Maailman keskipiste 14/24


Jos Marylle oli hänen kirjeystävyytensä Craig Finlayn kanssa ihme, vielä suurempi ihme oli sinä keväänä tulossa. Puhelinsoitto ─ jälleen vain yksinkertainen puhelinsoitto, ja rouva Abernethy happamasti ilmoittamassa kaukopuhelusta, aivan kuin hän itse olisi joutunut sen maksamaan. He molemmat Elizan kanssa katsomassa toisiinsa kauhistunein silmin. Kaukopuhelu kotoa keskellä viikkoa? Kuka se tällä kerralla oli? Nytkö se oli Jamie? Davy?

Langan toisessa päässä isän rauhallinen ääni ─ isän, koska äiti ei pystynyt järkytykseltään puhumaan. Isä kertomassa, että Jennie ja Charlie oli löydetty, että he olivat kunnossa, että heidät oli vapautettu ja he olivat tulossa kotiin. Ja sitten se ihmeellinen, uskomaton toukokuun päivä, jolloin sisar ja lanko saapuivat Edinburghiin, jolloin Mary ja Eliza itkivät vuorotellen Jennien kaulassa, ihmetellen sisaren outoa tyyneyttä, Charlien levollisuutta. Miten joku, joka oli ollut saksalaisten vankina, saattoi olla niin rauhallinen!

Nyt Mary olisi todella tahtonut matkustaa löytyneiden mukana pohjoiseen, ja tämän ainoan kerran hän silmänräpäyksen ajan harkitsi, pyytäisikö Craigilta lupaa vapaan ottamiseen ─ mutta hän hillitsi itsensä ajoissa. Craig oli sanonut, ettei käyttäisi hyväkseen asemaansa, eikä Marynkään kuulunut käyttää. Sitä oli molemminpuolinen luottamus.

Sitä paitsi hän ei todellakaan haluaisi selittää rouva Williamsonille, miten olisi hankkinut konttoripäällikön luvan.

Niinpä Mary vain lähetti paljon lämpimiä terveisiä kotiin, ja kirjoitti sitten Craigille siitä, miten ihmeellisesti Jennie ja Charlie olivat pelastuneet, ja myöhemmin siitä, miten järkyttävää oli, että vaikka Jennie oli melkein heti palattuaan mennyt kihloihin, hän aikoi palata rintamalle sairaanhoitajattaren tehtäviin, niin että he menisivät Keith Murrayn kanssa naimisiin vasta sitten joskus, kun sota loppuisi.

”Odottaminen ei ole helppoa”, Craig vastasi. ”Mutta se on sen arvoista.”

Mary nukkui muutaman yön myös tämä kirje tyynynsä alla koettaen miettiä, oliko lauseella jokin syvempi merkitys.

Oli kummallista, miten kaikki tämä ihmeellinen vaikutti häneen. Uutiset rintamalta eivät olleet hyviä, hän pelkäsi nyt veljiensä ja lankojensa ja serkkujensa lisäksi myös Craigin puolesta enemmän kuin tohti edes itselleen tunnustaa, elintarviketilanne alkoi kaupungissa käydä tiukaksi, vaikka äiti koettikin lähettää paketteja, ja Eliza oli aivan yhtä sietämätön kuin ennenkin. Mutta silti Mary oli reippaampi ja hilpeämpi kuin hän muisti olleensa aikoihin, ehkä koskaan.

Hän hoiti työnsä napakasti ja huolella, koska ei tahtonut rouva Williamsonin mahdollisesti moittivan häntä konttoripäällikölle lähettämissään raporteissa. Hän alkoi käydä taas ahkerasti Miriamin Punaisen Ristin osaston ompeluilloissa, vaikka oli ensin koulu- ja sitten työrasitukseen vedoten laistanut niistä aina kun oli iljennyt, koska ei ollut viitsinyt selittää kerta toisensa jälkeen, miksi Eliza ei tullut. Hän jaksoi olla kohtelias rouva Abernethylle, joka oli Maryn keväällisen saarnan jälkeen ollut ehkä tavallistakin happamampi, mutta vähemmän utelias. Hän jopa sai muutamina iltoina pakotettua Elizan koulukirjojen ääreen tansseihin lähtemisen sijasta, sillä Naisopiston loppukokeet olivat aivan nurkan takana.

Oli niin mukava kirjoittaa kaikesta tällaisesta puuhailusta Craigille.

Elizasta Mary tosin kirjoitti varoen. Hän ei halunnut antaa sellaista kuvaa, että jatkuvasti moitti sisartaan. Ja toisaalta ─ niin naurettavaa kuin se olikin ─ hän pelkäsi, että Eliza veisi häneltä Craigin. Entä jos mies tulisi lomalle ja tapaisi Elizan ja hurmaantuisi, kuten kaikki miehet tähän hurmaantuivat? Mary koetti olla järkevä ja vakuuttaa itselleen, ettei Craig Elizalle kirjoittanut, mutta niin kauan kuin miehen kirjeissä ei edelleenkään puhuttu tunteista, häntä pelotti.

Luonnollisesti Mary ei ollut enää aikoihin kyennyt pimittämään kirjeenvaihtoaan sisareltaan. Ensin tämä tiesi vain, että kenttäpostia tuli ─ sitten tämä ennen Maryä kotiin tultuaan näki postin joukossa kuoren, jossa oli lähettäjän kohdalla nimi kers. C. Finlay ─ ja lopulta Mary joutui niin ankaraan kuulusteluun, ettei voinut kuin tunnustaa.

-Sinun esimiehesi? Eliza huudahti, eikä Mary ollut aivan varma, oliko sisaren äänessä enemmän ihailua kuin järkytystä. -En olisi ikinä uskonut!

-Ei siinä ole mitään sopimatonta, Mary mutisi. -Kai. Hän on rintamalla, olisi eri asia jos…

-Älä nyt ole naurettava, Eliza huudahti ja taputti käsiään yhteen kuin lapsi. -En olisi ikinä uskonut, että sinussa on niin paljon ruutia. Että vamppaat pomosi!

-Eliza! Mary tiuskaisi. -Millaista kieltä sinä oikein käytät!

-Miten sinä sen teit? Eliza tiedusteli ja katsoi aivan häpeämättömästi Maryä päästä jalkoihin, kuin ei olisi voinut käsittää, miten joku niin arkipäiväisen näköinen olento saattoi saada sellaisessa asemassa olevan miehen huomion.

-Minä en tehnyt yhtään mitään, Mary sanoi terävästi. -Millaisena sinä minua oikein pidät! Hän itse tahtoi… ottaa yhteyttä.

-Älä valehtele, tokaisi Eliza. -Ei kukaan mies tahdo ”ottaa yhteyttä”, ellei häntä ensin houkuttele.

-Ei ehkä sinuun! tiuskaisi Mary.

Ja sen ainoan kerran hän sai Elizan vaikenemaan tyrmistyneenä ja loukkaantuneena, aivan kuin olisi ollut täysin sopimatonta, että Mary tölvi häntä eikä toisinpäin.

Äiti oli ollut epävarma siitä, matkustaisivatko he isän kanssa Naisopiston päättäjäisiin. Mary oli kuitenkin sanonut suoraan, että se olisi turhaa rahanhaaskausta. Eliza ei ollut laittanut juuri tikkua ristiin koulunsa eteen koko aikana, ja hänen päättäjäisensä merkitsivät lähinnä helpotusta niin tytölle itselleen kuin koko opettajakunnalle. Ei ollut pelkoa, että hänen päästötodistuksensa saisi päättäjäisten yleisön kohahtamaan, kuten kuulemma Bettyn todistus oli aikoinaan saanut ─ ei ainakaan samassa mielessä.

-Ehkä hän vähitellen järkiintyy, kun tulee kotiin, äiti sanoi toiveikkaasti. -Opettaja Ramsay on kysellyt hänestä.

Mary naurahti hiljaa itsekseen puhelinlinjan toisessa päässä. Äiti kulta, joka oli aina niin toiveikas! Saattoiko tämä edes villeimmissä kuvitelmissaan nähdä Elizaa opettajan rouvana?

-Minä luulen, että Eliza kaipaa vähän vauhdikkaampaa elämää, Mary muotoili.

-Hm, sanoi äiti. -Betty on lupaillut, että ottaisi hänet Koivurantaan auttamaan kaupassa ja taloudessa. Tiedäthän sinä, että Betty… tarvitsee taas vähän… ylimääräistä apua.

-Tiedän, vastasi Mary säyseästi.

Oudolla tavalla kirjeenvaihto Craigin kanssa oli aiheuttanut senkin, ettei hän tuntenut tavanmukaista kateutta sisartaan kohtaan kuultuaan, että tämä oli taas tulossa äidiksi. Tietysti he olivat Craigin kanssa vain ystäviä ─ mutta siltikin…

Niin Eliza matkusti pohjoiseen kaikkine hepeneineen ja ”päänahkoineen”, kuten hän nimitti haltuunsa uskottuja miesten käyntikortteja ja viestejä. Mary jäi rouva Abernethyn pieneen huoneeseen, ja vaikka sisaren lähtö merkitsi huomattavaa väljyyttä piirongin ja vaatetangon suhteen, hänestä tuntui aluksi hyvin oudolta olla aivan yksin.

”Mutta ethän sinä ole yksin”, Craig kirjoitti. ”Ei kukaan sellainen ihminen ole yksin, jota joku ajattelee.”

Ja taas Mary parka valvoi yönsä ja mietti, mitä mies oikein mahtoi tarkoittaa, ja miksei tämä voinut sanoa mitään selvempää.

Ehkä Craig kaukana Belgiassa todella ajatteli häntä niin tiiviisti, että aavisti tämän, tai ehkä se oli sattumaa. Mutta seuraavasta kirjeestä Maryn ei tarvinnut yrittää lukea mitään rivien välistä.

”Rakas Mary”, se alkoi ”Hyvän Maryn” sijasta. Ja se jatkui: ”Uskaltaudun vihdoin kirjoittamaan suoraan asiasta, josta olisin halunnut puhua kanssasi alunperinkin, mutta pelkäsin säikyttäväni sinut. Tunteistani sinua kohtaan.”

Mary, joka istui työpäivän jälkeen avoimen ikkunan ääressä ja kuunteli alhaalta kadulta kuuluvia kepeitä kesäillan ääniä, hengähti terävästi.

”Minä olen järkevä ja asiallinen ihminen, ehkä jonkun mielestä liiankin järkevä ja asiallinen”, kirje jatkui. ”En ole koskaan uskonut mihinkään taianomaisiin ensisilmäyksiin tai muuhun sellaiseen roskaan. Mutta kun minä näin sinut ensimmäisen kerran käytännöllisesti katsoen jalkojeni juuressa luutasi kanssa, ja kun sinä sitten katoit tuosta vain niin sievän ja kodikkaan teepöydän siihen kammottavaan toimistoon, ja kun sain katsella sinua työssäsi niin ahkerana ja täsmällisenä ja… En minä osaa selittää, Mary. En ole koskaan tuntenut mitään tällaista.

”Olen pahoillani käytöksestäni kopiohuoneessa. Minun olisi pitänyt pyytää sitä anteeksi kunnolla, mutta olen ollut liian raukkamainen, kun et itse ole tapaukseen enää omissa kirjeissäsi viitannut. Niin hieno luonne sinä olet! Sydämestäni toivon sinun uskovan, ettei minulla ole tapana käyttäytyä sillä tavalla nuoria naisia kohtaan, niin röyhkeästi ja itsevarmasti. En vain voinut, en saattanut lähteä tieheni saamatta pitää sinua sylissäni! Kun en saanut sinulta koko talvena mitään viestiä, oletin loukanneeni sinua ja saavani heittää hyvästit kaikille haaveilleni, kun en hillinnyt itseäni. Ja kun kirje sitten tuli ─ Mary, sinä et varmaan edes ymmärrä, mitä se minulle merkitsi!

”Me olemme kirjoittaneet nyt kuukausia. Joku voisi sanoa, ettei kirjeystävyys ole sama asia kuin tapaaminen kasvokkain, ja ehkä niin onkin. Mutta toisaalta kirjeen saa kirjoittaa rauhassa, sanavalintojaan ja painotuksiaan miettien. Ainakin minun on sillä tavalla helpompi ilmaista itseäni, varsinkin, kun pelkäisin kanssasi kasvotusten alkavani hermoilla ja sanovani jotakin typerää. Kun minä kirjoitan sinulle, en ole ollenkaan hermostunut.

”Tai no, nyt olen. Onhan seuraavan tunnustukseni jälkeen vain kaksi mahdollisuutta: joko minä nyt rikon ystävyytemme ─ ja se tuntuu aivan kestämättömältä ajatukselta ─ tai sitten tulen onnelliseksi ─ enkä oikein tiedä, uskallanko edes toivoa sitä.

”Mary, minä rakastan sinua. Minulle ei ole maailmassa ketään muuta kuin sinä, ei ole nyt eikä tule olemaan. Sinun hyvä luonteesi, vastuuntuntosi, reippautesi, koko sinun olemuksesi on jotakin sellaista, jota kohti minä kurotan kuin talven alla nääntynyt kasvi aurinkoon.

”Minä en esitä sinulle tässä mitään vaatimuksia, en mitään kysymyksiä. Jos sinä et tämän jälkeen torju minua, yritän saada lomaa niin pian kuin suinkin. Silloin haluan puhua kanssasi kasvokkain ja ─ kysyä jotakin. Mutta jos sinä et halua vastata tunteisiini, kunnioitan sitä ja jätän sinut rauhaan.”

Kirje päättyi tuttuun allekirjoitukseen. Siinä ei ollut mitään muuta. Se oli lyhyempi kuin mikään tähänastisista Craigin kirjeistä.

Ja sittenkin…

Maryn kädet vapisivat niin, että hän pelkäsi pudottavansa paperin, hän pelkäsi avoimesta ikkunasta tulevan tuulenvirin vievän sen, hän pelkäsi kirjeen joutuvan hukkaan, niin että hän ei voisi lukea sitä uudestaan ja vakuuttua siitä, ettei nähnyt unta.

Craigko rakasti häntä? Häntä? Joka oli niin vaatimaton ja huomaamaton, johon kukaan ei katsonut kahta kertaa? Ettäkö hän oli ”aurinko”, ettäkö Craig ei ollut voinut palata sotaan ”pitämättä häntä sylissään”?

Luojan kiitos Eliza oli poissa. Mary tajusi näyttävänsä luultavasti niin järkyttyneeltä, että sisar olisi lukenut häntä kun avointa kirjaa ─ ja nauranut. Mitä Eliza ymmärsi tällaisesta!

Mary taitteli paperin taas auki ja luki sen uudelleen. Hän luki sen viisi kertaa, ennen kuin nousi tärisevin jaloin pystyyn ja meni hakemaan kirjoitustarpeitaan.

Ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun kirjeenvaihto Craigin kanssa oli alkanut, hän istui kauan puhtaan kirjearkin ääressä tietämättä, mitä siihen kirjoittaisi ─ tai paremminkin: miten sen kirjoittaisi.

-Äh, hän sanoi sitten melkein ääneen, -miksi tehdä asioista niin monimutkaisia!

Mary teroitti lyijykynän, sillä tällaisiin kirjeisiin ei voinut vastata tylsällä kynällä, ja kirjoitti:

”Minä rakastan sinua, Craig. Koeta saada lomaa.”

Tarina jatkuu huomenna klo 10.