perjantai 23. kesäkuuta 2017

Archie ja Cora 7/7; Auringonnousu

MacRob laittoi sätkän uudestaan suuhunsa, tajusi sen sammuneen ja heitti sen kädestään.

-Herra varmaan antaa kyydin vanhalle miehelle, hän mutisi.

-Sopii. Archie läimäytti auton oven auki, ja MacRob kapusi sisään.

-Me kävelemme, Arthur sanoi ja vilkaisi sisartaan epävarmasti, aivan kuin olisi ollut oletettavissa, että Archie aikoi tarjota kyytiä myös sekä heille että hevoselle ja että heidän piti päättää, ottaisivatko sen vastaan.

Archie käynnisti auton, ja moottorin murahdus tuntui oudon turvalliselta ja huojentavalta. Ilmeisesti ajopeli ei ollut sittenkään vioittunut ojaanajossa. Ja nyt hän istui ohjauspyörän takana, paikassa, jossa tiesi mitä teki. Mikäli Ian MacRob oli aikonut jatkaa kiusantekoaan pyytämällä häntä kyytimiehekseen, se ei enää onnistuisi. Archie oli nyt kotikentällään.

Maailma oli muuttumassa ihmeellisen säteilevän vaaleanpunervaksi, kun he vaieten ajoivat hiljaisia teitä MacRobien pihaan. Archie oli päättänyt tässä väsymyksen tilassa keskittyä vain ajamiseen, mutta oven edessä hän sammutti moottorin aivan kuin vihjaten, ettei aikonut poistua, ennen kuin saisi ajaa asiansa.

-Niin, hän sanoi päättäväisesti, -minä ja Cora… olemme ajatelleet mennä naimisiin.

-Mitä varten? Ian MacRob tokaisi. -Eikö herra saa ketään omasta luokastaan?

-En minä tahdo ketään muuta.

Vanhempi mies naurahti katkerasti.

-Luuleeko herra, että minulla on jokin aarre tänne kätkettynä, kun on niin tytön perään? hän kysyi käheästi ja viittasi kädellään yli rojuisen pihapiirin kuin kuningas, joka esittelee valtakuntaansa.

-En luule, minä tiedän. Archie katsoi MacRobiin tiukasti. -Cora on se aarre.

-Romantiikkaa, MacRob mutisi. -Siksi kai te herrasväet sitä sanotte? Runoutta ja romantiikkaa!

Hän vilkaisi taas ilkeästi Archieen, joka tunsi poskiaan alkavan kuumottaa. Miten alentuvaa ja naurettavaa oli ollut kuvitella, ettei täällä olisi tiedetty ─ sittenkin! Miten hullu hän oli ollut halutessaan julkaista…

Ei, hän ei ollut hullu. Se oli ollut sen arvoista. Corakin oli ollut sitä mieltä. Ja hänet saisi painaa vaikka ojan pohjalle, kunhan vain…

-Niin, Archie jatkoi, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt lauseessa mitään piikkiä, -minä haluan Coran. Kun hän karkasi minulta, kun en saanut edes kirjoittaa hänelle, kirjoitin koko maailmalle. Minä rakastan häntä, ja hän rakastaa minua, enkä minä aio antaa periksi tässä asiassa. Ellette te anna lupaa liitollemme, odotamme niin kauan, että hän on täysi-ikäinen ja saa itse päättää.

-Runoudella ja romantiikalla ei pitkälle pötkitä! MacRob otti taas tupakkamassinsa esiin, mutta jäi katsomaan sitä kuin olisi unohtanut, mitä aikoi tehdä. -Minulla on viisi tytärtä ja yksi poika. Neljä vanhinta minä olen saanut naimisiin, eikä heistä kukaan taida minua siitä kiittää. Coralle minä toivoin parempaa.

Jostakin syystä Archie ymmärsi vihdoin olla hiljaa, eikä ryhtynyt vakuuttamaan olevansa ehdottomasti Coralle se ”parempi”.

-Tapaatko sinä ryypätä, poika? MacRob kysyi ja yllätti täysin puhekumppaninsa sekä kysymyksellään että sinuttelulla. Archien sydän hypähti. Oliko hyvä merkki, ellei hän enää ollutkaan ”herra” vaan ”poika”?

-En, hän vastasi yksinkertaisesti ja totuudenmukaisesti.

-Isäsi on juoppo.

Archie hillitsi ilmeensä viime hetkessä, vaikka tunsi otsasuoniensa pullistuvan. Että MacRob ilkesi ─ juuri MacRob!

-Hän taistelee joka päivä heikkouttaan vastaan. Archie ei edes ajatellut, kun painotti tuota yhtä merkitsevää sanaa. Sitten hän kauhistui. Pahimmassa tapauksessa Ian MacRob ottaisi nokkiinsa, ajaisi hänet tiehensä ja kieltäisi häntä katsomastakaan Coran päälle.

Mutta mies tuijotti yhä kessujaan.

-Olimme Murdag ja minäkin joskus nuoria, täynnä suunnitelmia ja uskoa tulevaisuuteen. Ja sitten… Sitten vain tapahtui jotakin. Ojasta on mahdoton nousta omin voimin, kun ei ole ketään vetämässä.

Archie ei tohtinut sanoa vieläkään mitään.

-Sinä tappelet. MacRob hieraisi leukaansa, ja nolona Archie mietti, tarkoittiko tämä välikohtausta myymälässä ─ vai sitä kaukaista, häpeällistä lauantai-iltaa, jolloin hän oli tapellut Stuartin kanssa asemalla julkisesti Fannysta. Fannysta! Minkä ihmeen tähden? Hän oli ollut hullu.

-Vain jos rauhaani häiritään, hän muotoili kierosti, vaikkei toteamus oikeastaan edes vaatinut vastausta.

MacRob tuhahti.

-Mihin sinä aiot hänet viedä asumaan ─ vanhempiasi passaamaanko?

-Ei missään nimessä, minä… Archie tunsi suurta kiusausta töksäyttää, että Koivurannan vierashuone oli huomattavasti viihtyisämpi kuin tämä pihapiiri, mutta jatkoikin säyseästi: -Minä hankin tietysti hänelle oman kodin.

-Pystytkö sinä ylipäätään elättämään tytön?

-Oli puhe, että hän hakisi työtä myös, nyt kun hänellä on kokin paperit, Archien oli tunnustettava vastahakoisesti. Hän aavisti, että Ian MacRobin tapainen mies ─ joka itse ei pystynyt elatustehtävää oman perheensä osalta kunnialla täyttämään ─ olisi halunnut hänen vastaavan yksinkertaisesti ”kyllä”.

-Hrmph, murahti MacRob, eikä Archie osannut päätellä, oliko tämä myönteinen vai kielteinen kommentti. -Pysyykö raha sinun taskuissasi?

-Minun sukuni on tehnyt kauppaa vuosisatoja, Archie sanoi tiukasti. -Minä tiedän kyllä, miten rahasta pidetään kiinni.

MacRob käänsi päätään ja katsoi häneen, ja Archie tuijotti suoraan takaisin. Vähään aikaan mitään ei sanottu, mutta jollakin tavalla Archiesta tuntui, kuin jokin asia olisi tehty heidän välillään kerralla erittäin selväksi.

-Sinä taidat olla tosissasi, poika, Coran isä sitten mutisi aivan kuin hämmästyneenä. -Minkä ihmeen tähden sinä tahdot tytön?

Archie tunsi suurta kiusausta pyöritellä silmiään.

-Minä rakastan Coraa, hän kuitenkin tyytyi vastaamaan, jälleen kerran.

Autonhytissä oli taas hiljaista. Sivupeilistä Archie näki, että Cora ja Arthur lähestyivät hevosen kanssa. Ellei ukko pian tekisi päätöstään…

-Mitä sinun hienot vanhempasi hänestä sanovat?

-He toivottavat hänet tervetulleeksi.

Sanat tulivat mitään ajattelematta, mutta päästettyään ne suustaan Archie suorastaan tunsi, kuin jokin hänen sydäntään koko talven kuristanut vanne olisi murtunut. Mitä korkeammalle aurinko nousi vuorenhuippujen takaa, sitä pienemmäksi kutistui kaikki se katkeruus, jota hän oli talven aikana äitiä ja isää kohtaan tuntenut. Nämä toivottaisivat Coran tervetulleeksi. Nämä toivoivat hänen ja Coran parasta. Siitä hän oli nyt varma ─ hän tahtoi olla.

-Minä olen pelännyt sitä hetkeä, jolloin tyttöä tullaan kysymään, Ian MacRob mutisi ja katsoi hänkin sivupeiliin. -Minulla oli suuria suunnitelmia heidän kaikkien varalle ─ Emilyn ja Lilyn ja Ailsan ja Ednan ─ mutta eipä niistä tainnut paljon iloa olla. Pelkäsin, että Coran käy samoin, että hänkin vain ajautuu elämässään johonkin loukkoon ja koettaa selvitä.

-Minä en koskaan antaisi hänen ajautua mihinkään loukkoon, Archie sanoi närkästyneenä.

Yhtäkkiä Ian MacRob naurahti ja kääri tupakkamassinsa pois.

-Murdag pitää sinusta, hän tokaisi. -Kuulemma sellaiset herrat eivät ryntää tytön kotiin raamit kaulassa, joilla on kunniattomia tarkoitusperiä. Ja täytyy minunkin myöntää, että jos mies heittelee tusinan säkkejä autonlavalle sellaista vauhtia…

Hän laski kätensä auton ovenkahvaan ja katsoi taas Archieen.

-Ota tyttö ja pidä häntä hyvänä. Jos minä kuulen, että hänellä on pienintäkään valittamista…

-Hänellä ei tule koskaan olemaan mitään valittamista, mikäli se minusta riippuu, Archie sanoi hiukan vavahtavalla äänellä, sillä hänestä tuntui, kuin autonhytistä olisi loppunut happi ─ ja sittenkin samalla katto tuntui kohoavan, aurinko häikäisevän, ruosteinen aura pihan sivussa kimaltavan kultakoristeissa.

He katsoivat hetken toisiaan kirkastuvassa aamussa. Sitten Ian MacRob avasi oven ja pudotti itsensä maahan hiukan kankeasti.

-Cora! hän ärähti.

Archie näki peilistä, miten veljensä kanssa puhellut tyttö käänsi päätään ja tuli sitten reippain askelin auton luo. Ja nuorukainen tajusi, että puoli vuotta aiemmin, ennen Edinburghia ja ennen koulua, Cora olisi käyttäytynyt aivan toisin ─ hypähtänyt kauhusta ja vavissut isänsä kutsua. Mutta nyt tämä oli aivan rauhallinen, toisin kuin Arthur, joka taas suorastaan pakeni talliin hevosen kanssa.

Archie muisti, miten Coran varmuus ja rohkeus oli pelottanut häntä kellonympärystä aiemmin asemalla. Mutta se ei pelottanut enää. Sellainen Cora oli nyt, sellaiseksi hänet oli tarkoitettu, sellaisena Archie hänet saisi.

-Niin, isä? tyttö kysyi levollisesti.

Ian MacRob mulkaisi häntä.

-Sinä kai kuvittelet haluavasi naimisiin tämän sankarin kanssa?

Cora nosti päätään, ja Archie huokasi itsekseen autuaana nähdessään, miten aamunkajo sai tytön hiukset kimaltamaan ja silmät säteilemään.

-Minä en kuvittele yhtään mitään, isä. Minä tiedän.

MacRob tuhahti.

-Turha juosta sitten äitisi helmoihin itkemään, kun hän kohtelee sinua huonosti.

-Archie ei koskaan kohtelisi minua huonosti!

-Tuollainen hienohelma, joka ei osaa edes ajaa!

Archie vilkaisi savista olemustaan kuullessaan sanan ”hienohelma” ja puri huultaan.

-Isä, älä viitsi, sanoi Cora tiukasti. -Sinä et tarkoita tuota. Minä näen sen.

-Painu sisään siitä, Ian MacRob ärähti. -Niin niin, älä yritäkään viivytellä ─ olet nuohonnut tämän ritarisi kanssa jo aivan tarpeeksi tänä yönä. Ajaa vielä kaivoon seuraavaksi.

-Isä! puuskahti Cora, nyt moittien.

-Painu sisälle. Äläkä katso minua noin. Annanhan minä teidän mennä naimisiin, kun sinä kerran tahdot ehdoin tahdoin hankkia harmia itsellesi.

-Voi isä! Cora huudahti, ja vain silmänräpäyksen harkintatauko esti häntä hypähtämästä isänsä kaulaan. -Voi isä!

-Älä vikise siinä, MacRob ärähti. -Painu sisälle, montako kertaa minun pitää käskeä. Ja tämä herra saa häipyä myös, ennen kuin minun kärsivällisyyteni loppuu.

Jokin Ian MacRobin ärinässä ja töykeissä sanoissa teki Archien aivan varmaksi siitä, että tämä oli tällä hetkellä aika tyytyväinen omaan elämäänsä ja tyttärensä elämän järjestymiseen. Ja Archie päätti ehdottomasti olla pohtimatta, mahtoiko tuo tyytyväisyys sittenkin johtua joistakin vippeihin liittyvistä toiveista.

-Kiitos, nuorukainen sen sijaan sanoi yksinkertaisesti ja käynnisti taas auton. -Hyvää yötä, Cora. Minä tulen ruokatunnilla noutamaan sinua, ja sitten me haemme sormukset.

Hän toivoi viimeiseen asti, että he saisivat sittenkin olla edes silmänräpäyksen kahdestaan Coran kanssa, että hän saisi vielä suudella tätä ─ tuntui olevan ikuisuus siitä, kun hän oli viimeksi saanut suudella noita pehmeitä huulia ─ mutta välähdys Ian MacRobin katseessa kertoi, että tämä tiesi täsmälleen hänen aikomuksensa, eikä liikahtaisi paikoiltaan, ennen kuin Cora olisi sisällä ja Archie tiessään.

Cora vilkaisi isäänsä ja Archie arvasi, että tämä ymmärsi saman.

-Hyvää yötä, Archibald, tyttö sanoi, ja hellyyttä hänen äänessään ei isä sentään voinut estää. -Ja hyvää syntymäpäivää! Minä olen valmis heti, kun sinä tahdot.

Lupaus oli niin monimielinen, että Archiesta tuntui, kuin hän olisi sittenkin saanut suudelmansa. Eikä hän voinut estää itseään hymyilemästä peruuttaessaan ─ tällä kerralla äärimmäisen huolellisesti ─ pois pihasta.

Kello oli viisi, kun Archie antoi auton lipua vaihde vapaalla Hughesin tilan pihaan. Hänellä oli onnea: kukaan ei ollut vielä jalkeilla, eikä kukaan herännyt hänen tuloonsa.

Ruumis tahtoi jo sanoa vastalauseensa sille, että hän jälleen kerran kantoi lannoitesäkkejä, mutta asiaa ei voinut auttaa. Hänen ei kannattanut ajaa kaupunkiin ja taas takaisin säkkien kanssa ja koettaa sitten vielä selitellä, mitä varten toi ne myöhässä. Nyt Brian Hughes saattoi hyvällä onnella kuvitella, että ei vain ollut huomannut säkkipinoa ladon nurkalla, vaikka se olisi muka ollut siinä jo illalla.

Päästyään lastinsa purettuaan yhtä huomaamattomasti takaisin maantielle Archie huokasi helpotuksesta. Nyt hänen vastuullaan oli enää Gracen matkalaukku. Toivottavasti siellä ei ollut mitään, mitä sisar olisi illalla kovin kipeästi tarvinnut!

Kun kaikki kuluneen yön moninkertainen jännitys alkoi laueta, Archie tunsi melkein voittamattoman väsymyksen vyöryvän ylitseen. Hän harkitsi ajavansa tien sivuun ja nukkuvansa lavalla hetken, mutta ei tohtinut ─ hän nukkuisi luultavasti liikaa.

Sen sijaan hän pysähtyi suojaisaan mutkaan, riisuutui auton takana, pyyhki saappaitaan sammalella ja hakkasi housujaan ja takkiaan kanervikkoon, kunnes enin kuivunut savi oli rapissut pois. Hänen täytyisi koettaa livahtaa kotiin niin, että perhe luulisi hänen heränneen varhain eikä suinkaan olleen poissa koko yön. Pyykkinarulla olisi varmasti joku paita, jonka hän voisi napata käymättä yläkerrassa, eivätkä housut ja takki näyttäneet enää kauhean pahalta ─ tai oikeammin: ne olivat niin tasaisesti saven tahrimat, että lika näytti oikeastaan vain kuviolta kankaassa. Hän lahjoisi illalla Gracen tai Faithin tekemään niille jotakin. Ehkä Gracen, tämä osasi joskus olla kyselemättä.

Auringon säteet lämmittivät jo. Archie jäi hetkeksi katsomaan yli kumpuilevan nummen, jota turvemättäiden terävät varjot ja piikkiherneen kultaiset kohoumat täplittivät. Linnut lauloivat, taivas oli kirkas, vuoret sinipunaiset. Oli hänen kahdennenkolmatta syntymäpäivänsä aamu. Ja Cora oli muistanut, että oli hänen syntymäpäivänsä.

Jos joku olisi sanonut etukäteen, että kahdentenakolmatta syntymäpäivänään auringon noustessa hän seisoisi alushoususillaan, lopen uupuneena ja nälkään nääntymäisillään keskellä nummia, hän tuskin olisi uskonut. Mutta jos joku olisi sanonut hänelle, että kahdentenakolmatta syntymäpäivänään auringon noustessa hän myös olisi kihloissa sen naisen kanssa, jota rakasti niin paljon, ettei ollut ymmärtänyt mitään sellaista olevankaan, hän tuskin olisi uskonut sitäkään.

Mutta sitä hän oli ─ kihloissa Coran kanssa. Coran, joka rakasti häntä, joka olisi hänen omansa ikuisesti.

Archie tajusi hymyilevänsä idioottimaisesti, sitten hän sulki silmänsä rakosiksi, aivan kuin olisi tullut ajatelleeksi jotakin. Äkkiä hän pyörähti hytin ovelle, avasi hansikaslokeron ja veti esiin ajokirjan ja lyijykynän. Kirjoitettuaan muutaman rivin kuorma-auton istuinta vasten hän nyökkäsi tyytyväisenä, veti sitten hiukan puhdistuneet housut ja saappaat jalkaansa ja takin ylleen ja nousi autoon.

Moottori hyrähti pehmeästi, auringonsäteet kimaltelivat konepellillä.

-Mihinkähän aikaan kultasepänliike mahtaa aueta, Archie mutisi puoliääneen itsekseen ajaessaan kohti kaupunkia.

***

Tällä erää tarina päättyy tähän. Toivottavasti pidit siitä. Kiitos mukanaolosta ja hyvää juhannusta!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti