lauantai 7. tammikuuta 2017

Panttivanki 3/12

 
Kun loppurukous oli luettu, sanoi päällikkö:

-Toivon, että vaimoni pitää seuraa teille, mylady ─ minulla on hiukan tekemistä. Hän suuteli nopeasti vaimoaan ja poistui. Pojat yrittivät mukaan, mutta saivat ankaran kiellon ja pysähtyivät ovelle suutuksissaan.

-Mitä se on? kysyi Isabel.

-Jokin pieni kahina. Tulkaa nyt, näytän teille taloa. Margaret-rouva työnsi kätensä Isabelin kainaloon.

Mutta tyttö huomasi, että hänen emäntäänsä painoi jokin. Tämä vilkuili ehtimiseen ulos, kuulosteli pienintäkin kolahdusta ja näytti hermostuneelta.

Viimein kuului askeleita ja päällikkö saapui asevyötään höllentäen kirjastoon. Hän hymyili, mutta Isabel huomasi pienen, läheltä syöksyneen luodin aiheuttaman verinaarmun ohimossa, vaikka sen eteen olikin vedetty hiustupsu. Margaret-rouva kysyi jotakin, sai iloisen vastauksen ja näytti helpottuneelta.

Iltapäivällä Isabel vetäytyi siipeensä. Vaikka hänelle oltiin erinomaisen kohteliaita, vaivasi aamullinen tapaus tyttöä. Miksei hänelle kerrottu? Mitä oli tapahtunut? Marykin vastasi vältellen ja vaihtoi puheenaihetta.

-Nyt sinä kerrot minulle totuuden, Isabel sanoi lopulta kiivaasti. -Mitä on tapahtunut?

-Voi mylady… En saisi puhua.

-Kuka sinua on kieltänyt?

-‘Ille an Uamh.

-Mutta minä vaadin, että vastaat. Mitä tapahtui?

Mary kiemurteli hetken, mutta lopulta hänen oli pakko sanoa:

-Oli tappelu... Punatakkien ja meikäläisten välillä.

-Tarkoitatko ─ oliko täällä Fort Williamin sotilaita? Isabel hypähti pystyyn painaen kädellä poveaan. -Isäni miehiä?

-O-oli, mylady… He yrittivät hyökätä tänne teidän tähtenne... Ja taisteltiin. Punatakit ajettiin pois.

Isabel istuutui jalleen.

-Vai niin, hän sanoi kylmästi. -Vai niin. Hän tuijotti hetken ulos huultaan purren. -Siksi siis minulle ei ole puhuttu. Ja taistelu!

-Callum näki heidät ensin ollessaan metsällä, Mary kuiskasi tuskin kuuluvasti. -Hän ratsasti Gleniin oikopolkua, ja kaikki oli valmista, kun… punaiset sotilaat tulivat. Mei­ dän miehemme tulivat heitä vastaan nummella, niin että he eivät löytäneet tietä tänne… Se on tärkeää, ymmärrättehän, mylady ─ emme saisi koskaan olla rauhassa sotilailta, jos he löytäisivät Glenin.

Isabel oli pettynyt, surullinen, raivoissaan. Häntä oli tultu pelastamaan, ja englantilaiset sotilaat, kuningas Yrjön sotamiehet, oli ajettu tiehensä! Se oli liikaa. Hän hyppäsi jälleen pystyyn ja kiiruhti ovelle.

-Minne te menette, mylady? huudahti Mary hädissään.

-Kavelemään. Tutustumaan vankilaani. Isabel läimäytti oven kiinni niin, että se oli pudota saranoiltaan.

Alec Stewart ei ollut kuvitellutkaan, että hänen ”vieraansa” lähtisi seikkailemaan ominpäin, muuten hän olisi varoittanut tätä. Tosin Isabel oli nyt siinä mielentilassa, että olisi viitannut kintaalla kaikille varoituksille. Hän ei muistanut edes yöllistä henkivartijaansa ikkunansa alIa. Raivo pulppusi tytön suonissa. Hänen isänsä sotilaat, Fort Williamin joukot, oli ajettu häpeällisesti tiehensä barbaarisen karjanrosvojoukon tieltä!

-Mylady. Callum MacRob seisoi Isabelin edessä. -Mennä takaisin ─ heti.

-Minkätähden? Isabel nosti nenänsä pystyyn.

-Te olla vaarassa. Te olla sassenach. Te olla Campbell.

Tyttö katseli miestä halveksuen.

-Luuletko todella voivasi määräillä minua ─ mokoma karjanvaras!

Callum hymyili vähän. Isabel tunsi itsensä oikuttelevaksi lapseksi, jota hoitaja katsoo säälien. Se sai hänet kiukustumaan entisestään.

-Mene pois minun edestäni! hän huusi. -Menen minne mielin!

Ja ennen kuin Callum ehti tarttua tyttöön, tämä oli juossut jo hyvän matkan päähän. Kuinka mokoma moukka uskalsi vastustaa häntä! Tosiaan, tuo ihmeellinen ‘Ille an Uamh saisi vähän ojentaa gillietään!

Mitä pitemmalle Isabel kulki, sitä epävarmemmaksi hän tunsi olonsa. Pienten mökkien asukit keskeyttivät työnsä ja katselivat häntä; lapset tulivat lähelle, mutta juoksivat sitten pakoon likaiset sääret vilkkuen. Pari laihaa rakkia räksytti tytölle, ja toinen niistä yritti tarrata hampaillaan tämän silkkipuvun helmaan.

Ilma väreili vihaa. Äkkiä Isabel toivoi, että olisi totellut Callumia. Mutta eiväthän nämä uskaltaisi vastustaa päällikköään ─ vai uskaltaisivatko?

Äkkiä eräs kookas, tummaverinen mies astui lähemmäs.

-Sassenach, hän sähähti sanoinkuvaamattomalla äänellä. -Cawmill!

Ruskea käsi tapaili vyöllä olevaa puukkoa. Isabel peräytyi pari askelta, mutta tajusi olevansa saarroksissa. Vihamieliset ylämaalaiset seisoivat vahvana renkaana hänen ympärillään.

-Ette voi koskea minuun, Isabel sanoi yrittäen saada uhmaa ääneensä. -Olen päällikkönne… vieras.

-Sassenach! toisti hänen uhkailijansa. Tyttö tajusi, ettei näistä kukaan ymmärtänyt englantia ─ hän oli vain pahentanut tilannetta.

Äkkiä joku takana seisova kietaisi kätensä Isabelin ympäri niin, ettei tyttö voinut liikahtaakaan. Kuului ihastunut kohahdus ja puukkomies läheni. Hänen nimensä oli Sinclair, sen Isabel sai selville yllytyshuudoista.

Äkkiä puukon valtava terä oli hänen kasvojensa tasalla. Silmät kauhusta laajenneina Isabel tuijotti sitä. Mies ei tappaisi häntä ─ mies vain viiltelisi hänen kasvonsa! Tyttö kirkaisi vihlovasti ja tunsi samalla kylmän terän painuvan poskeaan vasten.

Silloin kuului raivostunut huuto. Ihmiset säpsähtivät ja hajaantuivat, kun Callum MacRob harppoi Sinclairin luo, kiskaisi puukon tämän kädestä ja iski miestä niin, että tämä lensi selälleen kanervikkoon. Koko ajan hän sätti klaanilaisiaan gaelin kielellä.

Isabelia pidellyt mies päästi tämän irti. Ihmiset perääntyivät hitaasti ja häpeissään ─ tyttö erotti Callumin puhetulvasta nimen ’Ille an Uamh ja arveli, että mies aikoi kertoa päällikölleen. Äkkiä Callum käännähti, tarttui Isabelia käsivarresta ja kiskaisi mukaansa.

Puolijuoksua he kiiruhtivat jonkin matkaa, sitten Callum pysähtyi. Hänen mustat silmänsä löivät tulta.

-Sassenach! Minä sanoa te olla vaarassa!

-En sentään kuvitellut olevani villi-ihmisten parissa!

Callum näytti siltä, kuin olisi tahtonut lyödä tyttöä. Hän puristi Sinclairin puukkoa kadessään, vilkaisi sitä ja sinkosi sen sitten kauas pensaikkoon.

-‘Ille an Uamh ei pidä tästä, hän mutisi. -Mallach ort!

Sanat olivat ilmeisesti sadatus, ja Isabel punastui. Kumpikohan Callumia enemmän raivostutti, klaanin tottelemattomuus päämiestään kohtaan vai se, että Isabel oli joutunut vaaraan?

Äkkiä voimakas käsi tarttui Isabelin leukaan, ja hänen poskeaan vasten painettiin nenäliina, johon ilmestyi punainen jälki. Tyttö hengähti syvään ─ olikohan haava suurikin? Hän oli aina ollut ylpeä virheettömästä ihostaan. Voi, jos siihen jäisi nyt elämänikäinen arpi!

-Onko se ─ suuri? hän kysyi.

Callumin silmät eivät siirtyneet naarmusta hänen sanoessaan:

-Biodag voida tehdä isompikin.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti