Maailman keskipiste 8/24


Mary istui kapealla vuoteellaan alivuokralaishuoneessaan takki yllä. Hatun ja hansikkaat hän oli heittänyt huolimattomasti tuolille, mutta takassa ei ollut tulta, vaikka hän oli tullut kotiin jo tunti sitten, puhumattakaan minkään iltapuuron keittämisestä.

Hän ei käsittänyt, miten oli selviytynyt kotiin herra Finlayn mentyä. Jotenkin hänen oli täytynyt onnistua pujahtamaan kopiohuoneesta, pukemaan päälleen ja lähtemään konttorista. Jotenkin hänen oli täytynyt saada ravistettua kimpustaan työtoverit, jotka kuulemma aikoivat kahvilaan ”hukuttamaan suruaan laihaan teehen ja mureneviin kekseihin”. Jotenkin hän oli ohittanut rouva Abernethyn, joka epäilemättä taas oli toiveikkaana ollut keittiössä juomassa vettä nähdäkseen, tuliko hän kotiin tällä kertaa yksin.

Hän oli salvannut välioven asettamalla tuolinselän kahvaa vasten, sillä lukkoa siinä ei ollut, eikä hän kestänyt edes ajatusta rouva Abernethystä purjehtimassa sisään. Hän ei kyennyt sytyttämään tulta, vaikka huone oli kalsea, eikä hänen ollut nälkä.

Hän istui vuoteella ja tuijotti auki taittelemaansa paperipalaa, sitä, jonka herra Finlay oli sujauttanut hänen käteensä.

”Jos haluatte kirjoittaa minulle, osoitteeni on…” Ja sitten kersantti Craig Finlayn nimi ja sarja numeroita ja kirjaimia, kuten oli Jamien kenttäpostiosoitteessa, ja Davyn, ja muiden tuttujen sotilaiden.

Mies, jonka hän oli tuntenut runsaan viikon, oli suudellut häntä ja antanut hänelle osoitteensa. ”Jos haluatte kirjoittaa minulle…”

Mitä se tarkoitti? Halusiko herra Finlay hänen kirjoittavan? Vai tarkoittiko hän, että jos Mary nyt välttämättä halusi kirjoittaa, tämä toki saisi? Mutta miksi ylipäätään antaa osoite, jos kyse oli vain armollisesta myöntymisestä? Mutta jos mies halusi hänen kirjoittavan, miksei mitään muuta, ei yhtään sanaa tunteista, jos niitä oli, miksei mitään hellää, ei edes puhuttelua…

Ja hiukan hysteerisesti tirskahtaen Mary mietti, mahtoiko herra Finlaylla olla taskut täynnä tällaisia lappusia kopioituna, niin että tämä saattoi jaella niitä kenelle tahansa, kun niissä ei ollut edes puhuttelua.

Mutta miksi? Miksi mies oli tahtonut eilen kävelyttää häntä niin pitkään, miksi tämä oli tänään valehdellut jotakin litterasta, joka ei tietysti ollut kadonnut yhtään mihinkään, miten tämä oli edes huomannut hänen olevan kopiohuoneessa, miksi tämä oli suudellut häntä, miksi tämä oli antanut osoitteensa…

Mary peitti kasvonsa ─ häpeästä vai onnesta, hän ei enää tiennyt. Hän ei muistanut edes sitä, mitä oli itse tehnyt suudelman aikana. Oliko hän kietonut kätensä herra Finlayn kaulaan? Oliko hän vastannut suudelmaan? Nyt hän aavisti, mitä sillä tarkoitettiin, joten ehkä hän oli tehnyt niin. Vai oliko hän vain seissyt siinä kuin mikäkin tahdoton puupökkelö, niin että herra Finlay oli lähtenyt junalle epätietoisena siitä, oliko hän pitänyt suudelmasta vai ei? Vai oliko hän käyttäytynyt jopa sopimattoman innokkaasti, oliko hänessäkin Elizaa?

Mary parka oli toki ollut elämässään ihastunut useitakin kertoja aina kouluvuosista alkaen. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan saanut vastinetta tunteilleen, joita ei toisaalta myöskään ollut koskaan tohtinut niiden kohteelle millään tavoin paljastaa. Se oli ollut turvallista: hän oli saanut haaveilla rauhassa, helliä sydämessään pieniä huomion murusia, joita oli saanut ─ ja jotka yleensä olivat vastapuolen taholta pelkkää kohteliaisuutta ja hyvää käytöstä ─ eikä hänen ollut tarvinnut koskaan tosissaan miettiä, miten vastaisi todellisiin huomionosoituksiin.

Niinpä hän oli nyt aivan eksyksissä.

Hän oli kuvitellut, että kaikki kävisi tietyn kaavan mukaan, vähän kuin hän muisti lapsena ihaillen seuranneensa Rosen ja Bettyn ensimmäisiä askeleita siihen kummalliseen maailmaan, jota kutsuttiin rakkaudeksi.

Hän muisti, miten oli Jennien ja Elizan kanssa tirskuen kurkistellut Kuusikukkulan portaikon kaiteiden raosta, kun nuori tohtori Moore oli tullut hakemaan Rosea kävelylle, ja miten sitten Annan ja Robin häiden jälkeen herra Moore oli tullut puhumaan isän kanssa, ja isä oli kertonut, että tämä oli kosinut Rosea ja Rose oli vastannut myöntävästi, ja että hän oli antanut luvan kihlaukselle. Herra Moore muuttui Charlieksi, eikä asiassa ollut pikkutyttöjen mielestä ollut enää suuremmin mitään jännittävää, sillä sitten puhuttiin vain kapioista ja hääsuunnitelmista.

Sen sijaan ne kirjeet, joita Betty lomillaan sai Edinburghista ja myöhemmin Amerikasta, olivat heidän mielestään sitäkin jännittävämpiä. He eivät tietenkään koskaan tulleet tietämään, mitä niissä luki, sen verran heitä säikäytti se yleinen paheksunta, joka Davyn yli vyöryi tämän luettua salaa Bettyn päiväkirjaa. Mutta sen he tiesivät, että ne tulivat siltä punatukkaiselta herra Flemingiltä, joka oli käynytkin heillä, ja jonka suosioon Eliza oli tietysti heti itsensä järjestänyt. Ja koska heille ei kerrottu läheskään kaikkea, he kehräsivät kuulemistaan irrallisista lauseista kokoon ihmeellisen tarinan, joka sekin päättyi siihen, että herra Fleming ilmaantui puhumaan isän kanssa, ja sitten Bettykin oli kihloissa.

No niin, tietysti Anniekin oli mennyt kihloihin, ja vielä tavattoman nuorena, mutta se ei ”pikkutyttöjen” mielestä ollut yhtään jännittävää. Pastori MacPherson oli liian tuttu, häntä näki päivittäin koulumatkalla ja häntä joutui kuuntelemaan joka sunnuntai kirkossa, ja Eliza ihmetteli silmät pyöreinä, miten Annie mahtaisi jaksaa kuunnella saarnoja vielä kotonakin.

Tietysti myös Jamien ja Robin ja Johnin ja Davyn kohdalla oli tapahtunut tuo sama merkillinen asia: rakastuminen, kihlautuminen, naimisiinmeno. Mutta jotenkin Mary ei osannut asettua veljiensä asemaan. Helppoahan se miehillä oli! Nämä vain valitsivat ja kosivat. Tyttö taas ei voinut tehdä mitään muuta kuin toivoa, että kosija olisi mieluinen, ja korkeintaan osoittaa varovasti kiinnostustaan ”niillä pienillä keinoilla, jotka naiselle ovat luvallisia”, kuten äiti oli neuvonut.

Aivan kuin joku olisi huomannut Maryn ”pienet keinot”, kun kukaan ei huomannut häntä itseäänkään! Ja mitähän äiti sanoisi niistä ”pienistä keinoista”, joita Eliza nykyään harjoitti!

Mary huokasi syvään ja luki jälleen kerran herra Finlayn antaman paperilapun läpi, vaikkei siinä ollut paljon lukemista. ”Jos haluatte kirjoittaa minulle.” Tietysti hän halusi ─ vai halusiko? Mitä hän kirjoittaisi? Eihän hän tuntenut herra Finlayta sen paremmin kuin yhden pitkän kävelyn aikana käydyn keskustelun jälkeen saattoi tuntea. Herra Finlay oli hänen esimiehensä! Odottiko tämä, että hän kertoisi konttorin asioista sellaista, mitä rouva Williamson ei kertonut? Olisi jonkinlainen vakooja?

Ei, kai hän nyt sellaista olisi pyytänyt suoraan, eikä ainakaan suudellut häntä sen tähden.

Mary ajatteli junaa, joka oli lähtenyt liikkeelle asemalta illansuussa ja joka veisi herra Finlayn niin monen muun ohella satamaan ja sitten takaisin rintamalle. Halusiko tämä ylipäätään vain kirjoitella, ilman sen kummempia taka-ajatuksia, aivan kuten Mary kirjoitti serkuilleen?

Tällaisiin lappusiin pitäisi liittää selitys siitä, miksi ne annetaan!

Mary oli juuri palaamassa ajatustensa päättymättömässä kehässä taas alkuun, kun joku yritti avata ovea siinä tuolinselkämyksen tähden onnistumatta.

-Mary? kuului oven takaa Elizan ääni. -Oletko sinä siellä, vai onko ovi juuttunut?

-Minä tulen, Mary sanoi nopeasti. Hän nousi vuoteelta, heitti takin yltään ja meni siirtämään tuolin sivuun. -Halusin vain vähän omaa rauhaa.

-Omaa rauhaa? toisti Eliza pujahtaessaan sisään. -Onko Abernethy ollut taas mahdoton?

-Hän on muuttanut asumaan keittiön ikkunaan ja pumppaa itseensä vettä tynnyrikaupalla.

Eliza nauroi helisevää nauruaan ja riisui päällysvaatteensa. Sitten hän vilkaisi kylmää takkaa, Maryn huolimattomasti heiteltyjä vaatteita ja sisartaan, jonka ilmeessä oli jotakin vierasta. Ja koska hän oli mestari ottamaan vaarin joka vihjeestä, hän siristi silmiään.

-Mary?

-Mitä? Mary kumartui sytyttämään takkaa.

-Ketä varten Abernethy on parkkeerannut keittiön ikkunaan?

-No mitäs luulet. Sinä olet tarjonnut hänelle hupia koko syksyn. Meidän kuuluisi saada siitä hyvästä vuokranalennusta.

-Mary?

-Mitä, Mary mutisi kärsimättömästi ja vilkaisi olkansa yli. Eliza seisoi pöydän luona ja hänen ilmeensä oli voitonriemuinen.

-Onko sinulla joku?

-Älä ole typerä.

-Käytkö sinä ulkona jonkun kanssa?

-Sota-aikana? Kun kaikki alle satavuotiaat ovat rintamalla?

-Älä ole typerä. Onhan aina lomallakin joku!

-Äh, anna olla. Mary sai takan syttymään ja suoristautui.

Eliza siristi taas silmiään ja antoi katseensa liukua yli huoneen kuin johtolankoja etsivä salapoliisi.

Ja sitten hän huomasi vuoteella olevan lappusen, ja Mary tajusi hänen huomanneen sen.

Sisarukset ponnahtivat täsmälleen yhtä aikaa vuodetta kohti. Eliza oli sirompi ja ketterämpi, mutta epätoivo antoi Marylle voimaa, ja hän ehti siepata paljastavan paperin puolta silmänräpäystä ennen kuin Eliza iski siihen kiinni.

-Kuka se on? Eliza huudahti loistavin silmin, sillä Maryn käytös vain vahvisti hänen epäilyjään. -Mikä tuo on?

-Ei mitään sellaista, mistä sinun pitäisi välittää, Mary sanoi päättäväisesti, taitteli lapun ja sujautti vyöhönsä. Häntä puistatti päästä varpaisiin ajatus siitä, että Eliza olisi nähnyt, mitä paperissa luki ─ ja pahimmillaan nauranut hänen haaveilleen.

-Mary Stewart, kerro heti!

-Enkä kerro. Mary painoi vyötään kuin olisi pelännyt, että Eliza yrittäisi vielä väkivalloin saada lappusen haltuunsa. -Hae vettä ja laita kattila tulelle. Meidän pitää ruveta pakkaamaan… pohjoiseen lähtöä varten.

-Minä kerron äidille, että sinulla on joku!

-Älä ole lapsellinen. Entä jos minä kerron äidille, että sinulla on ─ vaikka ketä.

Eliza tuhahti ja nakkasi niskojaan.

-Tarvitseeko aina mennä henkilökohtaisuuksiin, hän mutisi, sieppasi vesikarahvin ja lähti korot kopisten hakemaan vettä.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.