huomata, miten paljon tapoja Saksasta on tullut Suomen jouluun (vaikka meillä adventtikynttilöitä poltetaan paloturvallisemmin!). Löysin jopa Tiernapojat!!

      Poista
    2. Hyvin olit tilanteen kuvaillut!

      Joulunvietto Saksan eri osissa (evankelinen/katolinen; itä/länsi ainakin) on ainakin nykyään paljon vaihtelevampaa kuin Suomessa. Esim. osalle lapsista joululahjat tuo Nikolaus/Weinachtsman ja usein jo aattoiltana.

      Joulukuusi on kyllä tärkeä, mutta suomalaisittain nekin on hassuja, koska ensinnäkin ne eivät tuoksu oikeastaan miltään (eri lajeja on, mutta minun nenääni kaikki tuoksuttomia), toiseksikin ne eivät juurikaan tiputa neulasia (viikko ilman vettä ei haittaa mitään) ja kolmanneksi latvassa on usein sellainen tötterö, eikä tähteä. :D

      Poista
    3. Sisareni sai joskus yli 30 vuotta sitten Hyvää joulua -nimisen kirjan, jossa kuvataan joulunviettoa eri puolilla maailmaa. Niistä muistoista ei ollut aivan haittaakaan. :) Tosin ongelmana oli mm. Googlea käyttäessä se, että kaikkialla kerrottiin nykypäivän saksalaisesta joulusta. Weimarin tasavallan ajalta löytyi heikommin tietoa osaamillani kielillä. :)

      Poista