Maailman keskipiste 7/24

.
-Kuulkaapas nyt, neiti Stewart.

Mary oli hypätä ulos nahoistaan kuullessaan hämärässä eteisessä rouva Abernethyn äänen.

-Niin, rouva Abernethy? hän pakottautui kysymään rauhallisesti ja sulki oven takanaan.

-Minua varoitettiin ottamasta nuoria naisia alivuokralaisiksi, ja nyt minä huomaan, että ne varoitukset olisi pitänyt ottaa todesta. Ensin sisarenne ─ ja nyt te!

-Mitä niin? Mary tiedusteli ja koetti hivuttautua huoneensa ovea kohti.

Rouva Abernethy seurasi perässä päättäväisenä kuin saksalainen panssarivaunu.

-Minä satuin olemaan keittiössä juomassa vettä, ja mitä minä näin katsoessani ikkunasta!

Mary voihkaisi äänettömästi astuessaan sisään huoneeseensa, joka oli tyhjä. Eliza oli retkillään.

-Mitähän se mahtoi olla, hän mutisi.

-Eikö siinä ole kylliksi, että teidän sisarenne tulee kotiin milloin missäkin seurassa ─ nytkö tekin aloitatte!

-Minä en ole ”milloin missäkin seurassa”, Mary huomautti.

-Herraseurassa!

-Rouva Abernethy, kello on vasta yhdeksän illalla!

-Synti ei katso aikaa, huomautti rouva Abernethy hurskaasti.

-Ei kai sentään ole syntiä kävellä kadulla!

-Herraseurassa, toisti rouva Abernethy, aivan kuin tämä tosiseikka olisi yksistään todistanut kaikessa Maryä vastaan.

Mary kääntyi vuokraemäntäänsä kohti.

-Hyvää yötä, rouva Abernethy, hän sanoi tiukasti, ja sitten käytännöllisesti katsoen työnsi tämän eteisen puolelle.

-Kuulkaapas nyt, neiti Stewart… rouva aloitti, mutta Mary läimäytti oven kiinni niin, että rouvan täytyi ottaa askel taaksepäin välttyäkseen jäämästä väliin.

Sisällä huoneessa Mary nojautui oveen, aivan kuin olisi pelännyt rouva Abernethyn puskevan väkisin takaisin sisään.

Ja sitten hän hymyili.

Hän hymyili muistellessaan rauhallista ─ joku olisi voinut sanoa: tarpeettomankin rauhallista ─ kävelyä herra Finlayn käsipuolessa kolmen kadunvälin päähän ihmettelemään kukkakaupan näyteikkunaa, jossa oli todellakin lämmitys ja valo ja sen johdosta aivan ihmeellinen kasvien paljous. Hän hymyili muistellessaan pitkää ─ joku olisi voinut sanoa: tarpeettomankin pitkää ─ hetkeä tuon näyteikkunan ihmeellisyydestä keskustellen vielä sittenkin, kun valo siitä oli sammutettu pimennysmääräysten vuoksi. Hän hymyili ajatellessaan pitkää ─ joku olisi jälleen voinut sanoa: tarpeettomankin pitkää ─ ylimääräistä kierrosta, jonka herra Finlay ehdotti tehtäväksi paluumatkalla, koska ”ei ole terveellistä seisoa noin kauan alallaan näin raa’assa säässä ilman, että sen jälkeen liikkuu kunnolla”.

Kun he vihdoin alhaalla olivat toivottaneet hyvää yötä, eroamiseen ei ollut liittynyt mitään hellyydenosoituksia. Ja siltikin Marystä tuntui, että jokainen vaihdettu katse, jokainen kädenpuristus oli oudon merkityksellinen. Ainakin, jos rouva Abernethyltä kysyi!

Mary tirskahti alkaessaan riisua päällysvaatteitaan. Että hän, Mary Stewart, oli onnistunut hankkimaan rouva Abernethyn moitteet! Sehän oli aivan käsittämätöntä ja piti ottaa mitä suurimpana kunnianosoituksena. Hän, joka oli tähän asti ollut kirjaimellisesti kuin ilmaa jokaiselle tapaamalleen miehelle, hän, joka ei ollut yhtään mitään!

Hän ei puhuisi asiasta Elizalle. Eihän oikeastaan ollut mitään puhuttavaakaan, sillä yksi iltakävely olisi pikkusiskon kokemusten rinnalla kuin pisara valtameressä ja saisi tämän lähinnä nauramaan. Ehkä herra Finlay vain oli halunnut todella hiukan raitista ilmaa ja seuraa, mitä tahansa seuraa, kun niin pian joutuisi palaamaan rintamalle. Ehkä tämä todella oli halunnut tutustua kukkakaupan näyteikkunaan!

Mutta vaikka niinkin, tämän illan muistoa Mary tiesi hellivänsä niinä hetkinä, jolloin tuntisi itsensä näkymättömäksi ja huomaamattomaksi. Joku oli joskus sentään huomannut hänet, joku muisti hänen nimensäkin!

Seuraavana aamuna töihin kävellessään Mary koetti puolestaan olla muistamatta, että se olisi viimeinen päivä, jolloin herra Finlay vähään aikaan olisi konttorissa ─ tai ehkä pitkäänkin. Lomia annettiin hyvin epätasaisesti ja epämääräisesti, Duncanillekaan ei ollut myönnetty lomaa syksyllä Grace-vauvan syntyessä, vaikka hän oli sentään kunniamerkillä palkittu sankari. Tai ehkä herra Finlay ei tarvitsisikaan lomaa, ehkä…

Mary värähti ja kiiruhti askeleitaan. Hänen pitäisi saada mahdollisimman nopeasti valmiiksi kirjoitustyö, joka illalla oli jäänyt kesken. Hän ei jaksaisi nyt rouva Williamsonin tuhahtelua.

Sinä päivänä koko konttorin ilmapiiri oli pitkästä aikaa kireä, aivan kuin herra Finlayn lähestyvä lähtö olisi saanut heidät kaikki kiukkuisiksi ─ jopa rouva Williamsonin, jonka olisi luullut olevan tyytyväinen saadessaan palata taas konttorin johtoon.

Ainoa, joka oli yhtä tyyni kuin huvimatkalle lähtiessä, oli herra Finlay itse. Hän piti pitkän palaverin rouva Williamsonin kanssa ilmeisesti konttorin hoitoon liittyvistä käytännön asioista, ja teetauon aikana hän ilmaantui konekirjoittajattarien seuraan kuin maailman luonnollisimpana asiana ja rupatteli luontevasti kuin olisi ollut konttorin juoksupoika eikä päällikkö.

Mary ei tohtinut juuri vilkaistakaan herra Finlayhyn. Koko edellisilta tuntui unelta. Tietysti mies oli tahtonut vain olla ystävällinen, ei sen kummempaa. Hän ei saanut antaa mielikuvituksensa pillastua. Herra Finlay lähtisi rintamalle, eikä hän seuraavan kerran tullessaan muistaisi Maryä, ei tämän nimeäkään. Oli paras totuttautua siihen ajatukseen jo nyt, niin se ei tulisi yllätyksenä.

Herra Finlayn oli tarkoitus lähteä junalle suoraan konttorilta, hän oli tuonut aamulla tullessaan sotilasreppunsa. Mary ei voinut olla miettimättä, mitä miehen äiti ajatteli, kun ei saanut edes saattaa poikaansa asemalle. Vai oliko se sillä tavalla helpompi? Mary ei osannut kuvitella kumpaakaan vaihtoehtoa. Betty sanoi haluavansa ehdottomasti saattaa Duncanin, samoin Rose oli saattanut Charlien silloin kun…

Mary värähti.

Konttorin sulkemisaikaan Mary oli kopiohuoneessa lajittelemassa tehtyjä vahakopioita nippuihin, jotta ne voitaisiin heti aamulla postittaa. Hän kuuli rouva Williamsonin hyvästelevän herra Finlayn, ja hän kuuli neiti Millsin tulevan konttoristien huoneen ovelle hyvästelemään, ja hän kuuli konekirjoittamon naisten mumisevan kaiken mahdollisen hyvän toivotuksiaan.

Herra Finlay kiitti toivotuksista, lupasi leikkisästi tulla takaisin ”ainakin suurin piirtein ehjänä” ja kehotti työntekijöitä luottamaan kaikessa rouva Williamsoniin, joka välittäisi hänelle tietoa konttorin toiminnasta.

Mary tiesi, että hänen olisi pitänyt mennä konekirjoittamoon liittyäkseen hyvästelijöihin. Hän olisi saanut nähdä herra Finlayn vielä kerran. Mutta hänen jalkansa eivät totelleet. Entä jos hänen ilmeensä paljastaisi jotakin ─ joko herra Finlaylle itselleen, tai, mikä melkein pahempaa, Gwenille tai jollekin toiselle työtoverille! Entä jos hän peräti romahtaisi?

Ei, oli paras olla täällä, antaa käsien lajitella mekaanisesti papereita oikeisiin nippuihin, tehdä jotakin hyödyllistä, vaikka ajatukset olivat aivan muualla…

-Littera, hän samassa kuuli herra Finlayn sanovan. -Missäs se… Ai, sen täytyi jäädä kopiohuoneeseen, kun aamulla tyhjensin taskuni täytekynää etsiessäni…

Ja ennen kuin Mary ehti toteuttaa hullun ajatuksen mennä piiloon paperikaapin taakse, kuten hän olisi halunnut, herra Finlay oli astunut sisään kopiohuoneeseen ja sulkenut oven takanaan.

Seuraavassa hetkessä hän oli siepannut Maryn syliinsä ja suuteli tätä.

Maryä ei ollut koskaan aiemmin suudeltu. Hän tiesi, että Ruthia oli, tämä oli paljastanut sen Alistair Dunnin lähdettyä sotaan. Hän tiesi, että Elizaa luultavasti oli suudeltu niin usein, että pikkusisko oli jo seonnut laskuissa. Mary oli koettanut kuvitella, millaista se olisi sitten, kun se joskus tapahtuisi ─ tai mikäli se tapahtuisi, kuten hän oli alkanut epäilevästi ajatella. Olla nyt kahdenkymmenen ja suutelematon!

Nyt Mary tiesi, ettei ollut osannut kuvitella sitä, ettei olisi osannut jatkossakaan. Puristettuna herra Finlayn asetakin karheaa khakia vasten, miehen käsivarret tiukasti ympärillään, tämän suu vaativana huuliaan vasten Marystä tuntui, kuin hänen lävitseen olisi johdettu sähkövirta. Jospa maailma loppuisi tähän hetkeen, tai jospa tämä hetki ei koskaan loppuisi!

Mutta samassa herra Finlay laski irti hänestä.

-Hyvää joulua, neiti Stewart, mies kuiskasi käheästi, työnsi kokoon taitetun paperipalan hänen käteensä, kääntyi ja meni.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.