torstai 13. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 11/14: Robert Campbell

 
Ensimmäiset hetket Catriona vain nojasi käsiään pöytään ja huohotti, aivan kuin huoneesta olisi loppunut ilma, vaikka ikkuna oli auki. Hän oli vankina ─ ja Meg oli vankina ─ eivätkä he edes saaneet olla yhdessä! Mitä kapteeni Campbell oikein tahtoi? Mihin tämä pyrki?

Vähitellen tyttö pakotti itsensä rauhoittumaan. Hän ei pääsisi huoneesta mihinkään, joten parasta oli koettaa ajatella järkevästi. Hän oli saanut juuri ruokaa, ja hän oli suojassa yön kylmyydeltä. Viisainta, mitä hän saattoi nyt tehdä, oli koettaa levätä. Tällä hetkellä hänellä ei ollut mitään hätää, tuskin Megilläkään, kun tämä vain ei olisi kovin peloissaan.

Päättäväisesti Catriona sulki ikkunan, veti eteen tomuiset verhot ja meni vuoteen luo. Se oli yhtä pölyssä kuin uutimetkin, mutta vaikutti muuten siistiltä, kun tyttö kurkisteli epäluuloisesti täkin mutkiin. Päättäväisesti hän pujahti täysissä pukeissa peitteen alle. Huoneessa oli kyllä tulisija, mutta kapteeni Campbell ei ollut nähnyt tarpeelliseksi huolehtia sen lämmityttämisestä, ja kiviseinät uhoivat kylmää.

Vaikka Catriona oli loppuun uupunut, hänen ajatuksensa säntäilivät sinne tänne kuin villiintyneet varsat. Oliko vasta vuorokausi hänen tapaamisestaan Ian Royn kanssa? Oliko vain puoli päivää siitä, kun isä oli ilmoittanut kihlanneensa Megin Roderick MacLarenille? Yhtä vähän aikaako Catriona oli saanut olla niin onnellinen, niin onnellinen ajatellessaan, mitä Ian Roy oikeastaan oli tarkoittanut sanoillaan!

Ja sitten he olivat Megin kanssa rohkaisseet mielensä ja päättäneet karata.

Voi, kunpa he eivät olisi tehneet sitä! Kunpa he olisivat valinneet toisin! Olisivathan he voineet tehdä mitä tahansa muuta! Ian Royn ”ketunkoloon” olisi varmasti saanut jollakin tavalla sanan, jos kerran tällä oli miehiä kaikkialla, jos tämä oli kerran tiennyt kaiken Claidheimhistäkin ennen kuin edes astui sinne jalallaan! Meg olisi voinut pyytää Donald MacArthuria hakemaan hänet. Miksi ihmeessä he olivat lähteneet kahdestaan nummille!

Ajatus Ian Roy Campbellista ja tämän suudelmasta sai kyyneleet nousemaan Catrionan silmiin, vaikka tyttö puristi luomiaan tiukasti kiinni. Kaikki edellisyön sanat ja tapahtumat tuntuivat pyörivän hänen päässään sekavana vyyhtinä.

Ei, hänen piti rauhoittua. Hänen piti ajatella eteenpäin eikä katua asioita, joille hän ei voinut enää mitään.

Oli viheliäistä, että kapteeni Campbell oli tunnistanut heidät. Viheliäistä ja käsittämätöntä. Eihän mies kuulemma ollut paljon edes oleskellut Bancassa, joten miten hän oli saattanut tunnistaa jonkun tämä seudun kartanonomistajan vaakunan! Mutta ilmeisesti kapteeni oli valmistautunut Claidheimhin maiden ”puhdistamiseen” paremmin kuin kukaan oli arvannutkaan, vaikka aseellinen vastarinta olikin tullut hänelle yllätyksenä.

Aikoiko kapteeni kiristää isää heidän vangitsemisellaan? Catrionan silmät revähtivät yhtäkkiä auki, ja hän tuijotti ylös katonrajaan, jossa hämähäkinseitti heilui kuunvalossa hiljalleen kuin perhosen haamu. Yrittäisikö mies houkutella isän tänne ─ tai serkkunsa? Tiesikö kapteeni, että Ian Roy oli sekaantunut Claidheimhin taisteluun? Jos isä tai Ian Roy tulisivat Bancaan ja jos näille tapahtuisi jotakin, se olisi heidän syytään, Megin ja hänen.

Ja unohtaen kaikki hyvät päätöksensä Catrionan ajatukset kiepahtivat alkuun: kunpa he eivät olisi koskaan lähteneet kotoa, kunpa he olisivat valinneet toisin! Epätoivoisena hän risti kätensä ja sopersi jotakin epämääräistä, joka saattoi hyvällä tahdolla olla tulkittavissa rukoukseksi.

Kaikesta pelästyksestään ja huolestaan huolimatta Catriona oli niin uupunut, että lopulta nukahti ja heräsi vasta huoneessa kuuluvaan kolahdukseen. Unisena tyttö kääntyi miettien, miksi Mairi kolisteli niin ─ ja sitten hän aivasti täkistä kohoavan pölypilven vuoksi, avasi silmänsä ja näki, että punatakkinen sotilas laski ikkunan edessä olevalle pöydälle kulhon ja kupin. Mies ei edes tervehtinyt, vaan kääntyi sanaa sanomatta ja meni ulos ovesta, joka lukittiin ulkopuolelta.

Catriona ponnahti istumaan vuoteessa. Hän muisti taas kaiken. Uni oli virkistänyt häntä, mutta pelko ja huoli ei ollut kadonnut mihinkään. Miten Meg mahtoi voida?

Mutta ainakaan heitä ei pidetty nälässä, vaikka sotilaan tuoma aamiainen ei vetänytkään vertoja Claidheimhissa tarjotulle. Catriona avasi uutimet, istuutui pöydän ääreen ja pakotti itsensä syömään suolattoman puuron ja juomaan laihan teen. Joko Bancan kokki ei osannut keittää, tai sitten tämä ei välittänyt nähdä vaivaa punatakkien vuoksi. Niin tai näin, Catrionan oli oltava voimissaan. Kunpa Megkin ymmärtäisi syödä!

Saatuaan vatsansa täyteen tyttö koetti silittää ja järjestellä rypistynyttä pukuaan suoraksi ja selvitellä hiuksiaan vaatekaapin oven sisäpuolelta löytämänsä pienen peilin avulla. Peseytymismahdollisuutta huoneessa ei ollut, mutta hän yritti tehdä kaikkensa, ettei olisi näyttänyt vangitsijansa edessä niin surkealta kuin miksi tunsi itsensä.

Yhtäkkiä lukko rapsahti ja ovi avautui. Catriona säpsähti, mutta pakottautui sitten oikaisemaan ryhtinsä ja nostamaan leukaansa. Hän oli ylämaalainen vallasnainen, ja hän aikoi käyttäytyä sellaisen tavoin, yrittäisipä punatakki säikytellä häntä miten paljon tahtoi.

Sisään astui tosiaankin kapteeni Campbell. Oven sulkeutuessa tämän perässä ehti Catriona nähdä vilaukselta ulkopuolella seisovan sotamiehen. Hän ajatteli irlantilaista luutnanttia. Mitä mieltä tämä mahtoi olla heidän vangitsemisestaan?

-Hyvää huomenta, neiti Stewart, sanoi kapteeni. -Toivottavasti nukuitte hyvin.

-Minä toivon, että kysytte sitä tosissanne ja olette valmis todella huolehtimaan hyvinvoinnistani, Catriona sanoi värähtävällä äänellä. -Missä sisareni on?

-Älkää te hänestä murehtiko.

-Missä sisareni on? Tyttö korotti ääntään.

-Hänen hyvinvointinsa riippuu täysin siitä, miten järkevä ja yhteistyökykyinen te olette. Kapteeni tuli pöydän luo ja laski sille paperia ja kirjoitustarpeet. Sitten hän osoitti tuolia. -Olkaa hyvä ja istukaa.

-Seison mieluummin. Catrionasta oli jo kyllin kiusallista katsoa kookasta punatakkia ylöspäin seisaaltaan, saati että hän olisi istunut. Hän muisti, miten oli joutunut nousemaan varpailleen yltääkseen suutelemaan Ian Royta. Yhtäkkiä muisto ei tuntunutkaan kipeältä, vaan oudon rohkaisevalta, aivan kuin Ian olisi hetken ollut siinä suojelemassa häntä.

-Istukaa!

Ei, kukaan ei ollut suojelemassa Catrionaa, kun kapteeni tarttui häntä olkapäästä ja suorastaan rysäytti hänet alas, niin että tyttö putosi henkeään haukkoen tuolille istumaan.

-Ja nyt, kapteeni jatkoi, avasi mustepullon ja kastoi kynän musteeseen, -te kirjoitatte isällenne.

-Minkä tähden?

-Kuulette kyllä. Kapteeni tarttui Catrionan oikeaan ranteeseen, nosti hänen kätensä pöydälle ja pujotti sulkakynän hänen sormiensa väliin. -Minä sanelen ja te kirjoitatte.

-Kirjoittakaa itse, jos teillä on isälle jotakin asiaa!

-Ehei, neitiseni. Kunnioitettavan isänne pitää saada kirje teidän käsialallanne. Muutenhan hän ei ehkä usko, että te ja sisarenne olette vieraanani.

-Jos te kohtelette vieraitanne aina tällä tavalla, en ihmettele, jos vierashuoneet pölyttyvät!

Kapteeni naurahti, ja äänessä oli taas jotakin niin oudon tuttua, että Catrionan sydän oli haljeta. Miten tämä mies saattoi olla Ian Royn serkku? Miten heidän suonissaan saattoi virrata sama veri? Miten lainsuojaton saattoi olla tuhannesti parempi herrasmies kuin tämä hallituksen armeijan univormuun naamioitunut hirviö?

-Kuulkaahan, pikku neiti, kapteeni sanoi matalasti. Hänen toinen kätensä tarttui yhtäkkiä Catrionan kiharoihin ja veti tytön päätä taaksepäin, kunnes tämä oli erittäin epämukavassa asennossa ja joutui totisesti katsomaan ylitseen kumartunutta miestä ylöspäin. -Te kirjoitatte nyt isällenne mitä minä käsken, ja kunhan isänne on järkevä ja tekee täsmälleen kuten minä sanon, teille ja sisarellenne ei käy kuinkaan.

-Mitä te tahdotte isän tekevän? Catriona sopersi. Hänestä oli kauheata katsoa noihin harmaisiin silmiin, jotka olivat niin kylmät, jotka eivät varmaan koskaan lämmenneet, eivät sillä tavalla kuin Ianin silmät silloin, kun Catriona oli seissyt kirjastossa verhon takana ja...

-Minä haluan hänen luovuttavan aseensa. Kaikki aseensa. Sekä kartanossa että alustalaisten mökeissä piilotellut. Arvaan kyllä, että niitä on melkoinen määrä. Kunhan ne on korjattu kruunun haltuun, pääsette vapaaksi, te ja sisarenne. Kapteeni oli hetken hiljaa, sitten hän jatkoi: -Lisäksi minä haluan, että hän kertoo minulle, mistä löydän lainsuojattoman serkkuni.

-Mitä?

-Älkää heittäytykö typeräksi. Kapteeni vetäisi lujemmin Catrionan hiuksista, ja tämän asento muuttui entistä epämukavammaksi. -Luuletteko, etten muka tiedä Ianin sekaantuneen Claidheimhin kahakkaan? Minä tahdon hänet käsiini.

-Hänkin tahtoo teidät! Catriona yhtäkkiä tiuskaisi.

Miten hän oli koskaan saattanut epäillä sitä, mitä Meg oli Donald MacArthurilta kuullut? Miten hän oli saattanut hetkeäkään uskoa, että Ian Roy olisi murhaaja? Tämä mies, joka tässä nöyryytti ja uhkaili häntä, oli vuorenvarmasti kyennyt myös pahempiin tekoihin ─ ryöstämään majatalon, lahjomaan todistajia, polttamaan ihmisiä vuoteisiinsa, lavastamaan serkkunsa syylliseksi!

-Hänkin tahtoo teidät, Catriona toisti, -ja hän saattaa teidät vielä edesvastuuseen kaikesta siitä, mitä Englannissa tapahtui!

Kapteeni naurahti pilkallisesti.

-Vai niin. Te olette siis tavanneet ─ ja miksipä ette olisi! Ian ei ole koskaan päässyt hameenhelmojen ohi. Tällaiset hempukat ovat aina olleet hänen heikko kohtansa.

Ja kapteeni kiskaisi taas Catrionan päätä taaksepäin, niin että tämän alkoi olla vaikeata hengittää.

-Te satutatte minua! tyttö parahti.

-Aivan varmasti satutan, kultaseni, punatakki mutisi käheästi ja kumartui Catrionan yli niin, että hänen huulensa melkein koskettivat tämän korvaa. -Ja vakuutan, ettei myöskään herttainen sisarenne jää huomiotani vaille, ellette ala tehdä kuten sanon. Ehkäpä myös ystävämme O’Callaghan pitää hänelle mielellään seuraa.

-Uskaltakaapa koskea Megiin! Catriona raivostui niin, että sai kiskaistua hiuksensa irti, vaikka hänen päänahassaan kirveli, kuin sinne olisi lyöty tuhansia pieniä neuloja, ja kapteenin käteen jäi tukko mustia kiharoita. -Jos te edes harkitsette katsovannekaan häneen, niin minä… minä kyllä…

-Kappas, sanoi kapteeni huvittuneena. -Teissähän on ruutia. Yleensä Ian retkahtaa mukautuvaisempiin tyttöihin. Ehkä te olitte hänelle mukavaa vaihtelua. Valinnanvaraahan hänellä riittää!

Catriona ei ehtinyt edes ajatella, kun hän nosti vapaan vasemman kätensä läimäyttääkseen punatakkia. Mutta mies, joka yhä piteli tiukasti kiinni hänen pöydällä olevasta oikeasta kädestään, tuntui aavistavan liikkeen jo silmänräpäystä ennemmin. Niinpä kapteeni sai otteen Catrionan toisestakin ranteesta ja väänsi hänen kätensä selän taakse niin, että tyttö äännähti taas kivusta.

-Kirjoittakaa, ärähti Campbell tylysti ja nosti Catrionan oikeaa kättä, jotta sai kastetuksi jo kuivuneen kynänterän uudelleen mustepulloon.

-En! Catriona riuhtaisi nyt oikeaa kättään niin, että mustepullo kaatui. Muste levisi pöytää pitkin ja paperien yli ja valui alas lattialle ja tipahteli kapteenin univormun valkeille säärystimille. Pullo pyöri pöydällä kuin lasten hyrrä, kunnes putosi sirpaleiksi kivilattiaan.

Mies kirosi, astui taaksepäin välttääkseen mustevirran ja joutui pakostakin hellittämään otteensa Catrionasta, joka hypähti pystyyn ja syöksähti kohti ovea. Hän ymmärsi kyllä sen olevan lukossa ─ mutta sen takanahan oli sotilas, jolla täytyi olla sydän, jonka täytyi auttaa häntä! Eiväthän kaikki voineet olla samanlaisia kuin tämä kauhea mies!

Ennen kuin Catriona ehti heittäytyä vasten tuota tukevaa, tunteetonta ovea, se avautui. Mutta sisään ei astunut sotamies, joka olisi esimiestään uhmaten tullut pelastamaan hänet, vaan luutnantti O’Callaghan.

-Kapteeni, luutnantti sanoi hätäisesti, aivan kuin ei olisi huomannutkaan kauhistunutta tyttöä ja huoneessa vallitsevaa sekamelskaa, -tulkaa pian!

-Mitä nyt? ärähti Robert Campbell, joka selvästi oli raivoissaan häiriöstä.

-Tulkaa pian, irlantilainen toisti.

Tarina jatkuu huomenna klo 20.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti