Maailman keskipiste 5/24


Joulukuun puolivälin aamu oli niin pimeä, että Marysta tuntui, kuin hän olisi kompuroinut hiilikellarissa. Katuvalot hohtivat vain himmeästi sekä sähkön säännöstelyn että ilmavaaran vuoksi, ja koska taivaalta ei tullut lunta vaan vettä, märät mukulakivet tuntuivat imevän itseensä senkin vähän valon, mitä tarjolla oli.

Näkisiköhän hän enää koskaan sellaista joulua kuin lapsena? Silloin kauppojen ikkunoissa oli koristeita ja köynnöksiä ja ylimääräisiä valoja, ja ovissa oli seppeleitä ja rusetteja, ja kaiken yllä tuntui aivan kuin helisevän jokin iloinen soitto.

Tottahan kauppiaat nytkin yrittivät. Mutta kolmannen sotajoulun näyteikkunat olivat kovin harmaita ja vaatimattomia aiempaan verrattuna, harva jaksoi hankkia kranssia ovelleen, ja se hilpeä soitto tuntui hukkuneen jonnekin sanomalehtipoikien huutelun ja kaukana mantereella kaikuvan tykinjylinän alle.

Mutta sittenkin, sittenkin kohta olisi joulu, sitä eivät edes hunnit voisi estää! Mary soitti alaoven kelloa, tervehti avaamaan tulevaa vahtimestaria ja kiirehti portaat ylös konttoriin. Oli hänen vuoroviikkonsa hoitaa lämmitys ja aamusiivous.

Tavallaan Mary piti tästä velvollisuudesta, vaikka se merkitsi heräämistä normaalia aiemmin. Pimeästä huolimatta oli mukava kävellä vielä paljolti nukkuvan kaupungin halki väistelemättä koko ajan muita ihmisiä, oli juhlallista avata konttorin ovi ensimmäisenä, kodikasta sytyttää ensimmäisenä valot ja alkaa virittää tulta uuneihin, oli suloista tuntea lämmön lisääntyvän, kunnes lopulta saattoi riisua päällysvaatteet, ottaa harjan ja rikkalapion ja siivota uuninedustan, ja sitten istua hetken ajatuksissaan ennen muiden tuloa.

Mutta sinä joulukuisena aamuna vähän ennen kolmatta sotajoulua Mary ei saanutkaan nauttia mistään näistä pienistä iloista, sillä konttorissa paloivat jo valot. Yhden kauhistavan hetken Mary mietti, oliko siellä käynyt vahtimestarin huomaamatta varkaita ─ mutta tuskin yksikään varas olisi niin kohtelias, että olisi huolehtinut ryöstökohteensa lämmityksestä. Sillä eteisen uunissa leimusi suloinen valkea, ja eteisen naulakossa oli kaksi takkia: rouva Williamsonin kulunut, mutta huolellisesti harjattu päällystakki ja toinen. Sotilasmantteli.

Mary hengähti vähän. Manttelin täytyi kuulua uudelle konttoripäällikölle.

Tyttö riisui päällysvaatteensa ja järjesteli eteisen peilin edessä hiuksiaan ja kaulustaan, vaikka luultavasti uusi esimies ei kiinnittäisi häneen mitään huomiota. Sitten Mary astui varovasti konekirjoitussaliin. Sielläkin paloi tuli uunissa ja lamput oli sytytetty, mutta ketään ei näkynyt. Kävellessään hiljaisin askelin lattian poikki Mary totesi, että kopiohuone oli pimeä, mutta konttoristien huoneesta kajasti valoa ja kuului puhetta.

Niin tietysti. Rouva Williamson ja se uusi johtaja kävivät läpi konttorin asioita.

Mary jäi epäröiden seisomaan keskelle huonetta, sitten hän jotakin tehdäkseen päätti edes lakaista lattian. Siihen ei rouva Williamson sentään näyttänyt alentuneen koskemaan.

Vaikka pitikin itseään aivan mitäänsanomattomana, ei Mary ollut koskaan ajatellut olevansa mitenkään tavallista kömpelömpi. Sinä aamuna hän oli kuitenkin hiukan pelästynyt ja hyvin jännittynyt, ja jotenkin kummallisesti lattiaharja lipsahti hänen kädestään. Ennen kuin hän ehti siepata siitä uudestaan kiinni, pitkävartinen harja rämähti kivilattiaan paukahtaen kuin ammus.

Konttoristien huoneesta kuului huudahdus, sitten ovi lensi auki, ja Mary, joka oli kumartunut nostamaan harjaa lattialta, näki silmiensä edessä kuluneet, vaikkakin huolellisesti harjatut ja kiillotetut sotilaskengät ja niiden yllä polvisukat, ja nostaessaan hitaasti päätään myös kiltin ja khakitakin, jota tuntui jatkuvan loppumattomiin, kunnes lopulta jostakin yläilmoista kuului:

-Kuka te olette?

-Tämä on neiti Stewart, yksi konekirjoittajattarista, kiiruhti rouva Williamson sanomaan. -Olen pahoillani, neiti, en yhtään muistanut eilen sanoa teille, ettei teidän olisi tarvinnut tulla tänään aikaisemmin ─ me olimme sopineet herra Finlayn kanssa käyvämme konttorin asioita läpi ennen työväen tuloa ja minä hoidin lämmittämisen.

-Vai niin, sanoi herra Finlayksi nimitetty pitkä, silmälasipäinen sotilas, -eikö ole aika vanhanaikaista teettää siivousta ja lämmitystä työväellä?

Kysymys oli osoitettu rouva Williamsonille, joka selitti vähän hermostuneena, miten yhtiöllä oli tietysti ollut siivooja ennen sotaa, mutta tämän siirryttyä johonkin ammustehtaaseen ei uutta ollut otettu, ”pääjohtaja on niin tarkka säästäväisyydestä, ja työvoimastahan on pulaa, kuten herra Finlay tietysti ymmärtää”.

Herra Finlay näytti siltä, kuin ei olisi aivan ymmärtänyt.

-Emmehän me voi vaatia, että joku tulee näin aikaisin paikalle lämmityksen takia ja tekee sen jälkeen vielä täyden työpäivän, hän sanoi. -Vai pääsettekö te sitten aiemmin iltapäivällä kotiin?

Kysymys oli osoitettu Marylle, joka säpsähti, vilkaisi pelästyneenä rouva Williamsoniin, mutta ei uskaltanut olla vastaamatta rehellisesti.

-Ei, lämmittäjän pitää jäädä muiden jälkeen odottamaan tulien sammumista, jotta voi sulkea pellit, hän mutisi ja painui kasaan rouva Williamsonin ruman mulkaisun alla. Ilmeisesti käytännön konttorinhoidossa oli asioita, joita tämä ei ollut tarkoittanut selittää uudelle konttoripäällikölle.

-Mitä? Sehän on hullua. Minä kuvittelin, että kaupunki on täynnä naisia ja sotainvalideja, jotka ilomielin ottaisivat tuollaiset tehtävät hoitaakseen sopivaa korvausta vastaan. Herra Finlay katsoi ankarasti rouva Williamsoniin. -Ei tämä ole mikään viktorianaikainen orjatyöleiri!

Mary ei enää tiennyt mihin olisi katsonut. Rouva Williamson olisi konttoripäällikön sijainen ja tämän kanssa olisi pakko tulla toimeen tulevina kuukausina ─ mutta jokin herra Finlayn sanoissa tuntui ihmeellisen hyvältä, aivan kuin tämä olisi palauttanut hänen ihmisarvonsa.

-Me keskustelemme tästä, sanoi herra Finlay edelleen rouva Williamsonille, joka näytti siltä, kuin ei olisi ollenkaan kaivannut sellaista keskustelua.

Sitten mies kääntyi Maryyn päin ja ojensi kätensä.

-Tuttavuutemme alkoi vähän huonosti, neiti Stewart, olen pahoillani. Craig Finlay. Vielä ilmeisesti jonkin aikaa kersantti Hänen Majesteettinsa armeijassa, mutta toivottavasti vielä joskus tämän konttorin täysipäiväinen johtaja.

-Mary Stewart, tyttö mutisi puristaen tarjottua kättä, mutta tuskin tajuten mitä teki. Että mies muisti välittömästi hänen nimensä ─ ja sen, että hän ylipäätään oli paikalla! Se tuntui aivan käsittämättömältä. Yhtä käsittämättömältä tuntui se hyvänolon tunne, joka seurasi hänen kätensä katoamista Craig Finlayn kouraan ja sitä ystävällistä katsetta, jonka nuori mies häneen loi silmälasiensa takaa ja jonka Mary tunsi, vaikka tuskin tohti nostaa silmiään.

-Hauska tutustua, herra Finlay sanoi, ja jokin hänen äänessään sai Maryn melkein uskomaan, että mies tarkoitti sitä. -Olipa ikävää, että neiti tuli näin aikaisin turhan tähden. Hän tietysti lähtee kotiin sitten lounastunnilta.

Mary kohdisti katseensa siihen herra Finlayn asetakin nappiin, joka sattui olemaan hänen silmiensä korkeudella, koska ei tohtinut vilkaistakaan rouva Williamsoniin.

Kotiin lounastunnilta! He konekirjoittajattaret olivat yhden kerran yksissä tuumin kysyneet herra Mahmoodylta, eikö lämmitysvuorossa voisi olla kerrallaan kaksi työntekijää, niin että se, joka tuli aamulla aikaisin lämmittämään huoneita, saisi lähteä aikaisemmin ja joku muu jäisi odottamaan sulkeakseen pellit. Tämän hävyttömyyden seurauksena herra Mahmoody oli haukkunut heitä kommunisteiksi ja uhannut lähettää heistä jokaisen tiehensä ilman suosituksia. Meg Anderson, joka oli sotaleski ja kahden lapsen äiti ja tarvitsi heistä kaikkein kipeimmin rahaa, oli livennyt yhteisrintamasta ensimmäisenä, ja vähitellen he kaikki olivat alkaneet mutista, että koko ehdotus oli oikeastaan ollut pilaa ja että olihan naurettavaa, jos ei lämmittäjä jäisi vahtimaan tulia iltaisinkin. Mutta herra Mahmoody oli murissut ja ärissyt heille viikkokausia moisen julkeuden tähden.

-Niin mutta, sanoi rouva Williamson nyt vähän avuttomasti. Hän ei selvästikään oikein tiennyt, mitä tehdä tämän konttoripäällikön kanssa, joka ei tuntunut kunnioittavan mitään perinnäissääntöjä.

-Kun neiti Stewart nyt on joutunut joka tapauksessa tulemaan paikalle näin varhain, voisiko hän ystävällisesti keittää teetä. Itselleen tietysti myöskin, ehdotti herra Finlay. -Aamu on ollut pitkä.

Hän piti yhä Maryä kädestä, aivan kuin olisi unohtanut hellittää otteensa, eikä tyttö tohtinut vetää kättään irti, sillä sehän olisi ollut epäkohteliasta ─ ja sitä paitsi miehen lämpimän käden puristus tuntui niin oudon hyvältä.

-K-kyllä minä, Mary sopersi. Ja sitten hän kuuli itsensä sanovan: -Kaapissa on pikkuleipiäkin.

Pikkuleivistä ei olisi saanut tietää. Herra Mahmoody oli ostattanut niitä rouva Williamsonilla, ja niitä tarjottiin vain ja ainoastaan konttoripäällikkölle ja sihteereille ja sellaisille konttorissa käyville vieraille, joille Jenny Millsin käskettiin keittää teetä siitä paremmasta laadusta, jota säilytettiin kaapin ylähyllyllä. Konekirjoittajattaret saivat kyllä pitää iltapäivällä teetauon, mutta heidän piti tuoda omat kastettavansa ja vuorotellen teelehdet. Talon antimiin he eivät saaneet edes vilkaista.

-Niinkö? sanoi herra Finlay iloisesti. -Sehän on mukavaa. Jos neiti viitsisi kattaa kolmelle tuonne konttoripäällikön huoneeseen, siellä on suurin pöytä.

-Tietysti, Mary mutisi järkyttyneenä.

Hän oli käynyt konttoripäällikön huoneessa tasan kerran, sinä päivänä, jolloin allekirjoitti työsopimuksen. Konekirjoittajattarilla ei ollut sinne mitään asiaa. Siellä ei ollut omaa tulisijaakaan, sillä konttoristien huoneen ja konekirjoitussalin uunit sijaitsivat huoneen molemmin puolin. Missään tapauksessa hän ei ollut koskaan edes kuvitellut istuvansa siellä teekutsuilla!

-Kiitos, neiti Stewart, sanoi herra Finlay. Sitten hän ilmeisesti vasta havaitsi puristavansa yhä Maryn kättä, naurahti vähän nolona ja hellitti otteensa. -Anteeksi. Minä olen näköjään unohtanut rintamalla käytöstapani.

-No niin, neiti laittaa sitten teetä, rouva Williamson mutisi, aivan kuin olisi halunnut huomauttaa, että hänellä olisi herra Finlayn poissaollessa sentään vielä viimeinen sana. -Ja… pikkuleipiä.

Rouva käännähti kannoillaan ja palasi konttoristien huoneeseen, ja herra Finlay nyökkäsi ystävällisesti Marylle ja seurasi häntä.

Mary puolestaan nojautui kirjoituspöytään ja veti syvään henkeä. Hän tajusi polviensa vapisevan niin, että olisi romahtanut lattialle kuin äskeinen harja, jos olisi yrittänyt kävellä.

Kun raollaan olevasta ovesta alkoi taas kuulua diaareja ja tarjouksia koskevaa keskustelua, Mary uskaltautui lähtemään liikkeelle. Hänen kätensä vapisivat yhä, kun hän meni pieneen keittokomeroon, laittoi vettä kiehumaan ja otti kaapista ne kupit, joista konekirjoittajattaret eivät saaneet juoda, teepurkin, johon hän ei olisi saanut koskea, sekä pikkuleipärasian, jonka olemassaolosta hänen ei olisi pitänyt edes tietää.

Maitoa ei ollut ja sokeriakin niukalti, mutta näitä puutteita pehmentääkseen Mary penkoi laatikosta puhtaan astiapyyhkeen, jossa oli sievää kirjailua ja joka kävisi vaatimattomasta pöytäliinasta. Veden kiehuttua hän kulki varovaisin askelin tarjotinta kantaen konttoripäällikön huoneeseen, levitti neuvottelupöydälle pyyhkeen liinaksi ja kattoi kupit ja pikkuleipälautasen. Sitten hän vielä äkillisestä mielijohteesta pujahti takaisin keittokomeroon ja otti kaapista yhden kallisarvoisista kynttilöistä, joita säästettiin sähkökatkojen varalle.

-Minä ajattelin, että kun kohta on joulu, hän sopersi nähdessään rouva Williamsonin pöyristyneen ilmeen tämän ilmestyessä herra Finlayn kanssa paikalle ja nähdessä pyyhkeelle katetut paremmat astiat ja palavan kynttilän, vaikka sähkö ei ollut välkkynyt koko aamuna.

Herra Finlay katsoi teepöytää ja sitten Maryä ja räpytteli silmiään kuin olisi saanut niihin roskia.

-Neiti Stewart… ajatteli aivan oikein, hän sanoi vähän käheästi. -Kohta on joulu.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.