Maailman keskipiste 23/24


Vaikka oli kuluneiden painajaismaisten viikkojen aikana hyvin tiennyt, että Eliza vihittäisiin jouluna, Mary tajusi vasta jouluaattona Glen Longiin saavuttuaan, ettei sittenkään ollut täysin käsittänyt asian merkitystä. Hän oli sentään vihdoin tuonut sulhasen kotiin esiteltäväksi ─ ja sitten kaikki touhusivatkin vain Elizan häitä.

Aivan kuin Eliza muka olisi ansainnut jotkin häät!

Kun Craig aattoiltana suuteli häntä yöhyväisiksi eteisessä ja sitten vetäytyi isän työhuoneeseen, jonka nurkkaan äiti oli sijannut telttavuoteen, Mary tunsi melkein pakokauhua. Hän oli onnistunut heidän asemalta tulostaan saakka välttelemään Elizaa, mutta nyt hänen olisi pakko mennä yöksi samaan pieneen huoneeseen tämän kanssa.

Mary viivytteli kylpyhuoneessa iltapesulla niin kauan kuin saattoi toivoen, että Eliza olisi jo ehtinyt nukahtaa hänen pujahtaessaan kamariin. Mutta sisar oli hereillä ja luki jotakin yölampun himmeässä valossa.

-Tännekö sinä tuletkin? Eliza kysyi aivan kuin hämmästyneenä.

-Minne sitten? Mary kysyi yhtä hämmästyneenä. -Vai pitääkö minun mennä keittiöön, jotta…

Hän puri hammasta, jotta ei olisi lipsauttanut mitään ilkeää hemmotellusta prinsessasta, joka tahtoi olla rauhassa.

-Minä ajattelin, että… Eihän äiti kuule, jos sinä menisitkin…

Kesti hetken, ennen kuin Mary tajusi, mitä Eliza vihjasi. Hän oli nyörittämässä auki kenkiään ja jähmettyi epämukavan kumaraan asentoon uskomatta korviaan.

-Ette te niin pitkään kuitenkaan saa yhdessä olla, ennen kuin hänen pitää palata, Eliza jatkoi nopeasti, aivan kuin olisi tajunnut ehdottaneensa jotakin typerää ja koettanut nyt paikata sitä toisella typeryydellä.

Mary suoristautui, potkaisi kengät jaloistaan ja alkoi napittaa auki puseroaan. Koko ajan hän puri hammasta. Vain yksi päivä. Vain huomisen yli ─ Eliza lähtisi Sean Ramsayn mukana jo joulupäivän iltana. Hänen tarvitsi kestää vain vuorokausi. Hän ei saanut nyt avata suutaan. Hän ei saanut sanoa, mitä halusi. Hän viis veisasi Elizasta, mutta hänen oli ajateltava lasta, sittenkin. Hän ei saanut huutaa päin sisarensa kasvoja, mitä tästä oikein ajatteli, saati läimäyttää tätä, niin kovasti kuin olisi tahtonutkin.

-Ja Edinburghissa se Abernethy pitää sinua taatusti vielä tarkemmin silmällä kuin aiemmin, niin ettette te siellä ainakaan voi olla kahden! Eliza parka jatkoi tajuamatta ollenkaan, millaisia ajatuksia hänen sisarensa hautoi.

Mary riisuutui ja pujahti yöpaitaansa edelleen mitään puhumatta.

-Hyvää yötä, hän sai sähähdetyksi ja ryömi vuoteeseensa.

Huoneessa oli hetken aivan hiljaista. Mary puristi silmiään kiinni ja rukoili, että aamu tulisi pian, että hän saisi nousta ja mennä auttamaan äitiä keittiössä ja vältellä taas Elizaa minkä taisi.

Sitten hän kuuli täkin kahahduksen ja kevyet askeleet.

Voi ei. Voi ei.

-Mary? Eliza koski varovasti hänen olkapäähänsä.

Mary puristi silmiään kiinni ja yritti hengittää tasaisesti.

-Mary kiltti…

-Mitä sinä nyt olet vailla! Mary pärskähti ja ponnahti istumaan.

Eliza säpsähti ja otti askeleen taaksepäin.

-Oletko sinä vihainen? hän sopersi.

Mary naurahti katkerasti.

-Mitä se sinua kiinnostaa. Mitä mikään sinua kiinnostaa, muuta kuin sinä itse!

Kyyneleet nousivat Elizan kauniisiin silmiin.

-En minä tarkoittanut, hän sopersi ja laski vaistomaisesti kätensä sydänalaansa. -Mary, uskothan sinä, etten minä tarkoittanut…

-Sinun olisi kannattanut hiukan aikaisemmin miettiä, mitä sinä tarkoitit ja mitä et!

Eliza nyyhkäisi.

-En minä ajatellut…

-Sen me olemme kaikki huomanneet! Ja sitten sinä ilkeät vielä koettaa saada minutkin… Mary tunsi hyvää halua sylkäistä, mutta tyytyi vetäytymään vuoteessaan lähemmäs seinää, aivan kuin olisi inhoten halunnut mahdollisimman kauas Elizasta.

-Minä olen vain iloinen sinun puolestasi!

-Vai niin.

-Mary, kuvitteletko sinä, että minä olen nyt onnellinen!

-Sitäkin sinä olisit voinut miettiä hiukan aikaisemmin.

Eliza alkoi itkeä rajusti, kuten hän aina teki, kuin hän olisi ollut yhä se sama pikkutyttö, hemmoteltu kuopus, jonka tunteenpurkauksiin suhtauduttiin ymmärtäväisemmin kuin muiden.

Mary istui seinään nojaten ja tuijotti pitsikuviota täkkilakanassa. Hän mietti, voisiko nousta, kiskaista vaatteet päälleen ja juosta ulos, minne tahansa ─ pappilaan, jossa varmasti saisi Annielta kaiken mahdollisen tuen Elizan paheksumisessa tai ainakin ymmärrystä siellä yöpyvältä Roselta, tai ylös Kuusikukkulalle, jossa nukkuisi vaikka keittiön lieden edessä, kun Betty ja Lillian oli lapsineen majoitettu vierashuoneisiin…

-Anna anteeksi!

-Mitä? Maryltä lipsahti.

Eliza hieroi silmiään yöpaidan hihalla kuin lapsi.

-Anna anteeksi, hän nikotteli. -Minä… minä pilasin sinun joulusi… sinun… kihlauksesi…

-Älä ole naurettava.

-Mary, älä ole minulle vihainen! Minä kestän kaiken muun, minä kestän äidin itkun ja minä kestän Annien saarnat ja minä kestän jopa Mullin saaren, jos sinä vain et ole minulle vihainen!

-Miksi minä olisin sinulle vihainen? Oman elämäsi sinä olet pilannut, et minun.

Eliza itki, niiskutti ja pyyhki nyt nenäänsä yöpaidanhihaan.

-Anna anteeksi, hän taas nikotteli.

Mary tuijotti yhä pitsikuviota. Mutta äkkiä hän jäi miettimään omia sanojaan.

Eliza oli tosiaankin pilannut elämänsä, sillä vaikka asia oli järjestymässä paremmin kuin hyvin, ei tulevassa avioliitossa ollut mitään siitä, mitä pikkusisar oli kevytmielisesti haaveillut.

Ja samaan aikaan Maryn elämässä kaikki oli hyvin. Craig oli täällä, tämän saman katon alla, koska oli selvinnyt tähän asti sodasta hengissä, ja koska oli halunnut tulla, kaikesta huolimatta. Hänellä oli Craigin sormus, jota hän ei tahtonut ottaa koskaan sormestaan. Craigin vanhemmat pitivät hänestä ja äiti ja isä tuntuivat pitävän kovasti Craigista.

Mitä Betty oli sanonut kauan, kauan sitten? Silloin, kun Ruth oli pelastunut Titanicilta ja tämän kuusitoistavuotispäivää oli juhlittu kuin hän olisi ollut kuningatar, ja Mary oli tuntenut itsensä tavalliseen tapaan värittömäksi, näkymättömäksi, huomaamattomaksi?

-Totta kai sinä kadehdit, kun kaikki huomioivat vain Ruthin, hän saa ihania tavaroita ja kehuja ja ylistystä, on puettu tyylikkäästi ja esiintyy kuin aikuinen. Minäkin kadehtisin sinun tilassasi. Mutta tahtoisitko sinä olla hänen tilassaan?

Niin Betty oli sanonut, Mary melkein kuuli hänen äänensä ja näki itsensä seisomassa Koivurannan eteisessä siinä typerässä pikkutytön leningissä, jonka äiti oli pakottanut hänet pukemaan ylleen, koska hänen kuusitoistavuotispäiväänsä oli silloin ollut vielä puoli vuotta.

Ei, hän ei olisi tahtonut silloin olla Ruthin sijassa, sittenkään. Eikä hän nyt tahtonut olla Elizan sijassa, sittenkään.

Hän ei tahtonut olla kenenkään toisen sijassa, ei elää mitään muuta elämää, sittenkään. Hänellä oli Craig, hänellä oli tulevaisuus, hänellä oli vapaus.

Hän oli onnellinen.

Hitaasti Mary nosti päätään. Eliza itki yhä, mutta uupuneesti, aivan kuin hänen voimansa olisivat olleet loppumaisillaan.

Eliza oli onneton.

Kauneudestaan, suosiostaan, kaikesta saamastaan hemmottelusta huolimatta Eliza oli sydänjuuriaan myöten onneton.

Ähkäisten Mary heitti täkin sivuun ja nousi.

-Mene maata, hän sanoi kiukkuisesti ja talutti Elizan vuoteeseen. -Sinun pitää levätä, matka Mullille on kuulemma raskas.

Eliza kömpi tottelevaisesti vuoteeseensa, mutta ei päästänyt irti Maryn kädestä.

-Annatko sinä anteeksi? hän nikotteli.

Mary huokasi.

-Minun olisi pitänyt pitää sinusta parempaa huolta, hän mutisi ja pyyhki sivuun sisarensa kyyneleisiin poskiin tarttuneita suortuvia. -Kannella sinusta äidille. Hän olisi sulkenut sinut luostariin ja tältä olisi vältytty.

Eliza päästi itkun ja naurun sekaisen äännähdyksen.

-Onko hän hyvin ikävä? Mary kysyi hämmästyen itsekin myötätuntoa äänessään.

-Hän on oikein hyvä ja kunniallinen nuori mies, Eliza mutisi niin Marian-tädin äänellä, että yhtäkkiä Mary tajusi nauravansa.

-Kai sinä käsität, miten käsittämättömän kiitollinen saat hänelle olla? hän kuitenkin jatkoi opettavaisesti.

-Valitettavasti, Eliza mutisi. -Mutta entä, jos Freddy tulee takaisin? Hän lupasi kirjoittaa, hän sanoi, ettei minun tarvitse huolehtia mistään!

-Älä ole idiootti. Hän olisi kirjoittanut jo, jos aikoisi sen tehdä! Mary huomautti. Saattoiko Eliza kaikella kokemuksellaan olla noin narrattava! -Elizabeth Stewart, herra Ramsayn täytyy olla hyvä mies, pohjattoman hyvä mies. Muistakin sinä maksaa osuutesi.

Eliza räpytteli silmiään, kuin olisi taas ollut purskahtamassa itkuun.

-Minä vain tahdoin — minä tahdoin kokea jotakin — jotakin oikeaa! hän kuiskasi. -Ja Freddy lupasi… Entä, jos hän tulee takaisin!

-Sinunhan ei pitänyt jäädä odottamaan ketään, Mary tokaisi, vaikka tiesi olevansa julma. Mutta hän aavisti, että Eliza jäisi hellimään epäterveitä unelmia, ellei niitä kitkettäisi alkuunsa.

Pikkusisar nyyhkäisi, sai hillityksi itsensä ja kohotti peitteen kulmaa.

-Tule minun viereeni, hän sopersi. -Niin kuin silloin, kun olimme pieniä ja minä näin pahoja unia. Sinä tai Jennie tulitte silloin minun viereeni.

Silmänräpäyksen Mary epäröi. Sitten hän ajatteli Jennietä, joka viettäisi joulua jossakin kenttäsairaalassa, ja hän ajatteli äitiä ja isää tässä pienessä talossa, ja Annaa ja Robia, jotka koettivat selviytyä päivän kerrallaan, ja Lilliania, joka ei koskaan saisi toivottaa Johnia tervetulleeksi kotiin. Ja mitään sanomatta hän pujahti peitteen alle ja kietoi kätensä Elizan ympäri.

-Nuku nyt, hän kuiskasi ja suuteli sisarensa hiuksia. -Ei ole mitään hätää. Minä olen tässä.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.