torstai 22. kesäkuuta 2017

Archie ja Cora 6/7: Säkkikuorma

Archie singahti pystyyn juottokaukalon reunalta ja tunsi, miten housut olivat kuivuessaan kovettuneet savesta jäykiksi kuin ritarin haarniska.

Cora astui ulos, ja hänen perässään Ian MacRob ja neljätoistavuotias Arthur. Tervehtiessään Coran isää niin nöyrästi kuin ilkeni Archie pikaisella silmäyksellä arvioi, että tämä ei ollut erityisemmin päissään ─ mutta kuten hän oli tammikuisella käynnillään havainnut, selvänä mies oli melkein pahempi kuin juovuksissa. Toki tässä tilanteessa MacRobin kiukkuisutta ei sopinut ihmetellä, kun hänet oli ajettu vuoteesta keskellä yötä hinaamaan autoa, ja vielä Archie Flemingin autoa.

Ovenraosta kurkisti myös Coran äiti. Archie, joka katkerasta kokemuksesta ymmärsi äitien olevan paljon vartijana sen suhteen, kuka perheissä toivotettiin tervetulleeksi ja ketä ei, tervehti tätä vielä nöyremmin. Toisaalta hänelle oli kyllä jäänyt hyvä muisto siitä, että rouva MacRob oli sentään tahtonut talvella kertoa hänelle Coran lähteneen Edinburghiin, kun tämän puoliso oli tehnyt kaikkensa ilkeilläkseen epätoivoiseksi huomaamalleen nuorukaiselle. Nyt rouva MacRob loi aamuöiseen vieraaseen pitkän katseen, nyökkäsi ja vetäytyi takaisin sisälle, sillä hän oli yöpaitasillaan.

-Valjasta hevonen, MacRob ärähti pojalleen, ja Arthur livisti pihan yli talliin vilkaisemattakaan Archieen. -Vai niin. Herralle ei sitten meikäläinen tie riittänyt.

Archie tunsi punastuvansa.

-Minä olen erittäin pahoillani tästä vaivasta, hän pakottautui sanomaan kohteliaasti. -Mutta minulla on kuormaa, enkä voi jättää sitä taivasalle odottamaan aamua.

-Hrmph. Ian MacRob kaivoi taskustaan tupakkatarpeet. Sitten hän katsoi tarkoituksellisen hitaasti ja merkitsevästi Archien saastaista olemusta päästä jalkoihin, aivan kuin olisi itse ollut niin siististi pukeutunut, että hänellä oli varaa arvostella muita. -Herra ei sitten ilman apua pärjännyt.

-Kuorma-autoa ei työnnetä kanavasta yhden miehen voimin, Archie mutisi.

MacRob kääri kokeneesti kessuistaan sätkän, työnsi sen huultensa väliin ja kaivoi seuraavaksi esiin tulitikkurasian.

-Mitäs herralla oli ylipäätään tekemistä keskellä yötä yksinäisellä tiellä minun tyttäreni kanssa?

Archie vilkaisi kysyvästi isänsä takana seisovaan Coraan, mutta tämä puisti hurjasti päätään. Tyttö oli varmasti oikeassa. MacRob oli nyt sillä tuulella, että oli huonoin mahdollinen hetki ruveta puhumaan mistään kihlauksista.

-Minä näin Coran asemalla ja tarjosin hänelle kyydin, Archie vastasi taas pakotetun rauhallisesti, rukoillen mielessään, ettei MacRob tietäisi juna-aikatauluja sen tarkemmin. Jos miehelle selviäisi, että hän oli viettänyt tuntitolkulla aikaa keskellä yötä yksinäisellä tiellä tämän tyttären kanssa, haulikko luultavasti ilmaantuisi esiin.

Ihailtavalla tavalla Ian MacRob kykeni sylkemään toisesta suupielestään, vaikka toisessa kärysi pahanhajuinen nurkantakuinen.

-Painu sisään siitä, hän ärähti tyttärelleen.

-Ei, minä tulen mukaan! Cora vastusti rohkeasti.

-Painu sisään, minä sanoin. Äitisi odottaa.

-Mutta jonkun pitää ohjata autoa, ja minä olen siihen juuri sopiva, minä tein sitä äskenkin, kun Archie yritti työntää!

MacRob mulkaisi tytärtään. Hän ei selvästi ollut tottunut siihen, että tämä sanoi vastaan, ja hetken Archie toivoi, ettei Cora olisi tehnyt sitä. Mutta sitten mies päästi äännähdyksen, joka ilmeisesti merkitsi periksi antamista, vaikka Archie ei saanutkaan siitä mitään selvää. Pihalle laskeutui kiusallinen hiljaisuus, kunnes tallin ovi taas narahti ja Arthur tuli ulos taluttaen tukevarakenteista hevosta.

-Mennään, Ian MacRob murahti ja lähti kävelemään tielle päin vilkaisemattakaan taakseen. Arthur seurasi häntä hevosen kanssa, ja viimeisinä tulivat Cora ja Archie, jotka eivät nyt tohtineet pitää toisiaan kädestä edes Tobyn leveän selän takana. Lisäksi maantielle tultaessa Archien oli siirryttävä opastamaan seuruetta.

Tajutessaan, ettei auto ollutkaan hänen tilalleen johtavan tien tai yleisen maantien ojassa, vaan että he kääntyivät eri suuntaan vievälle kapealle peltotielle, Ian MacRobin ankara muoto kurtistui entisestään.

-Herra on sitten eksynytkin vielä, hän jyrähti äänellä, joka teki Archien hyvin kiitolliseksi siitä, että he olivat jo melko kaukana MacRobin tilalta ja haulikosta.

Mutta Archie päätti, ettei antaisi säikytellä itseään, vaan sanoi rauhallisesti:

-Meillä oli paljon puhuttavaa Coran kanssa, emme ole nähneet puoleen vuoteen.

-Vai puhuttavaa, Ian MacRob mutisi sätkä suupielessä väpättäen. -Sellaiset herrojen puhumiset minä tiedän.

-No miksi sitten kysytte, Archielta lipsahti, vaikka hän oli päättänyt, ettei antaisi ärsyttää itseään.

MacRob vilkaisi häneen ilkeästi punoittavilla silmillään.

-Olihan se erinomainen asia, että herra löysi tytön jo asemalla, niin ettei tarvinnut taas tulla ihmisten kotiin räyhäämään, hän heitti.

Archie tunsi poskiaan kuumottavan.

-Minä tahtoisin… hän aloitti, ennen kuin ehti edes ajatella.

Mutta samassa Cora huudahti, aivan kuin tahtoen keskeyttää keskustelun:

-Tuolla se jo on!

Auto oli paikallaan ─ valitettavasti, Archie ajatteli, kuin olisi salaa toivonut kansansatujen keijukaisten nostaneen sen heidän poissaollessaan tielle. Toisaalta myös Hughesin lannoitesäkit olivat paikallaan, mikä oli huomattavasti parempi asia.

Ian MacRobista saattoi sanoa monenlaista, mutta auton luona hän ihailtavalla tavalla otti johdon käsiinsä ja tuntui heti tietävän, mitä piti tehdä. Tosin hänen käskynsä tulivat julki lähinnä erilaisina murahduksina ja ärähdyksinä, niin että oli käsittämätöntä, miten nuori Arthur saattoi ymmärtää, mitä hänen isänsä tahtoi. Archie tunsi olonsa kuitenkin helpottuneeksi päästessään tekemään jotakin käytännöllistä, kuten kiinnittämään Tobyn valjaita auton keulaan.

-Kyllä minä osaan, Cora vakuutti reippaasti kiivetessään ohjauspyörän taakse, kun Archie avasi oven ja aikoi varmuudeksi uudestaan neuvoa, miten toimia, kun autoa hinattaisiin. He loivat toisiinsa silmäyksen, joka oli kovin pikainen, mutta sai Archien hetkeksi unohtamaan aamuyön kylmyyden ja tilanteen kaikinpuolisen surkeuden.

Ian MacRob puolestaan liukui alas kanavaan, jonka rapaisuus ei tuntunut häntä millään tavalla häiritsevän.

-Jos sitten kokeiltaisiin, saadaanko herran hieno auto liikkeelle, hän ärähti.

Archie seurasi perässä päättäen, ettei puhuisi nyt mitään muuta kuin mikä oli aivan välttämätöntä, koska sanoisi jotakin liikaa. Hän asetti jalkansa upottavaan kanavanpohjaan niin tukevasti kuin oli mahdollista ja kätensä lujasti auton takapuskuria vasten, ja hänen vieressään Ian MacRob teki samoin.

-Antaa mennä! Archie huusi. Hänen äänensä tuntui jotenkin epämiellyttävän kovalta hiljaisessa yössä.

Arthur talutti Tobya eteenpäin, kunnes valjaat alkoivat kiristyä. Autossa Cora päästi käsijarrun ja vapautti vaihteen, ja raskaaseen työhön tottunut hevonen painoi harteitaan eteenpäin ja ryhtyi vetämään. Archie ja Ian MacRob työnsivät kaikin voimin autoa ylös kanavanpenkkaa.

Toby oli vahva, mutta savimaa oli liukas, ja auto oli päässyt jo vähän uppoamaan. Se nytkähteli paikallaan kuin epätoivoisesti henkeään kuivalla maalla haukkova kala. Ponnistaessaan omia voimiaan äärimmilleen Archie tuli vilkaisseeksi sivulleen ja tajusi, että MacRob oli lumivalkoinen ja että tämän ylähuulessa helmeili hiki.

-Cora! Archie huusi. -Paina jarrua! Arthur, pysäytä hevonen! Pitäkää siinä hetki.

Sitten hän kääntyi vanhemman miehen puoleen.

-Astukaa sivuun. Minä työnnän yksin.

-Minä pärjään kyllä siinä, missä joku herras…

-Astukaa sivuun. Minulla on teille asiaa vielä tänä yönä, eikä sen ajamisesta tule mitään, jos te kuolette ennen sitä.

He katsoivat hetken toisiaan savisen kanavan pohjalla, pitkä ja harteikas vaalea nuorukainen ja elämän ja elintapojensa kumaraan painama vanhempi mies. Sitten jälkimmäinen roiskaisi taas syljen toisesta suupielestään, kömpi hiukan huterin askelin ylös tielle ja alkoi muina miehinä kääriä itselleen uutta savuketta, vaikka välillä hieroikin rintaansa.

-Jatketaan, Archie huusi. -Nyt!

Hän oli kuvitellut kuluneiden tuntien aikana jo moneen kertaan ponnistaneensa kaikki voimansa, mutta selvästikään niin ei ollut, sillä jollakin oudolla tavalla hän jaksoi vielä. Maailma melkein musteni Archien silmissä, mutta hän ajatteli Coraa, ja hän ajatteli sitä katsetta, jonka oli äsken tämän isän kanssa vaihtanut, ja hän päätti keskittyä toivomiseen.

Ja yhtäkkiä auto nytkähti lujemmin ja alkoi liukua ylöspäin, Cora päästi pienen pelästyneen äännähdyksen ja käänsi nopeasti rattia tien suuntaan, ja sitten kolme pyörää oli tukevasti tiellä ja lopulta neljäskin. Arthur pysäytti Tobyn ja Archie, joka oli tuuskahtanut kanavanpenkkaan auton livetessä hänen käsistään, kömpi ylös, nyt hänkin vapisevin jaloin.

-Kiitos, hän huohotti ja nyökkäsi Arthurille ja Ian MacRobille, jonka kasvoille väri oli alkanut palata. -Minä selviän kyllä tästä eteenpäin.

-Entä nuo? Arthur kysyi ujosti ja osoitti kanavanpenkalla olevaa säkkipinoa tullessaan irrottamaan Tobyn valjaita autosta.

Archie tunsi suurta halua irvistää muistaessaan, ettei työ ollut vielä ohi, mutta hillitsi itsensä.

-Minä hoidan ne, hän sanoi niin levollisesti kuin pystyi, ja koetti pyyhkiä savea vaatteistaan.

-Minä voisin… Arthur aloitti rohkeasti, vaikka isäänsä vilkaisten.

-Etkö sinä kuullut, että herra hoitaa omat asiansa, MacRob ärähti. -Mennään. Alas autosta, tyttö.

Archie vilkaisi Coraan, joka oli kuuliaisesti liukunut autonhytistä. Tyttö puisti päätään, vaikka nuorukainen näki, että tämän silmissä oli kyyneliä. Jos Ian MacRob lähtisi nyt kotiin, mistään keskusteluista ei tänä yönä tulisi mitään, sillä Archien piti hoitaa kuormansa. Totta kai huomennakin ehtisi, mutta kaiken tämän jälkeen…

-Herra MacRob!

Coran isä ei edes hidastanut vauhtiaan. Arthur, joka talutti Tobya tämän perässä, vilkaisi epäröiden taakseen, ja Cora näytti siltä, kuin ei olisi tiennyt, mihin olisi hypännyt.

-Herra MacRob! Archie sanoi uudestaan, päättäväisemmin.

Vastahakoisesti MacRob vilkaisi taakseen.

-No mitä nyt vielä? Herrahan sanoi pärjäävänsä.

-Minulla on teille asiaa.

-Archie, onko aivan viisasta… Cora mutisi kauhistuneena, mutta Archie ei ollut kuulevinaan, vaan oli muutamalla harppauksella Ian MacRobin luona.

-Noooo? mies venytti ja vaihtoi sätkän toiseen suupieleen.

Tämän hetken Archie oli toisinaan kuvitellut mielessään, mikäli oli haaveissaan sallinut itsensä mennä niin pitkälle, että oli uskaltautunut unelmoimaan Coran paluusta ja myöntävästä vastauksesta. Tapaamisesta Ian MacRobin kanssa hän ei toki voinut sanoa suorastaan unelmoineensa, mutta oli kyllä miettinyt, miten siitä selviäisi.

Sitä Archie ei kuitenkaan ollut osannut aavistaa edes villeimmässä mielikuvituksessaan, että tämä keskustelu käytäisiin aamuyöstä yksinäisellä nummitiellä, että hän olisi kiitollisuudenvelassa tuolle öykkärille, ja vieläpä itse näyttäisi ─ no, kirjaimellisesti kuin ojasta vedetyltä.

Useimmissa elämäänsä koskevissa asioissa Archie ei kuunnellut muiden mielipiteitä tai neuvoja, mutta kuluneiden kuukausien aikana hän oli tässä, kuten muutamissa muissakin asioissa uskoutunut yhdelle henkilölle: tulevalle langolleen. Dugald Farlane oli nopeaälyinen, luotettava ja järkevä, ja kaiken lisäksi tämä oli Faithin kättä aikoinaan pyytäessään selvinnyt kunnialla heidän isästään, joten Dugaldin vihjeitä ei voinut olla kunnioittamatta.

Mutta kesäyön viileän udun kietoutuessa heidän ympärilleen ja päivänkajon ensimmäisten säikeiden heijastuessa vuorten huipuista Archie ei muistanut ainoatakaan niistä hyvää tarkoittavista ohjeista ja sopivasti sorvatuista lause-ehdotuksista, joita oli avukseen saanut. Hän avasi suunsa, sulki sen taas, näki Ian MacRobin ilmeen muuttuvan ivalliseksi, tunsi suuttuvansa ja tokaisi:

-Minä aion ottaa Coran vaimokseni.

-Archie! tyttö puuskahti kauhistuneena, ja nuoren Arthurin suu loksahti auki.

Ian MacRob puolestaan tupakoi kaikessa rauhassa vähän aikaa, ja Archie olisi voinut lyödä itseään. Mikä häntä tänä yönä oikein vaivasi! Hänhän käyttäytyi kuin olisi ehdottomasti tahtonut pilata kaiken!

-Tarkoitan, hän mutisi nöyremmin, -että tietysti vain, mikäli se teille sopii.

Ian MacRob sylkäisi taas.

-Jos herralle neuvo kelpaa, hän sanoi, -nuo säkit kannattaisi nostaa lavalle. Kaste on nousemassa.

Archie hämmentyi täysin. Oliko mies sittenkin enemmän päissään kuin hän oli luullut? Vai oliko tämän kuulossa vikaa?

Sitten hän havaitsi ilkeän välkkeen Ian MacRobin silmissä ja tajusi, että tämä halusi vain nöyryyttää häntä vielä lisää, aivan kuin tähänastisessa tilanteessa ei olisi ollut kylliksi. Eikä ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteikö mies nauttinut joka hetkestä.

-Niin että jos herra nostaisi ne kyytiin. Katsotaan sitten, onko meillä vielä puhumista herran kanssa, MacRob jatkoi näköjään aivan viattomana.

Archie vilkaisi Coraan, joka näytti häpeävän niin, ettei puolestaan tiennyt, mihin olisi katsonut. Tyttöparka! Miten monta kertaa tämä oli joutunut isänsä seurassa painamaan päänsä tuolla tavalla? Archie tunsi raivon nousevan, sellaisen raivon, joka oli hänelle vierasta. Tällaiseltako Stuartista tuntui, kun tämä ”räjähti”?

Mutta koska Archie ei ollut Stuart, hän ei räjähtänyt. Sen sijaan hän käännähti kannoillaan, marssi säkkien luo ja alkoi kantaa niitä takaisin autonlavalle. Hänen jalkansa tärisivät yhä äskeisestä ponnistuksesta, ja epämiellyttävä jomotus ohimoissa kertoi, että hän oli viimeksi syönyt tai juonut mitään sunnuntain lounaalla.

Mutta raivo, tuo rauhalliselle nuorelle miehelle niin outo ja huumaava tunne, antoi Archielle vielä kerran sinä yönä uutta voimaa. Painava säkki toisensa jälkeen lennähti ylös autonlavalle, sitä nopeammassa tahdissa, mitä väsyneemmäksi Archien olisi pitänyt tuntea itsensä.

Ian MacRob tahtoi nöyryyttää häntä? Hyvä! Ian MacRob tahtoi pitää häntä pilkkanaan? Hyvä! Ian MacRob tahtoi olla ollakseen? Hyvä! Ian MacRob tiesi olevansa niskan päällä? Hyvä! Archie suostuisi kaikkeen, ryömisi vaikka uudestaan ojan pohjalla, jos siitä oli kiinni se, että hän saisi Coran omakseen!

Kun viimeinenkin säkki oli kyydissä ja Archie sulki perälaudan ja kääntyi hikisenä ja huohottaen, hän näki Ian MacRobin ottaneen sätkän suustaan ja tuijottavan. Ja ellei nuorukainen olisi alkanut olla tilassa, jossa itsekin ymmärsi epäillä aistejaan, hän olisi voinut melkein sanoa, että miehen silmissä oli ihaileva katse.

-Oliko vielä muuta? Archie kysyi hengästyneesti. -Voimmeko me nyt puhua?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti