lauantai 8. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 6/14: Takaisin kotiin

 
-En minä ole aiheuttanut mitään harmia! Catriona huudahti kiihkeästi. -Minä taistelin mukana! Minä halusin puolustaa kotiani!

-Minä muistan kyllä vielä, mitä mieltä isänne siitä ajatuksesta oli, gillie sanoi kuivasti. Hän piti kiinni Catrionan terveestä käsivarresta kuin olisi pelännyt tytön karkaavan tiehensä ─ eikä ollutkaan epäilyksensä suhteen aivan väärässä. -Kun Sir Kenneth saa nyt kuulla, että teidät on löydetty täältä, meidän joukoistamme…

Mies ei päättänyt lausettaan, mutta jokin hänen äänensävyssään sai Catrionan punastuen muistamaan Ian Royn katseet.

Samassa Ian Roy itse harppoi paikalle. Hän oli yhtä likainen ja verinen kuin he kaikki muutkin, mutta ei näkynyt tarvinneen välskärin siteitä. Tämä tosiseikka teki Catrionan olon kummallisen helpottuneeksi, vaikka hän muistutti itselleen, ettei Campbellin hyvin- tai pahoinvoinnin pitänyt koskea häneen millään tavalla.

-Mitä sinä olet vailla, Gregor MacDermott? Ian Roy kysyi tiukasti. -Minulla olisi muutakin… Dhia gleidh sinn! Mistä sinä hänet löysit?

-Tästä paikasta, ilmoitti gillie. -Torquil oli sitonut hänen haavansa ja hän voi huonosti. Luulin, että se olisi joku Allanin pojista, jotka olivat ensimmäistä kertaa mukana, ja tulin tarjoamaan viskiä. Sitten havaitsin, että hän on kaikkea muuta kuin poika.

-Vai niin, Catriona-neiti, sanoi Ian Roy totisena. -Onko koiranne taas kateissa ja epäilitte sen juosseen Ben Sialle asti?

Catriona punastui sekä häpeästä että raivosta.

-Älkää vinoilko! hän tiuskaisi. -Minä olin mukana taistelussa. Minkä minä sille voin, että minut raahattiin sen jälkeen tänne.

-Totta, sanoi Ian Roy edelleen yhtä totisena. -Seuraavalla kerralla jätämme teidät kentälle.

Sitten hän vakavoitui todella.

-Miten voitte? Olette haavoittunut.

-Minä pärjään kyllä, Catriona mutisi. Hänen ilokseen Gregor MacDermott irrotti otteensa ja tyttö saattoi hieroa vapautuneella kädellään vasenta käsivarttaan, sillä kipu oli palannut. Samalla hän tuli kiusallisen tietoiseksi vaatetuksestaan, joka ei totisesti ollut säädyllinen nuorelle neidolle ─ ja epäilemättä Ian Royn harmaat silmät olivat havainneet asian.

-Mene hakemaan Donald ja sano, että satuloi ratsunsa uudestaan, sanoi Campbell gillielleen, ja tämä totteli. -Teidät pitää palauttaa nyt välittömästi, neiti, ja toivoa, että isänne ei hermostu.

-Minä oletin, että palaan Claidheimhiin taistelukentältä teidän joukkojenne mukana, Catriona mumisi.

-Miksi minä olisin palannut taistelukentältä Claidheimhiin? Olen saanut palkkioni ja olen tehnyt tehtäväni. Punatakit on ajettu tiehensä. Arvoisa isänne saa hykerrellä mieluusti voittonsa parissa, minä ja mieheni vetäydymme koloomme heti, kun haavoittuneet on saatu sen verran paikatuksi, että voimme kuljettaa heitä. Mutta kiitos teidän, joudun nyt kaiken muun ohella järjestämään kotimatkanne.

-Ei siinä ole mitään järjestettävää! Catriona nykäisi niskaansa. -Minä osaan täältä kotiin yksinkin.

-Vai niin, sanoi Ian Roy kuivasti. -Tuossa asussa ja tuossa kunnossa? Joukoistaan eksyneitä punatakkeja saattaa harhailla missä tahansa.

-Minulla on… Catriona muisti samassa hukanneensa miekkansa taistelun aikana. -Minulla on pistooli!

-Yksi pistooli? Siitäpä onkin suuri hyöty. Mies kuulosti huvittuneelta.

-Minä en pelkää punatakkeja!

-Syytä olisi.

-Tekö sitten pelkäätte! Catriona huudahti halveksivasti.

-Tietysti pelkään. En olisi enää hengissä muuten. Heti kun vihollista lakkaa pelkäämästä, alkaa aliarvioida sitä, ja kun alkaa aliarvioida vihollista, on jo käytännössä päätä lyhyempi.

Mies puhui vakavasti, mutta Catriona tuhahti.

-Eivät he minulle mitään tekisi! Sotilaat ovat herrasmiehiä ─ toisin kuin te!

-Vai niin. Nyt miehen harmaissa silmissä välähti.

-Lakatkaa katsomasta minua tuolla tavalla!

Ian Roy naurahti.

-Te järjestätte itsenne tänne tuossa asussa ─ ja sitten vihoittelette minulle, kun katson teitä? Voi teitä, lapsi kulta.

-Minä en ole mikään lapsi!

-Ei, sitä te ette ole. Ja kyllä, minä olen katsellut teitä, ja se alkaa tosiaan käydä vähän pitkästyttäväksi. Lienee parasta siirtyä eteenpäin.

Ja ennen kuin Catriona ehti tajuta yhtään mitään, lainsuojaton oli kirjaimellisesti astunut eteenpäin, siepannut hänet syliinsä ja kumartunut suudellakseen häntä.

Tyttö rimpuili vastaan kaikin voimin, vaikka hänen toinen kätensä ei ollutkaan aivan käyttökelpoinen. Hän ei tahtonut ─ hän ei tahtonut tahtoa, hän tajusi, vaikka ei itsekään oikein käsittänyt, mitä sillä tarkoitti ─ missään tapauksessa hän ei halunnut lainsuojattoman suutelevan itseään ─ ei näin, aivan kuin hän olisi ollut yksi niistä tytöistä, joista tarinat kertoivat ─ ja tässä tilanteessa, haavoitettuna ja likaisena ja pukeutuneena tällä tavalla…

Catriona oli niin raivoissaan ja häpeissään, että kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä, mikä raivostutti häntä entisestään.

Äkkiä hän tunsi, miten mies hellitti otettaan.

-Ettekö te todellakaan halua? Ian Roy kysyi aivan kuin hämmästyneenä sellaisesta mahdollisuudesta, ja tyttö tajusi, että mies oli nähnyt hänen itkevän.

-En!

Ja koska Catriona ei ollut enää yhtä tiukassa puristuksessa, hän sai oikean kätensä vapaaksi ja läimäytti miestä niin lujaa kuin saattoi. Tämän päästäessä huudahtaen otteensa tyttö sieppasi Ian Royn vyöltä biodagin, saman, jolla häntä itseään oli eräänä iltana Claidheimhin kirjastossa uhattu.

-Uskaltakaapa tulla lähemmäksi! Catriona sähähti ja hypähti taaksepäin. Puukon kahvan puristaminen antoi hänelle miellyttävän turvallisuudentunteen.

Ian Roy piteli poskeaan, eikä Catriona ollut aivan varma, mitä ilme tämän kasvoilla oikein tarkoitti. Mutta sitten mies ojensi kätensä.

-Antakaa puukko minulle, ennen kuin satutatte itsenne, hän sanoi.

-Satutan kyllä, mutta en itseäni, tyttö tiuskaisi.

Miehen suupielet värähtivät, sitten hän nosti kätensä kuin antautumisen merkiksi.

-Hyvä on! Olen pahoillani käytöksestäni. Kuvittelin…

Hän epäröi.

-Mitä niin? Catriona kysyi kylmästi.

Ian Roy kohautti olkapäitään.

-No, ottaen huomioon, että ensiksi löydän teidät ikkunaverhon takaa, sen jälkeen odottamasta portaikossa ja nyt täältä… Sitä alkaa helposti ajatella, että juoksette perässäni.

-Minäkö ─ teidän!

-No en ainakaan minä teidän! mies tokaisi.

Catrionan sydänalassa vihlaisi äkkiä ilkeästi, vaikkei hän tiennyt, miksi. Ehkä se oli Gregor MacDermottin viski.

-Antakaa nyt puukko tänne ja lakatkaa riehumasta, Ian Roy sanoi ojentaen uudelleen kätensä. -Donald tulee kohta ja hoitaa teidät kotiin.

-Kenenkään ei tarvitse…

-Kyllä tarvitsee.

Ja ennen kuin Catriona ehti tajuta, mitä tapahtui, mies oli harpannut taas hänen lähelleen, tarttunut häntä ranteesta ja vääntänyt puukon hänen kädestään.

-Minulla ei ole aikaa leikkiä kanssanne. Nyt Campbellin ääni oli kylmä. -Menkää kotiinne ja kasvakaa aikuiseksi.

Samassa Donald MacArthur ilmaantui paikalle ratsua taluttaen. Selvästi hän jo tiesi, mistä oli kysymys, koska tervehti Catrionaa kuin tämän läsnäolo olisi ollut mitä luonnollisin asia.

-Saatatko ystävällisesti Catriona-neidin Claidheimhiin, sanoi Ian Roy Campbell. -Ja koeta saada hänen vanhempansa uskomaan, että neiti on aivan omasta halustaan juoss… Tarkoitan, karannut sotimaan.

Catriona punastui raivosta. Hän näki Campbellin ilmeestä, että tämä oli tarkoituksella ollut käyttävinään juosta-sanaa.

-Minä en oikein tiedä, saako mikään mahti maailmassa tämän jälkeen Sir Kennethiä vakuuttuneeksi siitä, ettetkö sinä olisi neidin seikkailuun osallinen, huomautti Donald hymyillen.

-En minäkään ole asiasta aivan varma, hänen lairdinsa tokaisi, ja Catriona punastui entistä syvemmin. Että mies ilkesi härnätä häntä tuolla tavoin!

-No niin, mennään. Donald MacArthur astui lähemmäksi, tarttui muitta mutkitta Catrionaa vyötäisistä ja nosti tämän hevosen selkään kuin pikkutytön. -Minun on ehdittävä takaisin pikaisesti, mikäli kunnianarvoisa isänne ei katso aiheelliseksi hirttää minua puistonsa korkeimpaan puuhun teidän takianne.

-Älä turhaan hätäile, Dòmhnall Dhu, jos sinulla on syy viipyä, sanoi Ian Roy, kun Donald heilautti itsensä satulaan Catrionan taakse.

Tyttö tajusi lainsuojattoman viittaavan Megiin, ja jos olisi ollut mahdollista, hän olisi punastunut vielä syvemmin. Roistot! Raakalaiset! Oh, kunpa punatakit olisivat sen verran osuneet, että nämä kaksi… Catriona vapisi raivosta, mutta Donald MacArthur käsitti sen toisin.

-Älkää pelätkö, en anna teidän pudota, hän sanoi kannustaessaan hevosen liikkeelle.

-Minä olen erinomainen ratsastaja! tyttö tiuskaisi. Hän tuijotti suoraan eteenpäin eikä vilkaissutkaan enää Ian Royhin, joka jäi kuusen juurelle seisomaan. -Selviäisin kotiin hyvin yksinkin!

Matka Ben Sialta Claidheimhiin oli kuitenkin sen verran pitkä, että Catriona joutui toteamaan ylpeän julistuksensa olevan paikkansapitämätön. Edellisenä iltana alkanut seikkailu, verenhukka, syömättömyys ja äskeinen kohtaus leirissä olivat uuvuttaneet tyttöä enemmän kuin tämä oli osannut arvatakaan. Hän koetti istua hevosen selässä ryhdikkäänä, mutta kohta hänen päänsä alkoi nuokahdella, ja lopulta hän ei enää edes tajunnut, milloin oli lysähtänyt Donald MacArthurin syliin.

Vasta kun he saapuivat Claidheimhin portille ja siellä vartiossa olevat kylän miehet pysäyttivät tulijat, Catriona avasi raskaat silmäluomensa.

-Me olemme kohta perillä, sanoi Donald MacArthur rauhoittavasti, aivan kuin Catriona olisi ollut lapsi. Ja lapsen laillahan hän oli nukkunut! Miten häpeällistä. Vaikka pää tuntui painavan kuin lyijykuula ja jomotus oli haavoittuneessa kädessä taas lisääntynyt, Catriona pakotti itsensä pysymään hereillä loppumatkan.

Heidän saapumisensa aiheutti kartanossa täsmälleen sellaisen hälinän kuin saattoi arvatakin. Sir Kenneth Stewart näytti jo siltä, kuin olisi seuraavaksi aikonut liittoutua punatakkien kanssa kääntääkseen aseensa Ian Royta ja tämän miehiä vastaan.

Mutta Donald MacArthur asetti sanansa taitavasti, ja Catriona itse vakuutti karanneensa omasta vapaasta tahdostaan auttaakseen taistelussa. MacArthurin onneksi tytön vanhemmat olivatkin lopulta niin järkyttyneitä Catrionan edesottamuksista, ettei tämän saattajaa ”hirtetty puiston korkeimpaan puuhun”, vaan mies pääsi lyhyen keskustelun jälkeen vetäytymään huoneesta kohteliaita hyvästejä mutisten.

-Tarkoitatko sinä, että todella olit siellä! Sir Kenneth puuskahti epäuskoisena, kun Catriona oli jäänyt äitinsä ja isänsä seuraan.

-Tarkoitan. Eikö se näy!

Ja Catriona viittasi ulkoasuunsa, joka ei ollut ratsastusmatkan aikana ainakaan parantunut.

-Hyvä Jumala, mutisi lady Isabel. -Tajuatko sinä, tyttö, miten sanomattoman huolissani minä olin! Odotimme sinua aikamme takaisin saliin ─ ja sitten Meg lähti etsimään ─ ja vihdoin hän meni yläkertaan ja näki köyden parvekkeen kaiteessa. Mitä sinä oikein ajattelit!

-Minä tahdoin olla avuksi, sanoi Catriona. -Minä osaan miekkailla!

-Hmh, tuhahti hänen isänsä ja viittasi tyttärensä sidottuun käsivarteen. -Näköjään.

-No, en minä ajatellut, että se… olisi toisenlaista kuin kotona, Catriona tunnusti nolona.

Lady Isabel kietoi kätensä hänen ympärilleen.

-Nyt me menemme siistimään sinut, ja sitten pääset lepäämään, hän sanoi. -Sinähän olet aivan kalpea! Tuo sidekin täytyy vaihtaa, joku lainsuojattomien välskäri ei varmastikaan aivan osaa asiaansa.

Äiti talutti hänet aulaan.

-Istu tässä, hän sanoi ja asetti Catrionan tuolille kuin nuken. -Minä menen sanomaan keittiöön, että tarvitsen kuumaa vettä ja puhtaita pyyhkeitä. Sinussa on puolen Ylämaan törky.

Catriona oli kiitollinen saadessaan istua hetken mukavalla pehmustetulla tuolilla, sillä äkkiä hän huomasi ajatuksen yläkertaan vievien portaiden nousemisesta tuntuvan melkein ylivoimaiselta ponnistukselta kaiken viimeisen vuorokauden höykkyytyksen jälkeen. Jokaista lihasta hänen ruumiissaan oli alkanut särkeä, ja hän oli melko varma, että omisti muutamia meheviä mustelmia niissä kohdin, mihin joku oli töytäissyt häntä taistelun aikana.

Missä Meg oli? Sisar ei ollut tullut vielä ollenkaan tervehtimään. Catriona oli saapuessaan nähnyt Roderick MacLarenin vilaukselta ulkona pihalla, joten tämä oli miehineen yhä paikalla. Ehkä Meg oli mennyt Glenmoren seuraan? Ehkä isä oli toteuttanut lupauksensa ja kihlannut Megin Glenmorelle kiitoksena tuesta taistelussa?

Catrionaa huimasi hiukan ja janotti kovasti. Äiti tuntui viipyvän, ja vaikka alasalista kuului puhetta ja joitakin kylän lapsia juoksi aulan halki, ei ketään palvelijoista näkynyt. Lopulta tyttö nousi epävarmoin jaloin seisomaan ja meni ruokasalin ovelle. Siellä oli aina karahvissa raikasta vettä, ja nyt hänestä tuntui, kuin hän olisi voinut juoda koko Loch Creranin kuivaksi.

Catriona työnsi auki ruokasalin oven. Ja siinä samassa hän tajusi, ettei Meg totisesti ollut ulkona MacLarenin seurassa, ja että Donald MacArthur oli uskollisesti noudattanut lairdinsa käskyä olla turhaan hätäilemättä takaisin, sillä hänellä näköjään todella oli syy viipyä. Hän seisoi ruokasalin ikkunan luona, puristi Megiä itseään vasten ja suuteli tätä tavalla, jollaista Catriona ei ollut koskaan nähnyt tai osannut edes kuvitella. Mutta hänen sisarellaan ei näkynyt olevan mitään tätä toimenpidettä tai sen toteutustapaa vastaan.

Samassa keittiön käytävästä kuului askeleita. Äiti oli tulossa. Catriona veti oven kiinni niin nopeasti kuin saattoi ilman, että aiheutti mitään ääntä, ja pujahti takaisin tuolille.

-Suo anteeksi, että viivyin, äiti sanoi. Hänen käsivarrellaan oli puhtaita pyyhkeitä ja kädessään viinipullo. -Muistin, että viini on parasta haavanhoitoon sekä ulkoisesti että sisäisesti, kun on menettänyt verta, ja hain sitä kellarista. Kas niin, rakkaani, nojaa käsivarteeni, autan sinua portaissa. Mihin ihmeeseen Meg on mahtanut joutua ─ hän saisi auttaa Mairia valmistamaan sinua varten kuumaa kylpyä! Kaikki on niin sekaisin nyt, meillä on täällä haavoittuneita, enkä tiedä koska väki voi palata koteihinsa.

-Megilläkin on varmaan… kaikenlaista järjestettävää, Catriona mutisi kiitollisena siitä, ettei äiti yhtäkkiä keksinyt tarvitsevansa mitään ruokasalista.

He lähtivät nousemaan rappusia. Vaikka Catriona alkoi olla niin uupunut, että askelmat vaativat lähes hänen kaiken huomionsa, hän ei voinut olla miettimättä sitä, mitä oli äsken ovenraosta nähnyt. Mitä varten Megin ja Donald MacArthurin tulinen suudelma teki hänet itsensä niin pohjattoman surulliseksi?

Tarina jatkuu huomenna klo 20.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti