Maailman keskipiste 11/24


Mary kirjoitti kirjeensä nopeasti, miettimättä ja pohdiskelematta, aivan kuin kuluneiden kuukausien epävarmuudessa olisi samalla jossakin alitajunnassaan muotoillut kaiken sanottavansa kirjoittamista vaille valmiiksi.

Mitä sillä oli väliä, miten hän puhutteli vastaanottajaa! Mitä sillä oli väliä, mistä hän lopulta edes kirjoitti! Hän halusi kirjoittaa, hän halusi pitää yhteyttä herra Finlayhin ─ ennen kuin oli liian myöhäistä. Entä jos tästä tulisi sellainen tieto kuin he luulivat tulleen Duncanista, eikä hän olisi kirjoittanut!

Mary ei lukenut kirjettä edes läpi, ennen kuin sulki sen kuoreen ja juoksi saman tien pudottamaan postilaatikkoon. Hän tiesi, että alkaisi jänistää, jos ei toimisi nopeasti.

Hän oli kirjoittanut suoraan ja rehellisesti kaikesta, siitäkin, ettei oikein tiennyt, halusiko herra Finlay hänen kirjoittavan vai ei. Tuntui yhtäkkiä niin helpolta kirjoittaa. Hyvänen aika, entä sitten, vaikka herra Finlay nauraisi hänelle, vaikka mies laittaisi kirjeen kiertämään koko joukkueensa huvina ─ mitä sillä oli väliä, kun ihmeitä tapahtui, kun Duncan oli elossa. Sehän oli tärkeintä, että he kaikki olivat elossa!

Päivät kuluivat, kunnes koitti se ihmeellinen ilta, jolloin rouva Abernethyn ovikello soi ja oven takana seisoi punatukkainen luutnantti, joka kertoi tulleensa juuri mantereelta ja yöpyvänsä vanhempiensa luona, ennen kuin aamulla jatkaisi pohjoiseen, mutta halunneensa tervehtiä kälyjään. Ja kun Eliza Duncanin kaulassa roikkuen ilmoitti tahtovansa soittaa Bettylle, Duncan vain nauroi ja sanoi jo lähettäneensä sähkeen, jossa kertoi, millä junalla tulisi.

-Sähkeen! puuskahti Eliza. -Mikset sinä soita?

Mary ei sanonut mitään, mutta vilkaisi Duncaniin ja arveli ymmärtävänsä. Ei hänkään olisi kyennyt soittamaan, ei tällaisten kokemusten jälkeen. Niistä piti puhua kasvokkain.

Taas kului päiviä, viikkoja. Duncanin loma loppui, tämä palasi rintamalle. Tuli pääsiäinen, jonka Mary vietti kaupungissa, koska ei saanut ylimääräistä vapaata, ja Eliza Glen Longissa, vaikka ei olisi yhtään halunnut. Tuli tieto amerikkalaisten liittymisestä sotaan. Kevät eteni.

Eikä herra Finlaylta tullut minkäänlaista viestiä.

Mary päätti olla järkevä. Jos herra Finlaylle olisi tapahtunut jotakin, hän olisi jo kuullut siitä. Rouva Williamson olisi kertonut heille ja olisi valittu uusi konttoripäällikkö.

Jos taas herra Finlay ei vastannut siksi, ettei halunnut pitää yhteyttä Maryyn ─ tai ehkei enää muistanut, kuka tämä olikaan ─ hänen täytyisi vain kestää se. Olisihan se noloa, mutta sota voisi kestää vuosia, hän ehtisi hankkia kyllä uuden työpaikan muualta ennen herra Finlayn paluuta.

Kaikesta ulkoisesta tyyneydestään huolimatta Mary ei silti kyennyt hämäämään Elizaa.

-Mikä sinua vaivaa? sisar kysyi ensimmäisenä iltana pääsiäislomalta kaupunkiin palattuaan. -Olet yhtä levoton kuin jos sinulla olisi muurahaisia paidan alla, kuten vanha Effie olisi sanonut.

-Miten niin, Mary mutisi. Hän seisoi ikkunassa ja katseli ulos vaaleaan kevätiltaan, kuin olisi voinut hypnotisoida iltapostinkantajan tulemaan heidän ovelleen.

Eliza nojasi päätään kämmeneensä.

-Eikö hän ole kirjoittanut sinulle? Se, jolle sinä kirjoitit silloin helmikuussa?

-Anna olla. Mary käännähti. -Mitä sinä olet nyt ajatellut tehdä?

-Minäkö? Pesen tukkani. Huomenna hankin kyllä jonkun viemään minut ulos. Jos olisin ollut Glen Longissa vielä päivänkin, olisin alkanut kasvaa sammalta.

-En minä sitä tarkoittanut, ja sinä käsität sen hyvin, Mary tuhahti. -Sinun viimeinen lukukautesi Naisopistossa alkaa huomenna. Mitä sinä olet ajatellut tehdä sen jälkeen?

-Kyllä sinä tiedät. Eliza katseli kynsiään. -Pidän hauskaa ja sitten järjestän itseni hyviin naimisiin. Mutta ennen kaikkea pidän hauskaa.

-Hyvä ihminen, ethän sinä voi tällaisena aikana…

-Tällaisena aikana! Eliza pärskähti. -Onko minun syyni, että on ”tällainen aika”! On väärin, että nyt, kun minä olen nuori, kun olisi minun vuoroni nauttia elämästä, alkaa tällainen typerä sota, joka pilaa kaiken!

-Epäilemättä keisari aloitti sen puhtaasti sinun kiusaksesi, Mary myönsi.

-Älä ole typerä. Hyvähän sinun on, kun et koskaan tee muuta kuin istut kotona ─ ei ihme, ettei se mies kirjoita, on varmaan kivuttomampaa kaatua sodassa kuin kuolla ikävystymiseen sinun kanssasi…

-Elizabeth Stewart!

Eliza näytti vähän nololta.

-En minä nyt aivan sitä tarkoittanut, hän mutisi ja kietoi hiuskiharaa sormensa ympäri.

-Että sinä ilkeät ─ sen jälkeen, kun Duncan…

-Tietysti minä olen onnellinen, ettei hän kuollutkaan, mutta kyllä minullakin on oikeus elää!

-Jos niin on, Mary sanoi kuivasti, -ehkä me puhuisimme vähän elannosta. Minä voisin ehkä järjestää sinulle toimen konttorista.

-Mitä?

-Kun lopetat koulun. Siellä tarvittaisiin lisätyövoimaa, rouva Williamson sanoi tänään, että jos meillä on tiedossa joku sopiva henkilö, saamme tulla vapaasti ehdottamaan.

Eliza tuijotti häntä.

-Et kai sinä ole tosissasi, hän sanoi aivan hölmistyneenä.

-Tietysti.

-Että minä rupeaisin joksikin konttorirotaksi?

-Mitä sinä sitten aiot?

-Minähän juuri sanoin!

-Eliza, nyt on sota. Et sinä voi heittäytyä viettämään täysipäiväisesti huvielämää!

-Miksen voi? Niin Rose ja Bettykin tekivät minun iässäni!

-Eivätkä tehneet, Mary näpäytti. -Betty opiskeli, ja Rose… No, silloin ei ollut sota.

-Minä viis veisaan koko sodasta!

-Vai niin. Missä sinä aiot sitten tätä erinomaista huvittelusuunnitelmaasi toteuttaa?

-Täällä tietysti.

-Jaha. Kenenkähän ajattelit maksavan elämisesi sinä aikana?

Eliza hämmentyi vähän.

-En minä… oikein ajatellut, hän tunnusti rehellisesti.

Mary pyöritteli silmiään.

-Jos sinä aiot jäädä Edinburghiin, sinä saat luvan hankkia työ- tai opiskelupaikan. Minä en aio elättää sinua, enkä aio sallia isän elättävän sinua täällä, jos aiot pelkästään loisia.

-Loisia!

Mary ei ollut kuulevinaan.

-Jos sinä taas et aio hankkia työ- tai opiskelupaikkaa, sinä saat luvan palata äidin helmoihin Glen Longiin.

Eliza nyrpisti sievää nenäänsä.

-Minä voin hoitaa taloutta, kun sinä olet töissä, hän ehdotti toiveikkaasti.

-Millähän tavalla?

-No, minä… voin sijata aamulla vuoteet… ja keittää teeveden… ja lakaista, kun sinä olet poissa… ja illalla keittää puuron…

-Kaiken huvittelemisesi keskelläkö?

Eliza huokasi.

-Minä mietin asiaa, hän mutisi.

Marykin huokasi itsekseen. Kunpa isä nyt vain olisi lujana eikä antaisi Elizan kietoa itseään pikkusormensa ympäri, jotta tämä saisi jäädä Edinburghiin joutilaana isän rahoilla. Juuri sen tähden Mary ei ollut ottanut koko asiaa puheeksi ennen pääsiäistä: hän oli pelännyt Elizan taivuttelevan isän tahtoonsa loman aikana.

Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti ja linnut sirkuttivat puiston puissa, kun Mary käveli töihin. Hän tunsi olonsa lähestulkoon hilpeäksi ja hyräili itsekseen. Ehkä kaikki vielä järjestyisi, ehkä tämä sota joskus loppuisi, ehkä…

Hän ohitti postilaatikon, johon oli helmikuussa pudottanut kenttäpostikirjeen, ja huokasi vähän.

-Hän on kai tullut toisiin ajatuksiin, tyttö mutisi itsekseen. -Ja se on minulle oikein. Kuka minun käski olla sellainen pelkuri ja vetkuttelija!

Keväinen sää teki koko konttorin levottomaksi. Mary koetti keskittyä työhönsä, mutta ei voinut olla kuulematta takaansa Gwenin suunnitelmia uuden keväthatun hankkimisesta ja edestään Catrionan kertomusta pienestä hyötypuutarhasta, jonka hän aikoi tänä kesänä laittaa asuntonsa parvekkeelle saadakseen vähän ruoanlisää. Kaikkien ajatukset tuntuivat askartelevan jossakin muualla kuin kirjoitustyössä.

Kotimatkalla Marykin teki pidemmän lenkin saadakseen nauttia raittiista ilmasta. Hän osui sen kukkakaupan luo, jonka ikkunaa oli ennen joulua herra Finlayn seurassa ihaillut, ja huokasi taas itsekseen. No, olipa sentään hänelläkin jokin muisto hellittäväksi!

Haikeana hän käveli kolme kadunväliä kotiovelle. Miten synkkä talo oli, miten pimeä rappukäytävä, miten ikävä ja nuhjuinen rouva Abernethyn koko asunto! Pitäisikö hänen antaa periksi, lakata olemasta itsenäinen ja itsellinen, palata Elizan mukana äidin ja isän turviin? Ei hänen jouten tarvitsisi sielläkään olla, hän voisi auttaa Bettyä liikkeen kanssa tai tehdä jotakin muuta hyödyllistä. Hyödyksi voisi aina olla, vaikka ei kenellekään vaimoksi kelpaisikaan!

-Kuulkaapas nyt, neiti Stewart, sanoi rouva Abernethy, joka seisoi eteisessä kädet ristissä rinnalla.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.