Maailman keskipiste 2/24


Pikkuinen sivuhuone, johon leskirouva Abernethy otti vuokralaisia pystyäkseen maksamaan kulut asunnostaan nykyisenä kalliina aikana, oli paperoitu viimeksi joskus kuningatar Viktorian voimien päivinä tummilla, voimakaskuvioisilla tapeteilla. Vuosikymmenten mittaan kynnys oli kulunut keskeltä matalammaksi, niin että eteisestä veti huoneeseen, ja huonekalut olivat ajalta, jolloin ahtaatkin tilat oli tungettu täyteen koristekaiverrusta ja tummaksi lakattua umpipuuta.

Mary oli tehnyt kaikkensa saadakseen huoneen viihtyisämmäksi. Hän oli tuonut kotoa sievemmät verhot ja muutamia hauskoja liinoja, ja ostanut kauniita painokuvia ripustettavaksi nauloihin, joissa oli alkujaan riippunut uhkaavia öljyvärimaalauksia. Rouva Abernethy oli mutissut jotakin nykyajan nuorten epäkunnioittavasta suhtautumisesta arvokkaaseen irtaimistoon, mutta ei ollut lopulta kieltänyt Maryä tekemästä huoneelle mitä tahtoi, kunhan mikään ei mennyt rikki.

Pitkin lattiaa ripoteltuja silkkisukkia, piirongin päälle heitettyjä ohuita alushameita, korurasiasta pursuavia helyjä ja auki retkottavia laatikoita Mary ei kuitenkaan ollut tarkoittanut huoneen viihtyisyttä lisäämään. Odottaessaan veden kiehumista hän keräsi kasaan Elizan hepeniä ja pudotti ne yhtenä myttynä tämän vuoteelle. Siinäpä olisi sisarella ihmettelemistä palatessaan ─ koska hän ikinä palaisikin.

Jostakin silkkisukkien seasta putosi pieni suklaarasia. Tuntematta vähääkään omantunnontuskia Mary repi sinetin, avasi kannen ja poimi konvehdin. Eliza sai niin paljon lahjoja ihailijoiltaan, että oli vain oikeus ja kohtuus ehkäistä tätä lihomasta.

Vesi kiehui, ja Mary kyykistyi takan luo sekoittamaan puurohiutaleita kattilassa. Ollapa maitoa puuronkeittoon! Mutta sitä ei tahtonut saada kaupungissa enää kuin vähän kerrallaan, ja hinta oli noussut hirveästi. Kotona Glen Longissa olisi tietysti ollut eri asia, mutta…

Ei, ei hän halunnut kotiin.

Kotia ei enää ollut sellaisena kuin lapsuudessa. Kuusikukkulalla asuivat nyt Anna ja Rob, joka oli sotakokemustensa jälkeen enää varjo entisestään, ihmisraunio. John oli kaatunut. Jennie ja Charlie olivat kadonneet ─ mikä hirveä sana! Ja äiti ja isä asuivat kylässä, siinä pienessä Sellorin talossa, jossa sielläkin hänen olisi pitänyt jakaa huoneensa Elizan kanssa…

Oli sentään parempi olla täällä, elää omaa elämäänsä. Vaikka se olikin kovin yksitoikkoinen elämä.

Mary pyöritteli taas harteitaan. Hän koetti aina kävellä töistä kotiin vähän pidempää reittiä rentouttaakseen käsivarsiaan. Kirjoituskoneen hakkaaminen totisesti kävi työstä! Hänen pitäisi joskus kysyä Bettyltä, alkoiko tämän harteita ja käsiä särkeä kirjoittamisen jälkeen. Toisaalta Betty kirjoitti tarinoita, sellaista mitä itse halusi. Ei hänen tarvinnut kirjoittaa kovassa kiireessä puhtaaksi loppumattomia muistioita varoen jokaista virhettä tai liian voimatonta lyöntiä, jolloin kirjain ei näkynyt kunnolla kalkkeerin läpi otetuissa kopioissa, tai liian voimakasta lyöntiä, jolloin moneen kertaan alkuun kierretyt ja uudelleen käytetyt värinauhat saattoivat revetä…

Vaikka eihän Betty ollut kirjoittanut mitään kai pitkään aikaan. Mary oli selannut katukojussa toiveikkaana läpi kaikki ne lehdet, joita sisar oli vuosien mittaan avustanut, mutta turhaan. Duncanin ollessa sodassa Bettyllä oli liikaa työtä perheen ja kirjakaupan hoitamisessa, jotta hän olisi ehtinyt enää kirjoittamaan. Se oli sääli.

Eikä Mary toki halunnut valittaa. Hän sai säännöllistä palkkaa, ja jouluna hänellä olisi muutaman päivän loma. Sitä paitsi kaikkien naisten piti olla nyt hyödyksi kotirintamalla, joten oli toki mukavampi istua konttorissa, jossa uunia lämmitettiin ja jossa oli sähkövalo, kuin raataa jossakin asetehtaalla ─ tai sairaalassa, niin kuin Ruth. Sairaalassa Mary ei olisi kestänyt päivääkään, hän saattoi tuskin lukea Ruthin kirjeistäkään siitä. Tosin Ruth ei ollut kesän jälkeen niin usein kirjoittanutkaan. Kaipa tämäkin oli väsynyt.

Pöydällä lojui Elizan viuhka ja muutamia käyntikortteja. Mary ei viitsinyt edes katsoa niitä, vaan pyyhkäisi kaiken kämmeneensä ja heitti vuoteella olevan alusvaatekasan päälle kuin olisi sirotellut tomusokeria kakulle. Että sisar ilkesi! Eliza kokosi miesten käyntikortteja pieneen laatikkoon kuin mitäkin päänahkoja, mutta ei aikonutkaan suhtautua vakavasti ainoaankaan ihailijaansa.

Ja Mary kun vain olisi toivonut löytävänsä yhden miehen, yhden ainokaisen miehen, joka haluaisi hänen kanssaan naimisiin!

Vaikka turhaanhan hän haaveili. Hän istui pitkät työpäivät konttorissa, jossa oli pelkästään naisia melkein seitsemänkymmenen vuoden ikäistä konttoripäällikköä lukuunottamatta. Eikä vähällä vapaa-ajalla ollut suurtakaan pelkoa kohdata nuorta miestä, niin tarkkaan nämä oli viety rintamalle. Tietysti aina joku tuli lomalle ─ mutta silloin nuorukaisen kimpussa oli laumoittain sellaisia sieviä tyttöjä kuin Eliza, joiden kanssa Maryn oli aivan turha kilpailla.

Antaessaan puuron hautua Mary pysähtyi pienen peilin luo ja katsoi kuvajaistaan. Ei hänen ulkonäössään ollut suorastaan mitään vikaa: hänellä oli samanlaiset vaaleat kiharat hiukset ja siniset silmät kuin kaikilla sisaruksillaan, hän ei ollut liian pitkä eikä liian lyhyt, ei liian lihava eikä liian laiha. Hän ei pistänyt silmään millään tavoin, ei hyvässä eikä pahassa.

Miten joku saattoikin olla niin toivottoman tavallinen!

-Kenellekään ihmiselle ei pitäisi antaa sellaista taakkaa, että tämä joutuu syntymään toiseksi nuorimmaksi lapseksi, Mary mutisi.

Hän ei ollut lahjakas, kuten Jamie tai kuten John oli ollut, ei hauska, kuten Rob oli ollut ennen sairastumistaan, tai kuten Davy oli, ei kaunis, kuten Rose tai Eliza olivat, ei suloinen, kuten Betty oli tai kuten Jennie-parka oli ollut.

Hän ei ollut edes yhtä tarmokas kuin Annie.

Mary oli ─ niin, hän vain oli. Tavallinen tyttö, niin toivottoman tavallinen, että joskus ihmiset kävelivät häntä päin vain siksi, etteivät yksinkertaisesti huomanneet häntä.

Kukaan ei totisesti koskaan kävellyt päin Elizaa siksi, ettei olisi huomannut tätä!

Samassa kepeät askelet lähestyivät, ovi lennähti auki, ja Eliza ryöppysi sisään.

Niin Mary aina ajatteli. Eliza ei astunut huoneeseen, kuten muut ihmiset, vaan tulvahti oviaukon täydeltä, jopa nyt, koulusta tullessaan, jolloin hänen pukunsa oli pikkusisaren mittapuulla melkeinpä vaatimaton, vaikkei se totisesti ollut ”nilkkapituinen, yksinkertainen malliltaan, valmistettu kestävästä ja helposti puhdistettavasta kankaasta”, kuten neiti Jameson oli aikanaan tervetuliaiskirjeessään neuvonut uusia oppilaita koulupuvun suhteen.

-Minä en halua puuroa, Eliza ilmoitti edes tervehtimättä samalla kun kiemurteli nopeasti päällysvaatteistaan. -Minä menen illalliselle.

-Illalliselle? Mary toisti ällistyneenä. -Kenen kanssa?

-Tonyn ─ vai oliko se Martin ─ en minä muista, hän tulee joka tapauksessa hakemaan minua.

-Eliza, ethän sinä voi lähteä ulos miehen kanssa, jonka nimeäkään et muista!

-Miksen?

-Ethän sinä voi puhutellakaan häntä!

-Älä ole naurettava. Miehistä on vain suloista, kun minä sekoitan.

-Mitä sekoitat?

-Nimet tietysti! Eliza napitti auki koululeninkiään. -Heidän mielestään siinä on jotakin hupaisaa.

Mary pyöritteli silmiään.

-Milloin sinä ajattelit lukea läksysi? hän tiedusteli.

-Äh, en milloinkaan!

-Eliza, syyslukukausi on yli puolenvälin, enkä minä ole nähnyt sinun avaavan kirjojasi monenakaan iltana!

Eliza nauroi helisevää nauruaan, joka epäilemättä oli miehistä ainakin yhtä suloista kuin nimien sekoittaminen.

-Et kai sinä kuvittele minun tarvitsevan todistustani johonkin! Minähän en istuisi siinä keskiaikaisessa inkvisitiossa päivääkään, ellei vaihtoehto olisi… no, vielä ikävämpi.

Mary tiesi, mitä Eliza tarkoitti: vaihtoehto olisi olla kotona. Ja Glen Longissa häntä ei olisi noin vain viety illallisille.

-Miten myöhään sinä olet? hän kysyi, kun Eliza vetäisi sivuun verhon, jonka taakse ripustetussa tangossa he säilyttivät leninkejään. Tai oikeammin Eliza säilytti, sillä Mary oli jo aikaa todennut toivottomaksi koettaa mahtua sekaan, ja käärinyt omat pukunsa piironginlaatikkoonsa, vaikka ne sitten olivatkin ryppyisiä. -Rouva Abernethy oli kuullut viime yönä, kun…

Eliza nauroi taas.

-Rouva Abernethy? Hän sitten on hupaisa tapaus. Minusta on aivan käsittämätöntä, että hän on rouva. Kuka mies huolisi tuollaisen naisen ─ sinäkin olet sievä häneen verrattuna!

Mary melkein paiskasi kasarin pöydälle, tajusi samassa, ettei ollut muistanut ottaa pannunalusta esille, ja kattilan käteensä siepatessaan huomasi harmikseen jo tehneensä pöytäliinaan rumat nokitahrat.

-Vai niin, hän sanoi happamasti. -Entäpä, jos hän onkin ollut nuorena hyvin sievä, yhtä sievä kuin sinä, ja jos sinustakin tulee…

Eliza tirskahti.

-Et kai sinä kuvittele, että minä käyttäisin sellaisia vaatteita, vaikka näyttäisin miltä!

-Sinä luultavasti keekoilisit pitsihepeneissäsi ymmärtämättä ollenkaan, miltä näytät, Mary tokaisi ja laski kasarin uudestaan pöydälle, nyt pannunalusen päälle. -Olet ihmisiksi ja tulet kotiin ajoissa. Et kello kaksi yöllä.

-Älä vain sano, että valvoit odottamassa!

-Ei minun tarvinnut valvoa. Heräsin tuloosi. Ja rouva Abernethy kävi tänään saarnaamassa siitä.

-Sinun heräämisestäsikö? Eliza viisasteli ja sukelsi iltapukuun, joka tuntui aivan pilkkaavan sota-ajan säästäväisyyttä. Mary tiesi isän antaneen Elizalle vaaterahaa koulun alkaessa tarkoittaen, että sisar ei hankkisi lämpimiä kävelypukuja ja asiallisia puseroita. Se raha ei varmasti olisi riittänyt iltapukuihin, eikä Mary viitsinyt edes ajatella, kenen ihailijan lahjaa tämäkin asu oli.

Hän ei myöskään viitsinyt enää vastata Elizalle, vaan istuutui pöydän ääreen syömään puuroa ja alkoi lukea lehteä. Voi, kun siinä olisi ollut jotakin Bettyltä! Eivätkö ne olisi voineet julkaista jotakin vanhaa uudestaan? Ei se olisi haitannut, ja Betty olisi varmaan kipeästi tarvinnut rahaa. Sisaren tarinat olivat aina vieneet Maryn aivan aiheestaan riippumatta lapsuuteen, niihin kodikkaisiin hetkiin Kuusikukkulan isojen tyttöjen huoneessa tai ullakolla, jolloin he olivat kaikki käpertyneet kuuntelemaan, kun Betty luki heille ääneen tarinoitaan, tai päässeet esittämään tämän kirjoittamia näytelmiä.

Mary ei nostanut päätään kuullessaan Elizan penkovan laatikoitaan, eikä tuntiessaan tämän suihkuttavan anteliaasti hajuvettä, jonka oli saanut joltakulta toiselta ihailijaltaan, eikä sisaren hyräillessä jotakin tanssisävelmää laittaessaan tukkaansa. Hän ei vastannut hilpeään hyvästiin eikä liikahtanut, kun Eliza ─ ehkä vihdoin tajuten leikinlaskunsa menneen liian pitkälle ─ vielä sen jälkeen kumartui tuoksuvana ja kahisevana suutelemaan häntä.

-Minä tulen ennen puoltayötä, sisar kuiskasi, ja Mary oli aavistavinaan tämän äänessä pienen katuvan sävyn. Mutta hän ei ollut kuulevinaan, vaan keskittyi lukemiseen syötyään puurolautasensa tyhjäksi.

Jokin kosketti hänen kyynärpäätään, ja kun ovi kolahti ja kepeät askeleet taas kaikkosivat, Mary nosti päätään ja näki pöydällä suklaarasian avattuna kuin sanattomaan anteeksipyyntöön.

-Typerä tyttö, hän mutisi itsekseen. -Typerä tyttöparka.

Huokaisten hän nousi, kokosi likaiset astiat emaliseen pesuvatiin ja lähti kylpyhuoneeseen, jonka varaajan lämmintä vettä sai rouva Abernethyn armollisella luvalla käyttää tiskaamiseen.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.