torstai 12. tammikuuta 2017

Panttivanki 8/12

 
Puhe, jonka lordi tyttärelleen piti heidän vihdoin päästyään Fort Williamiin, oli eräs hänen parhaitaan. Aikamoisen sekamelskan Isabel olikin saanut aikaan; hänen äitinsä oli joutunut vuoteeseen pelkästä säikähdyksestä, vaikka tyttären näkeminen terveenä ja hyväkuntoisena häntä pian virkistikin, ja lähes koko varuskunta oli lähetetty Isabelia pelastamaan. Ainoa asia, josta lordi oli tyytyväinen, oli Stewartien salaisen laakson löytyminen.

-Te ette saa käyttää sitä hyväksenne! Isabel parahti. -Se ─ se ei olisi oikein!

-Oletko sinä oikea henkilö kertomaan minulle, mitä saan tehdä ja mitä en? hänen isänsä kysyi kylmästi. -Sinusta on tullut niin villi, että varmasti Amerikan intiaanikin käyttäytyisi säädyllisemmin. Siksipä en voi kuin ihailla kapteeni Peafieldin jalomielisyyttä ─ kaiken tämän jälkeen hän on pyytänyt minulta kättäsi, mihin pyyntöön olemme äitisi kanssa suostuneet. Häät pidetaan heti kun se on mahdollista, ja sinulla tuskin on asiaan mitään sanomista.

Isabel puisti päätään. ”Paras ettei palaa”, oli Callum sanonut, eikä hänen elämällään olisi enää koskaan mitään merkitysta. Samapa tuo, vaikka hänestä tulisikin rouva Peafield ja hän hautautuisi johonkin varuskuntaan, oli se sitten Fort William tai jokin muu...

-Ei, minulla ei ole siihen mitään sanomista.

Kapteeni Peafield otti uutisen vastaan onnesta autuaana. Hän saisi suloisen Isabelin vaimokseen ─ vaikka tämän maineesta ei totisesti ollut paljon jäljellä ─ ja hyvät myötäjäiset lordilta. Mitä muuta mies voi toivoa! Ja Isabelista oli tullut suloisen nöyrä tuon typerän seikkailunsa jälkeen. Hän antoi sulhasensa suudella itseään, vastasi kysymyksiin hiljaisella äänella, eikä koskaan esittänyt omia mielipiteitään. Juuri sellaisen vaimon kapteeni halusi.

-Oletko sinä varma, että me teemme nyt oikein? kysyi lady Loudoun mieheltään eräänä sateisena iltapäivänä. -Onko tämä Isabelille hyväksi?

-Hän tarvitsee miehen, joka pitää hänet kurissa, lordi vastasi. -Karkailiko tyttö Lontoossa miesten perään, mitä? Ylämaa on tehnyt hänestä amatsonin.

Lady huokasi. Sophie Mulligan oli tullut auttamaan Isabelia kapioiden ompelussa, mutta Isabelin huoneessa oli kovin hiljaista ─ ei kuulunut ihastunutta kuiskuttelua, naurunkikatusta tai rupattelua. Olihan normaalia, että vanhemmat valitsivat aviopuolison, mutta ei Isabelin hiljaisuus johtunut pelkästään vastenmielisyydestä kapteenia kohtaan, äiti vaistosi sen kyllä. Hänen pitäisi puhua tyttärelleen.

Illalla lady istuikin Isabelin viereen, kun tämä nimikoi ikkunasyvennyksessä ruokaliinoja niin hajamielisesti, että kirjaimista tuskin sai selvää.

-Rakkaani, mitä sinä teet ─ tämän C:n saat purkaa. Etkö lainkaan tahdo tehdä huoliteltua työtä?

-Mitä sillä on väliä. Isabel rapsutti ikkunapuitetta neulallaan voidakseen olla katsomatta äitiinsä. Hän ei tahtonut kenenkään huomaavan väsymystään.

-Ruokaliinoista näkee, millainen emäntä talossa on. Mitä tämä on? I.M.R.? Mitä sinä tällä tarkoitat? Isabel ─ hänenkö sukunimensä?

Isabel kätki äkkiä kasvot käsiinsä. Hän oli koettanut elää lohduttavan turtumuksen vallassa, joka esti tuskaa tuntumasta, mutta äidin sanat ikäänkuin herättivät hänet suloisesta houreesta, pudottivat takaisin kylmään todellisuuteen.

-Niin!

Lady Loudoun huokasi ja tuijotti kirjaimia ruokaliinan nurkassa.

-Ajattelet siis yhä häntä?

-Ajattelen häntä, kun minua vihitään ─ ajattelen häntä kuolinvuoteellani!

-Vaikka hän ei vastannutkaan tunteisiisi?

-Vaikka hän vihaisi minua sydämestään, niin…

-Hupsu tyttö. Mikä hänessä on niin erikoista?

-Hän on vapaa, äiti! Isabel kuiskasi. -Häntä ei kahlitse mikään, ei mikään muu kuin uskollisuus päällikölle ─ ja siitäkin hän on tehnyt ilon!

-Eihän meitäkään toki mikään kahlitse.

-Kylläpäs! Etiketti, suvun maine, asema yhteiskunnassa... Kaikki!

-Kuulehan nyt. Lady taputti lempeästi tyttärensä kättä. -Sinä olet nyt liian kiihtynyt etkä ajattele järkevästi.

-Tämän järkevämmin en opikaan ajattelemaan!

-Et saa huutaa noin. Muista nyt sentään, että olet lordi Loudounin tytär. Kapteeni Peafield on hyvä sinulle, ja pian unohdat tuon lapsellisen romanssisi. Eihän mitään suinkaan tapahtunut sinun ja tuon kapinallisen välillä… suudelmia? hyväilyjä?

-Ei, kuiskasi Isabel. Voi Jumala, hän ajatteli, miksi sinä et antanut tapahtua mitään!

-Se on hyvä, sitten ei varmasti ole mitään ikäviä jälkiseurauksia. Mene nyt lepäämään, rakkaani, kunnon uni saa sinut näkemään asiat aivan toisessa valossa.

Aika kului, häitä valmisteltiin. Kapteeni Peafield kävi tapaamassa morsiantaan useita kertoja päivässä, ja Isabel kesti nuo vierailut vain kuvittelemalla, että tuo mies, joka suuteli häntä ja hyväili hänen kiharoitaan, oli Callum. Ehkä hän säilyttäisi järkensä mielikuvituksensa avulla ─ mutta mielikuvituskin tuntui joskus loppuvan.

Häiden aattoiltana Isabel oli yksin huoneessaan ja pakkasi hiljakseen niitä henkilökohtaisia tavaroitaan, joita ei vielä ollut siirretty kapteenin asuntoon. Huomenna tähän aikaan ─ ei, sitä hän ei saanut ajatella. Tyttö kääri nopeasti puhtaat yöpaitansa ja sujautti ne matkakirstuun. Mikään ei saanut muistuttaa häntä siitä, että huomenna hän olisi kapteeni Peafieldin vihitty vaimo.

Talo oli hiljainen, isä ja äiti olivat jo nukkumassa. Vain kaksi kynttilää paloi elokuun hämärässä. Isabel istuutui hetkeksi. Jospa hän olisi tiennyt, mitä joutuisi Ylämaalla kokemaan ─ silloin hän ei olisi milloinkaan, ei milloinkaan lähtenyt Lontoosta. Ennemmin hän olisi kestänyt sitä tyhjänpäiväistä seuraelämää kuin tätä tuskaa, joka välillä tuntui niin, että hän olisi tahtonut huutaa.

Äkkiä huoneen pieneltä parvekkeelta kuului rapsahdus. Isabel hypähti seisomaan ja nauroi sitten itselleen. Joku lintu oli laskeutunut kaiteelle ─ joku, jonka rakas puoliso odotti yhteisessä pesässä. Huokaisten hän alkoi pakata hiuskoristeitaan sieviin silkkipaperilla vuorattuihin pahvilaatikoihin. Mitä hän tekisi näillä hiuskoristeilla rouva Peafieldina?

Parvekkeen ovi narahti, Isabel käännähti ympäri ja valahti kalpeaksi kuin lakana. Callum MacRob seisoi huoneessa ja hymyili melkein aran poikamaisesti.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.

4 kommenttia: