Maailman keskipiste 6/24


Seuraavina päivinä konttorilla tuntui käyvän jokin hiljainen kuhina, vaikka töitä tehtiin korostetun huolellisesti. Uuden konttoripäällikön läsnäolo sai kaikki varpailleen, mutta toisaalta tämän ystävällinen käytös vapautti tunnelmaa.

-Luuletko sinä, että se pätee sittenkin, kun hän palaa rintamalle? kuiskasi Catriona Artwood Marylle, kun herra Finlay oli käynyt rohkeasti pääjohtajan puheilla ja tämän luvalla hankkinut erään sotainvalidin siivoamaan ja lämmittämään kaikki konttorihuoneet, jopa yläkerran. -Vai heittääkö Williamson herra MacGillin ulos heti, kun sotilaskuljetusjunan takavalot katoavat horisonttiin?

-Ei kai hän sellaista voi tehdä, Mary supatti vastaan. -Pääjohtaja antoi luvan!

Mary olisi tahtonut jatkaa herra Finlayn tahtovan viikoittain tarkat tiedot konttorin tapahtumista ja menoista myös rintamalle, joten jos herra MacGill katoaisi palkkalistoilta, hän huomaisi kyllä. Mutta herra Finlay oli sanonut tämän kaiken sinä aamuna, jolloin he olivat istuneet konttoripäällikön huoneessa teellä Maryn koettaessa epätoivoisesti näyttää siltä, kuin ei olisi kuullut mitään, mitä puhuttiin. Rouva Williamson ei taatusti olisi halunnutkaan hänen kuulevan, ei tätä eikä monia muitakaan asioita. Rouva Williamson oli niitä naisia, jotka hallitsivat tiedolla, ja Mary näki, miten sietämätöntä tästä oli istua siinä, juoda teetä ja koettaa näyttää kohteliaalta ja myöntyväiseltä, kun herra Finlay lasketteli konekirjoittajattaren kuullen kaikki asiat, joilla rouva olisi voinut myöhemmin pitää alaisiaan kurissa.

Jostakin syystä Mary ei kuitenkaan käyttänyt tilannetta hyväkseen eikä hiiskahtanut työtovereilleen mistään sellaista kuulemastaan, mikä ei luonnostaan muuten tullut toisten tietoon.

Hän ei olisi hiiskahtanut, vaikkei rouva Williamson olisikaan ottanut häntä ankaraan kahdenkeskiseen puhutteluun, kuten oli käynyt. Hän ei edes pelästynyt tätä puhuttelua suunniltaan, kuten normaalisti olisi käynyt. Hän vain tiesi, ettei herra Finlay olisi puhunut hänen kuultensa sellaisia asioita, ellei olisi luottanut hänen vaitonaisuuteensa, eikä hän aikonut tuottaa esimiehelleen pettymystä.

Toisten tultua töihin ensimmäisenä aamuna herra Finlay oli esitellyt itsensä lyhyesti ja halunnut tietää heidän kaikkien nimet pahoitellen sitä, että menisi ehkä hetki, ennen kuin hän muistaisi ne kunnolla. Esittelyvuoron tullessa Maryn kohdalle hän oli nyökännyt ystävällisesti ja sanonutkin jo tutustuneensa neiti Stewartiin ─ eikä hänellä ollut mitään ongelmaa muistaa Maryn nimeä. Se oli käsittämätöntä.

Ennen työpäivän päättymistä Gwen Ross oli jo jollakin salaperäisellä tavalla onnistunut onkimaan selville, että herra Finlay oli kaksikymmentäneljävuotias. Ja ennen kuin seuraava päivä oli kulunut teetaukoon asti, kiersi konekirjoittajattarien joukossa varma tieto siitä, että hän oli naimaton eikä edes kihloissa.

-Vielä, sanoi Gwen ja kohotteli kulmakarvojaan niin merkitsevästi, että sai heidät kaikki nauramaan.

-Kuvitteletko sinä, että hän ottaisi jonkun meistä, tuhahti Maeve Farquharson. -Emme me elä missään romaanissa! Siellä johtajat naivat konekirjoittajattaria.

-Ei hän nyt sentään mikään johtaja ole, huomautti Lucy MacDuff. -Konttoripäällikkö vain.

-Vain? toisti Maeve. -Kas kun ei pääministeri!

Mary joi teetään vaieten. Hän tiesi, että Maeve oli oikeassa. Jos ei olisi tullut sotaa, jos hän olisi saanut elää sellaista perhetytön elämää kuin vanhemmat sisaret olivat eläneet hänen iässään, hän olisi ehkä saattanut uskaltautua haaveilemaan Craig Finlaysta. Mutta oli sota, ja hän oli itse halunnut olla itsenäinen nainen ja ansaita elantonsa, ja niinpä hän oli konekirjoittajatar, jollaisiin konttoripäälliköt eivät vilkaisseetkaan.

Vaikka salaa mielessään Mary tiesi, että herra Finlay toisinaan niinsanotusti vilkaisi häneen. Tällä oli tapana välillä kulkea konekirjoitussalissa ja seurata heidän työskentelyään ─ seurata oudon miellyttävällä tavalla, aivan kuin heitä tukien ja valmiina vastaamaan kysymyksiin ongelmatilanteissa, ei haukkana vahtien ja virheitä etsien, kuten herra Mahmoody oli tehnyt.

Kulkiessaan Maryn pöydän ohi herra Finlay saattoi pysähtyä pieneksi hetkeksi ja sanoa jotakin kiittävää hänen työskentelystään. Itse asiassa herra Finlaylla oli tapana sanoa jotakin kiittävää heille kaikille aina sopivan tilaisuuden tullen, mutta jollakin tavalla Marysta tuntui, että mies viipyi hänen pöytänsä luona hiukan muita pidempään. Ja kun Mary useammankin kerran hermostui tällaisesta hänelle aivan ennenkokemattomasta huomiosta, löi monta sormea yhtä aikaa näppäimille ja sai kirjasimet sotkeutumaan toisiinsa, herra Finlay auttoi häntä selvittämään ne. Sitten mies pyysi muut konekirjoittajattaret Maryn pöydän ympärille ja näytti, miten kirjasinvarret sai helpoiten eroteltua, jos ne tarttuivat yhteen, aivan kuin Mary olisi tehnyt kaikille palveluksen havaintoesityksellään.

Eräänä iltana Mary jäi viimeiseksi konekirjoitussaliin saadakseen loppuun erään suuren kirjoitustyön. Rouva Williamsonin pitkien katseiden ja pienten piikkien ansiosta hän tunsi typerää syyllisyyttä siitä, että yhtiö joutui maksamaan palkkaa siivouksesta ja lämmittämisestä herra MacGillille, kun samat työt olisivat hoituneet ilmaiseksi heidän työntekijöiden voimin. Niinpä tyttö ei tohtinut lähteä kotiin, ellei voisi jättää puhtaaksikirjoitettua paperipinoa rouvan työpöydän nurkalle aamua odottamaan.

Mary keskittyi työhönsä niin, että unohti kaiken ympärillään tapahtuvan. Hän ei huomannut herra MacGillin tulevan sulkemaan peltejä ja huoneen viilentyvän, eikä hän huomannut, että konttoripäällikön huoneessa paloi yhä valo.

Sitten hän yhtäkkiä havahtui outoon tunteeseen ja nosti päätään työstään. Tällä kertaa hän ei aloittanut kengistä, kuten ollessaan kumartuneena poimimaan lattiaharjaa, mutta joutui siltikin nostamaan silmiään hyvän matkaa ylöspäin asetakin nappilistaa pitkin, ennen kuin kohtasi herra Finlayn ystävällisen katseen. Kun oli vuosien ajan nähnyt ympärillään melkeinpä vain naisia, ei osannut mitenkään katsoa heti tarpeeksi ylös, kun läsnä oli yhtäkkiä noin pitkä mies.

-Miksi te olette yhä täällä, neiti Stewart? herra Finlay kysyi.

-Minä… halusin saada tämän valmiiksi, Mary sopersi ja siirsi nopeasti kädet näppäimiltä syliinsä. Jokin herra Finlayn läsnäolossa sai hänen kätensä vapisemaan, eikä hän ottanut sitä riskiä, että olisi taas tehnyt virhelyöntejä. -Rouva Williamson odottaa sitä.

Herra Finlay kumartui pöydän yli ottamaan yhden liuskan käteensä, ja Mary hengähti kiivaasti tuntiessaan tämän partaveden tuoksun. Ehkä herra Finlay oli haissut kotiin tullessaan juoksuhaudalta, kuten kaikki miehet, mutta nyt tämän olemus oli huomattavan siisti.

-Ai, se on tämä. Rouva Williamson joutaa saada tämän huomennakin. Nyt neiti Stewart lähtee kotiin.

-Niin mutta…

-Kuulkaas nyt, neiti Stewart, tässä talossa ei makseta ylityökorvauksia, enkä minä halua, että te istutte yksinänne kylmenevässä huoneessa kirjoittamassa puhtaaksi jotakin sellaista, jonka hyvin ehtii huomenna.

-Niin mutta…

-Mikä minun käskyssäni oli epäselvää? herra Finlay tiedusteli. Vaikka sanat olivat samat, joita herra Mahmoody oli tavannut käyttää, äänensävy oli ─ niin, se oli lähestulkoon kujeileva.

-Mutta olettehan tekin täällä vielä, Mary kuuli itsensä sanovan.

Hän ei olisi koskaan kuvitellut tohtivansa sanoa jotakin sellaista esimiehelleen. Sehän oli lähestulkoon nenäkästä. Mutta herra Finlay ei tuntunut loukkaantuvan, päinvastoin hän naurahti.

-Totta, minäkin olen vielä täällä. Mutta voin sanoa puolustuksekseni, että koetan päästä iltaisin jyvälle niistä asioista, joihin en ehdi päivän aikana syventyä, ennen kuin lähtö taas tulee.

-Niinkö? Mary mutisi.

Lähtö. Miten typerää, ettei hän ollut muistanut. Herra Finlay oli vain lomalla rintamalta.

-Milloin te… Mary aloitti ja puri huultaan. Asia ei kuulunut hänelle. Se ei missään nimessä kuulunut hänelle.

-Junani lähtee huomenillalla.

-Jouluksiko takaisin? huudahti Mary niin kauhistuneena, että unohti täysin, mitä hänen oli sopivaa sanoa tai kysyä.

-Jonkun on oltava siellä joulunakin.

-Niin tietysti. Mary nielaisi.

-Kas niin, herra Finlay jatkoi nopeasti, aivan kuin harmistuneena saatuaan Maryn ajattelemaan sotaa, -nyt te peittelette koneenne, ja sitten minä saatan teidät kotiin. Kello on jo aivan liian paljon ja kadulla liikkuu kaikenlaista väkeä.

-Ei, ei tarvitse, toki minä…

-Se ei ollut ehdotus, herra Finlay ilmoitti niin lujasti, ettei Maryn auttanut kuin ottaa kirjoituskoneen suojus alimmasta kirjoituspöydän laatikosta, asettaa se paikalleen, kääntää ylimmäinen puhtaaksikirjoitettu paperi pinossa nurinpäin, kuten heitä oli neuvottu, ottaa käsilaukkunsa toisesta laatikosta ja nousta paikaltaan.

Eliza olisi luultavasti nauranut itsensä kipeäksi, jos olisi tiennyt, miten ihmeellistä tämä kaikki Marysta oli: se, että joku auttoi takin hänen päälleen, ja että joku päästi hänet edellään ovesta, ja että kadulle tultaessa se sama joku tarjosi hänelle käsivartensa. Se kaikkihan oli Elizalle arkipäivää, kyllästymiseen asti, kuten tämä joskus näyttävästi julisti.

Mutta Mary ei totisesti ollut päässyt kyllästymään nuorten miesten huomionosoituksiin, ja oli aivan mykistynyt. Että joku viitsi nähdä vaivaa hänen takiaan, olla hänelle kohtelias, kävellä aivan väärään suuntaan hänen takiaan ─ sillä Gwen oli jo saanut selville herra Finlayn asuvan vanhempiensa luona George Streetillä.

Kummallisinta tässä kaikessa oli se, ettei Mary tuntenut oloaan ollenkaan vaivaantuneeksi. Hänestä oli aivan äärimmäisen miellyttävää kävellä herra Finlayn kanssa käsi tämän manttelinhihalla, ja hänestä oli kummallisen luonnollista, että herra Finlaykin tahtoi pysähtyä katsomaan lelukaupan näyteikkunassa kiertävää höyryjunaa, vaikka se olikin niin lapsellista, ja hänestä oli ihmeellisen helppoa rupatella herra Finlayn kanssa ensin säästä ja sitten kertoa kotiseudustaan ja lopulta rintamalla olevista veljistään ja langoistaan, jopa Johnista ja Robista ja Jenniestä ja Charliesta, vaikka kaikkien kohtalo tuntui niin kipeältä.

-Nykyisissä hermoparantoloissa tehdään ihmeitä, herra Finlay sanoi, aivan kuin Robin sairastumisessa ei olisi ollut mitään kummallista ja hävettävää. -Ja saksalaisetkin tarvitsevat hoitohenkilökuntaa. Eivät he ole niin tyhmiä, että kohtelisivat ammattitaitoista lääkäriä ja hoitajatarta huonosti.

-Niinkö? Mary kysyi arasti. Hän oli koettanut hokea samaa asiaa itselleen, mutta tuntui paljon uskottavammalta, kun herra Finlay sanoi sen.

-Niin, herra Finlay ilmoitti tiukasti. -Minä uskon, että kaikki järjestyy. Ainakin minä toivon sitä.

Mary hymyili arasti, sitten hän huomasi, missä asti he olivat, ja huokasi vähän.

-Minä asun tuossa talossa, hän sanoi. -Kiitos, pääsen tästä kyllä…

-Tässäkö jo? sanoi herra Finlay, ja yhtäkkiä Mary olisi voinut vaikka vannoa, että hän kuulosti pettyneeltä. -Tuota… Onko neiti nähnyt sen kukkakaupan tuossa kolmannella poikkikadulla? Heillä on lämmitetty ikkuna, se on kuin unta nykyaikana, ja todella kaunis somistus.

-Niinkö? Mary kysyi ihmetellen mielessään, miksi mies alkoi yhtäkkiä puhua kukkakaupan näyteikkunasta.

-Niin. Minä vain ajattelin… että teitä ehkä… huvittaisi käydä katsomassa sitä.

-Miksei, vastasi Mary epävarmasti. Hän ei ollut erikoisemmin kiinnostunut kukista.

-Nyt, minä tarkoitan.

Myöhemmin Mary ajatteli, että Eliza olisi jälleen nauranut itsensä kipeäksi. Tämä oli mestari ottamaan vaarin joka vihjeestä, silloinkin, kun vastapuoli ei tarkoittanut vihjata yhtään mitään. Eliza ei olisi ikinä ihmetellyt hölmönä, mitä varten saattaja puhui kolmannella poikkikadulla olevasta kukkakaupan ikkunasta!

-Ah, sanoi Mary nolona, epäröi hetken, mutta päätti, että olisi kerrankin rohkea. -Kiitos, oikein mielelläni, ellei teillä ole kiire kotiin.

-Minulla ei ole kiire yhtään mihinkään, sanoi herra Finlay hymyillen niin iloisesti kuin olisi saanut suuren lahjan.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.