tiistai 11. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 9/14: Kihlaus

 
Catriona havahtui siihen, että Meg kosketti hänen olkapäätään.

-Täälläkö sinä olet! Varjelkoon, olen etsinyt sinua joka paikasta, pelkäsin jo, että olet lähtenyt ─ hänen mukaansa!

Tyttö käänsi päätään ja katsoi sisareensa kuin olisi hetken ihmetellyt, kuka tämä oli.

-Mitä?

-Cat, voitko sinä huonosti? Mitä tapahtui? Miksi sinä olet täällä? Tajuatko sinä, että on jo aamuyö? Milloin hän on lähtenyt? Meg ravisteli sisartaan. -Catriona, mikä sinun on?

Catriona vilkaisi ympärilleen. Hän oli yhä ruokasalissa, kuu paistoi vieläkin ikkunoista sisään, mutta jo hiukan vinosti. Hänen jalkansa olivat jäykät, aivan kuin hän olisi seissyt paikallaan määrättömän ajan liikahtamatta.

Ja sitten hän oli äkkiä täysin hereillä, muistikuva löi häntä kuin miekka, hän parahti itkuun ja kietoi kätensä Megin kaulaan.

Margaretin kunniaksi on sanottava se, ettei hän hätääntynyt. Sen sijaan hän antoi sisarensa itkeä ja kuiskaili tämän korvaan lohduttavasti, vaikka ei tiennyt, mistä Catrionan tuska johtui.

Tai ehkä hän aavisti.

-Hän torjui sinut, niinkö? Meg lopulta kysyi, kun Catrionan nyyhkytykset alkoivat hiukan vaimeta.

Soperrellen Catriona kertoi koko käydyn keskustelun, joka oli päättynyt tuohon hirvittävään käskyyn unohtaa mies kokonaan.

-Suutelitko sinä häntä? puuskahti Meg järkyttyneenä.

Catriona riuhtaisi itsensä irti sisarensa sylistä.

-Sitäkö sinä vain ajattelet! hän parahti tuskastuneena. -Etkö sinä kuunnellut…

-Tietysti kuuntelin! Mutta Cat kulta, jos sinä käyttäydyt tuolla tavalla, ei ole mikään ihme, jos mies…

-Ei hänellä tuntunut olevan mitään sitä vastaan! Mutta sitten…

Ja Catriona alkoi itkeä uudestaan.

Meg huokasi.

-Oikeassahan hän on. Ethän sinä voi lähteä hänen mukaansa ─ ethän sinä voi uhrata elämääsi…

-Elämäni on kai omassa päätösvallassani!

-Ei se ole niin. Ajattele, mitä äiti ja isä sanoisivat.

-Paraskin puhuja! Catrionan tummat silmät välähtivät. -Kun ottaa huomioon, kenen seurassa itse olet ollut!

Meg huokasi taas.

-Minä en ole tarjoutunut lähtemään kenenkään mukaan, hän huomautti. -Enkä ota itseeni, vaikkei Donald sitä edes pyydä. Hän ajattelee minun parastani ─ kuten Ian Roy sinun.

-Minun parastani! Miten minun parhaani voisi olla hänen unohtamisensa!

Meg näytti kärsimättömältä.

-Kello on paljon, hän sanoi. -Mennään nyt maata. Sinun pitää nukkua. Oletko todella seissyt täällä koko yön? Cat, minä olen sinusta huolissani!

Tahdottomana ja yhtäkkiä lopen uupuneena Catriona antoi taluttaa itsensä ruokasalista, ylös portaita ja makuuhuoneeseen. Yhtä tahdottomana hän riisuutui ja asettui vuoteeseen, vaikka ei uskonut voivansa nukkua silmällistäkään.

Helppohan Megin oli puhua! Tämä suhtautui kaikkeen niin järkevästi, niin rauhallisesti! Tämä tiesi saavansa Donaldiltaan vastarakkautta ─ Donaldilta, joka oli vain etsintäkuulutettu, ei lainsuojaton, minkä seikan vuoksi Catriona yhtäkkiä tunsi taas pistävää kateutta. Meg sai sentään toisinaan tavata miestä, joka oli itse tehnyt aloitteen, niin ettei Megin ollut tarvinnut heittäytyä tämän syliin.

Catriona tunsi punastuvansa, kun hän nyt ajatteli käytöstään. Ian Roy mahtoi nauraa hänelle takanapäin ─ entistä vakuuttuneempana omasta lumovoimastaan. Luultavasti Catriona ei ollut edes ensimmäinen tyttö, joka käyttäytyi tuolla tavalla. Luultavasti Campbell oli ennemmin tottunut hätistelemään naisia jaloistaan, ja oli päättyvänä yönä saanut taas uuden loven vyöhönsä! Kyllä kai hän rehentelisi uusimmalla valloituksellaan ”ketunkolossaan” jokaiselle, joka viitsisi kuunnella! Donald MacArthurin kanssa heillä varmaan olisi antoisia keskusteluja Claidheimhin sisaruksista, jotka olivat heidän edessään kuin sulaa vahaa!

Kesken näiden tuskaisten ajatusten Catrionan oli sittenkin täytynyt nukahtaa, sillä hän havahtui kirkkaaseen syyskesän aurinkoon ja Mairin lörpötykseen tämän tullessa avaamaan ikkunaverhoja ja herättämään tyttöjä aamiaiselle. Hänen olonsa oli lopen uupunut ja oudon turta, eikä heillä ollut Megin kanssa toisilleen paljon puhumista.

Mutta sinä samana päivänä Catriona joutui toteamaan, ettei hänen sisarensa sittenkään ollut niin levollinen ja järkevä.

Iltapäivällä tytöt olivat kävelemässä kartanon puistossa, kun he näkivät muutaman ratsastajan seurueen tulevan kartanon tietä pitkin.

-Roderick MacLaren, Catriona totesi vaisusti. -Mitä hän täältä hakee?

-Isä kai neuvottelee hänenkin kanssaan suojelusta, Meg mutisi. -Tämä on aivan naurettavaa. Saamme hävetä silmät päästämme, kun isä juonittelee ulkopuolisten kanssa, eikä rakenna sovintoa oman päällikkönsä suuntaan!

-Hm, mutisi Catriona. Hän muisti, mitä Ian Roy oli sanonut samasta asiasta. Ehkäpä, jos isä olisi oikein sinnikäs ja pitkävihainen päällikön suhteen, Catriona näkisi Campbellin vielä?

Vähän ajan kuluttua Mairi tuli juosten heitä kohti.

-Meg-neiti, hän huohotti, -teidän pitää tulla!

-Mitä nyt? Meg kysyi.

-Lairdi käski. Teidän pitää tulla. Te pääsette naimisiin!

-Mitä? Meg parahti, ja Catriona aivan tunsi, miten sisar vavahti.

-Niin, no, ei kukaan ole minulle mitään sanonut ─ mutta minkä muun tähden Glenmore tulisi ja sitten lairdi käskisi noutaa teidät! Mairi aivan säteili ylpeyttä omasta päättelykyvystään.

-Ehkä se on jotakin muuta, Catriona koetti vakuuttaa, kun he kiiruhtivat taloa kohti. -Ehkä äiti tahtoo kysyä sinun mielipidettäsi päivällisestä, tai…

-Älä ole typerä, Meg sanoi, eikä Catriona ollut koskaan kuullut sisarensa ääntä niin terävänä. -Kyllä sinä tiedät, mitä se on, jos isä käskee minun tulla.

Toki Catriona tiesi. Ja niin sen kummemmin hän kuin Margaretkaan eivät hämmästyneet, kun he alasaliin päästyään löysivät sieltä vanhempansa ja Roderick MacLarenin gillieineen, ja Sir Kenneth sanoi tyytyväisenä:

-Siinähän sinä olet, Margaret! Olet oikea onnentyttö. Olen juuri sopinut kihlauksesta sinun ja Glenmoren välillä.

Catriona ei voinut olla ihailematta sisartaan. Hänenkin polvensa olivat vähällä pettää, mutta Meg seisoi siinä tyynenä, pystypäisenä, vain tavallista kalpeampana.

-Niinkö? sisar kysyi äänellä, joka värähti vain hiukan.

-Minä toivon, ettei ehdotus ole teille vastenmielinen, Roderick MacLaren sanoi kohteliaasti.

Sir Kenneth pärskähti.

-Ehdotus? Vastenmielinen? Sehän on päätetty asia eikä mikään ehdotus, eikä tässä nyt tarvitse tytön mieltä kysyä. Tyytyväinen hän vain on, kun pääsee naimisiin! Eikö niin, Margaret?

-Miten isä vain sanoo, vastasi Meg sävyttömästi. -Saanko minä nyt mennä?

-Mennä? Mihin sinä menisit, kun sulhasesi on paikalla? Tyttö on täysin kokematon miesten seurassa ja ujostelee, Sir Kenneth totesi tyytyväisenä ja kääntyi Glenmoreen päin.

-Se on hyvin herttainen piirre neidossa, myönsi MacLaren.

Catriona tuijotti epätoivoisesti jotakin kipsikoristeen kiemuraa katossa. Kokematon! Ujostelee! Isä saisi halvauksen, jos tietäisi.

-Odotahan, kun kuulet, mitä me olemme isän kanssa suunnitelleet, lady Isabel sanoi onnellisena ja tarttui vanhimman tyttärensä käsiin. -Järjestämme teille kihlajaiset ─ tanssiaiset, joista puhutaan vielä pitkään! Sinä saat tietysti uuden puvun, ja vieraita kutsutaan niin paljon kuin vain tahdot, ja…

-Kutsutaanko Ardshielkin? Meg yhtäkkiä keskeytti. ­-Vai olettaako isä, että minun myymiseni suojaa Claidheimhia iän kaiken?

-Margaret! äiti puuskahti.

-Hän voi huonosti, Catriona huudahti ja tarttui sisarensa käsipuoleen. -Hän valitti jo ulkona päänsärkyä. Liikaa aurinkoa varmaankin! Minä vien hänet lepäämään.

Hän ei ollut koskaan kuullut Megin puhuvan tuohon tyyliin heidän vanhemmilleen. Sisarta ei saanut pitää huoneessa enää hetkeäkään, ettei tämä vain paljastaisi itseään.

Hän veti Megin mukanaan aulaan, mutta äiti tuli perässä.

-Mikä sinua vaivaa, tyttö! tämä tiuskaisi Megille. -Häpeäisit! Isäsi neuvotteli erinomaisen naimakaupan. Ja mikäli minä olen ymmärtänyt, sinä pidät MacLarenista!

-Minun päätäni särkee, Meg mutisi tarttuen tuohon Catrionan tarjoamaan hätävalheeseen. -Minä haluan pitkälleni.

Catriona huokasi nähdessään äidin onnettoman ilmeen. Voi, kunpa isä olisi neuvotellut ”erinomaisen naimakauppansa” edes muutamia kuukausia aiemmin ─ ennen kuin oli ryhtynyt tekemisiin Ian Roy Campbellin ja tämän miesten kanssa! Silloin Meg olisi todellakin ollut onnellinen ja ujosteleva morsian, joka olisi ilomielin toteuttanut vanhempiensa tahdon. Mutta nyt, kun hän oli viimeksi edellisenä yönä tavannut MacArthurin…

Catrionaa puistatti. Ja yhtäkkiä hän aivan kuin häivähdykseltä oli tajuavinaan, mitä Ian Roy oli yrittänyt hänelle sanoa. Quhidder wil zie. Valinta ei todellakaan ollut niin helppo.

Samalla kun tajusi tämän, hän tajusi muutakin. Mitä Ian Roy oikeastaan oli viimeiseksi sanonut? ”Jos tilanne olisi toinen.” Jos tilanne olisi toinen, ja sen jälkeen mies oli suudellut häntä, oma-aloitteisesti, noin lievimmin sanottuna.

Oliko hän turhaan juuttunut kaikkiin torjuviin sanoihin? Oliko hän hukuttanut niiden alle kaikkein tärkeimmän? Oliko hän jättänyt huomiotta sen, että Ian Roy oli antanut ymmärtää tahtovansa häneltä jotakin paljon enemmän, jotakin arvokkaampaa kuin aiemmilta tytöiltään?

Catriona, joka oli vielä neljännestuntia aiemmin ollut onnettomampi kuin koskaan elämässään, tajusi nyt olevansa onnellisempi kuin milloinkaan. Hänen oli hillittävä itseään, ettei hän olisi hypähdellyt ollessaan tukevinaan Megiä portaissa, tai ettei hän olisi hymyillyt idioottimaisesti, kun äiti kiukkuisesti mutisten tuli tyttöjen huoneeseen kylmien kääreiden kanssa Megin päänsärkyä hoitamaan.

-Minä huolehdin hänestä, Catriona vakuutti ja otti kääreet. -Äiti voi mennä alas suunnittelemaan tanssiaisia. Äitihän ymmärtää ─ tämä tuli Megille yllätyksenä ─ kuka tahansa järkyttyisi vähän! Hän on pian kyllä kunnossa.

Äiti katsoi epäluuloisena ensin häneen, sitten Megiin, joka oli käpertynyt vuoteelle.

-Olkoon. Tule hakemaan minua, jos sisaresi alkaa voida huonommin, hän lopulta sanoi ja meni.

Vihdoinkin! Catriona sulki oven äidin perässä, heitti märät kääreet hiilisankoon ja juoksi Megin luo.

-Älä! hän parahti nähdessään, että tähän asti itsensä hillinnyt sisar itki nyt koko ruumis vavahdellen. -Älä, Meg! Sinä et saa! Kaikki kääntyy vielä hyväksi!

-Ei käänny, Meg uikutti. -Luuletko sinä, ettei isä pidä päätään! Pahimmassa tapauksessa he järjestävät häätkin vielä ennen joulua!

-Meg kulta, eihän Glenmore ole sinulle vastenmielinen, tarkoitan, että aiemmin sinä…

-Mitä väliä sillä aiemmalla on! Meg parahti. -Se oli silloin! Se oli ennen Donaldia!

Catriona puri huultaan.

-Kyllähän sinä koko ajan olet itsekin sanonut, ettet voi lähteä hänen matkaansa, tyttö muistutti vaisusti. -Ja että isä naittaa sinut.

-Ehkä niin ─ mutta en minä silti ajatellut ─ näin pian! Megin koko ruumis vapisi. -Miten minä voisin, miten minä saattaisin mennä naimisiin MacLarenin kanssa ─ miten minä voisin koskaan unohdaa Donaldin!

-Ehkä sinä kuitenkin unohtaisit? Eihän MacLaren ole paha mies, ja Glenmore on hieno paikka. Hänen sisarensakin on jo naitettu, niin että saisit olla emäntä talossa. Sinä saattaisit viihtyä hyvin.

Meg alkoi itkeä sitä epätoivoisemmin, mitä pidemmälle Catriona puheessaan pääsi. Catriona huoahti silitellessään sisarensa selkää. Meg parka ─ ja Glenmore parka! Miltä tästä tuntuisi saada niin kertakaikkisen vastahakoinen puoliso?

-Cat. Megin kapea käsi tarttui hänen ranteeseensa. -Karkaa minun kanssani.

-Mitä?

-Karkaa minun kanssani. Itsehän sinä ehdotit sitä eilen! Etkö sinä luule, että me voisimme löytää Donaldin luo?

-Oletko sinä hullu! Miten me voisimme löytää hänet, kun eivät sotilaatkaan voi!

-Me emme ole sotilaita. Meg nousi istumaan, hänen mustat silmänsä olivat kirkkaat kyynelistä ja hänen poskensa punersivat. -Lähde minun kanssani. Siihenhän sinä olit valmis, jättämään kaiken! Näytä Ian Roylle, että olet tosissasi!

-Margaret Stewart, Catriona sanoi ankarasti, -minä muistelen sinun viime yönä pitäneen minulle melkoisen saarnan siitä, että heittäydyin Ian Royn syliin. Ja nytkö sinä haluat minun tekevän jotakin vielä epätoivoisempaa?

Meg putosi takaisin makuulle.

-Anteeksi, hän mutisi.

Vähän aikaa vain Megin ajoittaiset nyyhkäisyt rikkoivat huoneessa vallitsevan hiljaisuuden. Catriona katseli käsiään.

-Mikä… mikä saa sinut ajattelemaan, että… me voisimme löytää armaan Donaldisi?

Meg oli vaiti niin kauan, että Catriona jo kuvitteli sisaren nukahtaneen itkuunsa. Sitten tämä sanoi vaisusti:

-Sinähän sanoit, että taistelun jälkeen he leiriytyivät Ben Sian taakse. Eivät kai he olisi lähteneet päinvastaiseen suuntaan kuin missä heidän piilopaikkansa on?

-Meg rakas, Ben Sian takana on paljon nummia.

-Tiedän. Se oli hullu ajatus.

Catriona nosti päänsä.

-Jaksaisitko sinä ratsastaa?

Hän tiesi, että Meg ei ollut ratsastajana ollenkaan niin taitava kuin hän.

-Sinun kanssasi uskaltaisin yrittää.

-Entä jos jäämme kiinni?

-Ainahan me voimme olla vain huviratsastuksella.

-Ben Sialla!

-Jos me sinne asti pääsemme, ei meitä kukaan saa enää kiinni, Meg huomautti järkevästi.

-Mutta vaikka pääsisimme Ben Sialle, entä sitten? Emmehän me tiedä, mihin ja miten pitkälle siitä on edettävä! Jos eksymme…

-Donald sanoi, että Ian Roylla on silmät joka kanervapensaassa. Jos vain pääsemme kyllin pitkälle…

Oli taas hiljaista. Sitten Catriona nousi.

-Mennään.

-Mitä?

-Mennään.

Tieto Roderick MacLarenin ja Claidheimhin vanhemman neidin kihlauksesta ei ollut vielä levinnyt talossa. Jos olisi, tallirenkejä olisi ehkä hämmästyttänyt se, että Meg-neiti tahtoi tällaisena päivänä lähteä ratsastamaan, varsinkin, kun se ei yleensä kuulunut tämän lempiharrastuksiin.

Mutta nyt miehet eivät ajatelleet mitään sen kummempaa, kun neidit ilmaantuivat ratsastuspuvuissaan tallille ja pyysivät satuloimaan hevoset. Vanha Angus tosin muistutti, että neitien ei pitäisi näin levottomana aikana lähteä kahdestaan nummille, ja joku rengeistä saattoi ihmetellä, miksi neidit eivät tavalliseen tapaan lähettäneet sanaa etukäteen, jotta ratsut olisi talutettu heitä varten pääoven eteen.

Niinpä Meg ja Catriona olivat ehtineet jo kauas Claidheimhista siinä vaiheessa, kun lady Isabel meni kysymään Megin vointia ja löysi tyttäriensä huoneesta vain Bobbyn. Koira oli teljetty sisään, koska sillä oli tapana juosta mukana ratsastusretkillä, ja nyt se olisi ehkä paljastanut lähtijät.

Catriona oli kokenut ja reipas ratsastaja, ja oli olettanut heidän pääsevän hyvinkin pitkälle, ennen kuin ilta pimentyisi ─ parhaassa tapauksessa niin kauas, että jonkin kanervapensaan ”Ian Royn silmät” heidät tavoittaisivat. Mutta vaikka hän oli tiennyt, ettei Meg pystynyt ratsastamaan yhtä nopeasti, hän ei ollut arvannut, että he etenisivät niin hitaasti joutuen jopa pitämään välillä lepotaukoja.

Ja niinpä he olivat pimeän tullen vasta ohittaneet Ben Sian synkkine kuusikkoineen, ja erityisesti Meg alkoi olla pelästynyt ja uuvuksissa.

-Meidän pitää hakea jostakin yösijaa, Catriona sanoi pidätellen ratsuaan, niin että Meg ehti hänen vierelleen. -Ei ole järkeä kompuroida pimeässä. Olisi pitänyt ottaa lyhty.

-Mistä me voisimme hakea yösijaa? Meg kysyi äänellä, joka tavoitteli reippautta. -Emmehän me voi kertoa…

-Eihän meidän tarvitsekaan kertoa totuutta! Mutta emme voi jäädä uloskaan yöksi. Se olisi vaarallista ja epämiellyttävää. Catriona värähti muistaessaan, miten oli palellut taistelua edeltävänä yönä, vaikka nyt hänellä toki olikin suojanaan villakankainen ratsastuspuku ja lämmin viitta. -Jatketaan vielä vähän matkaa pohjoiseen. Täytyyhän täällä olla joku talo tai kylä, josta kysyä suojaa yöksi.

Tosiasiassa Catriona epäili, oliko lähistöllä kumpaakaan. He olivat nähneet kaukaa pienen kylän Ben Sian juurella, mutta tämä puoli oli asumaton, muuten Campbell olisi tuskin pitänyt leiriä taistelun jälkeen täällä. Hän koetti kuitenkin rohkaista Megiä. Valvotun yön ja tämän päivän järkytysten jälkeen sisar vaikutti kovin kalpealta ja nääntyneeltä.

Auringon viimeisetkin säteet olivat kadonneet ja vain pilvien osin peittämä kuutamo valaisi reittiä, kun he vihdoin näkivät kaukana valonkajastusta. Se oli sen verran korkealla ja leveällä, että kyseessä täytyi olla jonkun suuremman rakennuksen.

-Tule, sanoi Catriona ja tarttui Megin hevosen suitsiin, sillä sisar tuntui olevan lopen uupunut eikä enää kyennyt täysin hallitsemaan ratsuaan. -Vähän matkaa vielä! Sitten pääsemme sisään lämpimään ja saamme nukkua. Aamulla jatkamme eteenpäin. Älä pelkää!

Mitä lähemmäs valonkajoa he tulivat, sitä helpottuneemmaksi Catriona tunsi olonsa. Rakennus oli todellakin suuri, se oli kartano, eikä heitä sellaisessa katsottaisi niin oudoksuen kuin jossakin köyhässä kylässä. Ylämaalaisissa kartanoissa oli totuttu ottamaan vastaan kaikenlaisia matkalaisia.

Talo kohosi kukkulanrinteestä luontevasti kuin se olisi ollut jättiläisen siihen heittämä kivi ennemmin kuin ihmisluomus. Sitä ympäröi koivikko, joka olisi varmasti päivänäöllä tavattoman viehättävä, ja sitten hevosten kaviot kumisivat leveän puron ylittävällä sillalla. Catriona mietti, mikä tämä paikka mahtoi olla, ja iloitsi siitä ajatuksesta, että saisi nähdä sen aamulla tarkemmin, sillä jokin rakennuksen mittasuhteissa ja puron vartta kiemurtelevan kivimuurin rakenteissa viehätti häntä suuresti.

Mutta nyt oli tärkeintä saada Meg sisälle lämpimään.

-Oh! huudahti Meg samassa.

Catriona pidätti vaistomaisesti hevostaan. Kivimuurin reunustama pihamaa ei suinkaan levännyt illan rauhassa, kuten olisi voinut kuvitella täällä keskellä erämaata. Sen sijaan se oli hyvinkin eloisa ja värikäs, sillä soihtujen rajaamaan valopiiriin oli leiriytynyt suuri joukko punatakkisia sotilaita.

Tytön ensimmäinen vaistomainen ajatus oli kääntää hevoset ja paeta. Syytä hän ei tiennyt, sillä heidänhän piti olla täysin turvassa sotilaiden seurassa ─ niin hän oli itse Ben Sialla taistelun jälkeen Ian Roylle julistanut. Eivät nämä miehet edes tienneet, keitä he olivat ja mistä tulivat, ja että heillä olisi mitään tekemistä taannoisen kapinallishyökkäyksen kanssa.

Ja yösija oli pakko saada.

-Tule, sanoi Catriona lempeästi Megille. -Mennään.

Heidän saapumisensa herätti miesjoukossa ymmärrettävästi hämmästynyttä kuhinaa. Sitten sotilaat väistyivät, kun joku laskeutui alas kartanon portaita ja lähestyi outoja tulijoita.

-Hyvää iltaa, neidit, sanoi pitkä ja harteikas upseeri. Hänen punainen takkinsa valkeine liiveineen ja kaulaliinoineen ja hänen vaalea tekotukkansa ja kolmikolkkahattunsa toisaalta aivan kuin sulauttivat hänet pihalla liikkuvaan punaiseen massaan ─ ja sittenkin hänen harmaat silmänsä ja kasvonpiirteidensä omituinen tuttuus sai Catrionan haukkomaan henkeään. -Tervetuloa Bancaan. Kapteeni Robert Campbell, palveluksessanne.

Tarina jatkuu huomenna klo 20.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti