torstai 31. joulukuuta 2015

Joulun 2015 kertomus 8/9

Berliinissä joulukuun 24. päivänä 1919

Oma rakas Bobby!

Kiitos, sydämellinen kiitos kirjeestäsi, joka ehti vielä näin ennen joulua ja joka oli niin ymmärtäväinen ja kaunis ja täynnä rakkautta! Kiitos, ettet moittinut lapsellisuuttani, kiitos että ymmärrät!

Ja kiitos Jumalalle siitä, että olet tullut järkiisi! Voi Bobby, mitään parempaa joululahjaa en olisi saattanut edes kuvitella kuin se salaisuus, mitä kirjoitit! Nyt minä totisesti toivon, että voisin olla siellä kotona, kun Sinä ja Neil julkistatte kihlauksenne joulupäivänä! 

Miten onnellisia teistä tulee! Bobby kulta, minä tiesin, että kaikki menee hyvin! Minä tiesin, että tällä kaikella on jokin tarkoitus! Olen niin onnellinen, että istuin vähän aikaa itkemässä pelkästä ilosta. Kaipa se on tämä joulunaika, joka tekee minut niin tavattoman herkäksi.

Mutta jos et kohta lakkaa murehtimasta sitä, ”mitä ihmisetkin sanovat”, taidan vähän suuttua. Sinä olet ollut leski puolitoista vuotta, olet kaksikymmentäkolmevuotias kuten minäkin, koko elämäsi on edessä! Minä uskon, minä tiedän, että Will iloitsee siitä, ettet jäänyt yksin suremaan lopuksi elämääsi, ja rouva Saunders saa suksia kuuseen ja mieluiten pysyä siellä.

Vaikka mikäpä minä olen Sinua moittimaan, kun itse en ole yhtään parempi. Kirjoitettuani sen raukkamaisen valituksen, jonka Sinulle viimeksi lähetin, heräsin seuraavana yönä kolmelta. Kukaan ei ole järkevimmillään yöllä kolmelta!

Ajattelin kirjettäni ja sitä, että ehkä Sinä vahingossa tulet kertoneeksi äidillesi sen sisällöstä, ja se menee Bettyn ja Duncanin korviin, ja he huolestuvat, ja sitten rouva Wallace huomauttaa sillä ärsyttävällä mitäs-minä-sanoin-äänellään, että minun olisi pitänyt pysyä kotona, ja…

No, sehän nyt oli aivan hullua. Mutta ellei yksin makuuhuoneessakin olisi ollut niin kylmä, että tarkenin pitää vain nenänpäätäni täkin ulkopuolelta, olisin varmaan noussut ja lähtenyt ulos kadulle murtautuakseni postilaatikkoon, johon kirjeesi olin jättänyt. Mitä varten tuohon aikaan yöstä kaikki asiat ovat niin suuria?

Valvoin ja surin aamuun asti, mutta kun Felixin herätyskello alkoi soida, olin tehnyt päätökseni. Minä lakkaisin valittamasta heti paikalla kaikesta turhasta, kun kerran asiani ovat niin äärettömän hyvin. Suutelin miestäni ja nousin hänen kanssaan aamiaiselle ja päätin, että olisin reipas, vaikka se vaatisi henkeni.

Ajattelin, että jos kerran olen Saksassa ja aion täällä pysyäkin, minun on parasta opetella, miten Saksassa vietetään joulua. Olen tähän asti opetellut ”ihmisiä”, ja kieltä opettelen varmasti lopun elämääni, mutta nyt otin tämän uuden oppiaineen ohjelmaani.

Helpointa olisi tietysti ollut, jos olisin voinut kysyä asiaa Ulrikelta tai Huldalta, jotka ovat kristittyjä. Mutta vaikka osaisinkin muotoilla kysymyksen, en ymmärtäisi vastausta! Felixiä en voi pyytää tulkiksi, koska en tahdo hänen saavan selville minun typeriä ja lapsellisia ajatuksiani joulusukista ja muusta turhuudesta. Hän huolestuu niin herkästi, mikäli aavistaakaan, ettei minulla ole kaikki hyvin.

Ainoa keino oli siis lähteä kenttätyöhön. Istuttuani aamun kieliopintojeni parissa ja syötyäni lounasta Lea-tädin ja Estherin kanssa sanoin lähteväni kävelylle — tunnen itseni kauhean ylpeäksi, kun osaan jo kertoa sen! — ja olin iloinen, kun molemmilla oli kiirettä eivätkä he tarjoutuneet seurakseni. Tällä kävelyllä olin nimittäin mieluiten yksin.

Siitä päivästä alkaen olen kierrellyt melkein joka iltapäivä kaupungin joulutoreja, tupakkakauppoja ja kirkkoja. Tutkin tarkkaan (mutta sen verran kaukaa, ettei minua puhuteltu, kun en olisi kuitenkaan ymmärtänyt) myyntikojut, nuuskin myymälöiden lehtihyllyjä ja ostin kaikki naistenlehdet, joissa näkyy mitään jouluun vivahtavaa, ja perehdyin suurella mielenkiinnolla kirkkojen ulkopuolella tai eteisissä oleviin tulevien tapahtumien ilmoituksiin.

Nyt tiedän, että saksalaiset kutsuvat neljää joulua edeltävää sunnuntaita adventtisunnuntaiksi, ja jos mahdollista, hankkivat koteihinsa havuista tai koristelluista oksista taivutellun seppeleen, johon kiinnitetään neljä kynttilää. Aivan kuten hanukan aikana sytytetään uusi kynttilä joka ilta, tässä Adventskranz-koristeessa sytytetään uusi kynttilä jokaisena neljänä adventtisunnuntaina.

Ja koska saksalaiset rakastavat noita havujaan ja siis myös joulukuusta yli kaiken, kojuissa on lukemattomia erilaisia koristeita kuusta varten. Pelkäänpä, että vain harvoilla on varaa täksi jouluksi hankkia kalliita puhallettuja lasipalloja ja lintuja ja helminauhoja, mutta sitäkin hanakammin käydään kiinni huokeampiin hopeapaperikoristeisiin. Koko maailmalla tuntuu olevan kiiltävän ja kimmeltävän nälkä sotavuosien jälkeen!

Aivan kuten meillä kotona, lapset seisovat unelmoiden lelukauppojen ja karamellikojujen luona, sillä vaikka niiden valikoima on nyt vaatimaton, se on silti useimpien ulottumattomissa. Lahjat tosin täällä tuo, mikäli olen ymmärtänyt, Kristus-lapsi, jolla voisi kuvitella olevan valta sellaisen turhuuden kuin inflaation yli. Mutta lapsetkin käsittävät kyllä, kuten meillä kotona, että kaikkea he eivät voi saada.

Joskus unohdun pitkäksi aikaa vain katsomaan heitä, heidän loistavia silmiään, ja muistelemaan Prinssiä ja Archieta ja Donia ja Faithia ja Gracea ja Evania ja vauvaa, jonka pitäisi keväällä syntyä. Ja kieltämättä silloin pyyhin vähän omia silmiäni, mutta onneksi voin aina syyttää viimaa.

Mitä naistenlehtiin tulee, ne eivät paljon poikkea meidän lehdistöstämme joulun alla, mikäli voin kuvista ja sanakirjan kanssa tavaamistani pätkistä ymmärtää. Lukemattomia ruoka- ja leivontaohjeita pula-aikaan sovitettuina versioina, vinkkejä joululahjojen tekemiseksi huokealla kotoa löytyvistä tarpeista, jouluisia runoja ja kertomuksia tunnelman kohottamiseksi.

Kirkot ovat vähän kiusallisia, sillä ellei seurakunnallisia tapahtumia ole naulattu tauluun rakennuksen ulkopuolelle, on mentävä sisään, ja silloin on aina vaarana, että joku puhuttelee. Pari kertaa ystävällinen kirkonvartija on tullut sanomaan minulle jotakin, ja änkytettyäni nicht verstehen katsonut minua pitkään.

Ilmeisesti minut sijoitettaisiin ihmisten pään sisäisessä kastijärjestelmässä idästä tulleiden sotapakolaisten joukkoon, ellei siisti ulkoasuni kertoisi jotakin aivan muuta, ja siksi hämmennän heitä ja saan heidät epäluuloisiksi. Mutta ainakin olen tullut tietämään, että jumalanpalveluksia järjestetään sekä nyt aattona että huomenna joulupäivänä.

Kaikki tämä kiertely ja nuuskiminen sai minut lopulta oikein valtoihinsa. Olkoonkin, että monet tavat ovat erilaisia, toi joulutorien kodikas kuhina minulle kaipaamani juhlamielen. Ja aina silloin tällöin jostakin kuuluu laulua tai soittoa, ja toisinaan tunnistan sävelen, ja hetkessä olen kotona — Skotlannissa, tarkoitan.

Vähitellen olen uskaltautunut ostamaan kupillisen lämmintä viiniä, jota saksalaiset rakastavat, tai tötteröllisen paahdettuja manteleita, tai muutaman naruun sidotun rinkelin herkutellakseni ihmisten seassa vaellellessani. Aivan kuten silloin, kun Felix vie minua teatteriin tai konserttiin, nautin nimettömyydestä ja tuntemattomuudesta. Kukaan ei tiedä, kuka olen ja mistä tulen, eikä minun tarvitse olla epämääräisesti puolustuskannalla, kuten usein olen, vaikka kukaan ei minua mistään syyttäisikään.

Mutta nähtyäni erään kävelyni aikana useita pahasti haavoittuneita sotainvalideja kerjäämässä katuvierillä olen ottanut tavakseni pitää takkini taskussa paljaaltaan rahaa, jota saatan helposti poimia ja pudottaa heidän mukeihinsa. Felix on varoittanut minua avaamasta kukkaroani kerjäläisten nähden, koska milloinkaan ei voi tietää, ovatko nämä rehellisesti omalla asiallaan vaiko  vain houkutuslintuja taskuvarkaille. Oudolla tavalla tuo vähäpätöinen antini — vähäpätöinenhän se on, sillä minä, joka kerran olen itse ollut lähestulkoon yhtä surkeassa asemassa, annan nyt liiastani, eikä se ole erityisen mainittavaa — tekee mieleni hyväksi ja saa minut vähän aikaa todella tuntemaan, että joulu on tulossa.

Ja kun vihdoin ensimmäisen kerran tohdin itse ujosti toivottaa vastaan tulleelle kristityn naapurimme rouvalle Frohe Weihnachten, hyvää joulua, ja hän vastasi minulle samoin iloisesti ja tuttavallisesti nyökäten, olin yhtä tohkeissani ja riemuissani ja kiitollinen kuin Ebenezer Scrooge sinä ensimmäisenä jouluna, jota hän vietti!

Felix yleensä aina kysyy iltaisin, mitä olen päivän aikana puuhannut. En ole tietystikään halunnut sanoa hänelle hakevani muualta sellaista, mitä en saa kotoa, vaan kertonut vain opettelevani tuntemaan kaupunkia pikku kävelyillä. (Sehän on totta, sillä onneksi myyntikojuja on niin lähellä, ettei minun tarvitse lähteä liian kauas.) Ilmeisesti Felix luulee, että kiertelen katselemassa tavaroita tulevaan omaan kotiimme, enkä oikaise häntä. Ostamani lehdet olen kätkenyt piironkiini alusvaatteiden alle, jotta Lea-täti tai Esther eivät näkisi niitä.

Mutta mitä lähemmäs joulu on tullut, sitä vähemmän olen iloinnut enää torien surinasta tai mistään herkuista. Eihän minulla ole puuhaa jouluvalmisteluissa, ei minun tarvitse ostaa ruokia ja lahjoja ja koristeita! Teidän lahja-asianne on järjestyksessä, eikä muuta tehtävää enää ole.

Sitten tulin järkiini. Olihan Felix ostanut minulle lahjan hanukkana pelkäämättä, että se muka jollakin tavalla loukkaisi minua. Mitä varten minä en voisi ostaa uudelle perheelleni lahjoja jouluna? Hyvä tavaton, hehän ovat sivistyneitä ihmisiä, miten he voisivat pitää sitä mitenkään pahana! Eikö se olisi kaunis tapa kiittää heitä siitä ystävällisestä vastaanotosta, jonka olen saanut? Ja Felix — hänelle minun täytyy tietysti hankkia jotakin!

Kulutin pari iltapäivää tavattoman hauskasti, juuri sillä tavalla kuin olin haaveillut, kulkemalla liikkeestä ja kojusta toiseen, tutkimalla, vertailemalla, suunnittelemalla.

Rohkaistuin vallan hurjiin suorituksiin saksan kielen alalla saadakseni nähtäväksi muutamia kudottuja solmioita, jotta voisin tarkistaa laadun, ennen kuin valitsin niistä yhden Otto-sedälle. Lea-tädille löysin aivan tavattoman kauniin kirjotun iltalaukun, jonka sisällä oli pitsein somistettu nenäliina. Estherille taas ostin eräältä käsityöläiseltä soman nahkakukkaron ja hansikkaat. Ulrikelle ja Huldalle hankin muutamia kuvalehtiä, joista toivon heidän pitävän. En tunne heitä niin hyvin, että olisin osannut valita mitään henkilökohtaisempaa.

Myös Felixin lahjan kanssa jouduin miettimään pitkään. Lopulta ostin kirjan, jonka kuvan näin joissakin lehtien mainoksissa. Vaikka arvelen Felixin pitävän siitä, sillä se esittelee kuuluisten taiteilijoiden elämäkertoja, en ole aivan tyytyväinen. Se on niin kovin persoonatonta! Mitä varten minä en keksi mitään parempaa, mitään intiimimpää miehelle, jota rakastan enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa? Mutta sen kummempaan en nyt vain pystynyt.

Täytyy tunnustaa, että näitä puuhaillessani ja väkisinkin joulutunnelmaan virittyessäni en ole voinut olla loukkaantumattakin Felixiin. Se on lapsellista, mutta en voi sille mitään!

Kun nyt ajattelee, miten tavattomasti hän ottaa minut kaikessa huomioon, selittää saksalaiseen ja juutalaiseen kulttuuriin liittyviä, minulle outoja asioita ja aina katsoo, ettei oloni ole epämukava minkään vieraan tavan kohdalla, en voi nyt käsittää hänen välinpitämättömyyttään. Vaikkei hän vietä joulua, hänen pitäisi kulkea kaupungilla pussi päässä ollakseen havaitsematta, että se on tulossa, ja hänen täytyy tietää, miten tärkeä juhla se on minulle.

Mutta ei, hän ei ole hiiskahtanut joulusta mitään sen jälkeen, kun hoiti lahjojeni hankkimisen kotiväelle. Hän ei ole kysynyt, tahtoisinko viettää joulua jotenkin, hän ei ole kysynyt, podenko koti-ikävää tähän aikaan vuodesta, hän ei ole ehdottanut, että hankkisin meidän oleskeluhuoneeseemme jotakin koristusta, eikä hän ole kysynyt, haluaisinko mennä jouluna kirkkoon. Hän kerta kaikkiaan käyttäytyy niin kuin ei todellakaan olisi tietoinen koko tästä juhlasta ja sen merkityksestä.

Ja nyt on jouluaatto. Jouluaatto, Bobby! Koivurannassa kuusi on koristeltu ja lapset ovat ripustaneet sukkansa, ja ehkä Donald on pyytänyt sammuttamaan yöksi tulen takasta, jotta joulupukki pääsee tulemaan sisään — rouva Wallace on taikonut ruokakomeron täyteen toinen toistaan ihanampia herkkuja, ja kirkossa odottavat uudet vahakynttilät huomista jumalanpalvelusta. Duncan on kotona jouluna ensimmäisen kerran vuosiin, ja lasten mentyä nukkumaan he Bettyn kanssa tuovat komerosta kesämattojen alla kätkössä olleen laatikon, jossa lahjat ovat, ja alkavat jakaa niitä lasten sukkiin…

Ei, Bobby, minä en taas aloita. Nyt on jouluaatto, ja huomenna on joulupäivä, ja minä aion nousta niin aikaisin, että laitan lahjat valmiiksi jokaisen lautasen viereen, kun Ulrike kattaa aamiaispöytää, ja yllätän kaikki. Ja aamiaisen jälkeen olen päättänyt mennä käymään luterilaisen kirkon jumalanpalveluksessa. Saan kuulla ehkä taas tuttuja säveliä, ja varmaan jo ymmärrän saarnaakin paremmin kuin viimeksi, varsinkin, kun tiedän, mistä aiheesta puhutaan. Ja kun tulen kotiin, otan esiin Sinun lahjasi ja nautin siitä. Teen itselleni hyvän joulun vaikka väkisin!

Toivottavasti vain en huomenna ole kipeänä. Olen nyt useampana päivänä ollut äärettömän väsynyt ja voinut vähän pahoin. Sopisikin, että saisin vielä vatsaflunssan tai jotakin muuta yhtä inhottavaa, kun on joulu, eikä kuitenkaan ole! Mutta ehkä olen vain vilustunut kaupungilla kulkiessani, ja se menee pian ohi.

Hyvää yötä, rakas ystävä, jouluyötä! Tänä iltana ajattelen teitä kaikkia vielä lämpimämmin kuin muulloin, ja aivan erikoisen lämpimästi Sinua ja Neiliä ja huomista kihlapäiväänne. Ole onnellinen ja siunattu, ystäväni!

Oma Ruthisi.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.00.

2 kommenttia:

  1. Oho, meni kommentti väärään tekstiin... Tähän sen joulumarkkinakommentin piti tulla... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se haittaa, vastasin sinne toiseen! :D

      Poista