tiistai 31. tammikuuta 2017

Miten luet Bettyä

En tiedä teistä, mutta minä näen tässä nuoren Bettyn ja Rosien venematkalla - juuri tuolla tavalla veikeäksi kuvittelen Bettyn. Perää pitävän nuoren miehen henkilöllisyyttä kukin voi arvailla. Kuvan lähde

Kaikki julkaistut Betty-kirjat ovat jo jonkin aikaa olleet saatavilla paitsi perinteisessä blogimuodossa, myös pdf-tiedostoina, jonka voi ladata omalle koneelleen tai vaikka tulostaa. Kun nyt monet ovat lukemassa uusintakierrosta koko sarjasta valmistautuessaan Maailma kutsuu, Grace -kirjan ilmestymiseen, Facebookin Bettyn ystävät -ryhmässä toivottiin, että myös joulutarinoista tulisi pdf-versiot.

Samalla vihjattiin, että jokin ohje "oikeaan" kirjojen ja joulutarinoiden lukemisjärjestykseen ei olisi huono ajatus. Ilokseni Betty hurmaa yhä uusia ystäviä, ja koska joulupakettien spinoff-tarinat ovat kietoutuneet jo aika tiukkaan myös kirjojen tapahtumiin, niitä ei ehkä kannatakaan lukea viimeiseksi koko muun sarjan jälkeen.

Niinpä tässä yhdistettynä suositeltava kirjojen ja tarinoiden lukemisjärjestys sekä linkit kirjoihin blogimuodossa, pdf-muodossa ja "äänikirjoina" siltä osin kuin sellainen on tehty.
1. Betty (pdf)
2. Jouluaaton 2014 paketti (pdf, äänikirja)
3. Betty maailmalla (pdf)
4. Joulumuistoja 2014 (pdf, äänikirja)
5. Uudenvuodenpäivän 2014 paketti (pdf, äänikirja)
6. Betty oppii elämää (pdf)
7. Uudenvuodenaaton 2014 paketti (pdf, äänikirja)
8. Betty ja muutosten aika (pdf)
9. Betty ja myrskyn vuodet (pdf)
10. Ruthin kirja (pdf)
11. Koivurannan Grace (pdf)
12. Maailma kutsuu, Grace (alkaa ilmestyä 14.2.)

Bessien tarinan (pdf) ja Cathyn tarinan (pdf, äänikirja) voi lukea haluamassaan kohdin, ne eivät ole niinkään sidottuja sarjan muihin tapahtumiin. Ja tietysti luettavissa on myös ns. kieli poskessa tehty some-versio parista ensimmäisestä Bettystä... Sen sijaan vuoden 2015 Betty-tapaamisen liitteeksi julkaisemani "Bettyn paljastukset" siitä, mitä todella tapahtui, ovat vain blogimuodossa. Ja jos haluat tietää, kuka Betty-sarjan hahmoista olet, voit testata sen täällä.

Muistathan, että ilmoittautuminen seuraavaan Betty-tapaamiseen Tampereella 8.4. on auki. Tarkemmat ohjeet löydät täältä.


sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Uusi kirja Gracesta alkaa ilmestyä

Kun sain Koivurannan Gracen kirjoitetuksi ja syksyllä 2015 teille julkaistuksi, olin koko lailla puhki. Parin vuoden sisään olin kirjoittanut työn ohella kolme Betty-kirjaa - Betty ja muutosten aika, Betty ja myrskyn vuodet ja Koivurannan Grace, joista erityisesti Myrskyn vuodet oli äärimmäisen rankka aiheeltaan, sekä kasan joulutarinoita - ja tunsin olevani aivan tyhjä.

Kuten tiedätte, Bettyn maailmaan minä sukellan joko mielessäni tai kirjoittamalla silloin, kun haluan syystä tai toisesta paeta tätä oikeaa maailmaa. Kävi siis niin, että vaikka Gracen tarinan ensimmäisen osan ilmestyessä olin jo sanonut tekeväni sille jatkoa, ja vaikka palasia tuosta jatkosta pyöri mielessäni valmiina, en tahtonut jaksaa enkä tohtia aloittaa uutta urakkaa.

Viime kevät oli monin tavoin haastava: vaihdoin työpaikkaa, ja melkein heti synnynnäinen luustosairauteni aiheutti oireita, joiden takia jouduin tekemään töitä kotoa käsin (se onneksi oli mahdollista) ja odottamaan pääsyä pelottavaan leikkaukseen. Oli siis paljon muuta ajateltavaa kuin Gracen Euroopan-matka.

Kesäkuun 11. päivänä olin yksin kotona kahden kissamme kanssa. Rakastava puolisoni oli lähtenyt isänsä syntymäpäiville, jonne minä en voinut osallistua, koska leikkauksesta oli viikko, liikuin kahden sauvan kanssa enkä päässyt alas neljännestä kerroksesta, kun talomme hissi oli remontissa.

Mitäkö tein? Avasin tietokoneella uuden tiedoston ja kirjoitin siihen:
Aurinko oli juuri noussut Nizzan ylle. Välimeri aaltoili rantabulevardin edustalla turkoosin kaikissa sävyissä kuin vuoteelle huolettomiin poimuihin heitetty tanssiaispuvun kangas, ja palmunlehvät ja talojen valkeiksi kalkitut seinät säkenöivät valon kirkkaudessa.
Siitä se lähti, tarina Gracen matkasta niin Euroopassa kuin opiskelijaelämässäkin. Koska Grace-ystävämme on tavattoman puhelias ja hänen perheensä ei todellakaan ole tavallisimmasta päästä, tarina venyi venymistään. Minä en suitsinut tyttöä: uskon, että te ette ole pahoillanne pitkistä luvuista!

Työ oli rankka. En ole itse matkustanut paljonkaan ulkomailla, joten jouduin tekemään mikawaltarit ja kirjoittamaan paikoista, joissa en ole koskaan käynyt - onneksi, toisin kuin Waltarilla, minulla oli Google! Ja niin ihanaa kuin olikin tavata Ruthin ja Felixin perhe, oli kevään 1933 Berliinissä jo paljon sellaista, mikä aiheutti melkein fyysistä pahoinvointia, vaikka edelleen kyse on enemmän (aikuisten) tyttökirjasta kuin historiallisesta romaanista.

Välillä tuli pitkiä taukoja, jolloin tarina vain ei edennyt - sitten taas kirjoitin 3-4 lukua yhtä soittoa. Entiseen tapaan henkilöt, jotka minä kuvittelin luoneeni, ottivatkin ohjia omiin käsiinsä ja tekivät aivan toisin kuin halusin. Monista ihmisistä paljastui aivan uusia puolia, ja jouduin toteamaan, että 30 vuotta on tehnyt tehtävänsä: Gracen nuoruudessa on jo paljon sellaista, mitä ei hänen äitinsä nuoruuteen olisi voinut edes kuvitella. (Jos Gracen tytär elää nuoruuttaan 1960- ja tämän tytär 1990-luvulla, mennäänkin jo kokonaan eri aurinkokuntaan..!)

Uhkailin Bettyn Facebook-sivulla ja Bettyn ystävät -ryhmässä, että tarinan julkaiseminen voi siirtyä vaikk amiten pitkälle - ja sitten se vain valmistui, hupsista, ankaralla työllä mutta uskomattomalla vauhdilla. Nyt on takana ensimmäinen korjausluku ja trailerisitaattien poiminta, ja kunhan olette katsoneet alla olevan filminpätkän, tiedätte, milloin kirja alkaa ilmestyä osoitteessa www.grace-kirja2.blogspot.fi.


Mikäli Maailma kutsuu, Grace ilmestyisi kansissa, siinä olisi suunnilleen tällainen esittelyteksti:
Maailma kutsuu, Grace kertoo Gracen elämästä puolentoista vuoden ajalta 1930-luvun alkupuolen ääri-ilmiöiden Euroopassa. Tähän aikakauteen mahtuu niin unelmien matka Euroopan kulttuurikeskuksiin kuin opintojen aloittaminen ja oman tien etsiminen. Kasvaessaan "seitsemäntoista-ja-puoli-vuotiaaksi" neidoksi Grace oppii, että maailma ei aina kohtele hyvin ja oikeudenmukaisesti nuorta tyttöä, mutta että toisaalta kaikki on mahdollista, kun on hyviä ystäviä ja rakkautta.
Jos te tahdotte kirjasta jotakuta kiittää, kiittäkää minun rakastavaa puolisoani. Hänellä on vaimo, joka päivästä toiseen tulee illansuussa töistä, tervehtii, istuutuu koneen ääreen ja katoaa - ilmestyäkseen esiin niin myöhään illalla, että pahimmassa tapauksessa hiipii makuuhuoneeseen toisen jo nukkuessa, laiminlyöden paitsi puolisonsa, myös kodinhoidon ja kaiken muun järkevän.

Ja kaiken tämän jälkeen, vaimon tultua vihdoin tajuihinsa ja pyydellessä anteeksi, mies sanoo: "Se on sinulle tärkeää". Kun hullunkiilto silmissä naputin tarinan viimeisiä lukuja sunnuntaina iltamyöhään, hän sanoi: "Ei ilmeisesti mene enää kauan? Tee rauhassa!"

Kuten sanottu: ellen olisi keksinyt Duncania jo paljon ennen kuin tapasin hänet, hän olisi ollut Duncanin esikuva. (Vaikka hänen ulkonäkönsä olenkin lainannut Dugald Farlanelle.)

Mutta jos aivan konkreettisesti tahdot maksaa Bettyistä, voit tehdä sen Bettyn joulupataan täällä.

Ja nyt, ystävät, valmistaudumme uuden tarinan alkamiseen. Nauttikaa trailerista, ja kerratkaa aiempia osia, jos se on tarpeen! Jos joku vielä nykyään käyttää perinteistä "bloginappia", tästä voi lainata sellaisen.

www.grace-kirja2.blogspot.fi


maanantai 16. tammikuuta 2017

Panttivanki 12/12

 
Callum oli vetänyt pistoolinsa esiin, tähtäsi sillä kapteenin rintaa ja liikutti etusormeaan tavalla, joka osoitti sen olevan kovin halukas vetämään liipasimesta.

-Ei hullumpi kuin te. Jättäkää minun vaimo rauhaan ─ heti!

Nyt oli Peafieldin vuoro perääntyä. Lordi viittasi sotilaita takanaan ojentamaan aseensa, mutta Callum huusi:

-Te voida ampua minä, mutta minä ampua hän ensin!

-Älkää taivaan tähden uhatko tätä hullua, hän on tosissaan! kapteeni huusi kauhistuneena.

Samaan aikaan kaksi ratsua lähestyi vastakkaisesta suunnasta. Etumaisena ratsasti ‘Ille an Uamh ja hänen jäljessään Torquil Stewart.

-Tämäpä sattui, päällikkö huudahti. -Hyvää päivää, teidan armonne.

Lordi Loudoun ei katsonut aiheelliseksi vastata tervehdykseen, mutta kapteeni Peafield huokasi helpotuksesta.

-Ottakaa ase pois tältä mieheltä, hän pyysi. -Hän kävi kimppuuni syyttä suotta…

-Luullakseni siksi, että aioitte viedä häneltä hänen laillisesti vihityn vaimonsa. Callum, poikakulta, miten voit?

Callum hymyili raukeasti, sitten ase putosi hänen kädestään ja hän lysähti nurmikolle. Isabel heitti oven auki ja juoksi hänen luokseen Maryn ja Rose MacRobin seuraamana; kapteeni Peafield aikoi tarttua aseeseen, mutta Alec Stewart iski häntä leukaan niin, että hän lensi kauas kuusen juurelle.

-Raukka! päällikkö sähähti sitten äärimmäisen halveksivasti. -Teillä on totisesti mainio herrasmies joukoissanne, mylord. Ja tässäon Torquil Stewart, eräs Glasgow’n arvostetuimmista juristeista, jolla on hiukan asiaa kapteeni Peafieldille.

Lakimies, joka oli katsellut kohtausta sivummalta, penkoi nyt laukkuaan.

-Frederick Peafield, kotoisin Winchesteristä?

-Minä olen. Kapteeni nousi leukaansa hieroen seisomaan.

-Teitä odottaa syyte avioliittolupauksen rikkomisesta.

-Minua? Tämä lunttuhan tässä...

-Kaksi vuotta sitten, Stewart jatkoi häntä kuuntelematta, -ollessanne komennuksella Glasgow’ssa kihlauduitte Eufemia Gordonin, eversti James Gordonin tyttären kanssa luvaten useiden puolueettomien todistajien kuullen ottaa hänet laillisesti vihityksi aviovaimoksenne. Tämä tapahtui eräissä tanssiaisissa.

-Kai sitä tytöille jotakin tulee luvatuksi…

-Te kuitenkin puhuitte selvästi ─ ja vieläpä selvin päin ─ avioliitosta, mistä minulla on tässä useiden henkilöiden kirjallinen todistus. Everstin suosiollisella avustuksella saitte myös kapteenin arvon. Viikkoa ennen häitä te katositte varuskunnasta ─ teidän tilallanne en olisi pitänyt niin kovaa meteliä siitä, että lady Isabel hylkäsi teidät.

-Typeryyksiä ─ tuo ylämaalaisrenttu…

-Eversti Gordon on kuitenkin jalomielinen, lakimies keskeytti. -Saatte valita joko lupauksen rikkomisesta nostettavan syytteen tai hänen tyttarensä ja tämän pojan.

-Pojan? toisti onneton Peafield, joka tunsi maan keinuvan jalkojensa alla.

-Kaksivuotiaan pojan ─ toki sentään olitte asiasta tietoinen?

-Mitä te puhutte? kysyi lordi, joka näytti siltä, kuin olisi saanut halvauksen hetkellä millä hyvänsä.

-Totta. Stewart ojensi hänelle nipun papereita. -Ah, tosiaan… Tässä on tyttärenne ja Callum MacRobin avioliittotodistus… Asiassa ei liene mitään epäselvä? Lain edustajana toivon, että Frederick Peafield asetetaan vartioinnin alaiseksi ja lähetetään mahdollisimman pian Glasgow’hun toimenpiteitä varten.

-Miten te tiesitte siitä? Peafield kysyi irvistäen, kun kaksi sotilasta oli ilmoittanut hänet vangituksi ja hän oli luovuttanut aseensa.

-Eversti Gordon sattuu olemaan hyvä ystäväni, ja nimenne tuntui epämiellyttävän tutulta heti, kun serkkuni sen mainitsi.

-Serkkunne..? Kapteeni tuijotti Alec Stewartia toivottomana.

-Niin, kuten huomaatte, ei parane joutua riitoihin ylämaalaisen kanssa. Päällikkö hymyili vahän. -Kas niin, meidän on parasta auttaa Callum sisään. Mylord, haluaisin kuitenkin vaihtaa kanssanne muutaman sanan.

-Viekää vanki linnakkeeseen, lordi komensi ja laskeutui hevosen selästä. Callum pystyi päällikön ja Isabelin tukemana kävelemään sisälle majaan, jossa romahti vuoteelle kasvot kiiltävinä tuskanhiestä.

Lordi seisahtui mökin kynnykselle ja katseli hämillään sisään. Tällaiseenkö elämään Isabel oli tahtonut vaihtaa aatelisarvonsa? Mikä tuossa nuoressa miehessä oli niin ihmeellistä? Sillä jotakin hänessä oli, koskapa Isabel noin huolehtivaisesti pyyhki hänen kasvojaan kostealla pyyhkeellä ja puheli hänelle niin hellästi.

-Tulkaa. ‘Ille an Uamh sulki oven ja johdatti lordin kauemmas mökiltä. -Tahdon vain kertoa teille joitakin asioita. Ymmärrän hyvin, että teistä tämä kaikki tuntuu järkyttävältä ─ onhan hän sentään ainoa tyttärenne. Mutta Callum on minulle kuin oma poika, tunnen hänet melkein paremmin kuin itseni, ja vannon, ettei tyttäreltänne tule koskaan puuttumaan mitään, mikä on Callumin vallassa hänelle antaa.

-Mutta miksi ─ minkä tähden tämä tapahtui!

-Niin oli tarkoitettu, päällikkö sanoi rauhallisesti. -Callumin elämässä on ollut jotakin hyvin pimeää, jotakin, jonka vain Isabel voi saada hänet unohtamaan. Meidän välillämme on syvä juopa ─ sitä kutsutaan poliittiseksi kannaksi ─ mutta minä epäilen, että Isabelista tulee oikein hyvä jakobiitti, kunhän aikaa vähän kuluu.

-Sitä te ette tarkoita!

-Luulenpa tarkoittavani. Mutta jos tahdotte rauhaa, en minä pane vastaan. Eläkööt Glen Uamhin Stewartit ja Fort Williamin sotilaat ei ehkä ystävinä, mutta taistelematta. Sopiiko? Mikäli tahdotte tulla vaimonne kanssa tapaamaan tytärtänne Gleniin, ei minulla ole mitään sitä vastaan, kunhan vain jätätte sotilaanne linnakkeeseen.

Lordi murahti jotakin, jonka ehkä saattoi tulkita myöntää hänen sukulaisistaan ei ollut lakimies.

Kesti pari päivää, ennen kuin Callum toipui niin täysin, että kykeni keskusteluun, sillä kohtaus kapteeni Peafieldin kanssa oli uuvuttanut häntä enemmän kuin kukaan aavistikaan. Mutta Isabelin läsnäolo virkisti, ja eräänä aamuna mies nousi vuoteesta, kietaisi kiltin ylleen ja käveli hyvin horjuvin askelin ikkunaan.

-Callum ─ sinä et saa! Isabel juoksi hänen luokseen. Mary oli mennyt taas kaymalin Glenissä äitinsä kanssa. -Mitä sinä teet!

Callum nauroi ja suuteli häntä, ja Isabel tunsi outoa, ihastuttavaa ujoutta. Hänen miehensä!

-Kiitos, että ─ puolustit minua sita hirviötä vastaan, hän kuiskasi ja painautui Callumin rintaa vastaan unohtaen nuhteet.

-Ei hän olla hirviö. Callum kiersi toisen käsivartensa lujasti vaimonsa ympari. -Vain säälittävä raukka.

Isabel nauroi vähän hänen paidanrintamukseensa. Callum rakasti häntä ─ Callumin täytyi rakastaa! Samassa mies irrotti käsivartensa ja työnsi Isabelin vahän matkan paahän itsestään.

-Giorsal, on jotakin, jotakin väärää, joka… joka tehdä minä ylpeä.

-Ei ole mitään väärää, Isabel sanoi äkillisen varmana.

-Mutta... sinä tietää?

-Kaikki.

-Mary...?

-Onko sillä väliä!

Callum naurahti hämillään.

-Minä haavoittua sen tytön tähden sydämeen ─ sinun tahden vain lihakseen. Sinä parantaa sydan, eikä lihaksen kipu niin kova. Sinä pelastaa minut, tehda minä taas ihminen.

-Ala viitsi, Callum ─ minä olen vain töytäillyt ympäri ja itkenyt ja väännellyt käsiäni.

-Kauniit kädet. Mies puristi huulensa lujasti niitä vasten.

-Sinun päällikkösi ─ meidän päällikkömme ─ voi Callum, nyt minä ymmärrän, miksi te rakastatte ja kunnioitatte häntä niin, ja miksi sinä tahdoit ne ruoskaniskut!

-Päällikkö klaanin isä, hyvää isää rakastaa. Kun sinä joutua niiden roistojen käsiin, minä voida lyödä minä, tahtoa että päällikkö lyödä. Callum ravisti tuskastuneena päätään. -Minä puhua niin huono sassenachin kieli!

-Ei se mitään. Isabel kiersi kätensä Callumin kaulaan, ja hänen suurissa sinisissä silmissään asui onni. -Minä opettelen mielellani vanhaa kieltä. Mutta Callum, sano, mitä nuo ihmiset sinun kylässäsi sanovat, kun... kun viet minut sinne?

-Se ei olla minun kylä. Meidän kylä, meidän koti. He ei sanoa mitään, he tietää minä hyvä tappelija.

Isabel nauroi. Callumin kadet laskeutuivat hänen olkapäiltään hyväillen alas vyötäisille.

-Minä rakentaa oma mökki, Callum mumisi kasvot painettuina Isabelin kiharoihin. -Se olla pieni. Ehkä sinä toivoa iso?

-Ei, ei koskaan enää mitään isoa ja kolkkoa! Sellainen pieni mökki kuin sinun kotisi, rakas, keittiö ja kamari ─ kamari sitä varten, että isa ja äiti voivat tulla käymään ja jäädä yöksi.

-Sinä luulla lordi Loudoun nukkua olkipatjalla?

-Jos minä nukun sellaisella, on hänenkin nukuttava.

-Mutta ehkä, Callum sanoi miettivaisesti, -ehkä minä rakentaa kolme huonetta.

-Kolme?

-Yksi lapsia varten.

-Lapsia?

-Eikö sinä enää ymmärtää sassenachin kieli? Lapsia paljon, he ei sopia kaikki kahteen huoneeseen.

-Miten paljon? Isabel kysyi. Kenenkään kiusoittelu ei ollut koskaan tuntunut hänestä niin hyvältä kuin Callumin pehmeän viekoitteleva ääni.

Mies tuntui etsivän sanavarastostaan sopivaa englanninkielistä lukusanaa.

-Tusina, hän sitten ilmoitti. -Ainakin!

-Ja heistä tulee jakobiitteja?

-Kuten sinusta. Ensi sunnuntaina sinä rukoilla Glenin kirkossa kuningas Jaakon puolesta.

-Olet kovin varma itsestäsi.

Callum hymyili ja puristi häntä lujasti.

-Minä naida aatelistyttö vaikka päällikkö sanoa minä pähkähullu. Eikö minä saada aatelistyttö jakobiitiksi?

-Minulle on jo tapahtunut niin paljon merkillista, etten ihmettelisi, vaikka kerran kantaisin valkeaa ruusua muunkin kuin sinun tähtesi.

-Valkea ruusu?

-Kerron joskus ─ joskus ─ kun aikaa on kulunut tapeeksi. Älä kysy nyt!

Mies hyväili häntä varovasti. Isabel ajatteli äkkiä, ettei Callumin pitaisi seisoa näin kauan, hänen pitäisi ainakin istua, mielellään päästä vuoteeseen, haavahan voisi aueta taas ─ mutta ei missään ollut koskaan ollut niin hyvä kuin näiden käsivarsien sisapuolella.

-Ja minun lapset puhua sassenachin kieli ja vanha kieli ─ molemmat. Minä tyhmä kun ei oppia.

-Sinä olit ylpeä, mokoma ylämaalainen.

-Ehkä minä vielä oppia, jos sinä opettaa ─ ja yksi uusi sana minä tietää jo sassenachin kieli. Minä sanoa se sinulle usein, mutta tietää vain vanha kieli….

-Onko se sana giorsal? Isabel kysyi ja nauroi ihastuneena.

-On ─ sulotar! Callum kumartui, hänen huulensa hamuilivat Isabelin omia, ja lämpimät laineet löivät tytön läpi.

He olivat nyt turvassa, eikä mikään, mikään maallinen voima voisi koskaan erottaa heitä. He saisivat lapsia ─ aatelistyttö Isabel, joka ei vielä ollut oppinut ylamaalaistyttö Isabelin suhtautumistapaa elämän luonnollisiin asioihin, punastui säädyllisesti. Mutta ylämaalaistyttö Isabel oli nyt vapaa kaikesta vankeudesta ─ timanttikahleista, käytössäännöistä, aatelisarvosta. Hän oli vapaa rakastamaan ja olemaan rakastettu ja onnellinen, painautui lujemmin miehensä syliin ja kuiskasi:

-Tusina, Callum ─ ainakin!

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Panttivanki 11/12

 
Isabelista tuntui, että hän tarvitsi nyt tilaa ja ilmaa, ettei räjähtäisi. Hän juoksi ulos ovesta ja pysähtyi mökkiä suojaavien kuusien keskelle. Aurinko paistoi lämpimästi puiden latvojen välistä ja Isabel nauroi ääneen ja kiitti niin täydestä sydämestään, ettei muistanut koskaan mistään kiittäneensä. Callum selviäisi, hän oli Callumin vaimo, he saisivat olla aina yhdessä ─ ja varmasti tuo ‘Ille an Uamhin salaperainen retki Glasgow’hun tuottaisi tulosta, Glen Uamhin asukkaat saisivat elää rauhassa, koko maailma olisi kaunis ja hyvä...

Joku tuli ratsain metsän halki ─ se oli Margaret Stewart, jonka edessä satulassa istui pikku Catherine.

-Callum paranee! Isabel juoksi heitä vastaan. Hänellä oli yhä yllään hääpukunsa ─ ainoa vaatekappale, jonka hän oli Fort Williamista mukaansa saanut ─ ja rouva Stewart ajatteli, että tuo hoikka, kultakiharainen ja vaaleapukuinen olento oli kuin metsän keiju tullessaan tanssien kuusien välistä. -Hän puhui vähän ─ hän tunsi minut!

-Se oli erinomainen uutinen. Margaret-rouva laskeutui satulasta ja auttoi alas Catherinen, joka pyöri ihastuneena Isabelin ympärillä. -Minulla on tässä hiukan voidetta, jota eräs Glen Uamhin vanhus keittää haavoihin. Hän näytti pientä tuohirasiaa.

-Miten Glenissä voidaan? Isabel kysyi ottaessaan Catherinen käden omaansa heidan kulkiessaan mökkiä kohti.

-Toistaiseksi hyvin. Tosin isänne sotilaita oli laaksossa koko eilisen päivän ─ ne etsivat teitä ja Alecia ─ penkoivat kaiken, katsoivat patjojen alle ja lasten kehtoihin ja jopa keittiön kattiloihin, ikäänkuin olisin paloitellut teidät ja kätkenyt eri osiin taloa.

-Sassenach olla kovin tyhmä, Isabel sanoi puoleksi itsekseen.

-Anteeksi?

-Se oli vain jotakin, minka Callum sanoi. Tyttö avasi mökin oven. -Vieraita!

Sinä iltana Callum heräsi taas. Hän oli hyvin heikko, hymyili vain naisille ympärillään ja haparoi Isabelin kättä omaansa. Mutta iljettävän näköinen tökötti, jonka Margaret-rouva oli tuonut ja jota rouva MacRob uskollisesti levitti haavaan, oli ilmeisesti hyvin tehokasta, sillä vuoto lakkasi.

-Sano, Mary, onko tämä kaikki mielestäsi minun syytäni? Isabel kysyi hiljaa, kun rouva MacRob oli nukahtanut ja tytöt istuivat mökin kynnyksellä viilenevässä hämyssä. -Koko Glen Uamhhan joutuu kärsimään tähteni…

-Ei, mylady, älkää ajatelko niin. Maryllä ei ollut mitään aikomusta puhutella Isabelia yhtään tuttavallisemmin kuin ennenkään, vaikka tämä nyt olikin hänen sisarensa. -Callum rakastaa teitä hyvin paljon. Sinä iltana, jolloin hän tuli luoksenne, hän puhui ensin kanssani. Hän sanoi, että rakastaa teitä ja tahtoo ottaa teidät vaimokseen, jos olette siihen suostuvainen ─ mutta hän sanoi myös, että voitte nauraa hänet ulos.

-Miten hän saattoi kuvitella sellaista!

Mary oli hetken hiljaa, sitten hän sanoi:

-Teidän ei koskaan pidä kertoa hänelle, että olen paljastanut tämän… Kolme vuotta sitten Callum lähti ‘llle an Uamhin kanssa jollekin asialle erääseen aateliskartanoon, ja rakastui kartanonherran tyttäreen. Tyttökin ihastui häneen, Callum on kaunis poika… He tapailivat, mutta sitten Callum kerran meni kartanoon kesken tytön häiden. Tyttö tuli puhumaan hänelle ja sanoi, että hän oli hauska, mutta vain yksinkertainen maalaispoika ... Callum yritti tappaa itsensä sen jälkeen, mylady. Päällikkö sai aseen hänen käsistään viime hetkessä ─ sen jälkeen päällikkö onkin kohdellut häntä niin ystävällisesti. Mutta Callum ei enää vilkaissutkaan yhteenkään aatelistyttöon. Hän on tavannut heitä paljon sen jälkeen, mylady, paljonkin teitä kauniimpia, mutta ei ole vilkaissutkaan heihin.

Isabel katseli Maryn tummia kapeita kasvoja ja tunsi, miten hänen sydämeensä pisti vähän. Oli ollut joku, jota Callum oli rakastanut enemman kuin elämäänsä… Oliko vieläkin? Oliko Callum nainut hänet vain paremman puutteessa? Ei, se ei voinut olla totta.

-Callum heilasteli Glenin tyttöjen kanssa, piti hauskaa… Sitten tulitte te, mylady. Sinä iltana, jolloin olitte tullut, minä puhelin veljieni kanssa, ja Callum sanoi, että te olette hyvä tyttö ─ melkein voisi luulla, ettette olekaan aatelinen. Minä uskon, että hän silloin rakastui teihin, hän oli vain niin tyly koska koetti torjua rakkauttaan, hän ei enää tahtonut olla naisen pilkattavana. Mutta kun te palasitte takaisin hänen tähtensä… Päällikkö oli teille niin vihainen siksi, että luuli teidänkin leikkivän Callumin kanssa ja ohjanneen sotilaat mukananne Gleniin, miehet ovat joissakin asioissa niin typeriä. Mutta nyt on kaikki hyvin. Mary hymyili.

-Rakastiko Callum… kovasti... tuota tyttöä? kysyi Isabel ja katsoi toisaalle.

-Varmasti.

-Hyvää yötä. Isabel nousi ja meni makuusijalleen mökkiin. Pieni ääni hänen sisimmässään koetti lohduttaa sanomalla, että Callum oli sentään uhmannut niin paljon naidakseen hänet ─ mutta entä jos hän vain tahtoi näyttää pystyvänsä saamaan aatelistytön vaimokseen?

Voi, kaikki oli niin sekavaa! Ja Callum nukkui, häneltä ei voinut kysyä, voisiko koskaan? Olivatko he kuitenkin liian erilaisia! Kestäisikö heidän rakkautensa ─ jos Callum todella sellaista tunsi ─ nämäm koettelemukset?

Ei, hänen piti vain olla ajattelematta. Isabel veti taljan ylleen ja koetti nukkua. Miten hän rakasti nykyään unta, ainoaa lohduttajaansa.

Seuraavana aamuna Callum oli melko virkeä, vaikka ei puhunut paljoa, joten Mary uskalsi lähteä käymään Glen Uamhissa Lachlanin ja isänsä luona. Mutta paluumatkalla hän tietämättään johdatti Isabelin etsijät piilopirtille.

Lordi Loudoun, joka syntyperänsä vuoksi oli perehtynyt paremmin ylämaalaisten elämään kuin sotilaansa, näki Maryn nummipolulla, tunsi tämän villakankaisen shaalin värit ja kuviot Stewartien omiksi ja lähti seuraamaan tyttöä tämän huomaamatta kapteeni Peafieldin ja kahden muun sotilaan kanssa. Suuremman joukon hevoset olisivat jo aiheuttaneet sen verran ääntä, että Mary olisi sen kuullut, mutta nyt hän palasi tyytyväisenä mökille mukanaan lisää haavavoidetta.

Isabel oli juuri levittämässä sitä Callumin selkään, kun ulkoa kuului ääniä. Mary juoksi ikkunaan ja parahti:

-Saighdearan dearg!

Isabelkin tiesi jo, että nuo sanat merkitsivat punatakkeja. Callum koetti nousta, mutta rouva MacRob painoi hänet takaisin makuulle. Isabel hypähti pystyyn, otti Maryn ruudullisen shaalin ylleen ja astui ulos.

-Isä!

-Rakas lapsi. Lordi pysäytti hevosensa ja katseli järkyttyneenä tytärtään, jonka puvun oli taitava ompelija ommellut kalliista kankaasta, mutta joka nyt melkein peittyi tuohon suureen huiviin, huiviin, josta säkenöivät uhmakkaasti kapinallisten Stewartien värit. -Rakas lapsi.

-Menkää pois, isä ─ ja te kaikki muut. Isabel astui ratsujen eteen, eikä voinut peittää halveksivaa ilmettään katsoessaan kapteeni Peafieldiin.

-Olen tullut hakemaan morsiantani, kapteeni ilmoitti tyynesti ja heilautti itsensa satulasta.

-Minä olen Callum MacRobin vaimo, Isabel lausui hiljaa. Hän pelkäsi kuollakseen, eikä tahtonut kapteenin kuulevan äänensä värinää.

-Typeryyksiä. Tuollainen valeavioliitto…

-Se ei ole valeavioliitto!

-Tuskin tämä heidän pappinsa oli mikään oikea kirkonmies ─ ja liitto saadaan kyllä puretuksi, kunhan todistetaan, ettet sinä tiennyt mitä teit.

-Minä tiesin! Isabel perääntyi majan ovelle kapteenin edellä, kunnes joutui selkä seinää vasten.

-Olehan järkevä nyt, lordi sanoi. -Palaa meidan kanssamme takaisin Fort Williamiin ─ sinä olet sentään lady ja tuo mies mikä lie maantierosvo.

-Hän on parempi mies kuin kaikki Fort Williamin sotilaat yhteensä!

Samassa ovi avautui Isabelin takana. Ulos astui Callum, hyvin heikko, hyvin kalpea Callum, mutta hänen mustissa silmissään asui viha.

-Mennä sisään, hän sanoi Isabelille, joka oli niin järkyttynyt, että totteli ja vain kurkisti ovenraosta mitä ulkona tapahtui. -Te uhata minun vaimo, sassenach?

-Teidän vaimo, matki kapteeni Peafield. -Opetelkaa englantia ennen kuin tulette puhumaan minulle!

-Minä osata vanha kieli ja se riittää. Callum nojautui ovenpieleen, maailma pyöri hänen silmissään, mutta raivo tuota miestä kohtaan antoi hänelle voimaa. -Te puhua sassenachin kieli ja ampua takaapäin…

Puna karahti kapteenin poskille.

-Isabel! hän huusi sisälle. -Me lähdemme nyt. Hulluko te olette, mies!


Tarina jatkuu huomenna klo 12.00. 

lauantai 14. tammikuuta 2017

Panttivanki 10/12

 
Tulisijassa räiskyi valkea, pieni turvekattoinen mökki oli lämmin ja hämyisä. Sen ainoaan vuoteeseen oli laskettu vatsalleen Callum MacRob, ja ‘Ille an Uamhin parturi, jossa oli hiukan välskärin vikaa, koetti parhaillaan saada luotia pois hänen selästään. Isabel oli polvillaan vuoteen ääressä, silitti Callumin kiiltävänmustaa tukkaa ja kuiski tämän korvaan lohduttavia sanoja, vaikka mies oli tajuton.

Ovi avautui ja Margaret Stewart astui sisään.

-Mitä kuuluu? hän kysyi hiljaa.

Isabel nousi silmiään pyyhkien.

-Hän ─ hän ei ole vieläkään herännyt! Voi, mitä olen saanut aikaan!

-Ette te ole saanut aikaan yhtään mitään, Margaret-rouva sanoi päättäväisesti. -Tulkaa istumaan ja ottakaa tästä vahän viskiä, se rauhoittaa.

Isabel istui nikotellen ja nieli viskiryypyn, vaikka se poltti hänen tottumatonta suutaan kuin tuli.

Callumin ampumisen aiheuttama hälinä oli toisaalta auttanut ylämaalaisia pakoon, sillä hysteerisesti kirkuvat ja pyörtyilevät naiset olivat olleet sotilaiden tiellä, ja heidän aseensahan olivat Stewartien takana. Niinpä sekä Isabel että Callum oli saatu ulos Fort Williamista ja tuotu majaan, erääseen Alec Stewartin piilopaikoista, sillä onnettoman kapinan jälkeen hänen oli aina silloin tällöin täytynyt ”painua kanervikkoon”, kuten jakobiitit sanoivat.

-Enta Glen Uamh? Isabel kysyi pystyessään taas ajattelemaan selkeästi.

-Siellä on toistaiseksi rauhallista, mutta miehet ovat valmiina. Alec on lähtenyt Glasgow’hun, sieltä kuulemma mahdollisesti tulee hänen mukanaan jotakin, joka auttaa meita.

-Glasgow’hun ─ voi, ennen kuin hän ehtii takaisin…

-Kuulkaahan, tyttöseni. Margaret-rouva kohteli Isabelia nyt hyvin äidillisesti, olihän tämä hänen miehensä gillien vaimo. -Tämä asia ei ole enää meidän vallassamme, tapahtuu niin kuin Jumala tahtoo…

-Mutta minusta tuntuu, kuin olisin murhannut Callumin! Isabel katsoi Margaret­rouvaa pohjattomin sinisin silmin. -Jos olisin hillinnyt itseni, pitanyt tunteeni omana tietonani...

-…olisitte molemmat tulleet onnettomiksi. Älkää hupsutelko, te ette ole tehnyt mitään väärää. Jos tuo punatakki on sellainen pakana, että ampuu toista kirkossa ja vielä takaapäin… Kas niin, kas niin.

Isabel oli purskahtanut itkuun ja painanut päänsä päällikön vaimon syliin.

Samassa parturi lopetti työnsä, pakkasi välineensä pieneen rasiaan ja sanoi jotakin gaeliksi.

-Hän sanoo, että sai luodin pois, Margaret-rouva käänsi.­ Haavakuumeen vaara on nyt pienempi. Teidän on oltava hyvin urhoollinen.

-Mitä minun on tehtävä? Isabel kysyi nöyrästi ja kuivasi silmänsä. Hän päätti, ettei itkisi enää.

-Mary tulee tänne äitinsä kanssa ─ teidän on puhdistettava haava päivittäin ja vaihdettava side, ja annettava Callumille juotavaa seka jotakin laihaa keittoa syötäväksi, mikäli hän tulee tajuihinsa.

-Minä en osaa keittää, Isabel ilmoitti nolona.

-Sitä minä en ihmettele. Hymy vilahti Margaret-rouvan kasvoille. -Mutta Rose MacRob opettaa teitä. Malcolm lähtee nyt, mutta minä jään luoksenne, kunnes Mary ja Rose tulevat, teidän ei ole hyvä olla yksin.

-Entä... Glen Uamh?

-Alec jätti johdon Lachlanille, tämä on taitava soturi. Älkää murehtiko sitä nyt, minä uskon varmasti, että kaikki käy vielä hyvin.

Isabel nousi ja meni istumaan vuoteen laidalle. Callum oli hyvin kalpea ─ musta tukka ja tummat kulmat tekivat vaikutelman suorastaan jarkyttavaksi ─ mutta hän hengitti rauhallisesti. Selkää kiertävä side oli puhdas ja siisti. Isabel peitteli miehen hellästi ja päätti, että koska hän nyt kerran oli ylämaalaisen vaimo, oli hänen kestettävä tämä koettelemus kuten ylämaalaisen ainakin.

Samaan aikaan Alec Stewart istui serkkunsa, juristi Torquil Stewartin työhuoneessa ja tuijotti lakimiestä, joka seisoi ikkunan ääressä ja siirsi painoaan vuoroin varpaille, vuoroin kantapäille. Ulkoa kuului kaupungin meteli.

-Minun isäni sanoi aikoinaan, ettei kenenkään ylämaalaisen pitaisi ryhtyä lakimieheksi, Torquil Stewart sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. -Ymmärrän häntä nyt ─ ylämaalainen lakimies ei ehdi tehdä muuta kuin auttaa sukulaisiaan pulasta.

‘Ille an Uamh naurahti.

-Enkä minä ymmärrä, mitä minun pitäisi tehdä. Tuo traaginen lemmenparihan on vihitty...

-Lordi ja kapteeni voivat vaatia vihkimisen mitätöintiä ─ väittää esimerkiksi, että tyttö oli mielenhäiriössä ─ ja sen jälkeen lakaista Glen Uamhin tasaiseksi! Sitä paitsi, Alec Stewart jatkoi ja meni serkkunsa luo, -Callum on läheisin gillieni, kuin oma poikani ─ Torquil, miltä sinusta tuntuisi, jos oma poikasi olisi ammuttu alttarilla?

Torquil Stewart hymähti.

-Luultavasti ratsastaisin yli vuorten ja laaksojen kuin puolivilli suoraan lähimmän asianajajaserkkuni luo. Tämä on vähän kiusallista, Alec. Sinun maineesi ei ole kaunis ─ nimesi liitetaan liian moneen jakobiittiseen vehkeilyyn.

-Minun nimeäni ei tarvitse tässä asiassa mainita!

-Sitäpaitsi tyttö on Loudounin jaarlin ainoa lapsi ─ sekin on vakavaa. Lisäksi tuo kapteeni, johon olet niin ihastunut, on kai tullut lordin mukana Lontoosta. Kestää viikkoja, ehkä kuukausia, ennen kuin saan hänestä mitään taustatietoja.

-Meillä on aikaa vain pari päivää ─ kenties Fort Williamin sotilaat ovat tällä hetkellä Glen Uamhissa!

-Mikä sanoit hänen nimensä olevan ─ Peafield, aivan. Mistä tiedät, että hänen menneisyydestään voidaan kaivaa esiin jotakin rumaa?

Alec Stewart kohautti kärsimattömasti olkapäitään.

-En minä tiedäkään ─ toivon vain! Hän on kovin nuori kapteeniksi ─ ja tuo takaapäin ampuminen osoittaa, ettei hän ole suinkaan mikään mallikelpoinen sotilas ─ etkö voi kaivaa esiin jotakin lahjomisskandaalia tai vastaavaa…

-Minä luulen, että lordi Loudoun pitäisi parempana vävynä lahjomisskandaalin aiheuttajaakin kuin sinun gillietäsi. Lakimies hymyili kuivasti. -Peafield? Se on tuttu nimi... Frederick Peafield?

-Niin.

-Minä lähden kaupungille. Sinä pysyt täällä, etkä pistä nenääsikään huoneiston ulkopuolelle, tai väännän niskasi nurin. Pysy poissa ikkunoistakin, en tahdo tulla tunnetuksi jakobiittimielisenä. Torquil Stewart veti takin ylleen ja otti hattunsa. -Tulen takaisin heti kun olen asiani ajanut ─ luulen, että sinun gilliesi tulee vielä hyvin onnelliseksi pikku ladynsa kanssa.

Isabel makasi lämpimän taljan alla penkilla, jolle rouva MacRob oli sijannut hänelle vuoteen. Hän ei ollut tahtonut lepäämään, mutta Mary oli tuonut hänet tänne puoliväkisin.

Mökissä oli hyvin hiljaista. Mary sekoitti keittopataa, hänen äitinsä istui Callumin vuoteen ääressä. He olivat niin hyviä ─ yksikään heidän liikkeensä tai silmäyksensä ei osoittanut, että he olisivat syyttäneet Isabelia jostakin, eivätkä he juuri puhelleet keskenään, sillä Rose MacRob puhui vain gaelia, ja olisi ollut epäkohteliasta käyttää kieltä, jota Isabel ei ymmärtänyt. Mutta tyttö itse syytti itseään, omaa uppiniskaisuuttaan, itsehillintänsä puutetta.

Jospa Callum edes valittaisi! Se olisi todistanut hänen tuntevan jotakin, olevan samassa maailmassa heidän kanssaan. Mutta tuo hiljaisuus oli kauheaa, tuo välillä korahteleva hengitys… Joskus Isabelista tuntui, kuin Callum olisi ollut liukumassa yhä kauemmas hänen luotaan, ja silloin hänen oli rukoiltava niin palavasti, hyväiltävä Callumia, vannottava talle rakkauttaan. Se oli niin väsyttävä, että oikeastaan oli hyvä maata vähän.

Haava vuosi yhä, vaikka ampumisesta oli kulunut jo kaksi päivää. He olivat kääntäneet Callumin välillä varovasti selälleen ja koettaneet juottaa tälle vettä, mutta lopettaneet nämä kokeilut pelätessään miehen tukehtuvan, sillä eihän tämä voinut niellä. Isabel nipisti huulensa lujasti yhteen. Hän ei ollut itkenyt enää, ja tuska sydämessä kasvoi ja muuttui yhä mustemmaksi. Olisiko ollut parempi naida kapteeni Peafield ja muistella Callumia vain kauniina unelmana, kuin maata tässä Callumin vaimona voimatta parantaa tätä?

Ei, ei olisi. Kapteeni Peafield oli raukkamainen, halveksittava...

Callum valitti hiljaa. Isabel ponnahti istumaan suorana kuin kynttilä ja Mary pudotti kauhan pataan.

-Callum, sano jotain! Isabel ryntäsi vuoteen luo ja otti miehen pään hellästi käsiensä väliin. -Sano jotakin!

-Giorsal, Callum kuiskasi käheästi ja koetti hymyillä, mutta pystyikin ainoastaan irvistämään tuskasta. Rouva MacRob toi savikupissa vettä ja saikin poikansa juomaan hiukan. Sitten tämän mustat silmät jälleen sulkeutuivat ja Mary veti Isabelin pois.

-Hän nukkuu tervettä unta, ja se on hyvä, tyttö vakuutti. -Hän paranee.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Panttivanki 9/12

 
-Miten… kuinka… Isabel huohotti.

-Hiljaa. Callum sulki oven takanaan. Lasin läpi Isabel näki köyden, jonka päähän kiinnitetty puoshaka oli aiheuttanut rapsahtavan äänen osuessaan kaiteeseen. -Olla yksin?

-Aivan yksin, muut nukkuvat. Isabel pyoritti huomaamattaan sormusta nimettömässään. Callumin mustat silmät iskeytyivät siihen ja tyttö punastui. -Minut pakotettiin kihloihin... Häät ovat huomenna.

-Pakotettiin?

-Vihaan häntä!

Callum näytti epäröivän, sitten hän polvistui Isabelin eteen ja suuteli tämän molempia käsiä.

-Giorsal, hän kuiskasi pehmeästi. -Minä rakastan sinua.

-M-mutta… Isabel lysähti istumaan kampauspöytänsä edessä olevalle pienelle tuolille. -Sinä sanoit ─ etten saa palata Glen Uamhiin ─ luulin…

-Sinä ymmärtää ─ minä vain gillie, sinä duinhe-vassel, herrasväkeä ─ aatelinen. Minulla ei mitään tarjota ─ niin ylpeä ─ kuvitella, että unohtaa. Mutta ei unohtaa, ei koskaan ─ kaikkialla sinun kasvot, giorsal.

Tämä oli uni! Callum oli tullut pelastamaan hänet! Mutta Isabel näki kapean sormuksen nimettömässään ja tajusi, että vaikka hänen kahleissaan ei timantteja ollutkaan, olivat ne liian lujat noin vain murrettaviksi.

-Minut vihitään huomenna, Callum, tyttö sanoi soinnuttomasti. -Frederick Peafieldin kanssa, punatakin kanssa ─ eikä karkaaminen hyödytä, jos sen teen, ne tulevat ja polttavat Glen Uamhin maan tasalle ─ et saa olla minulle hyvä, Callum. Mene, älä tee tätä minulle vaikeammaksi!

Callum hautasi kasvonsa hänen syliinsä ja voihkaisi hiljaa. Isabelin mieleen välähti, jos joku olisi kertonut hänelle sinä aurinkoisena päivänä, jolloin hän ensi kerran kuuli nimen Glen Uamh, että kerran hän syleilisi tuota villiä mustatukkaista ylämaalaista, olisi hän nauranut täyttä kurkkua.

-Ei! Callum nykäisi taas päänsä pystyyn. -Minä ei suostua ─ ei voi suostua!

-Etkä voi liioin tehdä mitään. He ovat vahvempia kuin me, Callum. Heitä on liikaa, ja he ─ he ovat kasvattaneet minut tottelemaan. Isabel olisi tahtonut työntää sormensa Callumin paksuun tukkaan ja painaa miehen kasvot povelleen.

-Mutta eiko rakkaus olla vahvin kaikista? Giorsal, minä luvata ─ jos sinä vain tahtoo, huomenna häät, mutta ei hänen kanssa!

-Tahdon ─ voi tahdon! Tyttö ei uskaltanut hyväillä Callumia, mutta puristi tämän sormia niin lujaa kuin jaksoi.

-Rukoilla sitten. Mies nousi ja meni parvekkeen ovelle.

-Miten pääsit sisään ─ ja miten pääset ulos? Isabel huudahti hädissään ja seurasi häntä. Callum, joka oli jo kiipeämässä kaiteen yli, naurahti.

-Sassenachin muuri ei hyvä, hän sanoi hymyillen, -mutta sassenach itse kovin tyhmä. Hän tarttui Isabelin leukaan ja suuteli tätä äkkiä niin, että kaikki veri tuntui syöksyvän tytön sydämeen. -Hyvää yötä!

Mies kiepautti itsensa köyden varaan, pyörahti muutaman kerran ja oli maassa. Isabel irrotti puoshaan vapisevin sormin ja pudotti sen alas nurmikolle. Sitten Callum katosi nopein askelin tihenevään hämärään.

Sinä iltana Isabel rukoili enemmän kuin koskaan ennen. Hän luki iltarukouksensa, Isämeidan, kaikki rukoukset mitkä tiesi ─ lopulta hän huomasi sopertelevansa Yleisen rukouskirjan esirukousta. Hän oli epätoivoinen; tuntui kuin eivät kaikki maailmankaikkeuden hyvät voimat olisi voineet auttaa häntä.

-Mutta minun on uskottava, tyttö mutisi itsekseen vetäessään lopulta yöpukua päälleen, kun hänen pieni sievä posliinikellonsa oli kilahtanut kaksi kertaa. -Uskolla voi siirtaa vuoria.

Lordi Loudounin asunnossa oli hääaamuna niin kova vilinä, että oli oikeastaan ihme, miten kaikki saatiin ajoissa valmiiksi. Palvelijattaret juoksentelivat edestakaisin kukkamaljakoiden ja lautasten kanssa, kiillottivat aterimia ja kristallilaseja ja valvoivat paistin kypsymistä, ja lady Loudoun oli menettää hermonsa tyttärensä kanssa. Isabel koetti viivyttää pukeutumista ja kappeliin lähtöä niin pitkälti kuin mahdollista ─ hän luotti Callumiin ja arveli, ettei seremonian pitkittäminen olisi ainakaan haitaksi.

-Isabel, rakkaani, ruusukimppu on kaunis juuri siinä ─ älä nyt enää vaihda sen paikkaa! pyysi lady, kun Isabel viidennen kerran siirsi eri kohtaan hiuskoristeen, joka piteli hänen huntuaan paikallaan.

-Mutta kaulakoriste on ruma, otan sittenkin medaljongin. Isabel hylkäsi kahdeksannen korunsa ja alkoi penkoa korurasiaansa.

Lady Loudoun istuutui toivottomana.

-Sinun on turha kuvitella, että tällä temppuilulla estät vihkimisen, hän ilmoitti. -Sitäpaitsi medaljonki on pöydälläsi.

-Ah, niinpä onkin. Isabel koetti sitä kaulaansa. -Ei, ei tämä sovi. Jennie, juokse kapteenin luo pyytämään tammipuinen korurasiani.

Palvelijatar epäröi hetken vilkuillen molempiin ladyihin, mutta lähti lopulta.

-Mahdottoman hidas tyttö, Isabel moitti ja vaihtoi kuudennen kerran hiusneulan paikkaa.

Mutta mikään viivyttely ei lopulta auttanut; aivan liian pian Isabel oli valmis ja juuri niin kaunis kuin morsiamen kuuluukin olla. Matka kappeliin oli niin lyhyt, ettei hän ehtinyt pudottaa kimppuaan, takertua huntuineen ovenkahvaan tai keksiä muuta viivytyskeinoa ─ ja sitten oltiin pienen, kynttilöiden valaiseman kappelin ovensuussa, kapteeni odotti alttarilla, ja lordi otti tyttärensä käden käsivarrelleen.

-Kas niin, kultaseni, hän kuiskasi rohkaisevasti.

Isabelin jalat tahtoivat kieltäytyä tottelemasta. Näin ei voinut tapahtua! Mutta alttari läheni, läheni ─ kapteeni oli siinä ja ojensi kätensä, johon lordi laski Isabelin käden. Varuskunnan pastori hymyili hyväntahtoisesti. Kaunis pari, hän ajatteli itsekseen.

Pappi puhui kauniisti ja hyvin pitkään. Isabelin korvat olivat herkistyneet kuin pakenevan eläimen; jokainen ylimääräinen rapsahdus sai hänet säpsähtämään. Pieni kappeli oli täynnä väkeä, sotilaita ja heidan perheitaan, sillä olihan tämä suurtapaus; lordi Loudounin ainoan tyttaren häät.

Nyt pastori esitti kapteenille kysymyksen ─ tämä sanoi ”tahdon” ─ Isabelilta kysyttiin. Tyttö nieleskeli ja nieleskeli. Ihmiset alkoivat kuiskutella, lordi rypisti kulmiaan ja lady painoi nenäliinan suutaan vasten. Nytkö Isabel kuitenkin aiheuttaisi skandaalin!

Pastori, joka arveli morsiamen vain jännittävän, uudisti kysymyksen. Samassa ulkoa kuului melua, Isabel melkein hypähti, kirkon ovi avattiin.

-Ehdimme siis kuitenkin ajoissa, kuului kynnykselta Alec Stewartin ääni.

Isabel nousi pystyyn ja hänen suuret siniset silmänsä loistivat niin, ettei se jäänyt keneltäkään huomaamatta. Tässä vaiheessa lady Loudoun, jonka voimille jännitys oli käynyt liiaksi, oli jo pyörtynyt.

-Tämä on Herran huone, pastori huudahti. -Ette voi tulla tänne aseet kädessä!

-Meillä ei ole aseita, ’Ille an Uamh vakuutti ja näytti tyhjää miekanhuotraansa. Hänen takanaan seisoi suuri joukko miehiä, hekin aseettomina. -Eikä ole myöskään arvoisilla häävierailla, sillä asehuone on meidan hallussamme. Pysykää rauhallisina, me emme ole tulleet tappelemaan. Olemme tulleet vain esittämään yhden kysymyksen. Callum!

Ylämaalaisten lomitse työntyi kookas mustatukkainen mies. Naisväki kohahti ja puna nousi Isabelin kasvoille. Noin komeana hän ei milloinkaan ollut kuvitellut näkevänsä Callum MacRobia ─ kiltti oli ilmiselvästi uusi, kenkien soljet kiilsivät kuin pienet peilit, lyhyen sinisen samettitakin napit loistivat kuin tähdet.

-Minä kysyn teiltä nyt jotakin, lady Isabel Campbell, Alec Stewart sanoi hymyillen. -Teillä on täällä kylliksi puolustajia, vastasittepa miten tahansa. Tahdotteko ottaa puolisoksenne mieluummin Frederick Peafieldin vai Callum MacRobin?

Isabel ei kyennyt puhumaan, niin täynnä hänen sydämensä oli. Hän vain heitti kauniin kukkakimppunsa pois ja juoksi alttarilta alas Callumin syliin saaden romanttiset ystävättärensä huokaisemaan yhtenä naisena.

-Kuulkaa, te kovanaamainen karjanrosvo! lordi Loudoun karjaisi. -Olette ehkä saanut tyttäreni pääni sekaisin, mutta minä en voi sallia, että…

-Hiljaa! Sanoinhan, etten ole tullut tänne riitelemään. Alec Stewart tuijotti vihaisesti aatelismiestä edessään. -Olen tullut varmistamaan, ettei politiikka pääse tuhoamaan kahden nuoren ihmisen elämää. Mikäli tyttärenne todella tahtoo naida tämän punatakkisen keikarin ─ päällikkö viittasi halveksivasti kädellään kapteeni Peafieldiin, joka aukoi ja sulki suutaan kuin kultakala ─ emme me sitä estä. Mutta kuten näette, on hän jo tehnyt valintansa.

-Isabel! Aiotko sinä tällä tavalla unohtaa neljännen käskyn? lordi huusi.

Isabel nosti päätään ja hymyili autuaana.

-Minä toivon, että se annetaan minulle anteeksi, hän kuiskasi.

-Ja koska me tiedämme, että tällaisen parin vihkiminen pakonkin alaisena voisi myöhemmin tuottaa harmia papillenne ─ enkä muutenkaan pitäisi siitä, että joutuisin pakottamaan kirkonmiehen johonkin ─ olemme tuoneet oman papin mukanamme. Pastori Stewart, olkaa hyvä!

Nuorehko pappi, joka oli niin silmiinpistävästi Alec Stewartin näköinen, ettei voinut olla muuta kuin tämän veli, astui hymyillen sisään.

-Sallitteko? hän kysyi pastori Towreylta tullessaan alttarille, eikä tämä voinut muuta kuin lysähtää istumaan sivupenkkiin ja puistaa päätään, ikäänkuin ei olisi uskonut näkemäänsä.

Niin pastori Stewart vihki Isabelin ja Callumin. Toimitus vei sekä ylämaalaisten että sotilaiden huomion hetkeksi, eikä kukaan huomannut kapteeni Peafieldin katoavan sakariston kautta. Mutta kun vastavihitty aviopari kääntyi alttarilla ja aikoi poistua Stewart-klaanin suojaamana, kajahti sakariston ovelta äkkiä laukaus, ja Callum vaipui ensin polvilleen ja siitä kyljelleen ─ hänen samettitakkinsa selkämyksessä oli luodinreikä, joka värjäytyi vähitellen verestä punaiseksi.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.

torstai 12. tammikuuta 2017

Panttivanki 8/12

 
Puhe, jonka lordi tyttärelleen piti heidän vihdoin päästyään Fort Williamiin, oli eräs hänen parhaitaan. Aikamoisen sekamelskan Isabel olikin saanut aikaan; hänen äitinsä oli joutunut vuoteeseen pelkästä säikähdyksestä, vaikka tyttären näkeminen terveenä ja hyväkuntoisena häntä pian virkistikin, ja lähes koko varuskunta oli lähetetty Isabelia pelastamaan. Ainoa asia, josta lordi oli tyytyväinen, oli Stewartien salaisen laakson löytyminen.

-Te ette saa käyttää sitä hyväksenne! Isabel parahti. -Se ─ se ei olisi oikein!

-Oletko sinä oikea henkilö kertomaan minulle, mitä saan tehdä ja mitä en? hänen isänsä kysyi kylmästi. -Sinusta on tullut niin villi, että varmasti Amerikan intiaanikin käyttäytyisi säädyllisemmin. Siksipä en voi kuin ihailla kapteeni Peafieldin jalomielisyyttä ─ kaiken tämän jälkeen hän on pyytänyt minulta kättäsi, mihin pyyntöön olemme äitisi kanssa suostuneet. Häät pidetaan heti kun se on mahdollista, ja sinulla tuskin on asiaan mitään sanomista.

Isabel puisti päätään. ”Paras ettei palaa”, oli Callum sanonut, eikä hänen elämällään olisi enää koskaan mitään merkitysta. Samapa tuo, vaikka hänestä tulisikin rouva Peafield ja hän hautautuisi johonkin varuskuntaan, oli se sitten Fort William tai jokin muu...

-Ei, minulla ei ole siihen mitään sanomista.

Kapteeni Peafield otti uutisen vastaan onnesta autuaana. Hän saisi suloisen Isabelin vaimokseen ─ vaikka tämän maineesta ei totisesti ollut paljon jäljellä ─ ja hyvät myötäjäiset lordilta. Mitä muuta mies voi toivoa! Ja Isabelista oli tullut suloisen nöyrä tuon typerän seikkailunsa jälkeen. Hän antoi sulhasensa suudella itseään, vastasi kysymyksiin hiljaisella äänella, eikä koskaan esittänyt omia mielipiteitään. Juuri sellaisen vaimon kapteeni halusi.

-Oletko sinä varma, että me teemme nyt oikein? kysyi lady Loudoun mieheltään eräänä sateisena iltapäivänä. -Onko tämä Isabelille hyväksi?

-Hän tarvitsee miehen, joka pitää hänet kurissa, lordi vastasi. -Karkailiko tyttö Lontoossa miesten perään, mitä? Ylämaa on tehnyt hänestä amatsonin.

Lady huokasi. Sophie Mulligan oli tullut auttamaan Isabelia kapioiden ompelussa, mutta Isabelin huoneessa oli kovin hiljaista ─ ei kuulunut ihastunutta kuiskuttelua, naurunkikatusta tai rupattelua. Olihan normaalia, että vanhemmat valitsivat aviopuolison, mutta ei Isabelin hiljaisuus johtunut pelkästään vastenmielisyydestä kapteenia kohtaan, äiti vaistosi sen kyllä. Hänen pitäisi puhua tyttärelleen.

Illalla lady istuikin Isabelin viereen, kun tämä nimikoi ikkunasyvennyksessä ruokaliinoja niin hajamielisesti, että kirjaimista tuskin sai selvää.

-Rakkaani, mitä sinä teet ─ tämän C:n saat purkaa. Etkö lainkaan tahdo tehdä huoliteltua työtä?

-Mitä sillä on väliä. Isabel rapsutti ikkunapuitetta neulallaan voidakseen olla katsomatta äitiinsä. Hän ei tahtonut kenenkään huomaavan väsymystään.

-Ruokaliinoista näkee, millainen emäntä talossa on. Mitä tämä on? I.M.R.? Mitä sinä tällä tarkoitat? Isabel ─ hänenkö sukunimensä?

Isabel kätki äkkiä kasvot käsiinsä. Hän oli koettanut elää lohduttavan turtumuksen vallassa, joka esti tuskaa tuntumasta, mutta äidin sanat ikäänkuin herättivät hänet suloisesta houreesta, pudottivat takaisin kylmään todellisuuteen.

-Niin!

Lady Loudoun huokasi ja tuijotti kirjaimia ruokaliinan nurkassa.

-Ajattelet siis yhä häntä?

-Ajattelen häntä, kun minua vihitään ─ ajattelen häntä kuolinvuoteellani!

-Vaikka hän ei vastannutkaan tunteisiisi?

-Vaikka hän vihaisi minua sydämestään, niin…

-Hupsu tyttö. Mikä hänessä on niin erikoista?

-Hän on vapaa, äiti! Isabel kuiskasi. -Häntä ei kahlitse mikään, ei mikään muu kuin uskollisuus päällikölle ─ ja siitäkin hän on tehnyt ilon!

-Eihän meitäkään toki mikään kahlitse.

-Kylläpäs! Etiketti, suvun maine, asema yhteiskunnassa... Kaikki!

-Kuulehan nyt. Lady taputti lempeästi tyttärensä kättä. -Sinä olet nyt liian kiihtynyt etkä ajattele järkevästi.

-Tämän järkevämmin en opikaan ajattelemaan!

-Et saa huutaa noin. Muista nyt sentään, että olet lordi Loudounin tytär. Kapteeni Peafield on hyvä sinulle, ja pian unohdat tuon lapsellisen romanssisi. Eihän mitään suinkaan tapahtunut sinun ja tuon kapinallisen välillä… suudelmia? hyväilyjä?

-Ei, kuiskasi Isabel. Voi Jumala, hän ajatteli, miksi sinä et antanut tapahtua mitään!

-Se on hyvä, sitten ei varmasti ole mitään ikäviä jälkiseurauksia. Mene nyt lepäämään, rakkaani, kunnon uni saa sinut näkemään asiat aivan toisessa valossa.

Aika kului, häitä valmisteltiin. Kapteeni Peafield kävi tapaamassa morsiantaan useita kertoja päivässä, ja Isabel kesti nuo vierailut vain kuvittelemalla, että tuo mies, joka suuteli häntä ja hyväili hänen kiharoitaan, oli Callum. Ehkä hän säilyttäisi järkensä mielikuvituksensa avulla ─ mutta mielikuvituskin tuntui joskus loppuvan.

Häiden aattoiltana Isabel oli yksin huoneessaan ja pakkasi hiljakseen niitä henkilökohtaisia tavaroitaan, joita ei vielä ollut siirretty kapteenin asuntoon. Huomenna tähän aikaan ─ ei, sitä hän ei saanut ajatella. Tyttö kääri nopeasti puhtaat yöpaitansa ja sujautti ne matkakirstuun. Mikään ei saanut muistuttaa häntä siitä, että huomenna hän olisi kapteeni Peafieldin vihitty vaimo.

Talo oli hiljainen, isä ja äiti olivat jo nukkumassa. Vain kaksi kynttilää paloi elokuun hämärässä. Isabel istuutui hetkeksi. Jospa hän olisi tiennyt, mitä joutuisi Ylämaalla kokemaan ─ silloin hän ei olisi milloinkaan, ei milloinkaan lähtenyt Lontoosta. Ennemmin hän olisi kestänyt sitä tyhjänpäiväistä seuraelämää kuin tätä tuskaa, joka välillä tuntui niin, että hän olisi tahtonut huutaa.

Äkkiä huoneen pieneltä parvekkeelta kuului rapsahdus. Isabel hypähti seisomaan ja nauroi sitten itselleen. Joku lintu oli laskeutunut kaiteelle ─ joku, jonka rakas puoliso odotti yhteisessä pesässä. Huokaisten hän alkoi pakata hiuskoristeitaan sieviin silkkipaperilla vuorattuihin pahvilaatikoihin. Mitä hän tekisi näillä hiuskoristeilla rouva Peafieldina?

Parvekkeen ovi narahti, Isabel käännähti ympäri ja valahti kalpeaksi kuin lakana. Callum MacRob seisoi huoneessa ja hymyili melkein aran poikamaisesti.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Panttivanki 7/12

 

Varhain seuraavana aamuna uupunut hevonen ylitti kukkulaa selässään tyttö, joka piteli suitsista kouristuksenomaisesti pysyäkseen satulassa. Missä hän oli? Kaikki vuoret olivat samanlaisia, kaikki purot yhtä kiemurtelevia, kaikki järvet yhta suuria! Ja aurinko alkoi nousta ─ milloin takaa-ajajat saavuttaisivat hänet!

Tuossa oli taas yksi puro. Isabel puoliksi liukui, puoleksi putosi hevosen selästä ja talutti sen juomaan. Sitten hän istuutui rannalla kasvavan koivun luo, hautasi kasvot pukunsa helmaan ja nukahti.

Hän heräsi siihen, että tunsi jonkun olevan vierellään. Luomet olivat raskaat eivätka tahtoneet avautua, mutta sitten hän huudahti. Callum MacRob oli kyykyllään hänen vieressään, tummat kulmakarvat synkästi rypistyneinä.

-Sassenach, hän murahti. -Mitä te tehdä täällä?

Silloin jokin ratkesi Isabelin sisällä ─ jokin, joka oli pitänyt hänet pystyssä nämä päivät.

Hän kiersi kätensä Callumin kaulaan ja purskahti niin katkeraan itkuun, että hevonen, joka oli asettunut makuulle ruohikkoon, säpsähti. Callum piti tyttöä olkapäistä ja antoi hänen itkeä, ja Isabel rukoili, että kyyneleet eivät koskaan loppuisi. Mutta ne loppuivat, ja hän kohotti niiskuttaen kasvojaan. Callumin kasvot olivat lähellä, hyvin lähellä…

-Minä rakastan sinua, Callum, Isabel kuiskasi, ja auringonsäteet kimalsivat hänen silmissään.

Mies töykkäsi hänet takaisin koivun juurelle, nousi ja ajoi hevosen pystyyn. Sitten hän tarttui sen suitsiin ja tuli takaisin.

-Nousta selkään, hän murahti.

Isabel tuijotti ällistyneenä. Hän tiesi että rakkaudentunnustuksiin voitiin suhtautua monella tavalla ─ mutta Callumhan käyttäytyi kuin häntä olisi verisesti loukattu! Eiko hän ymmärtänyt?

-Mutta…

-Hiljaa. Te puhua liikaa. Callum tarttui äkkiä Isabelia vyötäisistä ja melkein heitti tämän satulaan. -Te ‘Ille an Uamhin mailla, te tavata ‘Ille an Uamh.

Hän otti suitset ja lähti taluttamaan hevosta pitkin puron vartta ilmeisesti välittämättä lainkaan siitä, pysyiko Isabel selässä vai ei.

Olikin ihme, ettei tyttö pudonnut. Hänen kätensä olivat hervottomat yön ratsastuksen jälkeen, ja askeinen omituinen kohtaus oli vienyt hänestä lopunkin voiman. Isabelia itketti, mutta hän ei tahtonut itkea enää Callumin nähden. Miehen musta tukka kiilsi auringossa, kun hän käveli hevosen vieressa ylämaalaisen kevyin, joustavin askelin.

Noin tunnin kuluttua he laskeutuivat lopulta solaa pitkin alas Glen Uamhiin. Isabel näki Lochmórin säteilevän aamuauringossa ja kuuli tuttuja äänia ─ koirien haukuntaa, gaelinkielista puhetta, säkkipillinsoittoa.

-Mylady! Se oli Alec Stewart, joka kiiruhti ulos Lochmórin etuovesta. -Miten te...

-Minä… Isabel lehahti hehkuvan punaiseksi. Taivas varjelkoon, eihän hän voinut mennä ja sanoa ‘Ille an Uamhille tahtoneensa Callumin luo. Mitä ihmettä hän keksisi?

Samassa Callum sanoi jotakin gaeliksi. Puna Isabelin poskilla syveni, jos mahdollista. Nyt ─ nyt mies paljastaisi kaiken ─ kohta päällikkö räjähtäisi nauramaan, kertoisi tarinan kaikille tuttavilleen hyvänä kaskuna ─ se leviäisi Fort Williamiin ─ Isabel naurettaisiin sielta ulos!

Alec Stewart ei nauranut.

-Lapsi parka, hän sanoi. -Miten kauan ehditte harhailla eksyksissä, ennen kuin Callum löysi teidät? On vaarallista lähteä yksin ratsastamaan Ylämaalla, vieraalle on maasto kaikkialla samanlaista.

Isabel räpäytti silmiään käsittämättä ensin lainkaan, mistä oli kysymys. Hän vilkaisi Callumiin, joka silitti hevosen turpaa. Oliko Callum MacRob parempi herrasmies kuin yksikään niistä, jotka Isabel oli tuntenut Lontoossa? Ne miehet eivät olisi jättäneet käyttämättä tilaisuutta hyväkseen!

-Olette varmaan nälkäinen. Tulkaa, vaimollani on juuri aamiainen valmiina, ja Catherine riemastuu nähdessään teidät. Syötte ja lepäätte, Callum saattaa teidat Fort Williamiin huomenaamulla, kun olette taas kunnossa.

Isabel värähti. Huomenaamulla ─ vain kaksikymmentäneljä lyhyttä tuntia samassa laaksossa tuon miehen kanssa. Nöyrästi hän kuitenkin seurasi Alec Stewartia Lochmóriin, vastaili hiljaisesti Margaret-rouvan kysymyksiin ja toivoi, että hänen masentunutta ilmettään pidettäisiin väsymyksen aiheuttamana.

Väsynyt hän olikin, ja oli autuaallista laskeutua vierashuoneen vuoteeseen ─ ei sivusiiven huoneeseen, vaan toiseen, pienempään. Tyttö makasi hiljaa, unelmoiden vähän sekavia, mutta niin suloisia unelmia, kunnes lopulta sulki silmänsä ja nukkui. Armelias kohtalo ei antanut hänen nähdä tällä kertaa edes unia.

Isabel heräsi hätkähtäen ulkoa kuuluvaan meteliin. Aurinko paistoi lämpimästi sisään huoneeseen, ja kiiruhtaessaan ikkunaan hän näki ylämaalaisten juoksevan aseineen edestakaisin. Mitä oli tapahtunut? Hän avasi vierashuoneen oven ja kuuli salista Alec Stewartin äänen kovana ja käskevänä. Sitten kuului Callum MacRobin ääni, ilmeisesti puolustellen, ja päällikkö vastasi raivoissaan. Isabel puikahti käytävään, ja hiipi salin ovelle.

Miehet huomasivat hänet yhtä aikaa. Callum punehtui, päällikkö astui Isabelin eteen. Mutta Margaret-rouva ehti ensin, kiersi kätensä tytön ympäri ja sanoi nuhdellen:

-Alec, muista, että olet sentään herrasmies.

-Olen herrasmies milloin tahansa, mutta tämä lemmenkipeä lunttu...

-Alec!

-Ole vaiti. Miksi te valehtelitte, mylady ─ tai paremminkin, annoitte Callumin valehdella puolestanne’?

-Valehdella...? toisti Isabel voimattomana.

-Älkää näytelkö typerää! Oletteko toitottanut Fort Williamissa tätä ”rakkauttanne” johonkuhun ylämaalaiseen?

Isabel alkoi itkeä Margaret­-rouvan olkapäätä vasten.

-Siis olette. Päällikkö levitti käsivartensa. -Loistavaa, kerrassaan suurenmoista! Nyt nämä teidän miellyttävät punatakkinne ovat saaneet päähänsä, että teidät on ryöstetty ─ meidän toimestamme! He piirittävät juuri Glen Uamhia ─ kuka heidät ohjasi tänne? Olitteko houkutuslintu?

-En, en, vannon etten ollut! Isabel parahti.

-Ja sinä, päällikkö jatkoi edelleen englanniksi ja osoitti Callumia sormellaan kuin olisi aikonut lävistää tämän, -sinä, prinssi hurmaava, totisesti, en tiedä mitä...

-Lopettakaa! huusi Isabel rukoilevasti. -Eihän se ollut hänen syynsä, vaan minun… Antakaa minun mennä sotilaiden luo, he jättävät teidät rauhaan jos…

-Jättävät rauhaan, niin! Me olemme saaneet asua rauhassa laaksossamme vuosia, se on suojannut meitä kapinan ja rauhan aikana, koska olemme aina onnistuneet eksyttämään sotilaat taistelemalla jossakin muualla kuin kotiovellamme ─ mutta tästä lähtien punatakit tietävät tämän paikan ─ he voivat hyökätä tänne milloin vain ─ ja se on teidän syynne!

-Nyt sinä lopetat, Alec, tiuskaisi hänen vaimonsa. -Lapsihan on aivan poissa tolaltaan. Anna hänen nyt palata kotiin, niin asiat selviävät varmasti.

-Olkoon sitten. Menkää. Ja muistakaa, jos yksikin hius taittuu yhdenkään minun alustalaiseni päästä...

Isabel ei kuullut lauseen loppua; hän juoksi helmojaan kannatellen pitkin käytävää, ulos ovesta ja kohti solaa. Äkkiä hän kuuli askeleita takaansa; se oli Callum, joka nopeasti saavutti liikuntaan tottumattoman tytön.

-Paras ottaa hevonen, mies sanoi tyynesti. -Syyttää me hevosvaras muuten.

-Callum, älä sinäkin ─ minä en tarkoittanut ─ en kuvitellut ─ voitko sinä antaa anteeksi? Isabel nyyhkytti.

-Odottaa tässä, minä hakea ratsu. Callum kääntyi kohti talleja.

Kukkulalta kuului laukauksia, Callum tuntui viipyvän ikuisuuden. Lopulta hän kuitenkin palasi Isabelin ratsun kanssa ja auttoi tytön selkään.

-Mennä nyt. Paras ettei palaa.

Romaaneissa sanottiin, että jonkun ”sanat viilsivät kuin veitsi”. Isabel ei ollut tajunnut sitä aiemmin, mutta nyt hän tunsi, että Callumin sanat viilsivät kuin ─ ei veitsi, ei, kuin kaksiteräinen lyömämiekka. ”Paras ettei palaa” ─ ei ollut mitään toiveita, hän oli ollut mieletön, täysin järjetön...

Ratsastettuaan solan suulle Isabel näki kukkulanrinteelle järjestäytyneen punatakkisen komppanian.

-Seis! hän huusi. -Lopettakaa! Hän kannusti hevostaan ja ratsasti rinnettä alas.

-Isabel! Oletko kunnossa? Päästivätko ne sinut? Miten ne roistot… Lordi Loudoun auttoi tyttärensä satulasta ja kapteeni Peafield kiiruhti kysymään, oliko mylady kunnossa.

-Isä... lopettakaa tuli heti… eivät he ole tehneet mitään… Minä karkasin itse.

-Sinä teit mitä? kysyi lordi.

-Karkasin… miehen luo, jota rakastan. Isabel tunsi, että kyyneleet olivat taas tulossa.

-Mitä tapahtui? lordi kysyi kylmästi.

-Hän… lähetti minut pois. Isä, saanko minä tulla kotiin! Isabel painautui isänsä syliin ja tunsi häpeävänsä niin, ettei voisi enää koskaan katsoa ketään silmiin.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Panttivanki 6/12

 
Keskipäivällä he pysähtyivat syömään. Vankkureista tuotiin eväitä ja Callum levitti plaidinsa, ylämaalaispuvun viitan, Isabelin alle. Tyttö ymmärsi, että tämä teki sen vain ylämaalaisen luontaisella kohteliaisuudella, mistään suojelunhalusta tai hellemmistä tunteista ei ollut kysymys. Tyttö söi vähän.

-Ottaa vielä, Callum sanoi. -Pitkä matka, pitkä päivä.

-Ei ole nälkä.

-Tulla nälkä. Ottaa aran. Ruskea käsi ojensi kauraleipää.

-Aran ─ leipä, tyttö ajatteli. -Silloin ensimmäisenä päivänä opin niin paljon… Hän otti leivän, koska Callum oli sitä koskettanut, ja pakottautui syömään sen.

Matkaa jatkettiin. Aurinko oli jo korkealla ja paistoi harvinaisen kuumasti. Isabelista tuntui, että hänen taytyi aloittaa keskustelu ─ toista mahdollisuutta ei tulisi.

-Missä aiotte yöpyä? hän kysyi Callumilta.

-Nummella.

-Palellutte!

-Ei paleltua viisitoista.

-Sinäkin siis olit ─ ”ulkona” kapinassa?

-Tietysti.

-Mutta nyt teidän täytyy sytyttää nuotio.

-Me kastella plaid ja nukkua.

-Kastella plaid? Minkä ihmeen tähden?

Callum naytti kyllästyneeltä. Hän ei olisi tahtonut ryhtyä selittämään tartan-kankaan ominaisuuksia vieraalla kielellä.

-Plaid kastua, lämmin, hän sanoi. -Moni kastella. Lämmittää.

-Kuulostaa kummalliselta.

Ylämaalainen kohautti olkapäitään. Häntä harmitti tytön äkkinäinen puheliaisuus, sillä englanti oli vaikea kieli.

Kului tunti, kului toinen. Aurinko paistoi yhä alemmas ja alemmas. ja Isabel kietoutui tiukemmin viittaansa. Viimein, kun auringosta oli jäljellä enää säkenoivä viiva, saivat he näkyviinsä Fort Williamin tornit.

-Te jäädä portille, me lähteä, Callum sanoi. -Sandie tuoda vankkurit, lähteä.

-Pelkäättekö tulla sisään?

-Sassenachin muuri ei hyvä. Voi päästää sisään mutta ei ulos.

Hiukan ennen porttia ylämaalaiset pysahtyivat.

-Mennä nyt. Callum oli lähellä. -Mennä, giorsal. Beannachd leat!

Giorsal ─ sama sana kuin heidän mennessään Glen Uamhiin. Eikä hän ollut muistanut kysyä sitä Maryltä! Se oli harmi. Isabel ratsasti hitaasti suurta porttia kohti. Hän käänsi päätään: Callum ja toiset miehet olivat parinsadan jaardin päässä. Tytöstä tuntui äkkiä, että hänen olisi pitänyt palata. Palata Callumin luo, palata Glen Uamhiin, Lochmórin siiven somaan pieneen makuuhuoneeseen... Silmät kyynelten sokaisemina hän ratsasti portista sisään.

-Voi rakkaani, mitä sinä olet joutunut kokemaan! huudahti lady Loudoun, kun Isabel oli turvallisesti vanhempiensa luona ja ehtinyt jo kertoa näiden kahden viikon tapahtumat. -Kuinka villiä, kuinka raakalaismaista!

-Vuoteessa oli silkkipeite, tyttö hymähti. -Ja ainakin seitsemän ihmistä puhui englantia.

-Seitsemän ihmistä! lady voihkaisi.

-Minua kohdeltiin hyvin, Isabel jatkoi. -Oikein hyvin.

-Mutta on roistomaista pitää nuorta tyttöä panttivankina, lordi Loudoun pauhasi. -Vielä sellaisessa jakobiittien pesässä!

-Pelkäättekö että sain vaikutteita? Isabel hymyili vähän. Häntä väsytti, teki mieli vuoteeseen. Olisi saanut unelmoida rauhassa. Callum, voi Callum, miksen ole luonasi! hän ajatteli itsekseen ja nieli kyyneleitä.

Onneksi lady Loudoun ymmärsi, että tytön täytyi olla uupunut ”hirveiden kokemustensa” jälkeen ja komensi tämän nukkumaan. Kun Isabel sitten oli syönyt hyvän illallisen ja lepäsi silkkilakanoiden välissä puhtaassa yöpaidassa oven sulkeutuessa palvelustytön jälkeen, hän heittäytyi rajusti vatsalleen ja hyrskähti itkuun. Ei koskaan enää Callumia ─ voi, minkä varassa hän eläisi!

Seuraavana aamuna ilmestyi lordin asuntoon kapteeni Peafield syvästi häpeissään. Hänen nöyristelevät, kerjäävät anteeksipyyntönsä raivostuttivat Isabelia.

-Ettehän te olisi mitään voinut, hän tuhahti. -Se oli yllätyshyökkäys.

-Mutta mylady, minun olisi toki pitänyt ensin huolehtia teidän turvallisuudestanne ja vasta sitten muusta, kapteeni selitti. -Pyydän nöyrimmin anteeksi, mylady!

-Älkää nyt hokeko tuota yhtä ja samaa, saattehan te anteeksi. Isabel nousi ja käveli ikkunan luo. -Tässä minä nyt kuitenkin olen.

Kapteeni suoristi selkänsä.

-Olen teille syvästi kiitollinen, mylady. Ja toivon, että edelleen saan olla nöyrin palvelijanne.

-Jos se on teistä hauskaa, niin kaikin mokomin. Lady Loudoun hengähti kauhistuneena, mutta Isabel ei välittänyt. Hän ajatteli Callumia. Callum ei olisi koskaan kerjännyt ja ruikuttanut ja tehnyt itseään naurunalaiseksi. Tämä olisi pyytänyt anteeksi, ottanut vastaan nuhteet tai rangaistuksen ja kestänyt ne ─ kiemurtelematta kuin mato koukussa.

-Menkää nyt, Isabel sanoi väsyneesti. -Olkaa niin hyvä ja menkää.

lllallispöydässä tunnelma oli kaikesta huolimatta hilpeä. Isabel pakotti itsensä nauramaan ja puhelemaan, ja isä ja äiti olivat tyytyväisiä nähdessään taas sievän tyttärensä omalla paikallaan.

-Osaatteko te gaeliä, sir? tyttö äkkiä kysyi isältään, kun oli ehditty jälkiruokaan.

-Jonkin verran. Entä sitten?

-Tahtoisin... tahtoisin kysya erästä sanaa.

-Kysy pois.

Isabel puraisi huultaan.

-Mitä tarkoittaa… sana… giorsal?

Lordi laski lasin pöydälle.

-Giorsal, hän toisti kulmat rypyssä. -Kuka sinulle on niin sanonut? Se tarkoittaa suloisuutta, sulotarta ─ mistä kuulit sen?

Isabel haukkoi henkeaan. Sulotar ─ sehän merkitsi ─ sen täytyi merkitä ─ voi Callum! Hän ehti leijailla purppurapilvissä vain hetken, kun isän käskevä ääni pudotti hänet maanpinnalle.

-Kuka sen sanoi sinulle?

-Eräs… eräs herrasmies.

-Tietenkin jokin kauhea karjanrosvo, lady voihkaisi. -Hyvä Luoja, et kai sinä… ei kai hän... Voi taivas!

-Kukaan ei tehnyt minulle mitään, eikä minulla ollut aavistustakaan sen sanan merkityksestä, Isabel sanoi miltei tylysti. Sitten hän jatkoi äkkinäisessä hulluudenpuuskassa: -Sen kuitenkin tiedän, että rakastan sitä miestä.

-Isabel! huusivat lordi ja lady yhtäaikaa.

-Mitä kauheaa siinä on? Hän on tusinan kapteeni Peafieldin arvoinen!

-Etkö sinä häpeä! karjaisi lordi. -Sinä, Diarmaidin tytär!

-Ei tulisi mieleenikaan hävetä. Isabel paiskasi ruokaliinan pöydälle. -Kai saan rakastaa ketä tahdon!

-Totisesti et saa. Lordi nousi seisomaan. -Mene heti huoneeseesi ja mieti käytöstäsi. Ehkäpä aamulla olet viisaampi.

Isabel nousi mielenosoituksellisesti ja marssi ulos ruokasalista. Hänen silmiään kirveli. Miksi hän oli paljastanut salaisuutensa! Sehän oli mielipuolista. Mutta toisaalta ─ tämän näytelmän jatkaminen olisi ollut vain kidutusta.

Seuraavana aamuna lordi Loudoun piti puhuttelun uppiniskaiselle tyttärelleen. Hän puhui Campbellin klaanin perinteistä, hyvistä suhteista kuningashuoneeseen, jakobiittien laittomuuksista, nuoren neidon soveliaasta käytöksestä ja neljännestä käskystä ja oli lopulta niin oman kaunopuheisuutensa vallassa, että taputti Isabelia lempeästi poskelle ja neuvoi tätä olemaan hyvä ja järkevä.

-Ensi viikolla pidämme kutsut muutamille nuorille upseereille ja heidän perheilleen, lordi sanoi. -Mutta mukana on paljon poikamiehiäkin ─ pidä silmäsi auki, tyttöseni!

Isabel värähti inhosta. Kuvitteliko isä yhä, että hän oli lapsi, jonka kyyneleet sai kuivumaan tikkunekun lupaamisella!

Joka tapauksessa hän ei hennonut loukata äitiään, joka nautti juhlien valmistamisesta, ja alistui sovittamaan uutta pukuakin. Puku oli kaunis, mutta Isabelia se ei kiinnostanut. Mitähän Callum teki juuri nyt? Huvittiko tyttöjä, oliko päällikkönsä asioilla, söikö päivällistä pienessä kotimökissään? Tyttö riuhtaisi turhautuneena pukua varten ommellun hiusnauhan päästään. Eivätkö nämä ihmiset tajunneet olevansa narusta ohjailtavia marionettinukkeja sen oikean elämän rinnalla, jota heidän halveksimansa jakobiitit elivat!

Mutta juhlailta lähestyi, ja lopulta Isabel seisoi peilinsä edessä uudessa puvussa ja tukka käherrettynä. Lady Loudoun oli mennyt alakertaan, itse asiassa Isabelinkin olisi pitänyt jo olla salissa. Hän kääntyi lähteäkseen, kun äkkiä näki yöpöydällään kimpun valkoisia ruusuja. Niitä kasvoi erään everstin vaimon pienessa puutarhassa, ja tämä oli lähettänyt kukat nuorelle ladylle. Isabel muisti, että valkoinen ruusu oli Stuart-suvun merkki ─ oli itse asiassa ihme, että kukkia sai edes kasvattaa tallaisessa whigien pesässä. Äkkiä tyttö katkaisi yhden ruusun ja kiinnitti sen kultaisella rintaneulalla pukunsa kaula-aukkoon. Nähkööt, kauhistukoot, ihmetelkööt. Hän kantaisi ruusua ei Stuartien, vaan Callumin kunniaksi.

Lordin asunnon suuri, ruma sali oli täynnä ihmisiä. Huoneen yleisväri oli punainen: verenväriset sotilastakit kuvastuivat tuhansina eri värisävyina kristallilaseista, viinipulloista ja kirkkaaksi kiillotetusta lattiasta. Isabel veti syvään henkeä sukeltaessaan tuohon kohisevaan mereen.

-Mylady, minä pelkäsin jo, ettette lainkaan sulostuttaisi tätä tilaisuutta läsnäolollanne.

Kapteeni Peafield kohotti Isabelin kaden huulilleen. Hän oli jo ehtinyt juoda, tyttö haistoi selvasti viinin tuoksun.

-Taytyyhän minun… kun isäni tämän kaiken järjestää. Isabel koetti vetää sormensa irti, mutta kapteeni hyväili niitä huulillaan ja mumisi jotakin jumalattaresta. -Pyydän, päästäkää minut.

-Enkö miellytä teitä, mylady?

-Ette! Isabel kokosi helmansa ja käveli kauemmas. Muutamien upseerien naimattomia tyttäriä istui pienen pöydän ympärillä, ja Isabelille tehtiin heti tilaa. Mutta sitten häntä alettiin katsella omituisesti.

-Kuulkaa, mylady, sanoi Sophie Mulligan. -En tahdo loukata, mutta… tuo ruusu...

-Oh, tämäko? Isabel hyväili varovasti silkinpehmeitä terälehtiä. -En minä ole jakobiitti, älkää säikähtäkö. Kannan tätä erään ─ herrasmiehen muistoksi.

Tytöt kohahtivat ihastuneina, sitten Emilia Williams kumartui eteenpäin.

-Onko hän yksi… ryöstäjistänne?

Isabel punastui eikä vastannut, mutta punastus tulkittiin oikein, ja joku tytöistä onnistui pyöräyttämään kyyneleenkin silmästään. Kuinka romanttista!

Samassa tanssi alkoi, ja naimattomat upseerit nousivat vastapäiseltä seinältä. Isabelia nauratti äkkiä ─ nehän tulivat kuin sotarintaan ainakin, vierekkäin. Musketit vain puuttuivat!

Kapteeni Peafield kumarsi hänelle. Miehen katse oli kiintynyt sekä valkoiseen ruusuun että sen taustana kohoilevaan miltei yhtä valkeaan poveen ja hän tuijotti niin, että Isabel joutui sähähtämään kesken tanssin:

-Minä pyydän, älkää katselko minua noin julkeasti!

-Minä palvon teitä, mies mumisi, ja konjakin haju tuntui niin selvästi, että Isabelia alkoi äkkiä aivastuttaa. -Jumaloin…

-Taidatte jumaloida viinaa enemman! Tyttö riuhtaisi itsensä irti ja tunkeutui tanssivien parien lomitse parvekkeelle, jonka ovi oli raollaan. Hän nojautui kaiteeseen ja tunsi, miten kyyneleet polttivat silmissä. Tämähän oli hänen unensa ─ kaikki nuo tyhjänpäiväiset keikarit ja timanttikahleet ─ eikä Callum koskaan tulisi häntä pelastamaan!

-No, Isabel! lordi oli tullut erään iäkkään upseerinsa kanssa haukkaamaan raitista ilmaa tanssisalin kuumuudesta. -Etkö sinä tanssi?

-En. Isabel nieli kyyneleensä.

-Kultaseni, ota tuo kukka pois, lordi sanoi matalasti. -Se ei tee hyvää vaikutusta.

-Enkä ota. Tyttö nykäisi niskaansa ja katsoi isäänsa suoraan silmiin. -Kannan sitä hänen muistokseen!

-Mehän puhuimme tämän asian...

-Te puhuitte, sir. Minä en ole sanonut mitään. Isabel kääntyi kannoillaan ja marssi taas saliin. Hänhän tulisi hulluksi täällä ─ oli päästävä jonnekin ─ hän ryntäsi salin halki aulaan ja ylös portaita.

Lukittuaan oman huoneensa oven Isabel alkoi raastaa pois tanssiaispukuaan.

-Minä karkaan, minne tahansa, kunhan pääsen pois ─ kunhan saan puhua Callumin kanssa! Isabel sieppasi kaapistaan ratsastuspukunsa ja marmatti itsekseen asun monia solkia ja hakasia.

Lopulta hän oli kuitenkin vaihtanut asua ja hiipi ovelle. Salista kuului edelleen tanssimusiikkia, ja hiivittyään portaiden yläpäähän Isabel naki, ettei kukaan ollut aulassa juuri nyt. Hän sipsutti portaita alas ja pääsi luikahtamaan ulko-ovesta.

Oven vieressä oli satuloitu ratsu ─ eräs läheteistä oli tullut hakemaan kirjettä, jonka lordi tahtoi lähettää Fort Augustukseen. Tyttö kapusi sen selkään, ja vaikka hän oli tottunut ratsastamaan naistensatulassa ja hame oli tiellä, sai hän jalkansa jalustimiin. Nyt vain pois, nopeasti…

Varuskunta oli hiljainen, ja lähestyessään porttia Isabel painoi pohkeensa lujemmin ratsun kylkiin. Hänen oli päästävä ulos!

-Avaa portti! hän huusi ja näytti niin hurjalta, että vartija pelkäsi jäävänsä ratsun jalkoihin ja totteli.

Oli jo hämärä, nummi kumpuili punertavana Isabelin edessä. Hän yrittäisi Lochmóriin ─ tai kuolisi!

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Panttivanki 5/12

Kun Isabel seuraavana aamupäivänä kulutti aikaansa Lochmórin salissa ja palvelijatar oli käynyt pyytämässä Margaret­rouvaa keittiöön, koska keittäjällä oli jotakin asiaa, tyttö kuljeskeli ikkunasta toiseen. Äkkiä hän säpsähti ja kurkotti kaulaansa. Callum seisoi pihalla erään palvelustyton kanssa pidellen ‘Ille an Uamhin ratsua. Tyttö nauroi ja naytti varsin ihastuneelta, ja äkkiä ─ äkkiä Callum jätti hevosen, sieppasi tytön syliinsä ja suuteli tätä.

Isabelista tuntui, kuin miekka olisi työnnetty hänen rintaansa. Hän oli hullu, hullu! Tietenkin Callumilla oli rakastettu, eihän tuollainen mies voinut olla vapaa. Olisi paras mennä pois... Mutta Isabel ei voinut irrottaa katsettaan noista kahdesta, jotka nyt puhelivat hyvin lähekkäin, ja Margaret Stewart pääsi yllättämään hänet.

-Niin, Callum osaa olla aimo hulivili, hän sanoi naurahtaen. -Tytöt pitävät hänestä, ja hänellä onkin uusi heila parin päivän välein. Se on pojan ainoa vika, ja sekin kyllä häviää ajan myötä.

-Niin… niin. Isabel istuutui.

Rouva vilkaisi häntä. Tyttö oli kalpea huuliaan myöten, ja silmät kiilsivat epäilyttavasti. Hyvänen aika, olisiko mahdollista… eihän toki…

-En millään muotoa tahtoisi tunkeilla, Margaret-rouva aloitti varovasti, -ja saatte toki vaieta jos tahdotte, mutta… Onko sydämenne ehjä?

Isabel nosti päätään. Margaret-rouva oli hiukan nuorempi kuin äiti, mutta luonteeltaan yhtä hellä ja lempeä. Hän oli aina kertonut äidille kaiken ─ miksei hän voisi luottaa tähän naiseen, olipa tämä jakobiitti tai ei.

-Ei, ei se ole ehjä, hän kuiskasi käheästi.

-Callum?

Kevyt nyökkäys.

-Voi teitä, lapsi raukka. Lohduttava käsi puristi Isabelin omaa. -Pelkään, etten voi auttaa teitä.

-Ei kukaan voi. Isabel hypisteli helmisormuksiaan. -Olen pähkähullu ─ en ymmärrä itsekään...

-En usko että tämä auttaa, mutta haluaisitteko kuulla oman rakkaustarinani?

-Jos kerrotte. Isabel arveli, että voisi hetkeksi unohtaa Callumin.

-Olin kuudentoista, kun lähdin vanhempieni mukana pitemmälle vierailulle päällikkömme luo, Margaret-rouva aloitti.

-Jännitin kovasti, sillä olinhan naimaiässä ja Castle Stalkerissa olisi paljon nuoria, komeita miehiä. Ja ensimmäisenä iltana näin Lochmórin. Hän näytti hyvin uljaalta, mutta sen oli huomannut moni muukin. Ja sain huomata, ettei Lochmór jättänyt tilaisuutta käyttämätta. Joka päivä uusi tyttö ─ ei tietysti mitään vakavaa, mutta kohteliaisuuksia ja pieniä huomionosoituksia. Lopulta minä olin ainoa, johon hän ei ollut vilkaissutkaan.

-Viimein lähdimme taas kotiin, ja sydämeni oli särkynyt. Itkin iltaisin tyynyni märäksi ja huusin joskus unissani Alecia. Tyydyin kuitenkin siihen ajatukseen, etten ehkä koskaan enää saisi nähdä häntä.

-Juuri kun aloin taas tottua yksitoikkoiseen elämääni, tuli suuri taistelu Stewartien ja Campbellien valille ─ teidän sukulaisienne. Se kaytiin lähellä kotiani, ja niin myös meille tuotiin haavoittuneita hoidettaviksi. Eräänä päivänä kannettiin myos lumivalkoinen, vakavasti haavoittunut Lochmór salimme lattialle. Kaikki olivat varmoja hänen kuolemastaan ja murehtivat, kenestä tulisi uusi ‘Ille an Uamh. Mutta minä päätin pelastaa hänet. Kaytin kaikki voiteet ja rohdot, vaihdoin siteitä, juotin hänelle vahvistavaa teetä ja rukoilin. Ihme tapahtui, mylady ─ Alec Stewart parani. Me voitimme taistelun ja haavoittuneet saivat levätä rauhassa ─ ja eräänä päivänä Lochmór kosi minua. Vastasin myöntävästi, vaikka uskoinkin kosinnan johtuvan vain siitä, että olin pelastanut miehen hengen. Hän kuitenkin väitti rakastavansa minua silmittömästi.

-En voinut hillitä itseäni, vaan kysyin, miksi hän sitten ei ollut osoittanut minulle huomiota Castle Stalkerissa. Ja arvatkaapa, mitä tuo hävytön mies vastasi? No, aivan näin: ”Olit niin julmetun suloinen, että päätin jattaa sinut tytöistä viimeiseksi. Ja olin tajuissani jo ennen kuin toin sen ilmi ─ sinä olet suloinen hoitajatar.”

Isabel hymyili vähän tälle romanttiselle kertomukselle.

-Minun täytyy siis toivoa taistelua, jossa Callum haavoittuisi.

-Ei aina tarvitse edes taistelua, siksi kummallinen kapistus ihmissydän on. Minä olen ollut onnellinen Alecin kanssa koko ajan lukuunottamatta tuota onnetonta kapinaamme ja toivon samaa teillekin.

-Olette kovin ystävällinen, Isabel sanoi hiljaa. -Kiitos teille.

-Teen minkä voin lohduttaakseni. Ymmärrättehän kuitenkin, että aatelisarvonne...

-Se kurja aatelisarvo!

-Sen tähden teidän on joka tapauksessa katsottava, kenen kanssa seurustelette. Taivas tietää, ettei kukaan Campbell ole tehnyt mitään hyvää yhdellekään Stewartille, mutta se ei estä minua auttamasta teitä jos voin.

Isabel puristi ääneti Margaret­-rouvan kättä.

-Minun on kai paras mennä omiin huoneisiini, hän sitten sanoi.

Käytävässä pikku Catherine tuli häntä vastaan. Tytöllä oli kainalossaan nukke ja hänen kintereillaan tepsutti terhakka koiranpentu. Isabel oli jo valloittanut Catherinen antamalla tämän nukelle puvuksi silkkinenäliinansa, ja nytkin tyttö tervehti iloisesti. Sitten hän äkkiä vakavoitui ja tuli vähän lähemmäs.

-Oletteko te surullinen? hän kysyi.

-Ei, kultaseni. En kovin surullinen.

-Mutta vähän kuitenkin. Catherinen pieni käsi pujahti Isabelin omaan. -Miksi? Onko teidän ikävä pois?

-On, pikku ystävä. Vähän.

-Milloin isä päästää teidät?

-En tiedä.

Lapsi seurasi Isabelia ulko-ovelle asti. Siellä hän sanoi:

-Älkää surko kovasti. Kyllä isä antaa teidän lähteä pois, jos minä pyydän oikein kauniisti.

-Kiitos, lapsukainen.

Silloin Ewen ilmestyi ylakerrasta johtavien portaiden juurelle.

-Catherine! hän huusi.

Tottelevaisesti tyttö kipitti takaisin. Ulos astuessaan Isabel kuuli gaelinkielisesta puheesta Campbellien pilkkanimen ”Cawmill”. Eiko viaton lapsikaan saanut olla täällä hänen ystävänsä ─ ja hän haaveili Callum MacRobista! Ei, se oli tosiaan liian hullua.

Seuraavana aamuna Callum tuli jälleen päällikön luo kesken aamiaisen. Margaret-rouva hymyili Isabelille rohkaisevasti ja se tuntui hyvältä. Oli sentään joku, jolle uskoutua.

-Callumilla on hyvia uutisia meille molemmille, mylady, Alec Stewart sanoi ilmeisen tyytyväisenä. -lsänne on käskenyt vetää miehensä pois parin mailin päässä olevasta Bonnybeagista, jossa niistä on ollut meille suuresti haittaa. Kun joukot ovat lähteneet, saatte saattajat Fort Williamiin.

Isabelista tuntui, että hänen olisi pitänyt olla iloisempi. Nyt hän vain nyökkäsi ja jatkoi ruokailuaan. Catherine, joka oli salaa murentamassa leipää koiranpennulleen pöydän alle, väläytti Isabelille säteilevän hymyn, johon samalla sisältyi hiukan haikeutta. Pojat vain vilkaisivat isäänsä.

Callum sai joitakin ohjeita, kumarsi hauskalla, jäykällä tavallaan ja lähti. Isabel söi kuin ei olisi kiinnostunut koko asiasta. Mutta juoma hänen lasissaan läikkyi vähän.

Kahden päivän kuluttua Isabel hyvästeli Glen Uamhin. Kylän väkeä hänellä ei tulisi ikävä, se oli varma, mutta Margaret­rouvaa, Catherinea, Maryäkin, ja… No, Callum saattaisi hänet linnoitukseen viiden muun miehen kanssa. Sitten ─ ei, sitä Isabel ei uskaltanut ajatella. Hän istui saman hevosen selässä kuin tullessaankin ja katseli, miten matkakirstuja nostettiin kuormavankkureihin.

-Lähteä nyt. Callum hyppäsi notkeasti oman ratsunsa selkään. -Ennen ilta perillä.

Isabel vilkaisi vielä kerran taakseen. Sinne jäi Lochmór sivusiipineen, jonka portailla Mary seisoi; siellä huiskutti pikku Catherine, jonka äiti kuitenkin kohta vei pois. Kaiken kaikkiaan hän olisi voinut nauttia tästä ajasta, ellei…

Miehet puhuivat keskenään hiljaa gaeliksi, vain Callum ratsasti väiti. Hän tarttui Isabelin hevosen suitsiin ohjaten sitä ulkomaailmaan johtavassa petollisessa solassa, ratsasti toisinaan lähempänä rauhoittaakseen ratsua, mutta oli muuten taysin välinpitämätön. Isabel vilkaisi miestä aina kun uskalsi. Illalla jo Fort Williamissa...

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Panttivanki 4/12

 
Kun he olivat päässeet päällikön taloa alustalaisten mökeistä erottavan koivikon reunaan, juoksi Mary heitä vastaan.

-Voi mylady, hän nyyhkytti. -Voi, miksi te lähditte? Päällikkö tietää kaiken ja on niin vihainen!

Sitten hän puhui kiihkeästi gaelia Callumille, jonka poskipäihin karahti puna. Mies lähti marssimaan Lochmória kohti.

-Minkä tähden te lähditte, Mary valitti edelleen. -Kaikki on nyt ihan sekaisin, mylady ─ päällikkö rankaisee meitä varmasti!

-Miksi teitä? Isabel kysyi hämillään.

-Meidän piti huolehtia teistä, Callumin ja minun päivisin ja Lachlanin öisin ─ voi mylady!

Levottomana tyttö meni omaan siipeensä. Peili näytti, että naarmu poskessa oli tuskin huomattava, mutta se ei paljoakaan lohduttanut nyt. Rangaistaisiinko viatonta Maryäkin? Noista karjanrosvoista Isabel ei välittänyt, heille tekisi jonkinlainen rangaistus vain hyvää, mutta kiltti, uskollinen Mary ei saanut kärsiä hänen tähtensä. Miksi Isabelin olikin pitanyt olla niin ylpeä ja uhmaileva!

Samaan aikaan Alec Stewart mittaili raivoissaan huoneensa lattiaa. Callum seisoi ovensuussa kasvot ilmeettöminä.

Viimein päällikkö pysahtyi.

-Annoin sinulle tehtävän, Callum, hän sanoi gaeliksi. -Et täyttänyt sitä.

-En osannut aavistaa... Callum aloitti.

-Ei sinun aavistaa tarvinnut ─ tietää sinun piti! Tunnet oman klaanisi, kuinka et voinut arvata, mitä tulee tapahtumaan?

-Syy on minun. Minun olisi pitänyt pidättää häntä. Mary ei olisi voinut mitään ─ rangaiskaa minua! Callum astui lähemmäs kuin ottaakseen vastaan lyönnin.

-Tiedät, etten tahdo tehdä sitä! Oikeastaanhan mylady on itse syypää. Mene, Callum. Minä kiihdyin liiaksi, en tahdo syyttää sinua. Kylän vaki saa sen rangaistuksen minkä ansaitsee.

-Ei, päällikkö. Minun piti suojella lady Isabelia.

Alec Stewart oli lempeäluontoinen mies, eikä olisi tahtonut koskea lähimpään gillieensä. Mutta toisaalta hän tiesi, ettei Callum itse rauhoittuisi, ellei tämä tuntisi saaneensa oikeudenmukaista kohtelua. Raskaasti huoahtaen päällikkö tarttui piiskaan.

-En voi lyödä sinua, hän sanoi. -En voi lyödä ─ kuin koiraa!

-Olen koira. Petin luottamuksenne. Callum seisoi suorana, pää pystyssä.

-Sinä siis tahdot?

-Se on oikeus.

Kolme kertaa siima viuhahti, sitten ‘Ille an Uamh heitti sen luotaan kuin myrkkykäärmeen.

-Mene, Callum, hän sanoi tukahtuneesti. -Mene.

Callum lähti. Hänen selässään oli kolme veristä haavaa ja paidassaan yhtä monta repeämää, mutta hänen omatuntonsa oli puhdas.

-Löikö isä sinua? James seisoi ulko-ovella. -Löikö hän sinua, Callum?

-Hän teki sen, minkä ansaitsin.

-Sattuiko se?

-Ei kovasti. Callum läimäytti poikaa olkapäälle.

Koko loppupäivän Isabel vaelsi edestakaisin siivessään. Jossakin vaiheessa Mary katosi, mutta palasi pian takaisin yrteiltä tuoksuen. Hän oli käynyt hoitamassa Callumin haavat veljen vastustelusta huolimatta.

-Mitä hänelle tapahtui? Isabel lopulta kysyi, kun epätietoisuus kavi liian tuskalliseksi.

-Ei mitään vakavaa, mylady. Mary järjesteli tavaroita Isabelin kampauspöydällä. -Vain oikeus.

-Ja mikä on oikeus?

-Päällikkö on hyvä mies. Hän olisi päästänyt Callumin ilman mitään, mutta Callum ei tahtonut.

-No mitä Callum sitten tahtoi?

-Oh ─ eihän sen ole niin väliä. Mary laskosti kampausviitan. -Mutta kylässä, aijai, niiden käy hullusti.

-Entä Callum? Isabel intti.

-Päällikkö aikoo rangaista kyläläisiä ankarasti. Mary sijoitti hajuvesipullot suoraan riviin.

-Mutta Callum! Onko hän kunnossa?

-Onneksi päästiin sentään näinkin vähällä, teille olisi voinut käydä hullusti.

Isabel nousi seisomaan.

-Ellet heti sano, mitä Callumille tapahtui, voi sinullekin käydä hullusti! hän tiuskaisi.

-Voi mylady... Eihän se ollut mitään…

-Jotakin kuitenkin. Mitä hän tahtoi?

-Päällikkö… antoi hänelle... Mary vaikeni ja puraisi huultaan.

-Niin?

-Kolme… ruoskaniskua.

-Hyvä Jumala!

-Sehän on vain vähän, joku on saanut tusinankin. Eikä haavoista tullut edes juuri verta.

-Mutta ─ minun tyhmyyteni tahdenl

-Ei mylady saa ajatella niin.

Isabel astui kynnykselle.

-Vie minut veljesi luokse, hän sanoi päättäväisesti.

-Mylady, älkää...

-Ole vaiti. Tahdon nähdä hänet.

MacRobien pieni turvekattoinen mökki sijaitsi Lochmórin takana. Kun tytöt saapuivat sinne, istui Rose-äiti Callumin vuoteen laidalla ja siveli viilentävää salvaa pojan selkään. Tämä väitti, etteivät haavat enää edes kirvelleet, mutta äiti ei uskonut. Isä Donald istui vuoleskelemassa Lachlanin puhdistaessa piilukkoaan.

Arastellen Isabel astui sisalle Maryn perässä. Rupattelu taukosi ja neljä silmäparia kääntyi ovelle. Mary sanoi gaeliksi jotakin, jonka jälkeen Donald nousi ja työnsi Isabelille tuolin. Tämä kuitenkin puisti päätään ja meni Callumin luo.

-Koskeeko niihin? hän kysyi.

-Mihin?

-Sinä tiedät kyllä. Minka tähden hän löi sinua?

-Päälliköllä oikeus rangaista. Minä ei täytä työ.

-Hyvä Luoja ─ se oli minun syyni!

-Minä pitänyt estää te. Minä ei onnistua.

-Olen niin pahoillani… Tarvitsetko jotakin?

Mustat silmät välähtivät.

-Ei mitään sassenachilta.

Rose MacRob puuhasi teetä tulisijan luona ja Isabel arveli, että oli paras jäädä juomaan. Vaikka hän olikin vihattu Campbell, oli hänen vierailunsa silti suurtapaus.

Tee oli hyvää. Isabel kuuli myöhemmin, että Rose sai teelehdet Margaret Stewartilta, joka puolestaan tilasi ne Intiasta.

Juodessaan tyttö katseli ymäparilleen. Mökki oli hyvin pikkuinen, mutta silti siinä oli kaksi huonetta. Ovi oli raollaan kamariin, siellä näkyi pyöreä pöytä ja sillä Raamattu.

Callum nousi istumaan välittämättä äitinsä hätäännyksestä. Hän veti paidan ylleen, mutta jätti ylämaalaispuvun raskaan viitan pois; selkää siis kuitenkin kirveli vähän. Juotuaan vesikauhasta mies otti seinältä oman aseensa ja istuutui Lachlanin viereen. Veljeksillä oli selvästi vain pari vuotta ikäeroa, ja he olivat hyvin samannäköiset.

Isabel laski teekuppinsa pöydälle. Se oli kaunis kuppi, varmaankin lahja päällikön vaimolta ja luultavasti ainoa laatuaan näiden seinien sisapuolella. Tyttö pyysi Marya valittämään kiitoksensa, nousi sitten ja vilkaisi Callumia. Mustissa silmissä oli miltei halveksiva ilme, kun mies kohotti päätään ─ ne tuntuivat sanovan: ”Turha pelkuruutta on enää jälkeenpäin yrittää sovittaa.’’

Se yö oli rauhaton. Yleensä Isabel nukkui sikeästi ja unia näkemättä, mutta nyt hän heittelehti ja kääntyili. Ja yksi uni vaivasi.

Hän oli olevinaan suuressa juhlasalissa; kaikkialla kimmelsi kulta ja kristalli, silkkipuvut kahisivat, puuteri ja hajuvedet tuoksuivat. Isabel liehui ympäri, hänellä oli ihailijoita, tyhjänpäiväisiä nuoria miehiäa. Ja äkkiä siinä oli Callum ─ tummaverinen, hurja Callum yksinkertaisessa Ylämaan puvussa. Mutta hänessä oli jotakin, mitä ei ollut noissa keikareissa. Callum oli vastuuntuntoinen, rohkea, uskollinen ─ ja hän odotti Isabelia, ojensi käsivartensa ja hymyili vähän. Sydän pamppaillen Isabel kiiruhti miestä kohti, mutta äkkiä hän ei enää pystynyt liikkumaan. Hänen jaloissaan ja käsissään oli kultaiset, timanttikoristeiset kahleet. Ja Callum loittoni, loittoni…

Isabel heräsi omaan huutoonsa.

-Miksi minä olen rikas ja aatelinen, hän nyyhkytti itsekseen tajuttuaan, että oli nähnyt vain unta. -Miksen ole joku näistä yksinkertaisista ylämaalaistytöistä, joiden kanssa Callum puhuu heidan omalla kielellään asioista, jotka vain he ymmärtävät täysin! Minä olen skotti ─ mutta en kunnon skotti, kuten Mary sanoi. En tiedä Skotlannista yhtään mi­ tään, en mitään ─ ja kuitenkaan Lontoon seurapiirit eivät ole mitään verrattuna tähän pieneen yhteisöön. Voi, mitä minä teen, mitä minä teen!

-Mutta miksi oikeastaan suren, hän sitten tuumi. -Callum on kyllä komea, mutta niin ylpeä ─ hirvittävän ylpeä! Enkä minä edes rakasta häntä.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.