lauantai 24. joulukuuta 2016

Joulun 2016 kertomus 1/12

 
Hevonen tuli kukkulanrinnettä alas niin villiä laukkaa, että pöly nousi sen takana ilmaan kuin pilvenpatsas ja melkein himmensi kirkkaan huhtikuisen taivaan. Kuka tahansa olisi saattanut ajatella eläimen pillastuneen, ellei olisi ehtinyt havaita, että ratsastaja sen selässä pikemminkin yllytti kuin hillitsi ratsua.

Vauhti oli niin kova, että vielä osittain jäisen tien mutkassa suuntaa muuttaessaan hevonen lähestulkoon menetti tasapainonsa. Kuin ihmeen kaupalla se pysyi lopulta jaloillaan, mikä pelasti ratsastajan hengen, sillä tuollaisessa vauhdissa kaatuminen hevosen kanssa olisi melko varmasti murtanut hänen niskansa.

Uhkaava onnettomuuskaan ei hillinnyt ratsumiestä, joka kumartui matalampaan hevosen kaulaa vasten ja painoi kannuksensa eläimen kylkiin, vaikka kylä oli jo aivan lähellä ja ihmisiä liikkeellä asioillaan näin lauantai-iltapäivänä ennen pyhään hiljentymistä. Hevosen vauhti kiihtyi yhä, sen kaviot eivät tuntuneet enää koskevan lainkaan maahan, vaan se liisi eteenpäin kuin siivillä.

Rouva Murray astui juuri ulos pappilasta, jossa oli käynyt suorittamassa papinmaksuja. Hän nosti shaalin päänsä yli ja kietoi sen tiukasti harteilleen, sillä huhtikuinen päivä oli hyytävä huolimatta auringosta, joka oli saanut lumen sulatetuksi pois suojaisimmilta seinustoilta.

Kiiruhtaessaan pappilan portista rouva Murray oli jo ajatuksissaan kotona, jossa monet tekemättömät työt odottivat, ennen kuin lepopäivä koittaisi. Hän ei katsonut sen tarkemmin ympärilleen, jotta ei törmäisi kehenkään tuttavaan ja jäisi suustaan kiinni, vaan ehtisi nopeasti kotiin.

Koska Glen Longin kylässä liikuttiin tuolloin 1850-luvun taitteessa yleensä nopeimmillaankin vaunuhevosten vauhtia ja vastaantulijaa väistettiin aina kohteliaasti, ei ollut mitään syytä erityisemmin varoa tielle tulemista. Rouva Murray käveli reippaasti lähes keskitietä, kuten kaikki tekivät välttääkseen reenjalasten syövyttämät epätasaiset, jäiset urat tien reunassa.

-Varokaa! huusi tien toiselta puolen nuori tyttö, joka oli lakaisemassa kotinsa portaita.

Hänen varoituksensa tuli kuitenkin liian myöhään. Rouva Murray ehti kyllä juuri ja juuri nähdä hirvittävää vauhtia lähestyvän ratsukon, mutta ei enää väistää suuntaan tai toiseen. Ratsu töytäisi hänet kumoon ja jatkoi matkaansa kadoten Fort Williamiin kääntyvälle tielle.

Tyttö heitti pois luutansa ja juoksi helmojaan kannatellen tien yli.

-Miten teidän kävi? Satutitteko itsenne? hän huudahti kauhistuneena nähdessään, että aina punaposkinen rouva Murray makasi puoleksi ojassa kasvot lumivalkoisina.

-Oh… Rouva Murray avasi silmänsä ja irvisti. -Minun jalkani!

-Älkää liikkuko, tyttö kehotti, riisui nopeasti hartiahuivinsa ja kääri sen naisen pään alle. -Minä haen apua!

Hänen ei kuitenkaan tarvinnut lähteä mihinkään, sillä parikin kylän miehistä kiiruhti jo heitä kohti.

-Kuka se oli! puuskutti paikalle hölkyttävä Abraham Brown, joka asui suurehkoa tilaa kauempana, mutta oli hänkin ollut kylällä asioillaan.

-Kuusikukkulan hullu poika tietysti, vastasi Ebenezer Clarke, joka ei itsekään ollut vielä iällä pilattu. -Minä olen sanonut, että hän tappaa vielä jonkun, ellei häntä saada kuriin!

-No, minua hän ei onnistunut tappamaan, rouva Murray mutisi ja kohottautui tytön tukemana varovasti istumaan. -Kiitos, Bessie kultaseni. Mutta jalkani taisin loukata aika pahoin. Oih!

-Me viemme teidät pappilaan, sanoi Abraham Brown päättäväisesti, aivan kuin olisi juuri keksinyt loistavan keinon saada vastinetta papinmaksuilleen.

Mökistä, jonka portaita tyttö oli laassut, tuli nyt nainen vasun kanssa. Paikalla olijat antoivat hänelle nöyrästi tilaa, sillä Mary MacColl oli tunnettu parantaja ei vain Glen Longissa, vaan lähiseuduillakin.

-Te ette vie häntä yhtään mihinkään, ennen kuin olen tutkinut hänet, rouva MacColl ilmoitti tuimasti. Sitten hän katsoi nuhdellen tyttäreensä. -Bessie, miksi sinä annoit hänen nousta istumaan!

-Hän valittaa jalkaansa, ei päätään! tyttö vastasi puolustellen.

-Siitä huolimatta. Hän saattoi saada aivotärähdyksen. Rouva MacColl kumartui tutkimaan rouva Murrayta, joka vakuutti paksun shaalin suojanneen hänen päätään kaatuessa, mutta parahti kivusta, kun toisen jalan alle rumasti vääntyneeseen oikeaan nilkkaan koskettiin. -Minä pelkään, että tämä on poikki.

-Ei se voi olla, rouva Murray puuskahti ja jatkoi, aivan kuin asiat olisivat jotenkin liittyneet yhteen, -minulla on leipätaikina kotona nousemassa!

-Teidän leipänne leipoo kyllä nyt joku muu, rouva MacColl sanoi. -Hyvä on, uskon, että häntä on turvallista liikuttaa. Paras on viedä hänet sisälle pappilaan, jotta saan tutkia jalan kunnolla ja lastoittaa sen.

Abraham Brown ja Ebenezer Clarke tottelivat nöyrästi ja kantoivat potilaan sisään pappilan keittiön ovesta säikäyttäen pahanpäiväisesti palvelustytön, joka oli valmistamassa päivällistä. Bessie juoksi edeltä hakemaan pastori Cameronin puolisoa, joka onneksi oli hyvin tarmokas ja aikaansaapa nainen eikä hätkähtänyt vähästä.

Ei siis mennyt aikaakaan, kun arkihuoneen sohvasta oli tehty sairasvuode ja rouva Murray asetettu siihen niin varovasti kuin suinkin. Rouva MacColl kävi nyt tutkimaan tarkemmin kovia kokenutta jalkaa ja antoi määräyksiä tyttärelleen, joka tottuneesti auttoi äitiään hoitotoimenpiteissä, eikä ujostellut pyytää pastorin rouvalta mitä tarvittiin.

Miehet vetäytyivät nopeasti ulos tuosta naisten valtakunnaksi muuttuneesta huoneesta ja melkein törmäsivät pastori Cameroniin, joka tuli työhuoneestaan tiliensä äärestä metelin houkuttelemana.

-Hyvä tavaton! hän puuskahti kuultuaan varsin elävästi ja vain hieman liioitellen esitetyn kuvauksen onnettomuudesta. -Ette kai te tosissanne väitä, että nuori Christopher ajoi hänet kumoon tahallaan?

-Tahallaan tai ei, sanoi Abraham Brown, -mutta eipä hän tehnyt elettäkään väistääkseen, saati pysähtynyt katsomaan, miten kävi.

-Minä luulen, ettei hän edes nähnyt kenenkään olevan tiellä, huomautti Ebenezer Clarke. -Sellaisessa vauhdissa sekä miehen että hevosen täytyy olla käytännössä sokeita.

-Mistä lie taas noin kovasti ottanut itseensä, jatkoi herra Brown. -Siihen ei tosin paljon tarvita, kuten pastori ja jokainen tässä kylässä hyvin tietää!

Pastori tiesi kyllä ja huokasi syvään. Tämä ei ollut ensimmäinen ja tuskin valitettavasti myöskään viimeinen kerta, jolloin Kuusikukkulan nuori isäntä oli raivostunut aivan silmittömästi ─ mikä yleensä aiheutui jostakin pikkuseikasta ─ ja sen jälkeen esiintynyt täysin holtittomasti. Tosin näin pahaa jälkeä hän ei ollut saanut aikaan sen jälkeen, kun oli vuosia sitten kuulemma... Pastoria puistatti hänen muistaessaan tapauksen.

-On kauheata katsoa hienon suvun rappiota, hän sanoi mietteissään. -Tarkoitan, että hänen isänsähän on aina ollut hyvin arvostettu ─ ja käsittääkseni lukuisat sukupolvet ennen tätä.

-Isoisäni on kertonut paljon oman isoisänsä kokemuksista vuoden neljäkymmentäviisi kapinassa, huomautti Ebenezer Clarke. -Isoisän isoisä taisteli Prestonpansista Cullodeniin Kuusikukkulan Robert Stewartin komennossa, jonka rautaisia hermoja kuulemma itse Charlie-prinssikin esikuntineen arvosti. Jos tämä olisi räjähdellyt joka asiasta kuin tuleen heitetty ruuti, niin…

Ja nuori Clarke puisti päätään, aivan kuin osoittaen, miten vielä paljon huonommin jakobiittien olisikaan siinä tapauksessa saattanut käydä.

Abraham Brown ajatteli asiaa suorasukaisemmin.

-Poika on hullu, hän tokaisi. -Tai riivattu. Toivottavasti hän tappaa itsensä tuolla riehumisellaan mahdollisimman pian, jotta talo menisi hänen sisarelleen Alanin jälkeen. Jennifer on aivan toisenlainen luonteeltaan, ja ottanee myös täysijärkisen miehen. Surullista tietysti, ellei Kuusikukkulalla enää asu Stewarteja, mutta tässä tapauksessa se on kaikille eduksi.

-Herra Brown, sanoi pastori nuhdellen, -tuollaista teidän ei pidä toivottaa kenellekään. Meidän velvollisuutemme kristittyinä on ehdottomasti rukoilla pojan puolesta, jotta hän oppisi hillitsemään itsensä. Ja myös hänen vanhempien puolesta, joiden täytyy olla tuskallista katsoa tällaista menoa ─ vaikka en voikaan olla miettimättä, olisivatko he kasvatuksellaan voineet pelastaa jotakin.

-Poika on hemmoteltu pilalle, ilmoitti Ebenezer Clarke sillä lujalla varmuudella, jonka vain täydellinen tietämättömyys lastenkasvatuksesta saattoi naimattomalle nuorelle miehelle antaa. -Jos hän olisi saanut kylliksi kuritusta pienenä, ei nyt oltaisi tässä.

Samassa arkihuoneen ovi kävi, ja pastori käännähti toivoen selvästikin keskustelun käyvän vähemmän tuomitsevaksi.

-Kas, rouva MacColl! Miten potilaamme jaksaa? Onko jalka todella poikki?

-Kyllä se on, rouva MacColl vastasi pahoillaan. -Mutta nilkka on nyt lastoitettu, ja uskon, että luu on jotakuinkin tilassaan. Ontuvaksi hän kyllä jää, tietysti, ja kestää aikansa, ennen kuin jalka kantaa. Olisiko mahdollista saada hänelle hevoskyyti kotiin? Bessie lähtee hänen mukaansa auttaakseen perheen alkuun tässä tilanteessa. Onneksi Murraylla on jo sen ikäisiä tyttäriä, että nämä kyllä pystyvät hoitamaan talouden, kunhan heitä neuvoo.

-Niin, sanoi Ebenezer Clarke, -Bessiehän näki koko tapauksen. Ajattelin vain, että kai tästä tulee käräjäjuttu? Silloin tarvitaan todistajaa.

-Totta, havahtui Abraham Brown, joka ei koskaan laiminlyönyt mahdollisuutta puhua taloudellisista seikoista. -Rouva Murraylle kuuluu korvauksia onnettomuudesta ─ ja nuorelle Christopherille se on opiksi.

-Minä en tiedä, ottaako hän opikseen mistään, Ebenezer Clarke pisti väliin. Hän selvästi nautti päästessään kerrankin tasavertaisena mukaan vanhempien miesten keskusteluun.

-Luulisi sentään julkisen häpeän jotakin vaikuttavan! Poikaa on tähän asti silitelty liiaksi myötäkarvaan. Hän kuvittelee kai omistavansa koko kylän ja voivansa tehdä mitä tahtoo, aivan kuin eläisimme vielä klaaniaikaa! Abraham Brown puisti päätään. -Isien pahat teot nousevat aina jossakin esiin. Robert Stewart saattoi sata vuotta sitten olla rautahermoinen sotilas, mutta mitä minä olen kuullut hänen isoisästään Douglasista, joka eli 1600-luvun lopulla…

-Herra Brown, läsnä on naisia, sanoi pastori niin nopeasti, että hän selvästikin oli tietoinen kaikkien Douglas Stewartista kerrottujen tarinoiden sisällöstä.

-Suokaa anteeksi, rouva MacColl ─ en tarkoittanut järkyttää teitä, herra Brown sanoi nolona.

Mary MacColl kätki hymynsä, jotta ei puolestaan järkyttäisi näitä huolehtivaisia herroja paljastamalla, että oli sairaanhoitokierroksillaan moneen kertaan kuullut kaikki kylällä kiertävät kertomukset Kuusikukkulan suvusta.

-Minä en kovin mieluusti näkisi Bessietä käräjillä, hän sein sijaan sanoi. -Se ei ole kunnon tytön paikka! Mutta siitä olen samaa mieltä, että nuori Chistopher pitää saada rauhoittumaan, ennen kuin hän todella tappaa jonkun ja järjestää itsensä hirteen.

-Siihen ei paljon tarvita, että hänen käy huonosti, Ebenezer Clarke huomautti. -Pastori muistaa, miten hän käyttäytyi viime hartauskokouksen jälkeen.

-Niin, pastori sanoi surullisena, -ja sentään tuli vain vähän erimielisyyttä siitä, uusitaanko kirkonkäytävän matto vai ei. Nuoren Christopherin mielestä se olisi tarpeen, mutta kun Will MacDonald oli sinnikkäästi sitä mieltä, että uusi matto olisi seurakuntalaisten varojen tuhlausta…

He vaikenivat kaikki hetkeksi, aivan kuin olisivat tunteneet yhteistä häpeää yhden seurakunnan jäsenen käytöksestä.

-No, pastori jatkoi sitten vähän pirteämmin, -nyt me saamme uuden maton. Seurakunnanvanhin MacTavishin vaimo teki kuulemma kaikkensa, mutta sittenkin osoittautui täysin mahdottomaksi saada vanhasta matosta pois talitahroja, joita roiskui kynttilöistä, kun nuori Christopher iski sen suuren lattiakynttelikön kaikin voimin lattiaan. Hänen isänsä lupasi hoitaa asian.

-Ihme, että Alan Stewartin talous kestää kaiken sen, mitä hän joutuu pojan puolesta maksamaan, Abraham Brown huomautti miettiväisesti. -Hän joutuu kohta myymään maata, jos tämä peli jatkuu.

Hienotunteisuudesta herra Brownia kohtaan pastori yskähti vähän, Ebenezer Clarke katseli kiinnostuneena pappilan katon koristekaiverruksia ja rouva MacColl järjesteli tavaroita vasussaan. Koko kylä tiesi Abraham Brownin havittelevan erästä Kuusikukkulaan kuuluvaa niittyä itselleen, mutta tämä itse ehdottoman viattomana julisti aina pitävänsä yhdeksännen käskyn ja loukkaantui syvästi, jos joku vihjasikin muuta.

-Minä en käsitä tuollaista luonnetta, Ebenezer Clarke sitten mutisi. -Jos me kaikki raivostuisimme yhtä silmittömästi yhtä turhista asioista, mitä tästä maailmasta tulisi!

-Minun käy häntä sääli, sanoi pastorin rouva, joka tuli parahiksi eteiseen autettuaan Bessietä antamaan rouva Murraylle kipua lievittävää yrttijuomaa. -Hänen täytyy itsekin kärsiä luonteestaan. Mutta minä uskon ja toivon, että iän myötä hän tasoittuu. Onhan hän sentään vasta kahdenkymmenen.

-Hm, sanoi Abraham Brown epäilevästi. -Kahdenkymmenen ikäisen miehen pitäisi olla jo… mies. Mutta korvauksiin palatakseni ─ pastori ottanee viedäkseen asiaa eteenpäin?

Pastori Cameron nyökkäsi vastahakoisesti.

-Minä en tietysti nähnyt tapausta, hän mutisi. -Mutta täytyyhän oikeuden toteutua.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti