Maailman keskipiste 1/24


-Kuulkaapas nyt, neiti Stewart.

Nuori vaaleakiharainen nainen, joka oli juuri astunut sisään huoneeseen niin ajatuksissaan, ettei ollut kuullut perässä tulleen rouvan tohvelien laahaavaa ääntä, hätkähti.

-Niin, rouva Abernethy? hän pakottautui sanomaan kohteliaasti, vaikka olisi tahtonut paiskata hattunsa lattiaan ja hyppiä sen päällä. Oliko todella aivan mahdotonta saada täällä yhtään yksityisyyttä!

Rouva Abernethy, jonka tukevan vartalon kaksi numeroa joka suuntaan liian iso villatakki teki aivan muodottomaksi, risti kätensä rinnalleen.

-Kun minä vuokrasin tämän huoneen teille, teillä oli hyvät suositukset.

-Niin?

-Ja kun minä suostuin siihen, että otatte myös sisarenne tänne asumaan, minä oletin, että sama pätee häneenkin.

Mary Stewart puri huultaan ollakseen hymähtämättä. Vai ”suostui” rouva Abernethy, aivan kuin hyväntekeväisyytenä! Nainen kyni häneltä nyt lähes kaksinkertaista vuokraa, vaikka he ahtautuivat Elizan kanssa molemmat tähän samaan nukkavieruun kamariin, eivät lämmittäneet takkaa yhtään enempää kuin mikä oli välttämätöntä ja laittoivat itse ruokansakin. Toki isä maksoi Elizan osuuden ─ ja, rehellisyyden nimissä, olisi maksanut myös Maryn vuokran, ellei hän olisi siitä itse jyrkästi kieltäytynyt ─ mutta oli silti sietämätöntä kuunnella, miten rouva Abernethy esiintyi kuin mikäkin hyväntekijä.

-Niin? Mary pakottautui toistamaan.

-Minä oletin, että kun sisarenne opiskelee niinkin arvostetussa laitoksessa kuin Naisopistossa…

-Niin? Mary ei voinut tehdä muuta kuin toistaa tuota yhtä sanaa. Jos hän sanoisi mitä tahansa muuta, hän sanoisi liikaa.

-Mutta ilmeisesti sekään ei ole enää ennallaan, kun tämä kauhea sota sekoittaa kaiken!

-Niin? Mary sanoi taas ja alkoi riisua päällysvaatteitaan. Hänen harteitaan ja päätään jomotti koko päivän kestäneen konekirjoitustyön jälkeen, ja hän oli aikonut kotiin päästyään heittäytyä vuoteelle, lukea kotimatkalla ostamansa lehden ja nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta, kun Eliza olisi kaupungilla.

Mutta näköjään se oli ollut liikaa vaadittu.

-Mitä se sellainen meno on, että nuori koulutyttö tulee aamuyöstä kotiin!

Mary pudotti hansikkaansa, joita oli ollut työntämässä takintaskuun.

-Mitä te tarkoitatte? hän kysyi typerästi, sillä tuon selvemmin rouva Abernethy tuskin olisi saattanut asiaa ilmaista.

-Luuletteko te, etten minä kuullut! Olin keittiössä juomassa vettä kahdelta yöllä, kun ovi kävi!

Niinpä tietysti. Joskus Mary ei voinut olla epäilemättä, että rouva Abernethyllä täytyi olla muodottomien, säkkimäisten vaatteidensa alla kamelin kyttyrä, niin usein tämä oli ”keittiössä juomassa vettä”, kun jotakin tapahtui.

-Sisareni myöhästyi viimeisestä raitiotievaunusta ja joutui kävelemään ystävättärensä luota, Mary kuuli valehtelevansa sujuvasti.

Tai oikeammin: valhe ei ollut hänen, vaan Elizan. Eliza myöhästyi aina viimeisestä raitiotievaunusta, tai oli nyrjäyttänyt nilkkansa, tai oli tavannut tuttavia ja jäänyt suustaan kiinni.

Ja Mary oli uskovinaan kaiken.

Hän oli itse valmistunut Naisopistosta keväällä, hankkinut heti konekirjoittajattaren toimen eräästä konttorista ja muuttanut rouva Abernethyn alivuokralaiseksi. Huomattavasti mukavampaa olisi ollut asua rouva Cochranen täysihoitolassa, kuten opiskeluaikana, mutta hänellä ei ollut siihen varaa, eikä hän tahtonut isän maksavan. Oli sota, isällä oli menoja kylliksi muutenkin, ja hän tahtoi omalta osaltaan olla itsenäinen, kuten naiset näinä vuosina olivat tahtoen tai tahtomattaan oppineet olemaan. Tosin saattoi olla, että Maryn äkkiä heränneen itsenäisyystahdon taka-ajatuksena oli pelko joutua taas sijaisopettajaksi, jos hän palaisi koulun jälkeen Glen Longiin, ja mitään sellaista hän ei tahtonut kokea enää koskaan.

Elizan olisi tietysti ollut mukavampi asua viimeinenkin kouluvuotensa tuossa Bettyn Ruususen linnaksi nimeämässä täysihoitolassa ─ mutta toisaalta siellä kukaan tuskin olisi ehtinyt valvoa häntä vähääkään. Edes silloin, kun Rose oli asunut siellä nuorempien sisartensa kanssa, oli Elizaa tuskin saatu suitsittua tämän päästyä kaupungin makuun.

Tästä huolimatta Marylla oli ollut suuria suunnitelmia sisarensa kurinpalautuksesta, kun hän oli tarjonnut tälle asuntoa luonaan. Olihan Mary kahdenkymmenen, itsellinen toimessa oleva nainen, joka oli sentään ollut yhden vuoden opettajattarena ─ kammottavan vuoden, hän värähti joka kerran sitä muistaessaan ─ ja täysin kykenevä nyt katsomaan, että Eliza keskittyisi enemmän opintoihin ja vähemmän kevytmieliseen huvitteluun.

Mutta hyvin pian hän oli huomannut, ettei sisar ollut edelleenkään hillittävissä. Eliza oli kuin päiväperho, joka ei kantanut huolta huomisesta, eikä sen paremmin menneestä tai nykyhetkestäkään. Hän kävi koulua, koska muuten olisi ”joutunut homehtumaan kotona”, mutta hänellä ei ollut pienintäkään kunnianhimoa sen paremmin opintojen kuin työuran suhteen. Eikä myöskään vapaaehtoistyön: Mary ei ollut keksinyt mitään niin kovaa uhkausta, että olisi saanut pakotetuksi Elizan mukaan Punaisen Ristin toimintaan.

-Et kai sinä kuvittele, että minä ompelisin tai kutoisin sukkia! Neulanpistot ja villalankahan pilaisivat ihoni, puuskahti Eliza. -Ja siteiden kääriminen ─ hyi!

-Niitä siteitä Johnkin olisi tarvinnut, jos… Mary oli aloittanut, mutta Eliza oli vain tuhahtanut.

-Hän ei tarvinnut! Minä en ole mikään vanhapiika, jolla ei ole iltaisin muuta tehtävää kuin olla jalo!

Mary tiesi täsmälleen, että vanhapiika-näpäytys oli suunnattu häneen. Ja hän tiesi, että Elizalla totisesti oli iltaisin muutakin tehtävää. Oli aivan käsittämätöntä, että sota-aikana, jolloin yli viisitoista- ja alle kuusikymmenvuotiaita miehiä tuskin edes näki missään, Eliza onnistui saamaan niin runsaasti ihailevaa seuraa.

Ja kaiken tämän tähden Mary oli niin loukkaantunut ja vihainen, että oli uskovinaan Elizan selitykset, sulki silmänsä ollakseen näkemättä, miten tätä saateltiin kotiin joskus jopa henkilöautolla, ja lakkasi yrittämästäkään saada sisartaan mihinkään hyödylliseen toimeen vapaa-ajallaan. Salaa mielessään hän kostonhimoisesti toivoi, että Elizan seikkailuista saataisiin tietää koululla, mutta ilmeisesti sisar osasi siihen suuntaan olla varovainen.

Viime yönä Mary oli itsekin herännyt siihen, kun Eliza palasi kotiin. Hänestä oli tullut kovin herkkäuninen parin ilmahälytyksen jälkeen. Mutta hän oli ollut nukkuvinaan, koska ei jaksanut ajatella rupeavansa riitelemään sisarensa kanssa ─ ja sitä paitsi hän ei tahtonut rouva Abernethyn kuulevan. Olkoon, menköön. Elizahan oli kaunis ja suloinen ja hauska, tämän kuului saada seuraa ja huomiota. Mitäpä Maryn oli väliä, arkisen konekirjoittajattaren!

Mutta rouva Abernethy ei selvästi ajatellut näinkään suopeasti Elizasta.

-Minä en aio suvaita tässä taloudessa sellaista menoa, hän sanoi tiukasti.

-Minä keskustelen sisareni kanssa, Mary mutisi, vaikka asia innosti häntä yhtä paljon kuin kaasunaamarinkäyttöharjoitukset. Samalla hän ripusti takkinsa ovenpielessä olevaan naulaan, silitteli hattuaan ja ripusti sen takin päälle, ja astui peilin eteen järjestelemään hiuksiaan.

Rouva Abernethy tuhahti.

-Keskustelette! Aivan kuin se joksikin keskustelemalla muuttuisi! Minä kyllä tiedän tuollaiset tytöt, jotka…

-Rouva Abernethy, te puhutte minun sisarestani! Mary keskeytti terävästi. -Ellei teillä ole muuta asiaa, pyydän teitä poistumaan.

-Vai niin! Rouva Abernethy loi merkitsevän katseen unelmanohueen silkkialushameeseen, jonka Eliza oli huolettomasti jättänyt roikkumaan piirongin päälle. Sitten hän katsoi yhtä merkitsevästi Maryyn, aivan kuin alushameen kaikinpuolinen kevytmielisyys olisi ollut ennemmin tämän kuin sisaren syytä. Mutta sitten hän lopulta meni, joskin paukauttaen oven mielenosoituksellisesti kiinni jäljessään.

Mary huokasi syvään ja putosi istumaan tuolille takan viereen. Niskakipu tuntui aivan sietämättömältä, ja hän koetti venytellä hiukan saadakseen olonsa paremmaksi, ennen kuin kumartui sytyttämään takkatulta. Ellei hän olisi kokenut niin vastenmieliseksi päästää rouva Abernethyä tähän huoneeseen heidän poissaollessaan, hän olisi voinut pyytää tätä sytyttämään takan iltapäivisin, niin ettei huone olisi ollut kylmä hänen tullessaan konttorista kotiin. Mutta hän epäili rouvan käyvän huoneessa nuuskimassa ilman kutsuakin, sillä ovessa ei ollut salpaa.

Mary lämmitteli hetken syysillan kohmettamia käsiään tulen ääressä, ennen kuin nousi reippaasti hakemaan kaapista pientä kattilaa ja puurotarpeita. Hän söi lounaansa työpaikan lähellä olevassa pienessä kahvilassa ja Eliza koululla, joten he eivät maksaneet rouva Abernethylle ruuasta, vaan laittoivat aamuteensä ja iltapuuronsa itse takassa.

Tai oikeammin: Mary laittoi. Hän vilkaisi kelloa ja huoahti. Missähän Eliza nyt oli, kenen kanssa, ja milloin tämä tulisi?

Tarina jatkuu huomenna klo 10.