perjantai 13. tammikuuta 2017

Panttivanki 9/12

 
-Miten… kuinka… Isabel huohotti.

-Hiljaa. Callum sulki oven takanaan. Lasin läpi Isabel näki köyden, jonka päähän kiinnitetty puoshaka oli aiheuttanut rapsahtavan äänen osuessaan kaiteeseen. -Olla yksin?

-Aivan yksin, muut nukkuvat. Isabel pyoritti huomaamattaan sormusta nimettömässään. Callumin mustat silmät iskeytyivät siihen ja tyttö punastui. -Minut pakotettiin kihloihin... Häät ovat huomenna.

-Pakotettiin?

-Vihaan häntä!

Callum näytti epäröivän, sitten hän polvistui Isabelin eteen ja suuteli tämän molempia käsiä.

-Giorsal, hän kuiskasi pehmeästi. -Minä rakastan sinua.

-M-mutta… Isabel lysähti istumaan kampauspöytänsä edessä olevalle pienelle tuolille. -Sinä sanoit ─ etten saa palata Glen Uamhiin ─ luulin…

-Sinä ymmärtää ─ minä vain gillie, sinä duinhe-vassel, herrasväkeä ─ aatelinen. Minulla ei mitään tarjota ─ niin ylpeä ─ kuvitella, että unohtaa. Mutta ei unohtaa, ei koskaan ─ kaikkialla sinun kasvot, giorsal.

Tämä oli uni! Callum oli tullut pelastamaan hänet! Mutta Isabel näki kapean sormuksen nimettömässään ja tajusi, että vaikka hänen kahleissaan ei timantteja ollutkaan, olivat ne liian lujat noin vain murrettaviksi.

-Minut vihitään huomenna, Callum, tyttö sanoi soinnuttomasti. -Frederick Peafieldin kanssa, punatakin kanssa ─ eikä karkaaminen hyödytä, jos sen teen, ne tulevat ja polttavat Glen Uamhin maan tasalle ─ et saa olla minulle hyvä, Callum. Mene, älä tee tätä minulle vaikeammaksi!

Callum hautasi kasvonsa hänen syliinsä ja voihkaisi hiljaa. Isabelin mieleen välähti, jos joku olisi kertonut hänelle sinä aurinkoisena päivänä, jolloin hän ensi kerran kuuli nimen Glen Uamh, että kerran hän syleilisi tuota villiä mustatukkaista ylämaalaista, olisi hän nauranut täyttä kurkkua.

-Ei! Callum nykäisi taas päänsä pystyyn. -Minä ei suostua ─ ei voi suostua!

-Etkä voi liioin tehdä mitään. He ovat vahvempia kuin me, Callum. Heitä on liikaa, ja he ─ he ovat kasvattaneet minut tottelemaan. Isabel olisi tahtonut työntää sormensa Callumin paksuun tukkaan ja painaa miehen kasvot povelleen.

-Mutta eiko rakkaus olla vahvin kaikista? Giorsal, minä luvata ─ jos sinä vain tahtoo, huomenna häät, mutta ei hänen kanssa!

-Tahdon ─ voi tahdon! Tyttö ei uskaltanut hyväillä Callumia, mutta puristi tämän sormia niin lujaa kuin jaksoi.

-Rukoilla sitten. Mies nousi ja meni parvekkeen ovelle.

-Miten pääsit sisään ─ ja miten pääset ulos? Isabel huudahti hädissään ja seurasi häntä. Callum, joka oli jo kiipeämässä kaiteen yli, naurahti.

-Sassenachin muuri ei hyvä, hän sanoi hymyillen, -mutta sassenach itse kovin tyhmä. Hän tarttui Isabelin leukaan ja suuteli tätä äkkiä niin, että kaikki veri tuntui syöksyvän tytön sydämeen. -Hyvää yötä!

Mies kiepautti itsensa köyden varaan, pyörahti muutaman kerran ja oli maassa. Isabel irrotti puoshaan vapisevin sormin ja pudotti sen alas nurmikolle. Sitten Callum katosi nopein askelin tihenevään hämärään.

Sinä iltana Isabel rukoili enemmän kuin koskaan ennen. Hän luki iltarukouksensa, Isämeidan, kaikki rukoukset mitkä tiesi ─ lopulta hän huomasi sopertelevansa Yleisen rukouskirjan esirukousta. Hän oli epätoivoinen; tuntui kuin eivät kaikki maailmankaikkeuden hyvät voimat olisi voineet auttaa häntä.

-Mutta minun on uskottava, tyttö mutisi itsekseen vetäessään lopulta yöpukua päälleen, kun hänen pieni sievä posliinikellonsa oli kilahtanut kaksi kertaa. -Uskolla voi siirtaa vuoria.

Lordi Loudounin asunnossa oli hääaamuna niin kova vilinä, että oli oikeastaan ihme, miten kaikki saatiin ajoissa valmiiksi. Palvelijattaret juoksentelivat edestakaisin kukkamaljakoiden ja lautasten kanssa, kiillottivat aterimia ja kristallilaseja ja valvoivat paistin kypsymistä, ja lady Loudoun oli menettää hermonsa tyttärensä kanssa. Isabel koetti viivyttää pukeutumista ja kappeliin lähtöä niin pitkälti kuin mahdollista ─ hän luotti Callumiin ja arveli, ettei seremonian pitkittäminen olisi ainakaan haitaksi.

-Isabel, rakkaani, ruusukimppu on kaunis juuri siinä ─ älä nyt enää vaihda sen paikkaa! pyysi lady, kun Isabel viidennen kerran siirsi eri kohtaan hiuskoristeen, joka piteli hänen huntuaan paikallaan.

-Mutta kaulakoriste on ruma, otan sittenkin medaljongin. Isabel hylkäsi kahdeksannen korunsa ja alkoi penkoa korurasiaansa.

Lady Loudoun istuutui toivottomana.

-Sinun on turha kuvitella, että tällä temppuilulla estät vihkimisen, hän ilmoitti. -Sitäpaitsi medaljonki on pöydälläsi.

-Ah, niinpä onkin. Isabel koetti sitä kaulaansa. -Ei, ei tämä sovi. Jennie, juokse kapteenin luo pyytämään tammipuinen korurasiani.

Palvelijatar epäröi hetken vilkuillen molempiin ladyihin, mutta lähti lopulta.

-Mahdottoman hidas tyttö, Isabel moitti ja vaihtoi kuudennen kerran hiusneulan paikkaa.

Mutta mikään viivyttely ei lopulta auttanut; aivan liian pian Isabel oli valmis ja juuri niin kaunis kuin morsiamen kuuluukin olla. Matka kappeliin oli niin lyhyt, ettei hän ehtinyt pudottaa kimppuaan, takertua huntuineen ovenkahvaan tai keksiä muuta viivytyskeinoa ─ ja sitten oltiin pienen, kynttilöiden valaiseman kappelin ovensuussa, kapteeni odotti alttarilla, ja lordi otti tyttärensä käden käsivarrelleen.

-Kas niin, kultaseni, hän kuiskasi rohkaisevasti.

Isabelin jalat tahtoivat kieltäytyä tottelemasta. Näin ei voinut tapahtua! Mutta alttari läheni, läheni ─ kapteeni oli siinä ja ojensi kätensä, johon lordi laski Isabelin käden. Varuskunnan pastori hymyili hyväntahtoisesti. Kaunis pari, hän ajatteli itsekseen.

Pappi puhui kauniisti ja hyvin pitkään. Isabelin korvat olivat herkistyneet kuin pakenevan eläimen; jokainen ylimääräinen rapsahdus sai hänet säpsähtämään. Pieni kappeli oli täynnä väkeä, sotilaita ja heidan perheitaan, sillä olihan tämä suurtapaus; lordi Loudounin ainoan tyttaren häät.

Nyt pastori esitti kapteenille kysymyksen ─ tämä sanoi ”tahdon” ─ Isabelilta kysyttiin. Tyttö nieleskeli ja nieleskeli. Ihmiset alkoivat kuiskutella, lordi rypisti kulmiaan ja lady painoi nenäliinan suutaan vasten. Nytkö Isabel kuitenkin aiheuttaisi skandaalin!

Pastori, joka arveli morsiamen vain jännittävän, uudisti kysymyksen. Samassa ulkoa kuului melua, Isabel melkein hypähti, kirkon ovi avattiin.

-Ehdimme siis kuitenkin ajoissa, kuului kynnykselta Alec Stewartin ääni.

Isabel nousi pystyyn ja hänen suuret siniset silmänsä loistivat niin, ettei se jäänyt keneltäkään huomaamatta. Tässä vaiheessa lady Loudoun, jonka voimille jännitys oli käynyt liiaksi, oli jo pyörtynyt.

-Tämä on Herran huone, pastori huudahti. -Ette voi tulla tänne aseet kädessä!

-Meillä ei ole aseita, ’Ille an Uamh vakuutti ja näytti tyhjää miekanhuotraansa. Hänen takanaan seisoi suuri joukko miehiä, hekin aseettomina. -Eikä ole myöskään arvoisilla häävierailla, sillä asehuone on meidan hallussamme. Pysykää rauhallisina, me emme ole tulleet tappelemaan. Olemme tulleet vain esittämään yhden kysymyksen. Callum!

Ylämaalaisten lomitse työntyi kookas mustatukkainen mies. Naisväki kohahti ja puna nousi Isabelin kasvoille. Noin komeana hän ei milloinkaan ollut kuvitellut näkevänsä Callum MacRobia ─ kiltti oli ilmiselvästi uusi, kenkien soljet kiilsivät kuin pienet peilit, lyhyen sinisen samettitakin napit loistivat kuin tähdet.

-Minä kysyn teiltä nyt jotakin, lady Isabel Campbell, Alec Stewart sanoi hymyillen. -Teillä on täällä kylliksi puolustajia, vastasittepa miten tahansa. Tahdotteko ottaa puolisoksenne mieluummin Frederick Peafieldin vai Callum MacRobin?

Isabel ei kyennyt puhumaan, niin täynnä hänen sydämensä oli. Hän vain heitti kauniin kukkakimppunsa pois ja juoksi alttarilta alas Callumin syliin saaden romanttiset ystävättärensä huokaisemaan yhtenä naisena.

-Kuulkaa, te kovanaamainen karjanrosvo! lordi Loudoun karjaisi. -Olette ehkä saanut tyttäreni pääni sekaisin, mutta minä en voi sallia, että…

-Hiljaa! Sanoinhan, etten ole tullut tänne riitelemään. Alec Stewart tuijotti vihaisesti aatelismiestä edessään. -Olen tullut varmistamaan, ettei politiikka pääse tuhoamaan kahden nuoren ihmisen elämää. Mikäli tyttärenne todella tahtoo naida tämän punatakkisen keikarin ─ päällikkö viittasi halveksivasti kädellään kapteeni Peafieldiin, joka aukoi ja sulki suutaan kuin kultakala ─ emme me sitä estä. Mutta kuten näette, on hän jo tehnyt valintansa.

-Isabel! Aiotko sinä tällä tavalla unohtaa neljännen käskyn? lordi huusi.

Isabel nosti päätään ja hymyili autuaana.

-Minä toivon, että se annetaan minulle anteeksi, hän kuiskasi.

-Ja koska me tiedämme, että tällaisen parin vihkiminen pakonkin alaisena voisi myöhemmin tuottaa harmia papillenne ─ enkä muutenkaan pitäisi siitä, että joutuisin pakottamaan kirkonmiehen johonkin ─ olemme tuoneet oman papin mukanamme. Pastori Stewart, olkaa hyvä!

Nuorehko pappi, joka oli niin silmiinpistävästi Alec Stewartin näköinen, ettei voinut olla muuta kuin tämän veli, astui hymyillen sisään.

-Sallitteko? hän kysyi pastori Towreylta tullessaan alttarille, eikä tämä voinut muuta kuin lysähtää istumaan sivupenkkiin ja puistaa päätään, ikäänkuin ei olisi uskonut näkemäänsä.

Niin pastori Stewart vihki Isabelin ja Callumin. Toimitus vei sekä ylämaalaisten että sotilaiden huomion hetkeksi, eikä kukaan huomannut kapteeni Peafieldin katoavan sakariston kautta. Mutta kun vastavihitty aviopari kääntyi alttarilla ja aikoi poistua Stewart-klaanin suojaamana, kajahti sakariston ovelta äkkiä laukaus, ja Callum vaipui ensin polvilleen ja siitä kyljelleen ─ hänen samettitakkinsa selkämyksessä oli luodinreikä, joka värjäytyi vähitellen verestä punaiseksi.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.

2 kommenttia: