sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Joulun 2016 kertomus 9/12

 
Ensimmäisenä iltanaan Kuusikukkulalla Bessiellä ei todellakaan ollut minkäänlaista aavistusta siitä, mitä hän tekisi ollakseen Chrisin vanhempien toiveiden arvoinen. Eikä hänellä ollut siitä tietoa oikein jatkossakaan.

Joka toinen päivä hän häpesi sitä, että oli elätettävänä talossa ilman, että pystyi tekemään mitään vastapalvelukseksi ─ joka toinen päivä hän ajatteli pelästyneenä, että ehkä sittenkin jollakin tavalla kykeni ”hallitsemaan” Chrisiä.

Loppujen lopuksi hän näki tätä alkuvaiheessa melko vähän. Chris teki maatöitä kaikin voimin, aivan kuin olisi halunnut niihin purkaa pahan sisunsa, mikä epäilemättä olikin hänen toiveensa. Hän pysytteli mielellään työssä yksin, mahdollisimman kaukana muista ihmisistä.

Mutta kuten Jennie oli sanonut, Chris ei voinut lopun elämäänsä vältellä kaikkia ihmisiä. Ja vain muutama päivä Bessien tulon jälkeen hänelle tuli pellolla sanaharkkaa Sandien kanssa. Ellei renki olisi ollut vielä nopeampi kuin Chris ja ehtinyt alta pois, seuraukset olisivat olleet kauheat ─ nyt selvittiin vain katkenneella heinähangon varrella.

Tämän jälkeen Bessie ymmärsi, ettei hän voisi istua päivisin sisällä talossa, jos kerran hänen toivottiin voivan jotakin tällaisille räjähdyksille. Hänen oli pakko jos ei nyt sentään laittaa Chrisille suitsia, ainakin pysyä tämän lähellä.

Oikeastaan se oli helpotuskin, sillä nyt hänen ei tarvinnut ainakaan olla jouten. Oli paljon hupaisampaa tehdä oikeaa työtä Chrisin rinnalla ulkona pellolla tai karjasuojassa tai milloin missäkin, kuin olla aivan hyödyttömänä.

Chris, joka oli pelästynyt taas itsekin aika tavalla käytöstään, koetti pitää varansa. Parhaimmillaan hän olikin hyvin hauskaa seuraa, ja Bessie tajusi nauravansa hänen puheilleen ja kujeilleen enemmän kuin muisti aikoihin nauraneensa. Sitten taas he puhelivat työn lomassa hyvin vakavasti, sellaisista asioista, joista eivät olisi ajatelleet kenellekään koskaan puhuvansa.

Aina välillä Bessie unohti, miksi oikeastaan oli talossa ─ ja sitten yhtäkkiä joku sanoi tai teki jotakin, mistä Chris ei pitänyt, ja yhtäkkiä tämän silmät välähtivät, ja muutaman kerran Bessie ehti vain viime tingassa väliin, ennen kuin räjähdys tapahtui.

Outoa oli se, että Bessielle Chris ei ensimmäisen illan tapahtumien jälkeen kertaakaan ollut ”räjähtää”. Tyttö alkoikin hiukan pelätä vaikutusvaltaansa, ja hän huomasi, että Stewartitkin suhtautuivat häneen sen vuoksi lähes pelonsekaisella kunnioituksella nähtyään, miten Chris häntä totteli. Kerran nuorukainen laski takaisin lasinsa, jonka oli paiskaamassa seinään raivostuttuaan jostakin, mitä hänen äitinsä sanoi, ja toisen kerran hänen pöytään iskeytymässä ollut nyrkkinsä avautui ja aivan kuin pysähtyi kesken liikkeen, kun Bessie kielsi häntä.

-Mitä sinä teet? Jennie koetti kysyä. -Ethän sinä sano mitään sen kummallisempaa kuin mekään sanoisimme!

Bessie mietti onnettomana, pitikö Jennie häntä jonkinlaisena noitana. Ei hänkään tiennyt, mitä teki. Hän vain näki, että Chris oli räjähtämässä, ja kielsi tätä, eikä Chris koskaan jättänyt hänen pyyntöään huomiotta.

Sinä kesänä Kuusikukkulalla elettiin koko lailla eristyksissä muusta maailmasta. Chris ei halunnut näyttäytyä kylällä, eikä talosta lähdetty läheskään joka sunnuntai edes kirkkoon, eivät ainakaan Jennie ja rouva Stewart. Bessiekään ei tahtonut käydä kylässä, koska ei halunnut vastata kiusallisiin kysymyksiin, joten hänen äitinsä kävi tervehtimässä häntä Kuusikukkulalla.

Rouva MacCollin lisäksi ainoa talossa toisinaan käyvä vieras oli Archie Davidson, joka asui vanhempiensa kanssa muutaman mailin päässä. Tämän vierailut olivat Kuusikukkulan kaikille nuorille kuin raittiin ilman tuulahduksia.

-Minä en tiedä, uskallanko kutsua häntä ystäväkseni, Chris sanoi Bessielle eräänä sunnuntai-iltana, kun Archie oli lähtenyt kotiin ja Jennie mennyt sisään. He kaksi istuivat vielä puutarhan vanhassa huvimajassa, jossa olivat viettäneet neljästään elokuun lopun iltapäivän. -Minä en tiedä, onko maailmassa minulle sellaista kuin ystävä. Mutta hän kestää minua.

-Emmekö sinä ja minä sitten ole ystäviä? Bessie kysyi hiukan loukkaantuneena. Hän oli kuluneiden viikkojen aikana alkanut uskoa niin.

Chris katsoi tyttöön ja hymyili. Hän hymyili nykyään usein.

-Sinä olet minun enkelini, hän sanoi. -Minun oppaani matkalla pois syvyydestä.

-Höpsis, Bessie mutisi nolona tajutessaan, että oli aivan kuin kerjännyt kiitosta. -Et saa puhua tuolla tavalla.

-Tottahan se on! Minä… minä en ole sietänyt elämääni ─ ei, pitänyt elämästäni tällä tavalla ennen kuin… ennen kuin sinä tulit.

Nyt Bessiekin hymyili.

-Olen iloinen, ellet sinä enää haaveile halkaisevasi kalloasi jonkin raivokohtauksesi aikana, hän sanoi kiusoitellen. -Ja toivon, että se on pysyvä olotila. Minä en täällä nimittäin sitä ole, ymmärräthän.

-Miksi et? kysyi Chris.

Kysymys oli outo, ja Bessie aikoi vastata siihen nauraen, ettei ollut tosiaankaan pakannut tarpeeksi sukkia mukaansa asettuakseen lopuksi elämäänsä Kuusikukkulalle.

Mutta jokin nuoren miehen katseessa sai hänet hämilleen ─ se oli yhtä kiinteä katse kuin ensimmäisenä iltana verannalla ─ se pelotti häntä yhtäkkiä enemmän kuin kaikki Chrisin raivokohtaukset yhteensä.

-Minä menen katsomaan, missä Jennie on, hän sopersi, hypähti pystyyn ja riensi nurmikentän yli tohtimatta vilkaistakaan taakseen.

Tapaus teki Bessien pitkäksi aikaa levottomaksi. Hän tiesi, ettei voisi ─ ei kukaan järkevä nainen voisi ─ harkitakaan yhteistä tulevaisuutta niin hurjan miehen kanssa kuin Christopher Stewart. Ja sittenkin, sittenkin hän tajusi punastuvansa muistellessaan, miten Chris oli häneen katsonut, ja koettavansa turhaan torjua unelmia, joita hänen mieleensä hiipi.

Eräänä myöhäissyksyn iltapäivänä Bessie puuhaili Kuusikukkulan keittiössä. Hän oli vähitellen lakannut kyselemästä rouva Stewartilta, mitä voisi talossa tehdä ja mitä ei. Hänen oli käsketty olla kuin kotonaan, joten hän oli päättänyt opettaa yhä täysin osaamattomalle palvelustytölle edes alkeellista taloudenhoitoa, ennen kuin he kuolisivat joko nälkään tai ruokamyrkytykseen.

Chris oli kyntämässä kylästä tulleen apupojan kanssa, sillä Sandien oli pitänyt lähteä kotiin sairaan äitinsä luo. Koska Bessielle ei ollut kyntämisen yhteydessä mitään järkevää puuhaa, eikä häntä huvittanut istua savisen pellon laidalla palelemassa, hän oli jäänyt sisälle opastamaan Moragia ja vain toivoi hartaasti, ettei pellolla tapahtuisi mitään pahaa. Eiköhän uusi poika pelkäisi Chrisin mainetta kylliksi ollakseen hiljainen ja nöyrä ja mahdollisimman vähän tiellä.

Yhtäkkiä hän kuuli keittiöön asti, miten Kuusikukkulan suuri etuovi paukahti selälleen, ja sitten kuului juoksuaskeleita, ja joku huusi häntä ─ hengästyksissään ja säikähtäneenä.

-Jumalan tähden, Morag äännähti, -nyt nuori isäntä on tappanut jonkun!

Bessie riensi keittiöstä ja melkein törmäsi ruokasalissa Chrisiin, joka oli jättänyt saappaistaan hirvittävät saviset jäljet ulko-ovelta alkaen, aivan kuin ei olisi ehtinyt pysähtyä sen vertaa, että olisi pyyhkinyt jalkojaan. Nuorukainen oli siinä likaisissa työvaatteissaan, tukka pystyssä, kädet veressä ja silmät seisoen päässä kuin aaveen nähnyt.

-Mitä on tapahtunut? Bessie parkaisi katuen katkerasti sitä, että oli asettanut oman mukavuutensa tehtävänsä edelle, eikä sittenkin seurannut Chrisiä pellolle. -Mitä sinä olet tehnyt!

-Minä… minä… Yhtäkkiä tuntui, kuin Chris olisi menettänyt puhekykynsä.

Bessie tarttui häntä käsivarsista ja ravisteli.

-Mitä sinä olet tehnyt! hän huusi. -Ja kenelle!

-En kenellekään. En mitään. Bes, minä en ole tehnyt mitään.

-Mitä sinä tarkoitat? Mitä tämä on? Bessie tarttui Chrisin veriseen käteen, samaan käteen, jonka oli sitonut nuorukaisen päästyä vankilasta ja joka oli vasta hiljan täysin parantunut.

-Se? Chris tuijotti kättä kuin olisi nähnyt sen ensimmäisen kerran. -Äh ─ piikkipensas ─ minä en ehtinyt väistää.

-Mitä sinä tarkoitat? Mitä on tapahtunut?

Chris puristi nyt molemmilla käsillään Bessietä käsistä, ja sitten hän putosi polvilleen, aivan kuin hänen jalkansa olisivat lakanneet yhtäkkiä kantamasta.

-Minä en ole tehnyt mitään. En, vaikka olisin voinut. Bessie, nyt se tapahtui. Minä hillitsin itseni. Minä tein sen!

-Mitä? Bessie tuijotti alas Chrisin silmiin, jotka välkkyivät ─ mutta eivät tulossa olevasta räjähdyksestä, vaan riemusta, suunnattomasta voitontunteesta.

-Se typerä Ned ─ minä käskin hänen lepuuttaa hevosta aina kolmen kierroksen jälkeen, mutta näin, ettei hän tehnyt sitä ─ ja kun ojensin häntä, hän ─ hän sanoi, ettei minulla ole varaa neuvoa ketään hevosten hoidossa…

Bessie voihkaisi. Hän tiesi, miten tavattoman kipeänä Chris koki vieläkin Tähden menettämisen, ja oli ollut asiasta huolissaan. Ratsastaminen olisi varmasti tehnyt Chrisin mielialalle hyvää, mutta tämä ei tahtonut kuullakaan talon työhevosten tai isänsä ratsun satuloimisesta ─ ne olivat aivan liian säyseitä ja levollisia hänelle ─ eikä halunnut vielä lähteä ihmisten ilmoille ostaakseen itselleen uutta ratsua, koska se ei kuulemma olisi kuitenkaan sama kuin Tähti. Että Ned ilkeni vihjata asiasta!

-Minä… minä tunsin, miten räjähdys oli tulossa, miten maailma musteni ─ mutta silmänräpäyksen ajan minä näin sinut, Bes, minä ajattelin sinua ─ miten sinä pettyisit, jos tekisin jotakin ─ miten sinä katsoisit minuun, kuinka kauhistuneena ─ se oli se silmänräpäys, jota minä olen rukoillut koko elämäni, se, jonka aikana ehdin ajatella, ehdin hillitä itseni… Enkä minä tehnyt mitään muuta kuin käskin pojan pitää soukempaa suuta ─ ja sitten minä pelästyin ja hämmästyin itseäni niin, että hyppäsin aidan yli ja läksin vain juoksemaan kertoakseni sinulle, enkä havainnut edes piikkipensaita aidan takana…

Ja Chris nauroi yhtäkkiä puoleksi nyyhkyttäen, kuin olisi todellakin ollut sekaisin päästään, ja painoi päänsä Bessien helmoihin suudellen tämän käsiä yhä uudestaan ja uudestaan.

-Ei koskaan ennen, hän soperteli. -En ole kyennyt siihen koskaan ennen. En ennen kuin nyt, kun sinä olet minun tukenani!

Bessien silmiin tulvivat kyyneleet. Hän oli tiennyt, että Chris pystyisi siihen. Hän oli ollut varma, että tämä oppisi hillitsemään itsensä! Tyttö tajusi itsekin melkein nyyhkyttävänsä kiitollisuudesta. Pian hänen tehtävänsä olisi ohi, hän voisi kohta lähteä kotiin ─ ja ennen kaikkea hän oli todella voinut Jumalan avulla olla hyödyksi, hän oli saanut ehkä estää jonkin hirvittävän onnettomuuden! Mitään ajattelematta hän veti toisen kätensä vapaaksi ja silitti hellästi nuoren miehen vaaleaa tukkaa, joka tuntui silkkisiltä laineilta hänen kätensä alla.

Mutta sitten Bessie yhtäkkiä vavahti kuin lyötynä, vaikka ei tiennyt miksi, koetti vetää toisenkin kätensä Chrisin huulilta ja sopersi:

-Minä olen sinusta ylpeä ─ kauhean ylpeä ─ laske minut nyt. Chris, sinä et saa tehdä noin. Se ei ole sopivaa, ja joku voi nähdä.

Hän tiesi, ettei joku pelkästään ”voinut” nähdä, sillä Morag oli seissyt koko ajan keittiön ovella tuijottamassa heitä suu auki. Ja valitettavasti Morag ei todellakaan kuulunut niihin palvelustyttöihin, jotka katsoivat tarpeelliseksi pitää näkemänsä asiat omana tietonaan.

-Chris, sinä tahrit minut esiliinani vereen! Ja sinun haavasi pitää puhdistaa. Piikkipensas, todellakin! Jos sinä järkytyt tuolla tavoin joka kerta, kun et menetä malttiasi, minun täytyy vähän huolestua.

Bessie koetti puhua levollisesti, ja hän saikin vähitellen Chrisin rauhoittumaan, nousemaan ylös ja hellittämään otteensa. Sitten hän juoksi taas kerran hakemaan lääkelaukkuaan ja puhdisti pensaan piikkien repimät palkeenkielet Chrisin kädessä koettaen olla kiinnittämättä huomiota omien käsiensä vapinaan tai siihen, että Chris ei tuntunut saavan hänestä silmiään irti.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti