Maailman keskipiste 22/24


Mary tuijotti sulhastaan käsittämättä ensin ollenkaan, mitä tämä yritti kysyä, miksi tämä näytti niin tyrmistyneeltä ja loukatulta. Sitten hänen silmänsä laajenivat kauhusta.

-Ei! Ei, hyvä tavaton, mitä sinä kuvittelet minusta!

-Mitä minun pitäisi kuvitella, kun sinä yhtäkkiä hylkäät minut ja sitten… sitten annat ymmärtää…

-Ei, Craig, ei! Et kai sinä kuvittele ─ minä en koskaan ─ ei!

He katsoivat toisiaan silmiin, sitten Craig painoi äkkiä päänsä Maryn syliin.

-Anteeksi, hän mutisi. -Anna anteeksi. Siellä ─ siellä kaukana tahtoo tulla hulluksi ilmankin ─ ja kun sinä sitten katosit ─ ja puhut tuollaisia ─ minä tiedän kyllä, että sinulla olisi ottajia ─ minä en vieläkään ymmärrä, miten sinä suostuit juuri minulle ─ minä pelkään koko ajan, että sinä löydät paremman…

Maryn huulilta purkautui epämääräinen itkun ja naurun sekoitus. Ottajia! Millaisin silmin Craig hänet oikein näki?

Hän laski vapisevan kätensä miehen hiuksille, epäröi, haki sanoja.

-Minä… en tahtonut… että sinä tulet tietämään…

Craig nosti päätään.

-Mitä, Mary? Ellei se ole… pahinta… mitä sellaista se voisi olla, ettet sinä kerro!

Mary nielaisi ja sulki silmänsä. Hän ei voisi katsoa Craigin ilmettä kertoessaan.

-Se… se on… se on juuri sitä, mitä sinä epäilet… mutta se ei koske… minua.

-Jumalan kiitos, Craig mutisi ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. -Ketä se sitten koskee?

Vetäen syvään henkeä Mary sukelsi.

-Minun nuorinta sisartani. Se on joku amerikkalainen, jota isä ei ole onnistunut löytämään.

Craig puristi hänen käsiään.

-Mary, rakas, se on kauheaa ─ ja kauheinta on se, ettei hän ole varmastikaan ainoa ─ mutta miten se liittyy meihin?

-Hänet… hänet vihitään jouluna.

-Vihitään? Kenen kanssa? Juurihan sinä sanoit, ettei sitä miestä ole löydetty!

-Ei… ei olekaan. Eräs… eräs… Mary haki sanoja. -Hänellä oli aiemmin ihailija, joka… joka nyt… korjaa hänet.

Craig hengähti.

-Tietääkö hän…

Mary nyökkäsi, ja Craig vihelsi.

-Melkoinen kaveri, hän mutisi ja puristi sitten taas Maryn käsiä. -Kaikkihan on silloin hyvin. Miksi minä en olisi saanut tulla lomalle?

Kyyneleet pulpahtivat taas Maryn silmistä.

-Sinä sanoit haluavasi tulla tapaamaan minun perhettäni.

-Niin. Eikö se ole aika luonnollista, kun ollaan kihloissa?

-Niin mutta… Eliza vihitään joulupäivänä Sean Ramsayn kanssa äidin ja isän luona… Äiti järjestää pienen juhlan perheelle, mutta edes lähisukulaisia ei kutsuta.

-Siinä tapauksessa minä en tietysti halua tunkeilla, voinhan tulla uudeksivuodeksi tai…

-Ei… ei, en minä sitä…

-Enkelini, käy vähän hankalaksi seurata sinun ajatuksenjuoksuasi, kun sinä sanot jotakin ja sitten väität, ettet tarkoittanutkaan sitä!

Mary nielaisi.

-Minä en vain tahtonut, että sinä tulet tietämään, hän sopersi.

Yhtäkkiä se kuulosti typerältä. Se kuulosti niin typerältä, että Marystä tuntui, kuin joku olisi avannut hänen silmänsä.

Mitä hän oikein oli ajatellut? Kaikkihan oli hyvin! Elizan tilanne oli tietysti surkuteltava, mutta ei epätoivoinen, hänhän pääsisi naimisiin, Sean Ramsay ottaisi lapsen nimiinsä, pahat puheet unohtuisivat, häpeä unohtuisi…

Craig nousi kyykkyasennostaan ja istuutui Maryn viereen.

-Sinä et vain tahtonut, että minä tulen tietämään? hän toisti.

-Niin, Mary sopersi.

Sota-ajan kummallisuuksia oli sekin, että vaikka he olivat Craigin kanssa tunteneet toisensa runsaan vuoden, ei Mary ollut aiemmin kuullut miehen naurua. Oikeaa, todellista, sydämen pohjasta kumpuavaa naurua, ei sellaisia kylmiä ja ivallisia naurahduksia kuin äsken. Craigin nauru sai Maryn melkein säpsähtämään, täytti huoneen, tuntui valaisevan kirkkaammin kuin rouva Abernethyn pölyinen kattokruunu.

-Senkö tähden sinä kielsit minua tulemasta ja katosit ─ vain etten saisi tietää sisarestasi?

Ajatus tuntui ilmeisesti Craigista niin hullulta, ettei hän tahtonut malttaa lakata nauramasta.

-Niin, Mary mutisi.

Yhtäkkiä hänet puristettiin taas asetakkia vasten.

-Anteeksi, Craig sanoi. -En tarkoittanut nauraa sinulle. Minä vain… Voi taivas, mitä kaikkea minä olen näinä viikkoina ehtinyt pelätä ja kuvitella, ja sitten syy onkin…

-Onko se sinusta sitten niin vähäpätöinen asia, Mary nyyhkäisi samalla kun mietti, miten kummallisen hyvältä saattoi rintataskun napin painuminen hänen poskeaan vasten tuntua.

-Ei, sanoi Craig vakavana. -Ei tietenkään. Se on hirvittävän ikävä ja surullinen asia, ja jos koskaan saan käsiini sen amerikkalaisen, minä lupaan näyttää, mitä tapahtuu miehelle, jotka loukkaa kälyäni. Ja kyllä, olen hyvin pahoillani sisaresi puolesta, enkä voi kuin ihailla sitä miestä, joka on valmis uhraamaan oman kunniansa pelastaakseen hänet. Mutta Mary kulta…

-Mitä? Mary sopersi.

-Kuvittelitko sinä tosissasi, että sellainen asia pitää pimittää minulta? Miksi?

Mary veti pitkän, värisevän henkäyksen ja irrottautui varovasti miehen syleilystä.

-Miten… miten minä olisin voinut… kertoa, että minulla on sellainen sisar… että meillä on sellainen joulu… sinun vanhempasi ovat niin… niin tarkkoja… ja sinä… sinä olet konttoripäällikkö ja…

-Konttoripäällikkö? toisti Craig huvittuneena ja järkyttyneenä. -Oletko sinä hullu? Mitä se tähän liittyy, vaikka minä olisin pääministeri!

-Niin mutta minä en tahtonut sinun tietävän… Mary taas toisti, aivan kuin ei olisi osannut enää sanoa muuta.

-Mary. Craig otti hänen päänsä käsiensä väliin. -Minä haluan tietää kaiken. Kaiken sinusta. Kaiken perheestäsi. Sinä olet suloinen tyttö, hyvä tyttö, minulle rakkain maailmassa. Et kai sinä kuvittele, että mikään, yhtään mikään saisi minua ajattelemaan toisin? Että minä laskisin sisaresi virheen sinun syyksesi?

-Mutta se on kauhea häpeä!

-Minä en halua puolustella sisartasi enkä sitä amerikkalaista, ja minä totisesti toivon, ettei sisaresi olisi joutunut tällaiseen tilanteeseen. Mutta joskus minä en voi olla ajattelematta, että jollei sellaista asiaa pidettäisi niin suurena häpeänä, vaan näitä äitiparkoja ennemmin autettaisiin, voitaisiin ehkä pelastaa jopa ihmishenkiä. Sinun sisarellasi on tulevaisuus, hän saa kasvattaa lapsensa perheessä, jossa on myös isä, kiitos sen sankarin, joka uhrautuu hänen puolestaan. Kaikilla samaan tilanteeseen joutuneilla ei ole. Ellei heitä tuomittaisi niin hirvittävän ankarasti, he eivät ajautuisi epätoivoisiin tekoihin, kuten valitettavasti aina joskus lehtiuutisten mukaan käy.

-Niin mutta…

Craig katsoi häntä silmiin.

-Minä esitän kaksi kysymystä ja haluan, että sinä vastaat molempiin rehellisesti. Ymmärrätkö?

Mary nyökkäsi kauhistuneena.

-Haluatko sinä edelleen mennä kanssani naimisiin, vai annatko sormuksen pois?

-Ei! Mary parahti, näki Craigin ilmeen ja kiirehti pelästyneenä tarkentamaan: -En anna sormusta! Tietysti minä tahdon mennä kanssasi naimisiin! Ei siitä ole kyse!

Craigin suupielet värähtivät.

-Hyvä, hän kuitenkin sanoi yksinkertaisesti. -Toinen kysymys. Toivovatko vanhempasi, etten olisi läsnä sisaresi vihkiäisissä?

-Eivät tietenkään toivo! Minä… minä kerroin syksyllä äidille, että sinä yrität saada lomaa, ja äiti… ei hän ole sanonut, ettet saisi tulla!

Craig katsoi Maryä taas tiukasti silmiin. Ja jokin hänen katseessaan sai kuristavan kauhun sulamaan Maryn sisimmässä ja pienen, lämpimän liekin syttymään ja lepattamaan virkeästi.

-Me olemme siis edelleen kihloissa ja olen tervetullut kotiisi, mies sanoi, aivan kuin olisi tehnyt tilinpäätöstä ja kirjannut loppusummaa. -Olipa erinomainen asia, etten mennyt perumaan lomaani.

Sitten hän kumarsi päätään ja suuteli Maryä.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.