tiistai 20. kesäkuuta 2017

Archie ja Cora 4/7: Epätoivoinen yritys

-Oja, Archie irvisti. -Minä peruutin suoraan ojaan.

Hän avasi oven ja katsoi alas. Auton perä oli todellakin ojassa, tai tarkemmin sanottuna kanavassa, joka oli huomattavan syvä verrattuna tien kapeuteen. Se oli myös selvästikin vastakaivettu, niin että penkassa ei ollut yhtään ruohoa tai muuta vauhtia hidastavaa kasvullisuutta, vaan auto tuntui valuvan yhä alemmaksi.

Cora oli käynyt aivan valkoiseksi ja rutisti sormillaan pahasti takakenossa olevan penkin reunaa, kuin olisi ajatellut sillä tavoin estävänsä autoa liukumasta enää taaksepäin.

-Ei ole mitään hätää, Archie sanoi nopeasti ja puristi taas tytön kättä. -Kyllä me tästä selviämme.

Toiveikkaana hän päätti kokeilla ensiksi helpointa keinoa: vaihtoi vaihdetta, nosti hiukan kytkintä ja painoi kaasua. Auton renkaat ulvoivat savista piennarta vasten, mutta ajopeli ei liikahtanutkaan.

Ähkäisten Archie sammutti moottorin, tempasi käsijarrun kiinni ja naputteli sormillaan rattia koettaessaan miettiä, mitä tekisi. Oli keskiyö, autossa oli täysi kuorma ─ vasta nyt hän nolostuen muisti, että Brian Hughes oli odottanut koko illan turhaan lannoitesäkkejään ─ ja tie oli hiljainen.

-Mitä sinä… Cora parahti, kun Archie taas avasi oven ja hyppäsi ulos.

-Pysy täällä, minä katson tilannetta. Ei ole mitään hätää, Archie toisti.

Mutta seistessään penkalla auton vieressä hän tiesi, että tilanne oli varsin epämiellyttävä. Auto ei omin voimin liikkuisi tästä mihinkään, paitsi alaspäin, jos jarrun vapauttaisi.

-Cora, hän sanoi mahdollisimman levollisella äänellä, -siirry istumaan ohjauspyörän taakse. Sinun pitää nyt vähän auttaa.

-En minä osaa ajaa autoa!

-Ei sinun tarvitse ajaa. Sinun pitää vain ohjata ja painaa tarvittaessa jarrua.

-Mikä on jarru?

-Minä näytän, Archie sanoi kärsivällisesti. Sitten hän neuvoi Coralle, miten tämä saisi käsijarrun pois päältä, ja missä oli kytkin ja missä jarrupoljin, ja mitä vaihteiden vapauttaminen tarkoitti. -Minun pitää ensin purkaa kuorma, jotta voin yrittää työntää auton ylös tielle, mutta sinun pitää sitten ohjata, niin ettei auto vyöry tien yli suoraan vastapäiseen ojaan.

Cora melkein nikotteli pelästyksestä tällaisen uhkaavan tulevaisuudenkuvan edessä. Sitten hän ilmeisesti muisti kaikki ne suuret lupaukset, joita he kuluneiden tuntien aikana olivat toistensa korviin kuiskailleet, ja tajusi, että jos hän aikoi olla lopun elämäänsä Archien rinnalla myötä- ja vastoinkäymisissä, hänen oli parasta aloittaa opettelemalla auton käsittelyä.

-Minä koetan tehdä parhaani, hän sanoi vain vähän vapisevalla äänellä. -Voinko minä tulla auttamaan sinua säkkien kantamisessa?

Archie naurahti hellästi.

-Sinä autat parhaiten, kun pysyt täällä niin mukavasti kuin tällaisessa tilanteessa voit, hän sanoi, nousi astinlaudalle ja suuteli Coraa, ennen kuin palasi kanavanpenkalle ja kiipesi siitä auton laidan yli lavalle.

Vaikka Archie oli tehnyt kuorman aseman luona tapansa mukaan huolellisesti, lannoitesäkit olivat auton kallistuessa valuneet aivan lavan perälle. Niiden puristuksessa oli Coran matkalaukku ja toinen laukku, ja Archie ähkäisi tajutessaan, että oli kuljettanut myös Gracen matkatavaroita mukanaan koko illan. Murehtiminen ei kuitenkaan siirtäisi autoa tielle, joten hän kääri taas hihansa ja alkoi purkaa kuormaa.

Ensimmäiset säkit hän saattoi heittää laidan yli penkalle, mutta pian se kävi mahdottomaksi ilman, että nekin olisivat valuneet kanavaan tai pahimmassa tapauksessa revenneet. Niinpä Archie joutui kapuamaan kerta toisensa jälkeen vinolta autonlavalta säkki olkapäällään tielle ja taas ilman säkkiä takaisin. Vaikka nuorukainen oli vahva ja kestävä, säkit muuttuivat kerta kerralta painavammiksi, ja hän tunsi paidanselkämyksensä kostuvan yön lisääntyvästä viileydestä huolimatta.

Mutta vihdoin lava oli tyhjä. Archie pudotti itsensä viimeisen kerran kanavanpenkalle ja avasi taas auton oven.

-Nyt minä menen alas työntämään, hän sanoi hengästyneenä. -Kanavan pohjalle siis. Käytännössä auton alle. Odota, kunnes käsken sinun laittaa vaihteen vapaalle. Ja muista painaa jarrupoljinta, ennen kuin irrotat käsijarrun. Sillä mitä ikinä teetkin, älä anna auton valua yhtään enempää alaspäin, kun olen sen takana.

-Mitä… Oh! Cora peitti kasvot käsillään. -Arch, sinä et saa! En minä hallitse tätä niin hyvin! Entä jos sinä…

-Minä pidän huolen itsestäni, Archie sanoi nopeasti. -Äläkä tee yhtään mitään ennen kuin minä käsken.

Hän liukui alas kanavan penkkaa pitkin ja irvisti, kun upposi saappaanvarsiaan myöten liejuun. Ei ihme, ettei auto liikkunut eteenpäin kaasuttamalla, jos koko rinne oli tällaista sotkua. Vaikka tietysti piti olla kiitollinen siitä, ettei kanava ollut täynnä vettä, koska silloin Brian Hughes olisi saanut heittää hyvästit lannoitteilleen ja hän ehkä autolleen.

-Kytkin alas! Paina jarrua! Vaihde! Käsijarru! Nosta jalka jarrulta ─ nyt! Archie huusi.

Tuntiessaan auton nytkähtävän hän nojautui kaikin voimin takapuskuriin ja alkoi työntää.

Archie tiesi olleensa aina vahvempi kuin ikäisensä keskimäärin. Hän oli kilpaillut lapsesta asti Stuartin kanssa, joka oli myös voimakas, ja iältään nuorempana joutunut ponnistelemaan melkoisesti pärjätäkseen veljelleen.

Lihastensa olemassaolon Archie oli silti tajunnut oikeastaan vasta Berliinissä, kun pari uutta tuttavuutta oli kysynyt, harjoittiko hän voimailua. Eräs näistä, saksankielen kurssia opettanut Albert Müller, oli kertonut kaupungissa olevan kuntosaleiksi kutsuttuja paikkoja, joissa saattoi kehittää voimiaan, ja suositellut niistä erästä, joka oli ”kunnon saksalaisten suosiossa”. ”Kielen ja ajatusmaailman harjoittamiseksi” samainen Albert Müller oli suositellut oppilaalleen myös Mein Kampfia.

Archie oli kokeillut molempia, mutta Felixin kanssa käymänsä vakavan keskustelun jälkeen vaihtanut sekä lukemisensa että kuntoilupaikkansa. Felix oli ostanut hänelle Thomas Mannin kootut teokset ja määräaikaisen jäsenyyden omalla klubillaan, jossa oli sekä kuntosali että uima-allas.

Opiskellessaan Glasgow’ssa Archiella ei ollut varaa mihinkään klubijäsenyyksiin, eikä Fort Williamissa tietysti sellaisista ollut kuultukaan. Hän oli kuitenkin oppinut nauttimaan ruumiillisesta ponnistelusta ja itsensä voittamisesta. Niinpä nuorukainen oli kauppakouluaikoinaan totuttanut itsensä joka-aamuiseen voimisteluohjelmaan ja välillä pitkiinkin juoksulenkkeihin. Vielä nykyään, kun vapaa-aikaa ei juuri ollut, hän toisinaan pysäytti auton kesken ajon sopivan puun luona vetääkseen hetken leukoja, eikä kovin helposti suostunut käyttämään auton lastaamisessa ja purkamisessa mitään apuneuvoja, vaan kantoi painaviakin tavaroita mielellään.

Luonteeltaan rauhallisena Archie ei juuri koskaan käyttänyt voimiaan tappelussa, mutta sen verran kokemusta ja juorujen parantelemaa mainetta hänelle oli siltäkin puolen ehtinyt kertyä, että hyvin harva tohti häntä ärsyttää. Runokirjan ilmestymisen jälkeen hän oli enimmäkseen vaientanut toveripiirinsä poikien leukailut runoista ylipäätään ja niiden kohteesta erityisesti pelkästään alkamalla kääriä merkitsevästi hihojaan.

Vain Ferris Buchanan oli ollut niin tyhmänsitkeä suunsoitossaan, että lopulta Archie oli hermostunut. He olivat sattuneet olemaan silloin asemalla, Archie odottamassa junalta tulevaa lastia ja Ferris muutaman toverinsa kanssa vetelehtimässä, ja silmää räpäyttämättä Archie oli nostanut Ferrisin ilmaan, ripustanut hänet takinkauluksesta odotushuoneen naulakkoon ja jättänyt siihen sätkimään. Jälkeenpäin hän oli kuullut, että oli tarvittu kaksi miestä nostamaan Ferris alas.

Nyt, kanavan pohjalla, Archiesta kuitenkin tuntui, kuin hän olisi koettanut siirtää käsivoimin Ben Nevisiä paikoiltaan. Savi jo maiskahti lupaavasti ja auto oli liikahtavinaan hiukan, mutta sittenkään se ei mennyt eteenpäin. Sen sijaan hänen jalkansa liukuivat mudassa ja hän huomasi painuvansa hitaasti polvilleen saveen auton painon alla.

-Käsijarru! Archie huusi lopulta tajutessaan, että häviäisi taistelun maan vetovoimaa vastaan. Hän tunsi jokaisen lihaksensa olevan kuin tulessa ja tiesi, ettei saisi pidetyksi autoa kohta edes paikallaan, vaan se vyöryisi hänen päälleen. -Vedä käsijarru!

Ellei Archie olisi jo sinä iltana kosinut Coraa, hän olisi tehnyt sen viimeistään nyt huomatessaan, miten vikkelästi tyttö osasi toimia auton kanssa.

-Voi Arch! Cora huudahti, kun Archie kiipesi huohottaen ylös tielle.

-Tiedän, tiedän, Archie mutisi. Hänen kiiltävät saappaansa ja tyylikkäästä vihreästä verasta ommellut pussihousunsa olivat saven kuorruttamat, ja hänen aamulla vielä valkoista paitaansa koristivat hiki-, lannoite- ja öljytahrat. -Minun pitää vähän ajatella.

Hän vilkaisi salaa kelloaan ja tajusi sen olevan jo yksi. Ei ollut pienintäkään toivetta siitä, että kukaan ajaisi tästä ohi ja hinaisi heidät tielle. Jos kuormaa ei olisi ollut, hän olisi voinut jättää auton siihen paikkaan, saattaa Coran kotiin ja kävellä kaupunkiin hankkiakseen aamuksi jonkun hinaamaan ─ mutta hän ei saattanut jättää Brian Hughesin kalliita lannoitesäkkejä taivasalle, mahdollisen sateen ja yhtä mahdollisten pitkäkyntisten armoille.

-Archie, Cora sanoi varovasti, -jos minä hakisin isän?

-Hänet nyt viimeksi, mutisi Archie, vaikka oli kiusallisen tietoinen siitä, että MacRobin tila oli lähinnä tässä autiossa maanääressä.

-Niin mutta Toby jaksaisi vetää auton varmasti tielle, se on vahva! Ja jos ei isä ole kunnossa, Arthur kyllä valjastaa sen.

-Ei nyt häiritä sinun perhettäsi, Archie sanoi kepeyttä tavoitellen. Hän oli kyllä aikonut tavata Ian MacRobin mahdollisimman pian, mutta ei missään nimessä tällaisessa tilanteessa.

-Mitä me sitten teemme?

Aivan hullulla tavalla tuo pieni sana ”me” lämmitti Archien sydäntä melkein enemmän kuin kaikki ne hellyydet, joita Cora oli illan aikana hänen korvaansa supattanut.

Me.

He olivat tässä yhdessä, vaikka hän olisikin voinut lyödä itseään, kun oli saattanut Coran moiseen tilanteeseen. Mutta tyttö ei valittanut sanallakaan, vaikka tämän täytyi olla loppuun väsynyt ja nälissään pitkän junamatkan ja kovin monivaiheisen illan jälkeen, ja epävarma ja peloissaan siitä, mitä nyt tapahtuisi, eikä hänen varmastikaan ollut mukava istua ohjauspyörän takana, varsinkin, kun auto oli näin pahassa asennossa.

Ja Archie tajusi, että jos hän aikoi jatkossa pitää Corasta huolta, hänen sopi aloittaa nyt nielemällä ylpeytensä.

-Hyvä on, nuorukainen sanoi huokaisten. -Meidän kai on parasta kävellä teille ja katsoa, saammeko jonkun valveille. Olen pahoillani tästä, rakas.

Cora hymyili.

-Kaikki järjestyy, tyttö sanoi lempeästi, ja sen jälkeen heidän lähtönsä viivästyi vielä vähän.

Lopulta Archie kuitenkin otti takkinsa, sillä yö alkoi olla todella kolea, nosti Gracen matkalaukun hyttiin, lukitsi auton ovet ja otti Coran laukun.

-Eikö sekin voi jäädä odottamaan, Cora sanoi ja kätki nopeasti haukotuksensa.

-Parempi viedä se samalla, Archie sanoi. Sitten hän vilkaisi lannoitesäkkejä. Jos niille tapahtuisi jotakin, hän saisi paitsi heittää hyvästit ajopalkkiolle, myös joutuisi maksamaan korvauksia ─ ja pahimmassa tapauksessa menettäisi vielä maineensa luotettavana kuljettajana. Mutta nyt oli vain pakko toivoa, että täällä ei todellakaan liikkuisi ketään. -Mennään.

Hän tarttui Coraa kädestä, ja he lähtivät kävelemään maantietä kohti.

Vaikka Archie tajusi yhtäkkiä olevansa itsekin hirvittävän nälissään, ja vaikka koko hänen ruumistaan särki äskeisen ponnistelun jälkeen, ja vaikka hänen vaatteensa olivat epämiellyttävän kosteat savivellissä rypemisestä, hän tunsi yhtäkkiä olonsa onnellisemmaksi kuin koskaan. Kevyt utu leijaili nummen yllä, kesäyön kuulas hämäryys ympäröi heitä kuin suojaava viitta ja tie oli hyvä kävellä. Maailma oli aivan hiljaa, satakielikin oli vaiennut, aivan kuin he olisivat olleet ainoat elävät olennot maan päällä.

Coran pieni siro käsi aivan hukkui hänen kämmenensä sisälle, ja kun hän katsoi alas tyttöön, tämän kirkkaat silmät ja tässäkin tilanteessa iloinen hymy saivat hänen sydämensä hypähtämään. Oli niin hyvä kulkea siinä, yhdessä, mitään puhumatta, ja sittenkin niin paljon sanoen.

-Muistatko sinä kaikkia niitä tarinoita, joita vanhempiesi hopeahäissä kerrottiin, Cora katkaisi hiljaisuuden, kun he vihdoin lähestyivät MacRobin tilaa.

-Tarkoitatko jotakin erityistä?

-Yleensä vain niitä kaikkia. Miten monta kertaa isäsi kosi ja sellaista. Cora tirskahti. -Minä vain ajattelin, että ehkä meidän hopeahäissämme…

Archie purskahti nauruun, laski alas laukun, tarttui tyttöä vyötäisistä ja nosti tämän ilmaan unohtaen, että hänen jokaista lihastaan piti särkeä. Sitten hän aikoi puristaa Coran syliinsä, mutta tajusi viime tipassa, ettei voinut tahria tätäkin saveen.

-Minä lupaan, hän sanoi pitäessään tyttöä hellästi vähän kauempana, -että joku muu saa ajaa meidät meidän omiin hopeahäihimme! Minä en ota silloin riskiä.

Corakin nauroi, nousi varpailleen ja kietoi pehmeät käsivartensa Archien kaulan ympäri vähät välittäen mistään savitahroista. Kun hän suuteli Archieta, tämä huomasi yhtäkkiä toivovansa, ettei tämä yö koskaan päättyisi, eikä autoa koskaan saataisi kanavasta, eikä oikeastaan mikään muuttuisi juuri tähän käsillä olevaan silmänräpäykseen verrattuna.

Mutta kun he vihdoin astuivat MacRobin tilan pihalle, jonka huonoa hoitoa ja epäviihtyisyyttä ei edes hämärä kyennyt kätkemään, molemmat nuoret olivat vähemmän hilpeitä. Archie tunsi, miten Coran puristus hänen kädessään voimistui, ja huomasi itsekin vilkuilevansa ympärilleen, vaikka tähän aikaan yöstä ei kenenkään pitänyt olla heitä edes näkemässä.

Missä kunnossa Ian MacRob mahtaisi olla? Archie mietti, voisiko ehdottaa, että hakisi itse Tobyn tallista ja valjastaisi sen, mutta ei sentään mennyt niin pitkälle. Ensinnäkään hän ei ollut milloinkaan valjastanut hevosta yksin, ainoastaan jonkun kerran auttanut Keith-setää Murrayn tilalla. Ja jos ei Coran käden pyytäminen tämän isältä ollut helppoa muutenkaan, se oli erinomaisen vaikeaa tällaisessa tilantessa, mutta aivan mahdotonta se olisi, jos Ian MacRob pitäisi häntä hevosvarkaana.

Talo oli pimeä, vain eteisen ikkunalla paloi lyhdyssä kynttilä. Ilmeisesti se oli jätetty siihen sitä varten, että Cora tulisi myöhäisellä junalla, ja tuntui yhtäkkiä Archiesta yllättävän inhimilliseltä. Varmasti MacRobit olivat kaivanneet tytärtään, vaikka sitä saattoi joskus olla äkkiseltään vaikea uskoa.

-Jää tänne ja koeta vähän siistiä itseäsi, Cora sanoi hiljaisella äänellä. -Ei, ole vaiti! Sinä et tule sisään. Jos isä näkee sinut, ennen kuin ehdin selittää, hän luultavasti tarttuu haulikkoon. Minä käyn katsomassa tilanteen ja koetan saada joko hänet tai Arthurin mukaan.

Archien oli pakko myöntää, että perustelu oli pätevä. Hänellä ei ollut mitään epäluuloja siitä, etteikö Ian MacRob tarttuisi haulikkoonsa joka tapauksessa, sillä Archien syöksyessä sisälle taloon eräänä tammikuisena aamuna tämä ei ollut osoittanut mitenkään huomattavaa mieltymystä tyttärensä ihailijaa kohtaan. Niinpä nuorukainen jäi pihalle, kun Cora pujahti laukkuineen ulko-ovesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti