Maailman keskipiste 3/24


Konttorihuoneisto eräällä Edinburghin liikekadulla oli täsmälleen samanlainen kuin kymmenet muutkin konttorihuoneistot. Lattia oli kulunutta laattamosaiikkia, kirjoituspöydät tummiksi petsattuja ja kirjoituskoneet vanhoja mutta kiiltäviä, sillä ne tuli puhdistaa kerran viikossa ja tarvittaessa useamminkin. Joskus Mary mietti, mahtoivatko miehet rintamalla puhdistaa aseitaan yhtä ahkerasti kuin he näitä koneitaan.

Viereisessä konttoripäällikön huoneessa oli mukavat nahkapäällysteiset lepotuolit ja suuri kadulle antava ikkuna, mutta sinne ei konekirjoittajattarilla ollut asiaa muuten kuin kutsuttuna ─ eikä sellainen kutsu tiennyt yleensä hyvää. Maryn aloittaessa toimessaan olivatkin muut työntekijät ystävällisesti selittäneet, että mitä kauemmin hän olisi konttoripäällikölle pelkkä ”neiti”, ilman nimeä, sen turvallisempaa.

-Silloin hän ei kiinnitä sinuun huomiota eikä syytä sinua omista hölmöyksistään, tokaisi Gwen Ross, joka kovin usein joutui herra Mahmoodyn silmätikuksi, oli vilkkaassa tytössä sitten syytä tai ei. -Pidä vain pääsi hartioiden välissä ja koeta olla näkymätön.

Mary ei viitsinyt paljastaa sievälle ja eläväiselle Gwenille olevansa koko lailla näkymätön yrittämättäkin. Mutta ehkä oli hyvä, että siitä seikasta edes täällä olisi hyötyä. Ja niin tosiaan kävi, ettei herra Mahmoody ollut koskaan oppinut tuntemaan Maryä nimeltä. Tämä oli ”te neiti siinä” tai ”neiti mikätenytolittekaan”.

Tavallaan Mary piti työstään. Hänestä oli mukavaa istua siistissä konttorissa, oman pöytänsä ääressä, joka oli viivasuorassa rivissä muiden pöytien kanssa. Aluksi konekirjoittaminen oli ollut hirvittävän vaikeaa ja raskasta, mutta sormien vahvistuessa ja näppäinjärjestyksen painuessa vähitellen lihasmuistiin hän nautti tuntiessaan sormiensa tanssivan näppäimillä ilman, että hänen tarvitsi siirtää katsettaan koneen vieressä pöydällä olevasta, puhtaaksikirjoitettavasta paperista. Oli mukava nähdä, miten herra Mahmoodyn tai konttoristien tekemät muistiinpanot siirtyivät hänen sormiensa kautta siisteiksi riveiksi konekirjoitusarkeille.

Toki työ oli ikävystyttävääkin. Huoneen täytti koneiden tasainen naputus, keskustelu oli ehdottoman kielletty määrättyjä taukoja lukuunottamatta, ellei ollut välttämätöntä tiedustella jotakin työhön liittyvää, eikä ajatuksiinsa saanut unohtua hetkeksikään, jottei tehnyt väärää lyöntiä kalliiseen viralliseen paperiin tai kalkkeerin läpi jopa useampaan, tai mennyt sormineen sekaisin ja iskenyt useita kirjasinvarsia yhtä aikaa, niin että ne takertuivat toisiinsa.

Lisäksi yleensä oli aina kiire. Herra Mahmoody ei ollut kaikkien konttoripäällikkövuosiensa aikana oppinut ymmärtämään, että epäselvien muistiinpanojen puhtaaksikirjoitus otti väkisinkin aikaa. ”Tämä täytyy saada postiin tänään”, hän saattoi sanoa neljännestuntia ennen postin lähtöaikaa. Ja voi sitä, joka tohti väittää tehtävää mahdottomaksi ─ hän sai tuta herra Mahmoodyn vihan.

Melkein koko talo oli suuren yhtiön hallussa, ja sen eri kerroksissa ja huoneistoissa työskenneltiin erilaisten toimistotehtävien parissa. Käytänössä kaikki työntekijät olivat näinä epänormaaleina vuosina naisia, jopa konttoristit, jotka saivat vastata puhelimeen ja käyttää laskukoneita. Jossakin huipulla, aivan kuin Jumalasta seuraavana, oli pääjohtajan ja hänen sihteeriensä toimisto.

Mary, joka ei tunnustanut itselleenkään kaipaavansa perhettään ja suurta sisarusparveaan, koki tietynlaista turvallisuutta osana tuota joukkoa, vaikkei yleensä nähnyt kuin vilaukselta muita kuin oman konttorin väkeä. Yhteishenki konekirjoittamossa oli yleensä hyvä, eikä pahempia juoruja levitelty ─ tai oikeammin ”täällä haukutaan edessäpäin ja kehutaan takanapäin”, kuten Lucy MacDuff tapasi viisastella.

Marysta oli mukava olla päivisin ihmisten parissa, tervehtiä työtovereita aamuisin, rupatella niitä näitä teetauolla tai lounastunnilla. Ainoastaan silloin, kun Gwen maanantaiaamuna kuvaili värikkäin sanakääntein viikonlopun kokemuksiaan, Mary vetäytyi kopiohuoneeseen lajittelemaan kalkkeeripapereita. Hän joutui kuuntelemaan tarpeeksi Elizan metsästystarinoita jaksaakseen niitä vielä töissäkin.

Sinä marraskuun iltapäivänä aurinkoa oli nähty tuskin vilaukselta. Jokaisella kirjoituspöydällä oli pieni lamppu, mutta sähkönjakelussa oli ollut aamusta asti häiriöitä, kuten oli ollut koko sodan ajan, ja valo välkehti välillä inhottavasti. Margaret Anderson oli saanut sen tähden migreenikohtauksen ja joutunut lähtemään kotiin, ja herra Mahmoody oli kiukkuinen kuin ampiainen, sillä Meg oli kaikkein nopein konekirjoittaja.Sitten Gwen oli mennyt ottamaan kopioita jostakin tärkeästä asiakirjasta, mutta hajamielisyyttään asettanut alkuperäiskappaleen väärin päin kopiokoneen vaharullan päälle, mikä oli saanut herra Mahmoodyn pitämään tytölle melkoisen saarnan.

Nyt ilmapiiri konttorissa oli ikävämpi kuin pitkiin aikoihin, kaikki olivat hermostuneita ja kireitä. Ja kun Mary sitten kaikesta huolellisuudestaan huolimatta asetti vahingossa kätensä väärään kohtaan näppäimistöä yhden kokonaisen rivin ajaksi, tuloksena oli riemukas värssy y6fåiw6jj3n5q4u97iw3hh3knj755qyqo7qjj3nf83oåni3wi7w53ooq peräti kahden kalkkeerin läpi, niin että kolme kallista virallista paperia oli pilalla.

Luonnollisesti Mary aikoi vähin äänin vaihtaa koneeseen puhtaat paperit ja aloittaa alusta, mutta hänen onnettomuudekseen herra Mahmoody ei viettänytkään iltapäivää huoneessaan omiin töihinsä keskittyneenä, kuten yleensä, vaan hermostuksissaan kuljeskeli kirjoituspöytien välissä kuin mikäkin loppukoetta valvova opettaja hermostuttamassa konekirjoittajattariakin.

Ja juuri kriittisellä hetkellä hän pysähtyi Maryn pöydän viereen.

-Mitä te teette, neiti… mikätenytolittekaan!

-Se oli virhe, Mary sopersi, aivan kuin olisi epäillyt herra Mahmoodyn kuvittelevan hänen tahallaan kirjoittaneen moista siansaksaa. -Menin sekaisin näppäimissä.

-Nämä ─ nämä ─ näiden piti mennä postiin neljännestunnin kuluttua!

-Minä kirjoitan sen uudestaan niin nopeasti kuin voin, Mary vakuutti ja hillitsi itsensä, jottei olisi huomauttanut työn etenevän vauhdikkaammin, ellei hänen pöytänsä vieressä seisottaisi huutamassa niin, että sylki roiskui papereille.

-Te ─ te…

Ja sitten herra Mahmoody lakkasikin äkkiä huutamasta, muuttui harmaaksi, piteli rintaansa ja putosi polvilleen lattialle.

On omituista, miten paljon ehtii ajatella yhdessä silmänräpäyksessä. Ennen kuin aivan lähellä seissyt Catriona Artwood oli ehtinyt tarttua herra Mahmoodyyn, niin ettei tämä lyönyt päätään pöydänkulmaan kaatuessaan polviltaan makuulle, Mary oli jo nähnyt itsensä oikeussalissa murhasta syytettynä ja miettinyt, saisiko Jamie rintamalta lomaa häntä puolustaakseen.

-Soittakaa sairasauto! Catriona huusi, ja konttoristi Jenny Mills, joka oli ollut tuomassa lisää puhtaaksikirjoitettavaa, käännähti kannoillaan ja juoksi takaisin huoneeseensa käyttääkseen puhelinta.

Sairasauto tuli, ja vaikeroiva herra Mahmoody nostettiin paareille, ja he kaikki seisoivat kuin kunniakujassa, kun hänet kannettiin autoon.

-Minä ─ en minä tarkoittanut… Mary sopersi kauhistuneena, kun ovi oli sulkeutunut paarien jälkeen. -En minä tarkoittanut hermostuttaa…

-Äh, sanoi Gwen ja rutisti häntä hartioista, -kyllä me tiedämme, ettet sinä tarkoittanut tappaa häntä. Olisit tehnyt sen tehokkaammin, jos se olisi ollut tahallista.

-Gwenny! Mary huudahti moittivasti.

-Tytöt, tytöt, sanoi rouva Williamson. He kaikki kääntyivät häntä kohti, sillä nuorena leskeksi jäänyt rouva Williamson oli ollut töissä yhtiössä vuosia, noussut sodan aikana vanhemmaksi konttoristiksi ja oli herra Mahmoodyn oikea käsi. -Minä menen nyt soittamaan rouva Mahmoodylle ja sitten pääjohtajan puheille. Jatkakaa töitänne. Ei auta vähääkään herra Mahmoodya, jos te seisotte siinä puhumassa typerää pilaa.

Hän loin Gweniin moittivan katseen ja meni, ja Mary tunsi olonsa suorastaan huojentuneeksi, kun kaikki asettuivat kuiskaillen ja kolistellen paikoilleen ja huone hiljeni hetkeksi täyttyäkseen kohta kirjoituskoneiden tasaisesta naputuksesta.

Vähän ajan kuluttua rouva Williamson ilmestyi taas ovelle, ja naputus hiljeni. Hän oli selvästi käynyt ylimmässä kerroksessa pääjohtajan luona, mikä sai konekirjoittajattaret melkein näkemään kivitaulut hänen käsissään.

-Voitte lähteä kotiin jo nyt, tytöt, hän sanoi äänellä, joka paljasti moisen hempeämielisen ajatuksen tulleen pääjohtajalta ja kertovan kaiken siitä, miten vähän yläkerrassa ymmärrettiin käytännön työstä.
-Katsokaakin, että olette huomenna ajoissa paikalla.

-Entä… entä herra Mahmoody? kysyi Maeve Farquharson. -Tarkoitan, että kuka hänen tilalleen tulee?

-Minä olen vastuussa, kunnes henkilöstöosasto löytää jonkun. Se on tietysti vähän hankalaa näinä aikoina.

-Niin, mutisi Gwen Ross peitellessään konettaan. -Koska konttoripäällikön täytyy olla ─ ah! ─ mies, ja kaikki ─ ah! ─ miehet ovat rintamalla…

-Neiti Ross, sanoi rouva Williamson terävästi, -minä en nyt kaipaa mitään typeriä kommentteja. Vai haluatteko ehkä jäädä toisten jälkeen kirjoittamaan puhtaaksi muutaman sanelun?

Gwen mutisi edelleen jotakin, mutta nousi nopeasti paikaltaan ja pujotti käsivartensa Maryn kainaloon.

-Mennäänkö jonnekin? hän kysyi.

-Mennään vain, Mary sanoi. Hän oli yhä kaikesta tapahtuneesta järkyttyneempi kuin viitsi näyttääkään, kun Gwen tuntui suhtautuvan asiaan noin kevyesti.

Vähän ajan kuluttua he istuivat kahvilassa edessään teekupilliset ja vaatimaton valikoima pikkuleipiä. Sotaa edeltävän ajan sokerihuurretuista leivoksista ei nykyisin voinut edes uneksia.

-Älä ota sitä itseesi, Gwen lohdutti ja sirotteli teehensä huolellisesti koko lusikallisen sokeria, kun sitä sattui olemaan tarjolla. -Mahmoody olisi haljennut joka tapauksessa pian vaikka kotisohvallaan. Oli vain huono tuuri, että se tapahtui sinun pöytäsi luona.

-Luuletko sinä, että hän… Mary puri huultaan.

-Ainakin hän eli autoon kannettaessa. Eikö sydänkohtaukseen pitäisi kuolla heti, jos on kuollakseen?

Mary tirskahti, vaikka tiesi, että se oli varmasti sopimatonta.

-Minun hoitajatarsisareni sanoo sydänkohtauksista, että… hän aloitti, vaikeni sitten ja käänsi päänsä pois.

Gwen laski kätensä hänen kädelleen ja puristi vähän. Muille työtovereilleen Mary ei ollut kertonut Jenniestä. Tämän ja Charlien katoaminen rintamalla ambulanssiryhmän mukana oli liian kauheaa, että hän olisi jaksanut edes puhua siitä. Mutta Gwenille oli jotenkin helppo puhua, sillä vaikka tämä olikin melkoinen suupaltti, hän osasi tarvittaessa myös kuunnella.

-Mennäänkö elokuviin? Gwen kysyi hiljaa.

-Ei… minä menen kotiin.

-Äh, älä nyt vielä. Syödään lautanen tyhjäksi. Ei kai sinua kukaan siellä odota?

Mary huokasi.

-Tuskinpa, hän mutisi.

Sen illan jälkeen, jolloin rouva Abernethy oli moittinut jälleen kerran Elizaa ja Mary loukkaantunut sisarensa suunsoitosta, pikkusisko oli käyttäytynyt hiukan hillitymmin, pysytellyt useita iltoja kokonaan kotona tai ainakin palannut huvituksistaan järjelliseen aikaan. Mutta kun tätä parannuksentekoa oli kestänyt joitakin päiviä, Elizan luonto aivan kuin ravistautui irti kaikista kahleista. Sisar oli lähtenyt edellisiltana ulos, palannut joskus aamuyöllä ja nukkunut aamulla Maryn lähtiessä töihin. Mary oli koettanut kyllä herätellä Elizaa, sillä tunnit Naisopistolla alkoivat aikaisin, mutta tämä oli vain kiukkuisesti kääntänyt kylkeään.

Niin että jos Eliza nyt kotona olisikin, tämä olisi luultavasti pahalla päällä jouduttuaan taas neiti Jamesonin puhutteluun, ja purkaisi mieltään nälvimällä Maryä, eikä tämä kestänyt sitä nyt.
-No, syödään pois nämä, Mary mutisi ja laski käsilaukkunsa takaisin pöydänreunalle. -Maistuvat kyllä sahajauholta. Luultavasti ne ovatkin sitä. Sinun pitäisi joskus saada maistaa pikkuleipiä, joita sisareni taloudenhoitaja rouva Wallace leipoo. Hän tekisi herkkua sahajauhostakin.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.