Maailman keskipiste 24/24


-Minä arvasin, että Eliza vie huomion tälläkin kertaa, Mary sanoi happamasti. -Kuten aina. Kenellekään ihmiselle ei pitäisi suoda sellaista taakkaa kuin olla perheen toiseksi nuorin!

-Älä ole typerä, Betty sanoi. -Et voi väittää kadehtivasi Elizaa nyt!

Mary paiskasi pöydälle rievun, jolla oli kiillottanut hopeita. Yöllä tehdyistä hyvistä päätöksistä huolimatta hän ei ollut aivan varma, kadehtiko vai ei.

-Minä kuvittelin, että yhden ainoan kerran saisin olla keskipisteenä, hän tunnusti.

-No mutta olethan sinä! Äiti ja isä ovat niin onnellisia, ja kaikki pitävät sinun pojastasi.

Mary punastui vähän mielihyvästä. Hän ei tahtonut tottua siihen, että puhuttiin ”hänen pojastaan”.

-Craig tahtoi tulla, hän sanoi ylpeänä. -Vaikka hän tiesi, millainen joulu meillä on, ja vaikka hänen vanhempansa olisivat tietysti halunneet hänen olevan luonaan, kun hän sai loman.

-Ja milloin teidät vihitään? Betty tiedusteli ystävällisesti. -Toivottavasti vähemmällä kiireellä kuin…

Mary naurahti ja tarttui uudestaan riepuun.

-Todellakin! Katsotaan nyt. Se riippuu niin… kaikesta.

He jatkoivat hetken työtään vaieten. Elämä riippui nykyään joka suhteessa — kaikesta.

Sellorin talon ruokailuhuoneessa oli lämmintä ja kodikasta sinä joulupäivän aamuna. Keittiöstä kuului patojen ja pannujen kalinaa äidin, Ruthin ja Kuusikukkulan Mhairin valmistellessa ateriaa, ja olohuoneen meteli kertoi serkusten riemusta joululahjojensa äärellä.

Samassa ovi avautui ja sisään astui pitkä, silmälasipäinen sotilas. Hän laski kätensä Maryn olkapäille ja kumartui.

-Haluaisitko lähteä kävelylle?

-Mene vain, Betty sanoi ystävällisesti, ennen kuin sisar ehti torjua sulhasensa ehdotuksen pöytähopeisiin vedoten. -Nämähän ovat kohta valmiit, ja sitten Rose on luvannut kattaa kanssani pöydän.

Craig Finlay hymyili.

-Kiitos, hän sanoi yksinkertaisesti. -Tule, Mary.

Sateli kevyesti lunta, kun he kävelivät ulos Sellorin talon portista ja suuntasivat kohti Keijulehtoa. Glen Longin yllä lepäsi joulupäivän rauha, kynttilät tuikkivat talojen ikkunoista ja maailma oli satumaisen sininen.

-Täällä on kaunista, Craig lopulta rikkoi hiljaisuuden. -En ole koskaan ennemmin käynyt Ylämaalla.

-Ikävää, että… Mary puri huultaan. -Kerroitko sinä vanhemmillesi?

Hän ei ollut tohtinut aiemmin kysyä.

-Kerroin tietysti, että sisaresi vihitään. Eivät he kysyneet yksityiskohtia. Kyllä he ymmärsivät, että halusin tulla. Ehdinhän minä olla kotonakin vielä ennen loman loppumista. Oletko sinä yhä pahoillasi?

Mary hätkähti.

-Pahoillani? hän toisti.

-Niin. Craig puristi hänen kättään. -Sinä olet kauhean pahoillasi jostakin, ja minä olen koettanut miettiä, mitä se on. Tarkoitan, että tietysti tämä sisaresi tilanne ─ mutta se on jotakin muuta.

Yhtäkkiä Marystä tuntui oudon hyvältä, että Craig oli huomannut sellaisen asian. Ei kukaan yleensä huomannut hänen mielialojaan, paitsi Betty toisinaan.

-Minä olisin vain kerrankin halunnut olla keskipiste, hän mutisi. -Mutta Eliza on aina… nytkin.

Kuulostipa se lapselliselta! Hyvä tavaton, nyt Craig nauraisi hänelle!

Mutta Craig ei nauranut, vaan veti hänet syliinsä sen kuusen juurella, jota Betty tapasi nimittää Ikivihreäksi, aivan kuin eivät kaikki kuuset olisi ikivihreitä.

-Sinä olet minun elämäni keskipiste, hän sanoi vakavasti ja katsoi Maryä syvälle silmiin. -Eikö se riitä?

Maryn huulet värähtivät.

-Riittää, hän kuiskasi, kun Craig kumartui suutelemaan häntä.

Vihkiminen tapahtui iltapäivällä. Eliza oli pukeutunut rouva Wallacen ompelemaan yksinkertaiseen, taitavasti poimutettuun leninkiin, eikä hänellä ollut muita koristeita kuin Bettyn lainaama rintaneula. Napier käytti lyhyintä kaavaa, ja lapsetkin jaksoivat olla sen aikaa levollisia.

Vaikkei ulkopuolisia vieraita ollut, omakin perhe täytti talon pienen salin. Rose oli tullut paikalle, samoin Flora ja Lillian lasten kanssa Glasgow’sta. Anna ja Rob seisoivat lähekkäin, lapset tiukasti vieressään, aivan kuin yhdessä kestääkseen kaikki ne myrskytuulet, joita elämä lähettäisi.

Annie oli asettunut Ellien ja Rodin kanssa äidin ja isän lähelle. Hänen suunsa oli nipistynyt tiukaksi viivaksi, ja hänen moittiva katseensa ei jättänyt arvailun sijaa siitä, mitä pastorska ajatteli sisarensa tilanteesta.

Mary katsoi Elizaa ja mietti, mitä tämä mahtoi ajatella. Ei rikasta miestä, ei ylellisyyttä, ei uusia pukuja ja koruja. Vähävarainen nuori sijaisopettaja, luultavasti melko vaatimaton koti tuulisella Sisä-Hebridien saarella, ennenaikainen äitiys. Kestäisivätkö Elizan perhosensiivet sitä? Mitä Mary voisi tehdä auttaakseen?

Äkkiä Mary havahtui siihen, että Craig puristi häntä lujasti kädestä. Vilkaistessaan ylös miehen kasvoihin hän tajusi, ettei Craig ollut vähääkään kiinnostunut vihkiparista, vaan katsoi alas Maryyn, herkeämättä, aivan kuin olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen katsellakseen morsiantaan kaikessa rauhassa nyt, kun muiden huomio oli kiinnittynyt toisaalle.

Ja yhtäkkiä Mary tajusi todella olevansa keskipiste, ei ehkä koko maailman, mutta Craigin maailman, aivan kuten tämä oli Keijulehdossa vakuuttanut. Hän hymyili vähän, ja Craig vastasi hymyyn, ja he keskittyivät täysin toisiinsa huomaamatta, miten hellästi Betty heitä katsoi, ja miten haikean silmäyksen Ruth heihin loi.

Kun kaikki oli ohi, Eliza ja Sean Ramsay kääntyivät, suutelematta toisiaan tai pitämättä toisiaan kädestä. Eliza oli vastavihityksi aviovaimoksi kovin kalpea ja totinen, eikä asiaa auttanut hänen Annie-sisarensa nopea kättely ja tokaisu:

-Täytynee kai onnitella.

-Hannah, sanoi Napier yhtäkkiä terävästi. -Käyttäydy ihmisiksi.

Annie kääntyi ja katsoi mieheensä kuin olisi nähnyt tämän ensimmäisen kerran.

-Et kai sinä puolustele tätä…

-Käskin sinun vain käyttäytyä ihmisiksi.

Rose käänsi päätään ja tämän silmät säteilivät. Bettyn huulet vavahtelivat epätoivoisesti pidätetystä naurusta. Äiti, joka oli pyyhkinyt silmiään nenäliinaan, alkoi äkkiä yskiä sen suojassa, ja Flora kumartui nopeasti korjaamaan Meggien hiusnauhaa. Craig näytti hämmästyneeltä, kun Mary peitti suunsa ollakseen nauramatta ääneen.

Silloin Rob laski kätensä Napierin olkapäälle ja sanoi reippaasti:

-Tätä hetkeä me olemme odottaneet vuosia, lanko hyvä. Sinä ehdit vielä laittaa hänet kuriin!

-Rob! äiti huudahti moittivasti.

Annie näytti siltä, kuin joku olisi lyönyt häntä päin kasvoja. Hän ei selvästikään ymmärtänyt, mikä hänen perhettään niin suunnattomasti huvitti.

-Mitä sinä tarkoitat? hän kysyi avuttomana.

Silloin tuon oudon häähuoneen täytti helinä, joka oli kuin hopeakellojen soittoa. Eliza nauroi, nauroi niin sydämellisesti, että hänen päältään tuntui karisevan kaikki häpeä ja suru, ja jäljellä oli vain nuoren naisen sydämellinen ilo. Ja yhtäkkiä Sean Ramsay katsoi häntä hymyillen.

Loppujen lopuksi aterialla tunnelma oli hilpeä, isä piti maljapuheen ja vastavihityt lähetettiin matkaan kohti uutta kotiaan hurrauksin ja vilkuttavin nenäliinoin, kuten asiaan kuului.

Mary ja Craig jäivät viimeisiksi portille katsomaan lähtijöiden perään. Mary värisi vähän ohuessa puserossaan, mutta Craig kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, ja yhtäkkiä pakkanen tuntui kesäauringon paisteelta.

-Menemmehän me naimisiin heti kun voimme, Craig sanoi. -Eikö niin?

-Mitä sinä tarkoitat? Mary mutisi ja painautui khakikangasta vasten.

-Joko minun seuraavalla lomallani tai heti kun sota loppuu, kumpi vain tapahtuu ennemmin. Lupaatko?

Mary hengähti syvään.

-Kunhan sinä vain tulet takaisin, hän kuiskasi hiljaa.

-Jos sinä lupaat mennä kanssani naimisiin heti kun palaan, minä lupaan palata, Craig vastasi yhtä hiljaa.

-Sitten minä lupaan. Mary nosti kasvojaan ja katsoi Craigia silmiin.

Lumiset vuoret lepäsivät vaiti heidän ympärillään, kylän talojen piipuista kiemurteli untuvainen savu kohti taivasta ja ikkunoista loisti lämmin valo ulos hangelle. Sillä hetkellä maailman keskipiste oli siinä paikassa, pienen talon portilla pienessä kylässä kaukana Ylämaalla.

Tämänkertainen tarina päättyy tähän. Toivottavasti pidit siitä. Kiitos, että olit mukana!