tiistai 10. tammikuuta 2017

Panttivanki 6/12

 
Keskipäivällä he pysähtyivat syömään. Vankkureista tuotiin eväitä ja Callum levitti plaidinsa, ylämaalaispuvun viitan, Isabelin alle. Tyttö ymmärsi, että tämä teki sen vain ylämaalaisen luontaisella kohteliaisuudella, mistään suojelunhalusta tai hellemmistä tunteista ei ollut kysymys. Tyttö söi vähän.

-Ottaa vielä, Callum sanoi. -Pitkä matka, pitkä päivä.

-Ei ole nälkä.

-Tulla nälkä. Ottaa aran. Ruskea käsi ojensi kauraleipää.

-Aran ─ leipä, tyttö ajatteli. -Silloin ensimmäisenä päivänä opin niin paljon… Hän otti leivän, koska Callum oli sitä koskettanut, ja pakottautui syömään sen.

Matkaa jatkettiin. Aurinko oli jo korkealla ja paistoi harvinaisen kuumasti. Isabelista tuntui, että hänen taytyi aloittaa keskustelu ─ toista mahdollisuutta ei tulisi.

-Missä aiotte yöpyä? hän kysyi Callumilta.

-Nummella.

-Palellutte!

-Ei paleltua viisitoista.

-Sinäkin siis olit ─ ”ulkona” kapinassa?

-Tietysti.

-Mutta nyt teidän täytyy sytyttää nuotio.

-Me kastella plaid ja nukkua.

-Kastella plaid? Minkä ihmeen tähden?

Callum naytti kyllästyneeltä. Hän ei olisi tahtonut ryhtyä selittämään tartan-kankaan ominaisuuksia vieraalla kielellä.

-Plaid kastua, lämmin, hän sanoi. -Moni kastella. Lämmittää.

-Kuulostaa kummalliselta.

Ylämaalainen kohautti olkapäitään. Häntä harmitti tytön äkkinäinen puheliaisuus, sillä englanti oli vaikea kieli.

Kului tunti, kului toinen. Aurinko paistoi yhä alemmas ja alemmas. ja Isabel kietoutui tiukemmin viittaansa. Viimein, kun auringosta oli jäljellä enää säkenoivä viiva, saivat he näkyviinsä Fort Williamin tornit.

-Te jäädä portille, me lähteä, Callum sanoi. -Sandie tuoda vankkurit, lähteä.

-Pelkäättekö tulla sisään?

-Sassenachin muuri ei hyvä. Voi päästää sisään mutta ei ulos.

Hiukan ennen porttia ylämaalaiset pysahtyivat.

-Mennä nyt. Callum oli lähellä. -Mennä, giorsal. Beannachd leat!

Giorsal ─ sama sana kuin heidän mennessään Glen Uamhiin. Eikä hän ollut muistanut kysyä sitä Maryltä! Se oli harmi. Isabel ratsasti hitaasti suurta porttia kohti. Hän käänsi päätään: Callum ja toiset miehet olivat parinsadan jaardin päässä. Tytöstä tuntui äkkiä, että hänen olisi pitänyt palata. Palata Callumin luo, palata Glen Uamhiin, Lochmórin siiven somaan pieneen makuuhuoneeseen... Silmät kyynelten sokaisemina hän ratsasti portista sisään.

-Voi rakkaani, mitä sinä olet joutunut kokemaan! huudahti lady Loudoun, kun Isabel oli turvallisesti vanhempiensa luona ja ehtinyt jo kertoa näiden kahden viikon tapahtumat. -Kuinka villiä, kuinka raakalaismaista!

-Vuoteessa oli silkkipeite, tyttö hymähti. -Ja ainakin seitsemän ihmistä puhui englantia.

-Seitsemän ihmistä! lady voihkaisi.

-Minua kohdeltiin hyvin, Isabel jatkoi. -Oikein hyvin.

-Mutta on roistomaista pitää nuorta tyttöä panttivankina, lordi Loudoun pauhasi. -Vielä sellaisessa jakobiittien pesässä!

-Pelkäättekö että sain vaikutteita? Isabel hymyili vähän. Häntä väsytti, teki mieli vuoteeseen. Olisi saanut unelmoida rauhassa. Callum, voi Callum, miksen ole luonasi! hän ajatteli itsekseen ja nieli kyyneleitä.

Onneksi lady Loudoun ymmärsi, että tytön täytyi olla uupunut ”hirveiden kokemustensa” jälkeen ja komensi tämän nukkumaan. Kun Isabel sitten oli syönyt hyvän illallisen ja lepäsi silkkilakanoiden välissä puhtaassa yöpaidassa oven sulkeutuessa palvelustytön jälkeen, hän heittäytyi rajusti vatsalleen ja hyrskähti itkuun. Ei koskaan enää Callumia ─ voi, minkä varassa hän eläisi!

Seuraavana aamuna ilmestyi lordin asuntoon kapteeni Peafield syvästi häpeissään. Hänen nöyristelevät, kerjäävät anteeksipyyntönsä raivostuttivat Isabelia.

-Ettehän te olisi mitään voinut, hän tuhahti. -Se oli yllätyshyökkäys.

-Mutta mylady, minun olisi toki pitänyt ensin huolehtia teidän turvallisuudestanne ja vasta sitten muusta, kapteeni selitti. -Pyydän nöyrimmin anteeksi, mylady!

-Älkää nyt hokeko tuota yhtä ja samaa, saattehan te anteeksi. Isabel nousi ja käveli ikkunan luo. -Tässä minä nyt kuitenkin olen.

Kapteeni suoristi selkänsä.

-Olen teille syvästi kiitollinen, mylady. Ja toivon, että edelleen saan olla nöyrin palvelijanne.

-Jos se on teistä hauskaa, niin kaikin mokomin. Lady Loudoun hengähti kauhistuneena, mutta Isabel ei välittänyt. Hän ajatteli Callumia. Callum ei olisi koskaan kerjännyt ja ruikuttanut ja tehnyt itseään naurunalaiseksi. Tämä olisi pyytänyt anteeksi, ottanut vastaan nuhteet tai rangaistuksen ja kestänyt ne ─ kiemurtelematta kuin mato koukussa.

-Menkää nyt, Isabel sanoi väsyneesti. -Olkaa niin hyvä ja menkää.

lllallispöydässä tunnelma oli kaikesta huolimatta hilpeä. Isabel pakotti itsensä nauramaan ja puhelemaan, ja isä ja äiti olivat tyytyväisiä nähdessään taas sievän tyttärensä omalla paikallaan.

-Osaatteko te gaeliä, sir? tyttö äkkiä kysyi isältään, kun oli ehditty jälkiruokaan.

-Jonkin verran. Entä sitten?

-Tahtoisin... tahtoisin kysya erästä sanaa.

-Kysy pois.

Isabel puraisi huultaan.

-Mitä tarkoittaa… sana… giorsal?

Lordi laski lasin pöydälle.

-Giorsal, hän toisti kulmat rypyssä. -Kuka sinulle on niin sanonut? Se tarkoittaa suloisuutta, sulotarta ─ mistä kuulit sen?

Isabel haukkoi henkeaan. Sulotar ─ sehän merkitsi ─ sen täytyi merkitä ─ voi Callum! Hän ehti leijailla purppurapilvissä vain hetken, kun isän käskevä ääni pudotti hänet maanpinnalle.

-Kuka sen sanoi sinulle?

-Eräs… eräs herrasmies.

-Tietenkin jokin kauhea karjanrosvo, lady voihkaisi. -Hyvä Luoja, et kai sinä… ei kai hän... Voi taivas!

-Kukaan ei tehnyt minulle mitään, eikä minulla ollut aavistustakaan sen sanan merkityksestä, Isabel sanoi miltei tylysti. Sitten hän jatkoi äkkinäisessä hulluudenpuuskassa: -Sen kuitenkin tiedän, että rakastan sitä miestä.

-Isabel! huusivat lordi ja lady yhtäaikaa.

-Mitä kauheaa siinä on? Hän on tusinan kapteeni Peafieldin arvoinen!

-Etkö sinä häpeä! karjaisi lordi. -Sinä, Diarmaidin tytär!

-Ei tulisi mieleenikaan hävetä. Isabel paiskasi ruokaliinan pöydälle. -Kai saan rakastaa ketä tahdon!

-Totisesti et saa. Lordi nousi seisomaan. -Mene heti huoneeseesi ja mieti käytöstäsi. Ehkäpä aamulla olet viisaampi.

Isabel nousi mielenosoituksellisesti ja marssi ulos ruokasalista. Hänen silmiään kirveli. Miksi hän oli paljastanut salaisuutensa! Sehän oli mielipuolista. Mutta toisaalta ─ tämän näytelmän jatkaminen olisi ollut vain kidutusta.

Seuraavana aamuna lordi Loudoun piti puhuttelun uppiniskaiselle tyttärelleen. Hän puhui Campbellin klaanin perinteistä, hyvistä suhteista kuningashuoneeseen, jakobiittien laittomuuksista, nuoren neidon soveliaasta käytöksestä ja neljännestä käskystä ja oli lopulta niin oman kaunopuheisuutensa vallassa, että taputti Isabelia lempeästi poskelle ja neuvoi tätä olemaan hyvä ja järkevä.

-Ensi viikolla pidämme kutsut muutamille nuorille upseereille ja heidän perheilleen, lordi sanoi. -Mutta mukana on paljon poikamiehiäkin ─ pidä silmäsi auki, tyttöseni!

Isabel värähti inhosta. Kuvitteliko isä yhä, että hän oli lapsi, jonka kyyneleet sai kuivumaan tikkunekun lupaamisella!

Joka tapauksessa hän ei hennonut loukata äitiään, joka nautti juhlien valmistamisesta, ja alistui sovittamaan uutta pukuakin. Puku oli kaunis, mutta Isabelia se ei kiinnostanut. Mitähän Callum teki juuri nyt? Huvittiko tyttöjä, oliko päällikkönsä asioilla, söikö päivällistä pienessä kotimökissään? Tyttö riuhtaisi turhautuneena pukua varten ommellun hiusnauhan päästään. Eivätkö nämä ihmiset tajunneet olevansa narusta ohjailtavia marionettinukkeja sen oikean elämän rinnalla, jota heidän halveksimansa jakobiitit elivat!

Mutta juhlailta lähestyi, ja lopulta Isabel seisoi peilinsä edessä uudessa puvussa ja tukka käherrettynä. Lady Loudoun oli mennyt alakertaan, itse asiassa Isabelinkin olisi pitänyt jo olla salissa. Hän kääntyi lähteäkseen, kun äkkiä näki yöpöydällään kimpun valkoisia ruusuja. Niitä kasvoi erään everstin vaimon pienessa puutarhassa, ja tämä oli lähettänyt kukat nuorelle ladylle. Isabel muisti, että valkoinen ruusu oli Stuart-suvun merkki ─ oli itse asiassa ihme, että kukkia sai edes kasvattaa tallaisessa whigien pesässä. Äkkiä tyttö katkaisi yhden ruusun ja kiinnitti sen kultaisella rintaneulalla pukunsa kaula-aukkoon. Nähkööt, kauhistukoot, ihmetelkööt. Hän kantaisi ruusua ei Stuartien, vaan Callumin kunniaksi.

Lordin asunnon suuri, ruma sali oli täynnä ihmisiä. Huoneen yleisväri oli punainen: verenväriset sotilastakit kuvastuivat tuhansina eri värisävyina kristallilaseista, viinipulloista ja kirkkaaksi kiillotetusta lattiasta. Isabel veti syvään henkeä sukeltaessaan tuohon kohisevaan mereen.

-Mylady, minä pelkäsin jo, ettette lainkaan sulostuttaisi tätä tilaisuutta läsnäolollanne.

Kapteeni Peafield kohotti Isabelin kaden huulilleen. Hän oli jo ehtinyt juoda, tyttö haistoi selvasti viinin tuoksun.

-Taytyyhän minun… kun isäni tämän kaiken järjestää. Isabel koetti vetää sormensa irti, mutta kapteeni hyväili niitä huulillaan ja mumisi jotakin jumalattaresta. -Pyydän, päästäkää minut.

-Enkö miellytä teitä, mylady?

-Ette! Isabel kokosi helmansa ja käveli kauemmas. Muutamien upseerien naimattomia tyttäriä istui pienen pöydän ympärillä, ja Isabelille tehtiin heti tilaa. Mutta sitten häntä alettiin katsella omituisesti.

-Kuulkaa, mylady, sanoi Sophie Mulligan. -En tahdo loukata, mutta… tuo ruusu...

-Oh, tämäko? Isabel hyväili varovasti silkinpehmeitä terälehtiä. -En minä ole jakobiitti, älkää säikähtäkö. Kannan tätä erään ─ herrasmiehen muistoksi.

Tytöt kohahtivat ihastuneina, sitten Emilia Williams kumartui eteenpäin.

-Onko hän yksi… ryöstäjistänne?

Isabel punastui eikä vastannut, mutta punastus tulkittiin oikein, ja joku tytöistä onnistui pyöräyttämään kyyneleenkin silmästään. Kuinka romanttista!

Samassa tanssi alkoi, ja naimattomat upseerit nousivat vastapäiseltä seinältä. Isabelia nauratti äkkiä ─ nehän tulivat kuin sotarintaan ainakin, vierekkäin. Musketit vain puuttuivat!

Kapteeni Peafield kumarsi hänelle. Miehen katse oli kiintynyt sekä valkoiseen ruusuun että sen taustana kohoilevaan miltei yhtä valkeaan poveen ja hän tuijotti niin, että Isabel joutui sähähtämään kesken tanssin:

-Minä pyydän, älkää katselko minua noin julkeasti!

-Minä palvon teitä, mies mumisi, ja konjakin haju tuntui niin selvästi, että Isabelia alkoi äkkiä aivastuttaa. -Jumaloin…

-Taidatte jumaloida viinaa enemman! Tyttö riuhtaisi itsensä irti ja tunkeutui tanssivien parien lomitse parvekkeelle, jonka ovi oli raollaan. Hän nojautui kaiteeseen ja tunsi, miten kyyneleet polttivat silmissä. Tämähän oli hänen unensa ─ kaikki nuo tyhjänpäiväiset keikarit ja timanttikahleet ─ eikä Callum koskaan tulisi häntä pelastamaan!

-No, Isabel! lordi oli tullut erään iäkkään upseerinsa kanssa haukkaamaan raitista ilmaa tanssisalin kuumuudesta. -Etkö sinä tanssi?

-En. Isabel nieli kyyneleensä.

-Kultaseni, ota tuo kukka pois, lordi sanoi matalasti. -Se ei tee hyvää vaikutusta.

-Enkä ota. Tyttö nykäisi niskaansa ja katsoi isäänsa suoraan silmiin. -Kannan sitä hänen muistokseen!

-Mehän puhuimme tämän asian...

-Te puhuitte, sir. Minä en ole sanonut mitään. Isabel kääntyi kannoillaan ja marssi taas saliin. Hänhän tulisi hulluksi täällä ─ oli päästävä jonnekin ─ hän ryntäsi salin halki aulaan ja ylös portaita.

Lukittuaan oman huoneensa oven Isabel alkoi raastaa pois tanssiaispukuaan.

-Minä karkaan, minne tahansa, kunhan pääsen pois ─ kunhan saan puhua Callumin kanssa! Isabel sieppasi kaapistaan ratsastuspukunsa ja marmatti itsekseen asun monia solkia ja hakasia.

Lopulta hän oli kuitenkin vaihtanut asua ja hiipi ovelle. Salista kuului edelleen tanssimusiikkia, ja hiivittyään portaiden yläpäähän Isabel naki, ettei kukaan ollut aulassa juuri nyt. Hän sipsutti portaita alas ja pääsi luikahtamaan ulko-ovesta.

Oven vieressä oli satuloitu ratsu ─ eräs läheteistä oli tullut hakemaan kirjettä, jonka lordi tahtoi lähettää Fort Augustukseen. Tyttö kapusi sen selkään, ja vaikka hän oli tottunut ratsastamaan naistensatulassa ja hame oli tiellä, sai hän jalkansa jalustimiin. Nyt vain pois, nopeasti…

Varuskunta oli hiljainen, ja lähestyessään porttia Isabel painoi pohkeensa lujemmin ratsun kylkiin. Hänen oli päästävä ulos!

-Avaa portti! hän huusi ja näytti niin hurjalta, että vartija pelkäsi jäävänsä ratsun jalkoihin ja totteli.

Oli jo hämärä, nummi kumpuili punertavana Isabelin edessä. Hän yrittäisi Lochmóriin ─ tai kuolisi!

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti