Maailman keskipiste 20/24


-Kuulkaapas nyt, neiti Stewart, sanoi rouva Abernethy.

Mary, joka oli astunut ulko-ovesta syvissä ajatuksissa ja synkällä mielellä, oli hypätä ulos nahoistaan.

-Oh! hän puuskahti. -Te ette saa säikytellä ihmisiä tuolla tavoin, rouva Abernethy!

-Tämä on minun kotini, ilmoitti rouva Abernethy, aivan kuin tuo tosiseikka olisi oikeuttanut hänet säikyttelemään ihmisiä niin paljon kuin tahtoi. -Olisitte tekin voinut vähän varoittaa.

-Mitä? Mistä? Mary kysyi kärsimättömästi. Jos rouva Abernethy nyt aloittaisi jonkin monipolvisen saarnan asiasta, jolla ei lopuksi ollut mitään merkitystä, hän räjähtäisi.

Se joulukuu oli ollut Maryn elämän onnettomin. Mitä vilkkaammaksi kuhina toimistossa kasvoi liittyen joululahjoihin ja muihin valmisteluihin, sitä hiljaisemmaksi ja vaisummaksi hän muuttui. Mitä kirkkaammin ─ vaikka toki rauhanaikaan verrattuna kovin himmeinä ─ valaisivat kynttilät ja lamput kirkkoja ja jouluikkunoita, sitä mustemmaksi muuttui hänen mielensä.

Hän oli postittanut lyhyen, tylyn viestinsä Craigille samana iltana. Yhden kauhean hetken hän oli miettinyt, liittäisikö mukaan sormuksen ─ lisäisikö viestiin sanat ”tämä oli kauhea virhe, joka meidän pitää unohtaa” ─ mutta ei siihen sentään kyennyt. Sormus oli asettunut hänen käteensä niin lujasti, että Marystä tuntui, kuin hänen olisi pitänyt leikata sormensa irti voidakseen luopua siitä.

Kunhan Craig vain pysyisi poissa vielä joulun yli, kaikki olisi hyvin! Kunhan Eliza vain olisi vihitty, kaikki olisi hyvin! Sen jälkeen Craig voisi tulla koska vain käymään Glen Longissa, sen jälkeen tämän ei koskaan tarvitsisi tietää, millainen häpeä heidän perhettään oli kohdannut!

Mary tunsi outoa, alistunutta helpotusta kirjeen lähetettyään. Hänen sydämensä oli särkymäisillään siitä ajatuksesta, että hän olisi saanut viettää joulun Craigin kanssa, ellei Eliza olisi tehnyt tätä viimeistä temppuaan. Hän tunsi punahehkuista vihaa sisartaan kohtaan, jonka itsekkyydellä ei tuntunut olevan mitään rajoja. Mutta sittenkin hän tunsi eniten helpotusta.

Lapsellisesti hän oli ajatellut, että asia todella olisi tällä selvä; että Craig tyytyisi hänen viestiinsä, siirtäisi tottelevaisesti lomaansa, ja sitten kaikki järjestyisi. Hän ei ollut ottanut omassa tuskassaan ja pelossaan lainkaan huomioon sitä seikkaa, että vastakihlautunut nuori mies, joka oli jo kuukausia koettanut saada kotilomaa, ei suhtautuisi kovin tyynesti tällaiseen äkilliseen ja täysin ilman mitään selitystä lähetettyyn ilmoitukseen morsiameltaan.

Niinpä kersantti Finlayn ankara puolustustaistelu tuli Marylle aivan yllätyksenä. Craig tietysti vastasi hänen tylyyn viestiinsä välittömästi järkyttyneenä, hämmästyneenä ja syitä kysellen. Miksi? Mitä varten? Miksei Mary selittänyt?

Mary ei voinut selittää, ja siksi hän ensimmäisen kerran jätti vastaamatta Craigin kirjeeseen. Mutta se ei estänyt miestä pommittamasta häntä viesteillä.

Mitä oli tapahtunut? Pelottiko Maryä ajatella tapaamista näin pitkän ajan jälkeen? Ei sellaiseen ollut mitään syytä! Craig lupasi ja vakuutti, että olisi täydellinen herrasmies, hän ei tarttuisi Maryä edes kädestä ilman lupaa, he tutustuisivat aivan kaikessa rauhassa, heillä olisi aikaa puhua kaikista maailman asioista, hänhän oli saanut peräti kahden viikon loman.

Kun Mary jätti taas vastaamatta, seuraava kirje oli synkempi. Oliko Mary tullut katumapäälle? Miksi hän sitten oli alunpitäen suostunut? Miksi hän halusi pitää Craigia pilkkanaan? Olisi ollut helpompi kestää kieltävä vastaus kosintaan kuin tällainen julmuus! Sitäkö Mary vain halusi, kiusata häntä?

Taaskaan Mary ei vastannut, ja nyt Craig heittäytyi marttyyriksi. Oliko hänessä jotakin vikaa? Miksi Mary ei halunnutkaan esitellä häntä perheelleen? Craigin vanhemmat pitivät Marystä niin kovasti ja äiti oli niin onnellinen heidän kihlauksestaan. Miksi Mary siis häpesi häntä ja halusi pimittää omilta vanhemmiltaan?

Mary parka luki näitä syytöksiä itkien, mutta hän ei kertakaikkiaan kyennyt vastaamaan niihin. Mitä hän olisi voinut vastata! Hän olisi halunnut vakuuttaa rakkauttaan, mutta jos hän olisi tehnyt sen, Craig olisi ymmärtänyt hänen käytöstään vielä vähemmän.

Niinpä hän ei vastannut vieläkään, ja nyt Craig huolestui. Oliko tullut jotakin ikävyyksiä? Oliko konttorissa sattunut jotakin niin harmillista, että Mary oli mennyt tolaltaan? Oliko joku loukannut häntä? Oliko joku tehnyt hänelle pahaa? Mitä ikinä se olisikin, miten hirveää hyvänsä, Maryn piti kertoa, Craig puolustaisi häntä ja suojelisi häntä!

Katkerana Mary ajatteli, että Craig tuskin välittäisi puolustaa häntä tilanteessa, jossa hänen oma sisarensa oli kasvatuksensa ja kunniansa unohtaen heittäytynyt vapaaehtoisesti loukattavaksi. Miehen seuraavan kirjeen hän aikoi työntää patjan alle avaamattomana, mutta ei sittenkään kyennyt siihen.

Nyt Craig oli epätoivoinen. Miksei Mary vastannut? Miksei tämä selittänyt mitään? Eikö tämä todella enää rakastanut häntä? Mitä Craig oli tehnyt väärin? Hän pyysi anteeksi, mitä ikinä se olikin, hän ei koskaan tarkoituksellisesti loukkaisi Maryä, hän rakasti tätä, hän oli niin epätoivoisesti odottanut pääsevänsä kotiin ja saavansa sulkea hänet syliinsä. Mutta jos Mary ei välittänyt hänestä, miksei tämä suoraan sanonut sitä? Vai oliko hänelle tapahtunut jotakin? Oliko hän sairas? Miksei hän pyytänyt ketä tahansa kirjoittamaan, ilmoittamaan, oliko hän edes elossa!

Tämä kirje oli saapunut viikko sitten. Sen jälkeen ei Craigista ollut kuulunut enää mitään, ja Mary oli jälleen tuntenut outoa helpotusta. Hän kirjoittaisi joulun jälkeen ja selittäisi jotakin, mitä tahansa ─ voisihan hän mainita Elizan häät, että niissä oli ollut kovasti puuhaa ─ tai miksei hän voisi käyttäytyä kuin ei olisi saanut Craigin kirjeitä? Olihan hänenkin ensimmäinen kirjeensä seilannut viikkokausia sinne ja tänne, ennen kuin oli löytänyt perille. Eihän hänen tarvitsisi valehdella, hän olisi vain tietämätön kaikista niistä syytöksistä, jotka polttivat hänen sydäntään kuin tuli.

Konttorissa hän uppoutui työhönsä niin hyvin kuin pystyi. Hänen kihlauksensa aiheuttama hälinä ei kuitenkaan ollut täysin hiljentynyt, ja mitä rouva Williamsoniin tuli, Mary epäili, toipuisiko tämä uutisesta koskaan. Niinpä tyttö joutui yhtä aikaa esittämään onnellista morsianta, jonka elämässä ei ollut pienintäkään murhetta, ja puolustautumaan rouva Williamsonin herttaiseen kunnioitukseen verhottuja epäluuloja vastaan. Tämä selvästikin yhä arveli Mary Stewartin kielivän sulhaselleen jokaisesta hukkaan menneestä paperiliittimestäkin.

-Kyllä kai herra Finlay saa pian lomaa? Gwen oli viimeksi tänään kysynyt. -Kai ne nyt antavat, kun on mennyt kihloihin!

-Vihkilomia saa, ei kihlalomia, Mary oli mutissut ja toivonut masentuneen olemuksensa selittyvän sillä, että Craig ei olisi saamassa lomaa.

-Lähdetkö sinä silti jouluksi pohjoiseen? oli Meg tahtonut tietää. -Joskus lomalupa tulee yllättäen.

-Lähden, Mary oli vastannut. Hän oli hetken miettinyt, kertoisiko Elizan häistä käyttäen niitä tekosyynä sille, että lähti kaupungista, mutta oli nähnyt viisaimmaksi vaieta. Tänä synkkänä maailmanaikana jokainen valoisampi uutinen pengottiin pohjiaan myöten, ja hän pelkäsi lipsauttavansa jotakin häiden perimmäisestä syystä, jos joutuisi selittämään valmisteluja kovin yksityiskohtaisesti.

Luojan kiitos äiti tai Betty tai kukaan muukaan ei ollut huomannut kysyä, eikö Craig saisi lomaa jouluksi. Tämä tosiseikka todisti Maryn mielessä sitä, että hän oli toiminut oikein. Vaikka äidillä ei ollut sydäntä jättää Elizaa aivan kokonaan ilman pientä hääjuhlaa, ei Sellorin taloon kutsuttaisi ketään ylimääräistä, ei edes Geordie-sedän tai Walter-enon perheitä. Miksi ihmeessä hän sitten raahaisi niin noloon ja häpeälliseen tilanteeseen aivan ventovieraan ihmisen!

Elizan kanssa hän ei ollut puhunut, ei puhelimessa eikä kirjeitse. Hän ei tiennyt, miten ylipäätään kykenisi tapaamaan sisartaan tämän aiheuttaman sotkun jälkeen. Hän toki tunsi sääliä ─ mutta vielä enemmän katkeruutta. Eikö Elizalla ollut aivoja! Eikö tämä tajunnut, että oli jokin syy siihen, miksi heidät oli kasvatettu säädylliseen käytökseen! Oliko tämä todella niin huoleton, kuvitteliko tämä, ettei mikään koskisi häntä!

Joka tapauksessa Mary lähtisi huomenna Glen Longiin. Craig ei tiennyt hänen osoitettaan sinne. Vaikka mies kirjoittaisi niin, että postimiehen selkä katkeaisi, Maryn ei tarvitsisi enää lukea niitä kysymyksiä ja syytöksiä. Miksei Craig voinut vain tehdä kuten hän tahtoi ja olla vaiti!

Mutta nyt hänen täytyisi selvitä rouva Abernethystä, joka oli taas näköjään ottanut jostakin itseensä ja seisoi eteisessä kädet ristissä rinnalla kuin mikäkin panssarieste.

-Mitä nyt on tapahtunut? Mary kysyi vähän kärsimättömästi.

-En minä sano mitään ─ neiti on kihloissa ja kaikkea ─ mutta olisin minä mielelläni tiennyt ─ salonkikin on tomuttamatta!

Mary ajatteli purevasti, että koko asunto oli tomuttamatta, sillä rouva Abernethy viihtyi huomattavan paljon paremmin ”keittiössä juomassa vettä” kuin siivouspuuhissa edes joulun alla, mutta sai olluksi. Hänen ei ollut tarpeen purkaa omaa pahaa oloaan viattoman niskaan.

-Minä en ymmärrä, mitä te tarkoitatte, Mary sen sijaan sanoi pakotetun rauhallisesti.

-Vai niin! Hän kyllä sanoi teidän tienneen odottaa. Joten olisi ollut mukavaa, jos minuakin olisi varoitettu!

-Kuka? Mary tiuskaisi pystymättä enää täysin hillitsemään itseään.

Rouva Abernethy kohotti kulmakarvojaan ja sysäsi oven auki salonkiin, jonne alivuokralaisella ei yleensä ollut mitään asiaa.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.