torstai 29. joulukuuta 2016

Joulun 2016 kertomus 6/12

 
Viikot kuluivat, kevät sulatti kohmettuneen maan ja muuttui vihdoin hehkuvaksi, säteileväksi kesäksi. Rouva Murrayn jalka parani vähitellen, ja rouva MacCollin suureksi iloksi näytti siltä, kuin hän olisi saanut lastoitettua sen niin hyvin, ettei tämä ontuisi jatkossa juuri lainkaan, vaikka tietysti tämän oli käytettävä keppiä vielä niin kauan, että jalka vahvistuisi.

Silti onneton tapaus pysyi päällimmäisenä puheenaiheena Glen Longissa. Vaikka rouva Murray itse oli hartaasti rukoillut miestään suostumaan sopimiseen, oli herra Murray ollut heltymätön, ja niinpä Christopher Stewart olisi Fort Williamin kesäkäräjillä syytettynä varomattomasta ajamisesta ja vakavan ruumiinvamman tuottamisesta.

Neiti Elizabeth MacColl oli kutsuttu käräjille silminnäkijätodistajaksi. Bessiestä tuntui, että hän oli käynyt mielessään läpi tuon huhtikuisen iltapäivän tapahtumat niin moneen kertaan, ettei enää osaisi todistaa niistä yhtään mitään. Entä jos rouva Murray oli sittenkin liukastunut? Tiet olivat tuolloin vielä iljanteiset. Entä ellei hevonen tönäissytkään häntä? Entä jos hän puhuisi valan velvoittamana valheellisesti?

Stewarteja ei kylässä juuri näkynyt. Alan Stewart kävi välttämättömillä asioilla, mutta Alison-rouva ja Jennifer eivät saapuneet enää kirkkoonkaan joka sunnuntai. Mitä taas tarinan roistoon tuli, Christopher kuului raivanneen koko kevään uutta peltomaata hartiavoimin ja pysytelleen kaukana kaikista ihmisistä.

Bessie ei tahtonut tunnustaa itselleenkään ikävöivänsä Chrisiä ja heidän pieniä kohtaamisiaan kylällä. Vaikka hän koetti muistuttaa itseään nuorukaisen epätoivotuista luonteenpiirteistä, hän ei voinut sittenkään ajatella tästä kuin hyvää. Olisi ollut niin mukava vaihtaa entiseen tapaan muutama sana, tai edes ohimenevä katse ─ vaikka hän ei saanut tietysti ajatella sellaista. Christopher olisi käräjillä syytettynä, ja hänen oli kerrottava, mitä oli nähnyt, eikä säälittävä tätä vähääkään.

Äiti ei onneksi ollut kysynyt mitään enempää niistä kummallisista kohtauksista Murrayn tilalla ja kirkolla. Bessiestä alkoi tuntua, että hän oli kuvitellut kaiken. Tottahan ihmisen täytyi iän myötä oppia hillitsemään käytöstään ─ juuri niin oli Chrisille käymässä, eikä hänellä ollut asian kanssa mitään tekemistä. Miten ihanaa olisi, jos Chrisistä tulisi samanlainen kuin isästään, niin rauhallinen ja tyyni, ja kaikki arvostaisivat häntä, eikä edes rouva Dennieston puhuisi hänestä pahaa!

Käräjäpäivän aamuna äiti ja Bessie pukeutuivat hyvin huolellisesti. Äiti oli ommellut Bessielle kesäksi uuden kirkkoleningin, joka oli vaaleanruskeaa ohutta villaa. Röijyn kauniisti poimutettua miehustaa koristivat suklaanruskeat nauhat, ja hameosan laajat helmat laskeutuivat lukuisien tärkättyjen alushameiden yli täsmällisesti rypytettyinä. Röijyn laajoista hihoista pilkistivät paidan väljät hihat, joiden kalvosimia kiersi tytön itsensä virkkaama pitsi.

Äiti auttoi häntä kampaamaan hiuksensa tasaisesti päätä myöten ja kihartamaan latvat hiilihangon avulla kiiltäviksi korkkiruuvikiharoiksi. Äkillisestä mielijohteesta ─ ja tietenkin vain sen tähden, että se sopi niin hyvin puvun väreihin, ei mistään muusta syystä ─ Bessie sitoi hiuksiinsa sen nauhan, jonka oli saanut Chrisiltä. Äiti ei onneksi kysynyt, mistä se oli lähtöisin, hän toivottavasti luuli sen olleen Lily-tädin jouluksi lähettämässä paketissa, jossa oli ollut monenlaisia sieviä pieniä asioita.

Sitten Bessie asetti varovasti päähänsä hatun, jonka oli itse muodistanut viimekesäisestään. Se oli olkea, ja vuori oli samaa kangasta kuin puku, ja hatun kaareva lieri kehysti hänen kasvojaan aivan täydellisesti. Hansikkaat hän oli virkannut itse samasta ohuesta langasta kuin hihojen pitsin.

-Sinä olet hyvin sievä, kultaseni, äiti sanoi ja suuteli häntä. Äidillä oli vanha kesäpukunsa, mutta Bessie oli virkannut hänellekin uudet hansikkaat ja vaihtanut hänen hattunsa vuorin ja somisteet. -Eikä sinulla ole mitään pelättävää. Sinä et ole tehnyt väärin ketään kohtaan.

He pääsivät kaupunkiin Clarken perheen kyydissä, sillä Ebenezer Clarkenkin piti todistaa käräjillä tässä samassa asiassa. Kyyti ylipäätään ei olisi ollut ongelma, sillä koko kylä tuntui olevan matkalla käräjille. Äiti oli sanonut pahoillaan, että monet tuntuivat olevan vahingoniloisia, ja että ”rotat ryömivät koloistaan” tällaisissa tilanteissa. Bessie ymmärsi, mitä hän tarkoitti. Vaikka Stewartit olivat yleisesti pidettyjä, yhtäkkiä ihmisistä tuntui paljastuvan jokin salattu kateus, joka nyt purkautui huonosti peiteltynä vahingonilona.

Käräjäsali olikin niin täynnä, että kaikki eivät päässeet edes istumaan. Bessielle oli varattu istumapaikka lähes eturiviin, lähelle vielä tyhjää syytetyn penkkiä.

Hänestä oli kiusallista kulkea ihmisjoukon läpi, varsinkin, kun hän näki naisten katsovan pukuaan ja arvasi näiden pohtivan mielissään ja ehkä myöhemmin ääneenkin, miten leskivaimo MacCollilla oli varaa pukea tyttärensä sillä tavalla. Aivan kuin hyvä maku ja ompelutaito olisi ollut kiinni varallisuudesta! Ja sitä paitsi äiti oli saanut pukukankaan lahjaksi rouva Thomsonilta, jonka kaksoset oli ollut auttamassa maailmaan.

Onneksi äiti sai tulla hänen mukanaan ja istua hänen vieressään. Bessie puristi tätä lujasti kädestä. Hän ei ollut tottunut näkemään kerralla näin paljon ihmisiä.

Samassa ihmisjoukko kohahti, ja Bessie arvasi Chrisin astuneen ovesta. Tämä käveli salin halki sivuilleen vilkaisematta, pää pystyssä. Hänellä oli uusi vihreä hännystakki ja kermanväriset housut ja kiiltävät mustat saappaat, ja hänen vaaleat kiharat hiuksensa laskeutuivat siististi kammattuina korvien päälle, vaikka ne yleensä roikkuivat hiukan huolimattomasti hänen ohimoillaan. Ilmeisesti rouva Stewart oli samaa mieltä äidin kanssa siitä, että siisti ulkoasu edisti menestystä oikeussalissa.

Bessie ei ollut milloinkaan ollut käräjillä, vaikka niistä paljon puhuttiinkin. Aluksi hoidettiin useita pitkästyttäviä siviilioikeusasioita, sali kävi kuumaksi ja Bessietä alkoi haukotuttaa. Paitsi että asiat olivat outoja ja vieraita, käräjät käytiin englanniksi. Bessie ymmärsi kieltä kohtuullisen hyvin, mutta olisi ollut helpompi seurata kaikkea keskustelua gaeliksi, jota kotikylässä puhuttiin.

Hän mietti, miltä Chrisistä tuntui istua eturivissä ja odottaa vuoroaan, ja miten kauan lautamiehet jaksaisivat olla tarkkaavaisia, vai tahtoisivatko nämä vain saada päivän nopeasti päätökseen, eivätkä keskittyisi kuuntelemaan, mistä oli kysymys.

Sitten, vihdoinkin ja samalla melkein liian nopeasti, käräjätuomari ilmoitti, että käsiteltäisiin rikosoikeudellinen asia, ja luki Christopher Stewartin syytteen. Seuraavaksi hän pyysi eteen Elizabeth MacCollin.

Äiti puristi rohkaisevasti Bessien kättä, kun tämä pujotteli helmojaan kannatellen tungoksen lomitse tuomarinpöydän luo ja laittoi kätensä oikeudenpalvelijan tuoman Raamatun päälle. Hänelle oli neuvottu etukäteen, miten tuomaria oli puhuteltava, ja että hän saisi rauhassa miettiä vastauksiaan, mutta hän koki silti olonsa epävarmaksi ja onnettomaksi. Entä, jos hän unohtaisi, mitä jokin tärkeä sana oli englanniksi? Entä, jos hän ei saisi kerrotuksi kaikkea kyllin selkeästi? Oli kauheata seistä siinä täpötäyden salin edessä ja tuntea kaikkien katseet ─ ei vähiten Chrisin, johon hän ei tohtinut vilkaistakaan.

-Kertokaapa meille, neiti MacColl, sanoi tuomari, -mitä tapahtui Glen Longin kylässä lauantaina, huhtikuun kahdentenakymmenentenä päivänä tätä kuluvaa vuotta?

Bessie kertoi. Hän kuvasi, kuinka oli laassut kotinsa portaita ja nähnyt rouva Murrayn tulevan melkein vastapäätä sijaitsevasta pappilasta. Sitten hän kertoi havainneensa, kuinka joku tuli ratsain hirvittävää vauhtia kylän halki, ja hevosen mentyä rouva Murray oli maannut ojassa ja valittanut jalkaansa.

-Onko tämä mainittu rouva Murray tässä huoneessa? tuomari kysyi.

-On, teidän armonne, Bessie vastasi, kuten häntä oli neuvottu.

-Osoittakaa hänet.

Bessie osoitti rouva Murrayta, joka nyökkäsi hänelle lempeästi ja kiusaantuneena.

-Tunnistitteko te ratsastajan?

Tyttö hengähti.

-Minä… en ehtinyt nähdä häntä, hän sopersi.

Sali kohahti. Kaikki olivat ilman muuta pitäneet selvänä, että Bessie oli nähnyt kaiken.

-Mistä te sitten päättelette tietävänne, kuka hän on?

-Hän… Bessie ei tohtinut edelleenkään vilkaista Chrisiin. -Hän tuli ylhäältä Kuusikukkulalta. Ja minä tunnistin hevosen.

-Näittekö te sen hevosen myöhemmin samana päivänä?

Voi, miksi piti esittää tuollaisia kysymyksiä!

-Hän… hän tuli takaisinpäin käymäjalkaa, kun… me autoimme rouva Murrayn vaunuihin, jotta hän pääsisi kotiin, Bessie sopersi.

-Kuka se oli?

-Christopher Stewart.

-Osoittakaa hänet, jos hän on tässä huoneessa.

Bessien käsi vapisi, kun hän osoitti Chrisiä. Tämä istui polvi toisen päällä, kädet ristissä rinnalla, jähmettynein kasvoin.

-Oletteko te varma, neiti MacColl, että hevonen kaatoi rouva Murrayn? kysyi tuomari.

Tätä kysymystä Bessie oli pelännyt, tätä asiaa hän oli pyörittänyt mielessään viikkoja. Kunpa hän olisi ollut tarkkaavaisempi ─ tai vähemmän tarkkaavainen! Mitä hän oikein sanoisi? Voisiko hän syyttää Chrisiä? Olisiko se oikein?

-Neiti MacColl, tuomari sanoi, -vastatkaa kysymykseen.

Bessien huulet vapisivat, kun hän kuiskasi:

-Kyllä, minä olen varma, että hevonen kaatoi rouva Murrayn.

-Voitte mennä paikallenne, neiti MacColl.

Siinäkö se kaikki nyt oli? Bessie pujahti onnettomana äidin viereen. Nytkö tulisi tuomio?

Niin vähällä toki ei päästy. Seuraavaksi kutsuttiin todistamaan ensin Abraham Brown ja sitten Ebenezer Clarke, jotka molemmat olivat Bessien jälkeen ehtineet rouva Murrayn luo. Kumpikin sanoi myös tunnistaneensa hevosen ja nähneensä sen hurjan vauhdin, mutta he olivat huomanneet rouva Murrayn kaatumisen vasta sitten, kun onnettomuus oli jo tapahtunut, eivätkä voineet vuorenvarmasti sanoa, että ratsastaja oli syypää, vaikka niin vahvasti arvelivatkin.

Bessie oli helpottunut siitä, ettei äitiä kutsuttu sanomaan mitään. Sen sijaan Fort Williamin lääkäri, joka oli todella käynyt katsomassa rouva Murrayta tämän ollessa vielä keppiensä varassa, kertoi todenneensa, että tämän jalka oli ollut poikki, mutta siinä vaiheessa jo paranemassa.

Vihdoin tuomari kysyi, oliko syytetyllä mitään sanottavaa puolustuksekseen tai oliko tämä hankkinut puolustusasianajajaa, joka puhuisi, ennen kuin lautamiehet käsittelisivät asiaa. Chris nousi seisomaan ryhdikkäänä, kumarsi vähän ja sanoi:

-Ei mitään, teidän armonne. Jään oikeuden käsiin.

Sali kohahti taas.

-Kylläpä sitä nyt ollaan nöyrää, kuului rouva Dennieston mutisevan jossakin taaempana. -Toivottavasti lautamiehet eivät mene lankaan!

Vaistomaisesti Bessie käännähti luodakseen rouva Denniestoniin vihaisen katseen, mutta äiti tarttui häntä ranteesta lujalla otteella. Voi, miten ihmiset saattoivat! Eiväthän he voineet iloita siitä, että Chris saisi tuomion! Jos kerran rouva Murray itse, ainoa, jota tämä todella koski, ei olisi tahtonut käräjille lainkaan…

Lautamiehet eivät tarvinneet pitkää aikaa päätöksensä pohtimiseen. Christopher Stewart todettiin syylliseksi kaikkiin syytöskohtiin, hänet tuomittiin maksamaan rouva Murraylle huomattava korvaussumma, ja ”vahingontekoväline” eli hevonen määrättiin takavarikoitavaksi kruunulle.

Chris, joka oli kuunnellut tuomiota taas seisaaltaan, mutta nyt pää painuneena ja yhä kalpeammaksi muuttuen, nosti päänsä.

-Ei! hän parkaisi. -Te ette voi viedä hevosta!

-Lisäksi sakot oikeuden vastustamisesta, tuomari ilmoitti ja löi nuijansa pöytään. -Kruununpalvelijat huolehtivat takavarikon ensi tilassa. Seuraava asia.

-Ei! Chris toisti. -Minä en luovu Tähdestä!

Ennen kuin kukaan tajusikaan, hän oli tuomarinpöydän luona.

-Ei hevosta! Minä maksan ─ minä maksan vaikka kaksinverroin ─ mutta älkää viekö hevosta!

-Nuori mies, tuomari ärähti, -minä annan kohta pidättää teidät!

-Mitä oikeutta tämä on olevinaan! Chris pyörähti ympäri ja osoitti herra Murrayta. -Tuo ahne roisto vain tahtoo nöyryyttää minua, hän…

-Pidä suusi, pojannulikka! huusi herra Murray ja nousi hänkin pystyyn. -Tuollainen pentu, joka ei osaa nenäänsä itse niistää, kuvittelee voivansa kohdella ihmisiä miten tahtoo ─ mutta minä totisesti pidän huolen, että…

-Hiljaa! huusi tuomari ja hakkasi nuijallaan pöytää. Koko sali oli epäjärjestyksessä.

Silloin Chrisin silmissä välähti, hän syöksähti yli ensimmäisten penkkien, tarttui herra Murrayta rinnuksista ja nosti tämän ilmaan kevyesti kuin räsynuken ─ selvästikin aikeenaan paiskata tämä seuraavassa hetkessä niskoilleen lattialle.

-Chris, älä!

Bessie tajusi olevansa pystyssä ja huutavansa vasta, kun kuuli oman äänensä. Hän ojensi käsiään metelöivän, täysin sekaisin olevan salin yli, aivan kuin olisi tahtonut tarttua nuorukaiseen, rauhoittaa tätä ja pelastaa herra Murrayn.

Äkkiä Chris hellitti otteensa ja hänen kätensä valahtivat sivulle, niin kuin sätkyukolla, jonka narut joku katkaisee. Herra Murray putosi takaisin istuimelleen henkeään haukkoen, ja kun poliisiviranomaiset tarttuivat Chrisiin, tämä ei vastustellut yhdelläkään liikkeellä.

-Nuori mies! tuomari huusi sekä närkästyneenä että kauhistuneena. -Oikeuden halventamisesta saatte olla viikon vedellä ja leivällä jalkaraudoissa! Viekää hänet! Ja nyt minä vaadin hiljaisuutta, tai annan tyhjentää salin!

Bessie kuuli metelin yli jonkun kirkaisevan ─ sen täytyi olla Jennifer Stewart, joka istui vanhempineen taaempana. Sitten hän kuuli jonkun alkavan itkeä suureen ääneen, sen täytyi olla Chrisin äiti. Mutta Chris katsoi Bessieen, suoraan tämän silmiin, niin kauan kuin pystyi, kun hänet talutettiin pois.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti