perjantai 14. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 12/14: Parvella

 
 
Campbell katsoi hetken alempaa upseeria, sitten hän sysäsi Catrionan sivuun niin raa’asti, että tämä lennähti tulisijan ja vaatekaapin väliseen koloon, ja marssi ulos ovesta. Lukko loksahti taas.

Catriona painautui seinää vasten, veti polvensa koukkuun ja kietoi kätensä sääriensä ympäri kuin olisi tahtonut kutistua mahdollisimman pieneksi. Hän koetti sulkea kaikki ajatukset pois mielestään ja saada koko ruumistaan ravisuttavan vapinan loppumaan. Kipu vihloi hänen päänahkaansa ja vasenta käsivarttaan, jonka taisteluhaava oli kyllä ehtinyt umpeutua, mutta joka oli silti vielä tavallista arempi, eikä ollut ollenkaan pitänyt äskeisestä käsittelystä.

Heidän oli pakko päästä täältä pois. Tuo mies ei tuntisi armoa, vaan toteuttaisi kaikki uhkauksensa, jos tahtoisi. Catrionan pitäisi vaikka kiivetä alas pystysuoraa ulkoseinää, jos sillä tavalla voisi pelastaa Megin ja itsensä. Mitä tahansa, mutta he eivät voisi jäädä tänne.

Tyttö otti tukea vaatekaapista ja nousi täriseville jaloilleen. Huone keinui hiukan, ja pöydälle ja lattialle levinnyt muste näytti aaltoilevan kuin järvi syysyönä.

Samassa hän kuuli kaukaista meteliä. Ja sen äänen hän tunsi.

Jossakin taisteltiin.

Tyttö kompasteli ikkunan luo ja avasi sen. Kaikki voimansa ponnistaen hän työnsi pöydän sivuun päästäkseen lähemmäs ikkuna-aukkoa ja voidakseen kurkistaa kunnolla ulos.

Mutta kaunis syksyinen ylämaalaismaisema Bancan ulkopuolella oli aivan rauhallinen. Kultaan taipuva koivikko suhisi hiljaa tuulessa, puro kimalteli auringossa matkallaan sillan alta ja linnut pyrähtelivät oksistossa.

Oliko hän lyönyt päänsä kaatuessaan? Kuuliko hän omiaan? Catriona kurottui niin kauas kuin uskalsi, mutta vilaustakaan mistään taisteluun viittaavasta ei näkynyt. Kukaan ei siis ollut hyökännyt Bancaan.

Mutta taistelun äänet kovenivat.

Samassa kuului juoksevia askeleita, ovia jyskytettiin, saranat vinkuivat, ja yhtäkkiä ääni huusi:

-Catriona! Catriona!

Catriona ei käsittänyt, miten pääsi ovelle, sillä kaikki voima tuntui paenneen hänen jaloistaan. Näinkö pahoja harhoja hän jo kuuli? Oliko hänen epätoivonsa synnyttänyt kuvitelmat hyökkäyksestä ja sen miehen äänestä, jota hän oli kuluneen vuorokauden aikana niin paljon ajatellut?

-Ian? Hän hakkasi nyrkeillään oveen. -Ian?

-Catriona. Nyt miehen ääni kuului aivan selvästi oven toiselta puolen. -Oletko sinä siellä?

-Olen!

-Mene pois oven takaa.

Catriona otti pari askelta taaksepäin. Hän ei enää välittänyt siitä, oliko Ianin ääni harhaa vai ei. Jos hän oli tullut hulluksi, se oli ehkä Jumalan armoa, jonka varassa hän kestäisi koettelemuksensa. Hän ei välittänyt mistään muusta kuin siitä, että kuuli Ianin äänen.

Nyt hän kuuli tömähdyksiä. Ian Roy koetti selvästi murtaa oven, mutta totesi sitten sen liian lujaksi jopa hänen voimilleen. Sen jälkeen lukko alkoi rapista, ja lopulta se rasahti niin rumasti, ettei sisäänpyrkijä selvästikään ollut vaivautunut etsimään avainta. Ja kun Ian Roy Campbell paiskasi oven auki, hän todella samalla kiskaisi avaimenreiästä pitkän biodaginsa, jolla oli rikkonut lukon.

Catriona seisoi paikallaan hiljaa huojuen. Nyt hän jo näkikin harhoja. Mutta hän ojensi kätensä, ja Ian Roy harppasi hänen luokseen ja otti hänet syliinsä ja katsoi häneen harmailla silmillä, joissa ei ollut mitään kylmää, ei mitään raakaa.

-Catriona, oletko sinä kunnossa? Onko sinulle tehty pahaa?

-O-olen kunnossa, tyttö kuiskasi ja puristi sormissaan miehen plaidin kangasta. -Oletko sinä… siinä?

Ian Roy naurahti.

-Bócaniksiko sinä minua luulet? hän kysyi. -Minä olen tässä.

Ei Catriona enää tiennyt, luullako näkemäänsä aaveeksi, vai uskoako omia käsiään, jotka tunsivat villakankaan pehmeyden ja Ianin lämmön, ja korviaan, jotka paljastivat, ettei hän ollut enää miehelle ”Catriona-neiti”.

-Ethän sinä voi olla täällä!

-Kyllä minä voin. Enkä minä ole yksin.

-M-mutta… m-miten…

-Siitä me ehdimme puhua myöhemmin. Nyt sinut pitää saada jonnekin täältä. Alakerta muistuttaa hyvänlaista sotatannerta, ja minua tarvitaan siellä. Mutta minun piti ensin löytää sinut.

-Meg! Catriona parahti aivan kuin havahtuen. -Meg on jossakin!

-Eiköhän hänetkin ole kohta löydetty, Ian Roy sanoi hymyillen ja lähti johdattamaan Catrionaa ulos huoneesta.

Mutta Catriona tempautui irti hänen käsivarsistaan ja juoksi edellä yläaulaan juuri samalla hetkellä, kun Donald MacArthur sai rikotuksi läheisen oven lukon ja astui huoneeseen. Milloin tahansa muulloin Catriona olisi ymmärtänyt jättää sisarensa rauhaan tällaisella hetkellä, mutta nyt hän juoksi miehen perässä.

-Meg! Oletko sinä kunnossa!

-Cat!

Maailmassa ei ollut kovin monta asiaa, jonka vuoksi Margaret Stewart olisi vetäytynyt pois Donald MacArthurin sylistä. Mutta oman sisaren näkeminen tämän kauhean eron jälkeen oli sellainen. Eikä sen enempää Donaldilla kuin Ian Royllakaan tuntunut olevan mitään sitä vastaan, että he kumpikin jäivät toiseksi siskosten syleillessä itkien toisiaan.

Sitten Ian Roy vilkaisi portaisiin. Meteli alakerrassa oli vain pahentunut.

-Teidät pitää saada nyt sivuun kahakasta, hän sanoi tytöille. -Meillä on tekemistä. Tulkaa.

Hän johdatti heidät taas uudelle ovelle, joka vei ruokasalia kiertävälle parvelle.

-Täältä pääsette tarvittaessa pois jompaakumpaa kautta, joko portaita alas ruokasaliin tai tästä ovesta. Mutta niin kauan kuin ylös ei tule ketään, odottakaa täällä ja pysykää matalina, Ian Roy sanoi tytöille. -Sinä myös, Catriona, ja erityisesti sinä!

Kaiken helpotuksensa ja hämmennyksensä keskellä Catriona punastui harmista.

-Minä voisin auttaa… hän aloitti.

-Pysy täällä, ärähti lainsuojaton, ennen kuin sulki oven perässään.

Megiä ei tarvinnut kehottaa pysymään matalana. Hän suorastaan lyyhistyi istumaan seinänviereen.

-Catriona, mitä sinä teet! hän parahti.

-Minä haluan tietää, mitä tapahtuu! Catriona kurkisti kaiteen yli.

Alhaalla ruokasalissa taisteltiin, ja mikäli ala-aulaan johtavasta ovesta saattoi nähdä, tilanne oli sama sielläkin. Punatakit ja Ian Royn miehet kamppailivat pöytien välissä ja niiden päällä miekoin ja puukoin, paikoitellen painimallakin, jos kättä pidempää ei enää ollut. Tuliaseista ei juuri näissä olosuhteissa ollut hyötyä, mutta aina välillä laukaistiin myös pistooli.

-Catriona, Meg sanoi tiukemmin ja tarttui sisarensa hameisiin, -istu alas!

Samassa alhaalla taas pamahti ja luoti osui kilahtaen parvea kannattelevaan kivipylvääseen. Tämä sai Catrionan lopulta ottamaan kunnioittavan askeleen taaksepäin.

-Tule tänne, Meg pyysi hartaasti. -Älä tapata itseäsi!

Vihdoin Catriona totteli ja istuutui seinänviereen sisarensa luo.

-Olethan sinä kunnossa? hän kysyi hellästi.

-Olen kyllä. Mutta olin niin huolissani sinusta! Megin silmissä oli kyyneliä. -En kuullut enkä nähnyt mitään, huoneeni ikkunakin oli kukkulanrinteeseen.

-Eihän kapteeni Campbell käynyt luonasi? Catriona varmisti.

-Ei. Miksi olisi käynyt? Mitä hän ylipäänsä tahtoi?

-Hän olisi halunnut kiristää meillä isältä kaikki Asian hyväksi kootut aseet ja Ian Royn.

-Ian Royn?

-Niin. Catriona päätti olla kertomatta yhtään enempää yksityiskohtia, jotta ei järkyttäisi Megiä. -Sinun Donaldisi taisi olla todella oikeassa siinä, mitä kertoi… siitä, mitä Englannissa tapahtui.

-Tietysti hän oli oikeassa! Meg huomautti vähän närkästyneenä. -Mutta miksi he ovat nyt täällä?

Catriona puisti hitaasti päätään.

-Minä en tiedä, hän vastasi. -Ja miten he pääsivät sisään? Minun ikkunani oli portille päin, enkä nähnyt talon ulkopuolella mitään liikettä!

-No, sanoi Meg epävarmasti, -he ovat nyt täällä, ja se on kai tärkeintä?

Catriona nyökkäsi. Se oli tärkeintä. Ja hänen sydämensä hypähti yhtäkkiä ilosta ja alkoi sitten jyskyttää haljetakseen. Ian oli täällä. Hän oli tullut etsimään Catrionaa, hän oli murtanut lukon, hän oli pitänyt Catrionaa sylissään ─ ”minun piti ensin löytää sinut”. Sinut! Ei enää ”Catriona-neiti” vaan sinä! Sittenkin! Tyttö työnsi mielestään kaikki epäilykset ja kaikki järjen varoitukset. Tällä hetkellä hän ei tahtonut mitään muuta kuin olla onnellinen, niin hullulta kuin se tilanne huomioon ottaen tuntuikin.

Niin, kunhan vain Ian selviytyisi tästäkin kahakasta!

-Kyllä kai… tuo kohta päättyy? Meg vavahti, kun meteli alakerrassa tuntui kiihtyvän.

-Minä katson. Catriona käytti hyväkseen tekosyytä mennä taas kaiteen luo ─ mutta tällä kertaa hän pysytteli matalana ja kurkisteli koristeveistettyjen pienojen välistä.

Catrionan kuvitelmat omista aseidenkäyttöön liittyvistä taidoistaan olivat rapisseet melko tavalla sen jälkeen, kun hän oli ollut osallisena todellisessa taistelussa. Mutta toisaalta hän osasi seurata alhaalla vellovia tapahtumia asiantuntevammin oltuaan kerran itse mukana vastaavassa myllytyksessä.

Ja hän tajusi, että ylämaalaiset olivat tappiolla.

Vieläkään Catriona ei käsittänyt, miten nämä olivat alkujaan päässeet sisään taloon, mutta ilmeisesti ensimmäinen menestys oli perustunut pitkälti jonkinlaiseen yllätykseen. Siitä toivuttuaan punatakit olivat hitaasti mutta varmasti pääsemässä niskan päälle. Catriona ei osannut sanoa, oliko ylämaalaisia vähemmän kuin sotilaita ─ siltä vaikutti, sikäli kuin hän yhden huoneen näkemällä mitään pystyi päättelemään ─ mutta loppujen lopuksi nämä eivät olleet ammattisotilaita, niin hyvin kuin Ian Roy heidät olikin kouluttanut.

Entä jos punatakit voittaisivat?

Entä jos kapteeni Campbell saisi Ianin kiinni?

Entä jos Meg ja hän joutuisivat uudestaan kapteenin käsiin?

Entä jos kaikki päättyisikin katastrofiin?

Hänen oli tehtävä jotakin. Hän ei saattaisi olla, ellei tekisi jotain. Quhidder wil zie ─ hänen piti taas valita.

-Catriona! parahti Meg. -Mihin sinä menet?

-Minä en aio istua täällä kädet ristissä, Catriona puuskahti kiiruhtaessaan kyyryssä seinänviertä pitkin.

Hän huokasi helpotuksesta nähdessään, että parvella koristeena olevat aseet oli todellakin vain ripustettu seinään lyötyihin koukkuihin, ei kiinnitetty sen tiukemmin. Kaukana kaiteesta pysytellen hän tohti suoristautua saadakseen alimmasta rivistä irti lyhyen, siron miekan, jota arveli parhaiten osaavansa käyttää.

-Catriona! Megin silmät laajentuivat. -Laita se pois!

-Älä ole naurettava. Catriona kiiruhti takaisin hänen luokseen. -Pysy täällä.

-Mihin sinä luulet meneväsi?

-Menen katsomaan tilannetta.

-Tilannetta? Meg ojensi kätensä ja tarttui sisartaan ranteesta. -Cat, tilanne ei kuulu meille! Sinun Ianisi käski meidän…

-Ei hän ole minun Ianini, mutisi Catriona, vaikka nimitys saikin hänen sydämensä taas hypähtämään.

-Ainakaan hänestä ei ole sinulle paljon iloa, jos menet tuonne tapattamaan itsesi! Pysy täällä.

-En pysy. Catriona veti kätensä irti ja värähti muistikuvaa kapteeni Campbellista. -Sinä pysyt. Minä en viivy kauan.

Ja ennen kuin Meg ehti estää häntä yhtään päättäväisemmin, Catriona oli pujahtanut ovesta.

Yläaulassa ei ollut ketään, mutta kun hän kurkisti portaisiin, hän näki siellä käytävän jo moninkertaista lähitaistelua. Oliko kahakka siirtymässä yläkertaan? Jos niin olisi, hänen ja Megin pitäisi lähteä pois parvelta, ennen kuin he jäisivät sinne loukkuun, olipa voitolla kumpi puoli tahansa. Ian oli oikeassa, sieltä oli kaksi poispääsytietä ─ mutta pahimmassa tapauksessa miehiä tulisi sinne kumpaakin kautta, ja silloin he olisivat hukassa.

Catriona liikutteli kevyesti kättään, jossa piteli miekkaa. Tuntuma oli hyvä. Tämänkaltaisella aseella hän oli harjoitellut, tämänkaltaisissa oloissa. Tungosta oli täälläkin, mutta ei sellaista hirvittävää rintaman painetta kuin oli ollut Claidheimhissa.

Hän vetäytyi portaikon yläpäässä olevan pylvään suojaan. Missään tapauksessa hän ei syöksyisi tällä kertaa taisteluun suinpäin. Lähinnä hänen pitäisi huolehtia siitä, että Meg pääsisi turvaan parvelta ajoissa. Ja ehkä hän siinä sivussa voisi tehdä jotakin muutakin hyödyllistä.

Kurkistaessaan taas pylvään takaa Catriona rypisti kulmiaan nähdessään, että ylämaalaisia painettiin voimalla portaita ylös. Nämä peräytyivät taistellen, mutta ylivoima alkoi vaikuttaa musertavalta.

Hän ei nähnyt Iania sen paremmin kuin Robert Campbelliakaan. Missä nämä olivat?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti