Maailman keskipiste 19/24


Seuraavina viikkoina Maryn elämän olisi luullut olevan pelkkää voittokulkua. Kihlausilmoitus oli ”aika monessa lehdessä”, kuten Craig hiukan nolona tunnusti, ”mutta minusta oli niin mukavaa lähettää sitä”. Tästä johtuen posti kantoi lähes päivittäin Marylle onnittelukortteja ja -kirjeitä, ja jopa rouva Abernethykin suhtautui vuokralaiseensa hieman suopeammin.

-Sittenpä näette, ettei taloudenpito ole niin helppoa kuin te luulette! hän tokaisi Marylle lähestulkoon ystävällisesti. Mary, joka ei ymmärtänyt, milloin hän sellaista näkisi ja milloin olisi moista edes luullut ja miten lause ylipäätään liittyi hänen kihlaukseensa, mutisi jotakin ympäripyöreää vastaukseksi.

Craig oli luonnollisesti kirjoittanut kihlauksesta omille vanhemmilleen, ja Mary kutsuttiin päivälliselle Finlayden kotiin, hyvin viehättävään ja aistikkaaseen kotiin tyylikkäällä George Streetillä.

Herra ja rouva Finlay olivat miellyttäviä, mutta hiukan pikkutarkkoja kaikessa. Koetettuaan koko illan ajan olla laskematta lautasliinaa kertaakaan pöydälle vinoon, ettei rouva Finlayn tarvitsisi kurottua suoristamaan sitä, ja yritettyään kävellä pelkästään mattoja pitkin herra Finlayn huomautettua, että parketin hiominen oli kallista ja että oli ikävää, miten huolimattomasti jotkut silti astuivat sille, Mary ajattelikin synkästi, ettei kenenkään pitäisi koskaan joutua tutustumaan tuleviin appivanhempiinsa yksin.

Hän huomasi jännittävänsä ylenmäärin ja muuttuvansa taas araksi ja vetäytyväksi. Mutta hyvästeltäessä rouva Finlay suuteli häntä hyvin herttaisesti ja sanoi olevansa iloinen siitä, että Craig oli löytänyt ”niin kovin miellyttävän tytön”, joten ilmeisesti vierailu sujui isäntäväen mielen mukaan.

Työpaikalla taas tunnelma oli suorastaan hilpeä ─ nimittäin konekirjoittamon puolella. Päästyään alkujärkytyksestään ja tultuaan vakuutetuiksi siitä, ettei Mary ollut vakoojatar, joka olisi kertonut eteenpäin kaikki heidän pienet rikkeensä, työtoverit ottivat kaiken ilon irti tilanteesta.

Puolitosissaan he pyysivät Maryä välittämään herra Finlaylle erilaisia parannusehdotuksia aina tulisijojen uusimisesta paremman teelaadun hankkimiseen, ”sillä tottahan hän tekee kaiken, mitä sinä vain ymmärrät pyytää”. Gwen kyseli ahkerasti, eikö herra Finlaylla ollut veljeä tai edes serkkua, joka olisi tämän tavoin mieltynyt ”työtätekevään kansaan”. Jopa herra MacGill, joka yleensä ennemmin pakeni nuorten naisten kikattavaa laumaa, pysäytti toisinaan Maryn aamulla rapussa kysyen, oliko ”neiti kuullut herra Finlaylta mitään siitä, milloin tämä viheliäinen sota mahtaa loppua”.

Mitä rouva Williamsoniin tuli, Maryn kävi häntä lähes sääliksi. Tyttö tunsi toisinaan lähes voittamatonta halua taputtaa tätä päälaelle ja vakuuttaa, että herra Finlay kyllä tiesi jo valmiiksi rouvan lähettävän raporteissaan kaunisteltua tietoa, ja että herra Finlay osasi lukea aika hyvin rivien välistä, niin että jännittäminen oli aivan turhaa.

Mutta hän ei tietysti tehnyt sitä, koska oli säikähtänyt vähän itsekin omaa nenäkkyyttään kihlausilmoitusaamuna, eikä halunnut antaa sellaista kuvaa, että käytti kihlaustaan Craigin kanssa jotenkin hyväksi asettuakseen tämän sijaisen yläpuolelle.

-Minun tekisi kyllä mieli lohduttaa häntä, Mary uskoutui joskus Gwenille lounastauolla. -Hän näyttää niin kauhean huolestuneelta.

-Tiedäkin, ettet tee sitä, Gwen tokaisi. -Hän on ansainnut jokaisen unettoman yön, jonka voi saada. Anna vain hänen olla siinä uskossa, että herra Finlay tietää kaikki likaiset yksityiskohdat ja palaa milloin tahansa kotiin laittamaan hänet niistä vastuuseen!

”Palaa milloin tahansa kotiin.” Maryä värisytti.

Oli kohta vuosi siitä, kun Craig oli viimeksi ollut kotilomalla. Täytyisihän tämän pian tulla!

Mutta mitä tapahtuisi, kun tämä tulisi? Miltä tuntuisi olla työpaikalla niin, että Craig istuisi konttoripäällikkön toimistossa? Kuinka tämä puhuttelisi häntä ja hän Craigia? Tulisiko tilanteesta kiusallinen? Ja entä sitten, kun Craig kuulisi Elizasta?

Vaikutti kuitenkin siltä, ettei sinä syksynä ollut vaaraa kotilomista. Passchendaelen taistelu, yksi koko länsirintaman pahimpia, nieli miehiä kuin jokin muinaistarujen hirviö. Mary odotti sydän kylmänä Craigin viestejä, jotka nekin nyt harvenivat, sillä miehellä ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta kirjoittaa entiseen tahtiin.

Mutta aina jokin viesti tuli, postikortti tai pieni kirjelippu tai mikä tahansa vakuutus siitä, että sinä päivänmääränä ja sillä kellonlyömällä Craig oli ollut vielä hengissä. Ja aina se viesti oli reipas ja rohkea, silloinkin, kun Mary aavisti miehen toistelevan merkityksettömiä isänmaallisia lauseita vain hänen lohdukseen ─ ja ehkä myös omakseen.

Miten tässä vielä kävisi, Mary ajatteli palellessaan ankeassa pienessä huoneessaan. Marraskuun sade valui pitkin ikkunaruutuja, ja vaikka rouva Abernethy olikin ilmoittanut säännöstelyviranomaisille kaikista talouden tulisijoista, hän ei enää antanut Marylle hiiliä entiseen tapaan vapaasti, vaan tytön piti melkeinpä perustella rouvalle jokaisen kimpaleen tarpeellisuus, ennen kuin hän sai sen.

Saksa tuntui voittamattomalta, kuin jättiläiseltä, joka murskasi alleen kaikki vastustajansa. Venäjällä olivat bolshevikit ottaneet vallan ja aloittaneet Saksan kanssa rauhanneuvottelut, mikä tarkoitti, että jättiläisellä olisi kohta yhä enemmän keskittyä vyörymään länsirintaman yli.

Entä ellei hän näkisi enää koskaan Craigia? Entä ellei tämä selviytyisi? Valokuva, jonka mies oli lähettänyt, tuntui yhtäkkiä niin elottomalta ja tyhjältä. Sehän oli vain kuva, ei se ollut lihaa ja verta, ei siitä kuulunut Craigin ääntä eikä voinut tuntea tämän käden kosketusta!

Mutta epätoivoisimmallakaan hetkellään Mary ei halunnut pettää Craigia. Jos tämä pystyi lähettämään hänelle toiveikkaita viestejä jopa Passchendaelen helvetistä, hänen täytyi pystyä samaan oman pöytänsä äärestä, vaikka kuinka hiukan nälkäisenä ja viluisena ja väsyneenä, sillä ilmahälytyksiä oli toisinaan keskellä yötä, joskin onneksi useimmiten turhaan.

Niinpä Mary pakotti itsensä kirjoittamaan kaikesta entiseen tapaansa mahdollisimman reippaasti ja mahdollisuuksien mukaan jopa hauskasti. Hän oli alkanut lukea lehdistä tarkemmin sotauutisia, joita ei ollut jaksanut tähän asti kovinkaan tarkkaan seurata, ja koetti keskustella niistä kirjeissä niin asiantuntevasti kuin saattoi ilman, että sensuurilla olisi asiaan huomauttamista.

Mutta kuten Mary oli tullut huomaamaan, herra Finlay totisesti osasi lukea rivien välistä.

”Tyttöseni”, kirjoitti Craig joulukuun alkupuolella, ”ihailen sitä, että jaksat olla niin elämänuskoinen tällaisena aikana. Mutta minä olen aavistavinani, ettei se ole aivan aitoa. Mary pikkuinen, haluan, että olet rehellinen minulle. Mikä sinua ahdistaa?”

Mikäkö häntä ahdisti! Kaikki ─ koko elämä ─ Craigin poissaolo ─ jatkuva pelko ─ tämä hirveä sota…

Ja Eliza.

Mary ei ollut vieläkään saanut kerrotuksi Craigille sisarensa tilanteesta. Se oli naurettavaa. Heidän välilläänhän piti vallita täydellinen luottamus! Tuntui vain niin mahdottomalta ─ ja mitä Craigin vanhemmat sanoisivat, tuo pikkutarkka pariskunta, kuullessaan…

Kun uutinen sitten tuli, se vaikutti kuin pommi.

-Äitinne soitti, sanoi rouva Abernethy happamasti eräänä iltana Maryn tullessa kotiin. Vaikka neiti Stewart nyt olikin kihloissa ja vielä ilmeisesti erinomaisen menestyvän nuoren miehen kanssa, olivat kaukopuhelut silti rouva Abernethyn mielestä paheksuttavia, silloinkin, kun hän ei joutunut itse maksamaan niitä.

-Jaha, sanoi Mary. -Soittaako hän uudestaan?

-Hän pyysi teitä soittamaan heti kun tulette. Rouva Abernethy mulkaisi epäluuloisesti Maryä, joka ymmärsi heti vihjeen.

-Minäpä kipaisen lennättimeen, hän ilmoitti huolettomasti, vaikka sydän jyskyttäen.

Mitä sellaista oli tapahtunut, ettei äiti yrittänyt häntä uudestaan kiinni myöhemmin illalla, vaan pyysi häntä soittamaan heti?

Saatuaan kaukopuhelun vihdoin läpi automaatista Mary olikin iloinen siitä, että nojasi tukevasti soittopöytään. Äidin kertomus oli uskomaton.

-Miten hän ─ kuinka hän ─ kai hän tietää, että Eliza… Mary läähätti.

-Herra Ramsay tietää kaiken. Hän… Äiti huokasi. -Hän alkoi epäillä jotakin, ja… tuli meille ja… pakotti isän ja minut kertomaan kaiken. Sitten hän meni Koivurantaan ja… kosi.

-Onko hän hullu!

-Sitä mekin olemme miettineet, äiti tokaisi. -Mutta olisiko hän kyennyt esittämään tervejärkistä monta vuotta opettajana?

Mary koetti saada ajatuksensa järjestykseen.

-Hän siis tahtoo mennä naimisiin Elizan kanssa, vaikka tietää… ja vaikka hän ei ole tilanteeseen syypää?

-Niin, äiti vastasi yksinkertaisesti. -Älä nyt kysele enempää, rakkaani. Emme mekään ymmärrä muuta kuin että tämä on Jumalan ihme ja sellaisena vastaanotettava. Heidät vihitään tietysti niin pian kuin mahdollista.

-Tietysti, mutisi Mary.

Kävellessään puhelun jälkeen lennättimestä kotiin hän muisteli, miten tavattoman ylimielisesti Eliza oli vuosi aiemmin julistanut haluavansa ”miehen, jonka kanssa minun ei tarvitse koskaan kysyä minkään tavaran hintaa”, ja miten sisar viis veisasi ”mistään rakkaudesta, kunhan saan uuden puvun aina kun haluan”.

Entä nyt? Äiti oli sanonut, että herra Ramsay oli saanut opettajan sijaisuuden Mullin saarelta. Rob palaisi työhönsä joulun jälkeen, eikä Glen Longissa enää tarvittu sijaista.

Mullin saarelta! Mary ei osannut kuvitella yhtään kolkkaa Skotlannissa, joka olisi ollut vähemmän Elizalle sopiva. Siellä ei taatusti tarvittu uusia pukuja, sikäli kuin nuorella sijaisopettajalla olisi varaa sellaisia vaimolleen hankkiakaan. Miten Eliza selviäisi?

Mutta totta kai tämä oli Jumalan ihme, kuten äiti sanoi. Jos vihkiminen järjestettäisiin pikaisesti, saattaisi käydä niin, ettei esikoisen syntymään kuluvaa aikaa kukaan niin tarkkaan laskisikaan. Ja olihan äiti jopa kertonut herra Ramsayn vihjanneen, että hän tunnustaisi lapsen omakseen, ottaisi syyn niskoilleen.

Vaikka siltikin. Maryn sydäntä kouristi. Eliza parka! ”Pikainen vihkiminen”, ei mitään häitä. Se olisi julmaa!

Ilmeisesti äiti tuli lopulta samoihin ajatuksiin, sillä seuraavassa kirjeessään Marylle hän ilmoitti heidän isän kanssa päättäneen sittenkin järjestää aivan pienen juhlatilaisuuden vastavihityille.

”Ei tietenkään mitään vastaanottoa”, äiti kirjoitti. ”Vain oman perheen kesken, mutta sentään juhla-ateria, ei mitään Napierin pikaista piipahdusta. Olemme ajatelleet joulupäivää, silloin teistä niin moni on joka tapauksessa paikalla, ettei asia toivottavasti herätä suurtakaan huomiota kylällä.”

Joulupäivänä. Mary nosti säikähtäneenä päätään.

Ennen äidin kirjettä hän oli lukenut toisen, kenttäpostissa tulleen viestin. Craig kirjoitti lyhyesti, mutta sitäkin riemukkaampana: hänen loma-anomuksensa oli vihdoinkin hyväksytty, hän saisi tulla jouluksi kotiin!

”Ja minä haluan matkustaa sinun kanssasi jouluksi pohjoiseen tapaamaan vanhempiasi ja perhettäsi”, Craig kirjoitti. ”Äiti ja isä ymmärtävät kyllä. Ajattelepa, vihdoinkin tästä tulee oikein virallista!”

Nyt Mary sieppasi Craigin kirjeen pöydältä, ja hänen silmänsä siirtyivät paniikinomaisesti siitä äidin kirjeeseen ja takaisin.

Eliza vihittäisiin pakon edessä joulupäivänä ─ ja Craig tahtoi tulla jouluksi Glen Longiin.

Ei, siitä ei tulisi mitään, siitä ei voisi tulla mitään! Mitä varten juuri nyt, miksei ennemmin, jolloin hän olisi voinut esitellä Craigille kaikki rakkaansa ylpeänä ja onnellisena! Mitä varten juuri nyt, kun Elizan pakkovihkiminen vetäisi varjon koko joulun ja häpeän heidän kaikkien ylle!

Mitään ajattelematta Mary sieppasi kirjepaperin, sutaisi päiväyksen ja sitten kirjoitti töksähtäen:

”Craig, peruuta se loma. Sinä et saa tulla.”

Tarina jatkuu huomenna klo 10.