Maailman keskipiste 16/24


Seuraavana aamuna Mary viivytteli konttorin eteisessä päällysvaatteita riisuessaan.

Hän oli harkinnut, vetäisikö sittenkin sormuksen sormestaan ja ripustaisi sen ketjussa kaulaansa puseron alle, niin ettei se näkyisi kenenkään silmille, sillä hän ei todellakaan tiennyt, miten selittäisi työpaikalla sen, kenen kanssa oli kihloissa. Mutta aivan kuten oli illalla kirjeen avatessaan ajatellut, hän ei pystynyt riisumaan sormusta. Vaikkei se ollut millään tavalla ahdas, se ei lähtenyt sormesta, vaan tuntui aivan kuin kasvaneen hänen käteensä kiinni.

Ja toisaalta: kukapa sitä huomaisi? Huomaisiko hän, jos Gwen tai joku muu olisi mennyt kihloihin? Kuka oikeastaan tuijotti toisten ihmisten käsiä!

Siitä huolimatta Mary jättäytyi eteisessä viimeiseksi ja käveli sitten paikalleen pitäen vasenta kättään hameen poimuissa. Hän irrotti kirjoituskoneen suojuksen ja otti laatikosta paperia pidellen vasenta kättään lähes kämmen ylöspäin ja nimetön koukussa, ja osallistui tavallista innokkaammin joka-aamuiseen rupatteluun toivoen, että olemalla puhelias saisi kaikkien katseet pidettyä kasvoissaan, ei kädessään.

Mutta vähitellen puhe hiljeni, tasainen näppäinten naputus täytti huoneen ja Marykin uppoutui työhönsä. Puhtaaksikirjoitettava teksti oli tavallista hankalampi ja sisälsi vaikeita sanoja, niin että hän joutui useamman kerran nousemaan ja hakemaan hyllystä oikeinkirjoitusoppaan. Rouva Williamson oli hyvin tarkka siitä, ettei talosta lähtenyt ulos mitään, mikä ei ollut kirjoitettu täydellisellä englannilla.

Hän oli niin keskittynyt siihen, mitä teki, että päästi pienen kiljahduksen tuntiessaan nipistyksen olkapäässään.

-Oletko sinä hullu! hän puuskahti takanaan istuvalle Gwenille. -Olen virheettömästi melkein arkin lopussa, haluatko sinä ehdoin tahdoin minun tekevän lyöntivirheen viimeiselle riville!

Gwen ei edes kuullut häntä. Tytön silmät loistivat kuin hän olisi keksinyt suuren salaisuuden.

-Mary Stewart, hän kuiskasi.

-Mitä? Mary tiuskaisi.

Ja sitten hän tajusi.

Koneella ei voinut kirjoittaaa niin, etteikö vasen nimetön olisi ollut suorastaan tyrkyllä.

Ennen kuin hän ehti painaa kämmenensä Gwenin suulle, tämä kajautti melko kuuluvalla teatterikuiskauksella:

-Mary on kihloissa!

Naputus päättyi siihen paikkaan, päät kääntyivät, yhtäkkiä Maryn ympärillä oli joukko uteliaita, vaikka rouva Williamson saattoi tulla konttoristien huoneesta milloin vain. Silmänräpäyksen ajan Mary tunsi lapsellista halua istuutua kätensä päälle, mutta tajusi, ettei se auttaisi yhtään mitään.

-Näytä! huusi Lucy MacDuff ja tarttui hänen ranteeseensa. -Katsokaa!

-Voi hyvä tavaton, anna nyt olla, ei siinä ole mitään katsomista, Mary mutisi ja tempasi kätensä irti.

-Oliko se kihlasormus? Meg tiukkasi Lucylta, aivan kuin Mary ei olisi ollut paikalla. -Vai muistosormus?

-Kihlasormus, vastasi Lucy samaan tyyliin. -Aivan selvästi. Muistosormus ei olisi sileä eikä vasemmassa nimettömässä.

-Antakaa olla nyt, Mary sanoi ja koetti kääntyä takaisin konettaan kohti.

-Minähän sanoin, että hänellä on joku salainen ihailija, kun hänelle ei kelpaa edes amerikkalainen, Meg ilmoitti. -Kuka se on? Miksemme me ole nähneet häntä?

Mary oli vähällä lipsauttaa, että kyllä vain he kaikki olivat nähneet hänet, mutta nielaisi lauseen viime tingassa.

-Tämä saattaa tulla sinulle yllätyksenä, mutta hän on sodassa, tyttö sen sijaan tokaisi. -Ei hän jouda roikkua alaovella kuten nuo amerikkalaiset.

-Niin mutta kuka se on? tiukkasi Gwen, jota selvästi harmitti syrjään jääminen keskustelussa, olihan hän sentään havainnut sormuksen ensimmäisenä.

-Ehkä me emme tunne häntä, huomautti Maeve Farquharson. -Älkää kiusatko Maryä.

-Vaikka emme tuntisikaan, voihan hän silti sanoa nimen! Catriona Artwood ilmoitti. -Joku tuntee aina jonkun, joka tuntee jonkun. Täytyyhän meidän tietää, onko hän säädyllinen!

-Hän ei varmasti ole säädytön, Mary ilmoitti.

-Sinä kiertelet! Gwen huusi. -Hän kiertelee, eikö vain! Se on joku, jonka me tiedämme!

-Kersantti Withers, ehdotti romanttinen Meg. -He ovat todellisuudessa seurustelleet salaa jo pidempään ja vain meidän kiusaksemme näytelleet, ettei niin ole, ja nyt he ovat kihloissa.

-Sinä luet liikaa romaaneja, huomautti Mary.

-Sano sitten, kuka se on!

Mary tiesi olevansa liemessä. Ellei hän kertoisi sulhasensa nimeä, hän herättäisi epäilyksiä ja ties miten villejä arveluja. Mutta jos hän sanoisi nimen…

-Jahas, kuului samassa rouva Williamsonin ääni, -onko neiti Stewartin kirjoituskone taas jumissa?

-Neiti Stewart on itse jumissa! julisti Gwen ilmeisesti ajattelematta ollenkaan, mitä sanoi.

-Anteeksi? Rouva Williamson kohotti kulmakarvojaan.

-Me vain onnittelemme Maryä, kiiruhti Catriona selittämään.

-Jaha, onko hänellä syntymäpäivä? Te ehditte juhlistaa sitä kyllä omallakin ajallanne.

-Ei, ei, hän on mennyt kihloihin! Meg julisti.

-Niinkö? Nyt rouva Williamson katsoi Maryyn. -Todellako?

Jollakin tavalla rouva onnistui lausumaan sanan niin, että kuulosti siltä, kuin Mary Stewartin kihlaus olisi ollut maailman kahdeksas ihme.

-Katsokaa! Gwenin aivot olivat ilmeisesti menneet kokonaan takalukkoon, sillä äskeisen möläytyksensä jatkeeksi hän tarrasi taas Maryä vasemmasta käsivarresta ja nosti tämän kättä niin, että melkein iski sillä rouva Williamsonia leukaan.

-Todellakin, sanoi rouva Williamson ja otti askeleen taaksepäin. -Siltä näyttää. Onneksi olkoon, neiti Stewart. Ovatko häät piankin?.

-Ei ─ en minä tiedä ─ emme me ole ─ tämä on vielä niin uusi asia, Mary mutisi, riuhtaisi kätensä irti ja oli nyt vähällä iskeä kyynärpäällään Gwenia nenään.

-No, kuka on se onnellinen nuori mies?

-Hän ei kerro! ilmoitti luottamuksellisesti Meg, joka ilmeisesti oletti tämän uutisen myötä rouva Williamsonin alentuneen yhdeksi heistä.

-Ei kerro? toisti rouva Williamson. -Sepä harmillista. Onko siihen kenties jokin syy, ettei hän kerro?

Mary tunsi punastuvansa kiukusta.

-Ei hän muutenkaan täällä olisi, tyttö mutisi. -Hän on sodassa.

-Sentään siellä, sanoi rouva Williamson, ja taas hänen äänensävynsä paljasti hänen ajattelevan, että Mary Stewartin pääsy kihloihin asti johtui luultavasti sulhasen vähäisistä vaatimuksista, mikä taas kertoi paljon miehestä itsestään.

-Mutta kai me juhlimme tätä? Catriona ehdotti toiveikkaasti. -Minä voin hakea leivoksia teetauolle.

-Eiköhän neiti Stewart järjestä itse omat juhlansa, jos jotakin juhlittavaa on, arveli rouva Williamson, eikä Mary uskaltanut enää edes antaa itsensä aavistaa, mitä tämänkertainen äänensävy vihjasi. -Palatkaahan paikoillenne, tytöt, muistaakseni en ole antanut lupaa töiden keskeyttämiseen.

Konekirjoittajattaret tottelivat, eikä rouva Williamsonin mentyäkään kukaan enää tohtinut nousta paikaltaan. Mutta Maryyn luotiin pitkiä, anovia katseita, ja Gwen tökki häntä selkään. Tyttö ei kuitenkaan nostanut päätään, livahti lounastunnilla tiehensä, ennen kuin kukaan ehti hänen kimppuunsa, joi teensäkin koneen ääressä samalla kirjoittaen ja jäi ylitöihin muiden lähtiessä.

-Jaha, neiti Stewart, sanoi rouva Williamson lähtiessään. -Jos te arvelette tarvitsevanne paikkaanne vielä vihkimisen jälkeen, sanokaa vain. Ei ole häpeä, ellei mies pystykään elättämään vaimoaan.

Mary puri huultaan ja oli keskittyvinään kirjoittamiseen.

-Ovatko häät hyvinkin äkkinäisesti? rouva Williamson jatkoi. -Tietysti mukavaa, jos sellaiset ylipäätään tulevat.

Ensimmäisen kerran elämässään Mary tajusi, että hänellä olivat ne samat kiukkuiset perintötekijät, joista isä syytti omaa isäänsä kiivastuessaan. Oli aivan vähällä, ettei hän siepannut pöydältä öljypulloa, jolla oli rasvannut koneen teloja, ja ruiskaissut siitä rouvan pitsikaulukselle. Mutta hän sai hillittyä itsensä, mutisi jotakin epäselvää ja jatkoi kirjoittamista, kunnes kuuli rouva Williamsonin poistuneen.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.