Maailman keskipiste 9/24


Tuntui kummalliselta olla Glen Longissa ─ Mary ei osannut edelleenkään sanoa ”kotona”. Se tuntui samalta kuin olisi palannut lapsuuteen, eikä sittenkään olisi.

Olivathan he jakaneet Elizan kanssa huoneen aikoinaan Kuusikukkulallakin, jossakin vaiheessa vieläpä Jennien ollessa kolmantena. Mutta siinä huoneessa oli ollut menneiden vuosisatojen avaruutta, sen katto oli ollut korkealla ja seinät lavealla, toisin kuin tässä pikkuisessa kamerissa, johon heidän vuoteidensa lisäksi ei juuri muuta mahtunut.

Eikä heidän lapsuudessaan ollut pidetty salin piirongin päällä Johnin surunauhoitettua sotilaskuvaa, jonka vieressä paloi kynttilä melkein koko ajan.

Ja vaikka heidän olisi pitänyt Kuusikukkulalla käydessään jo syksystä neljätoista alkaen tottua siihen, ettei Robia ollut kotona, tuntui kummalliselta tietää, ettei tämä ollutkaan rintamalla, vaan siinä Rosen parantolassa.

-Niissä tehdään kuulemma ihmeitä, Mary sanoi arasti Annalle, joka taputti hänen kättään ja vakuutti tietävänsä sen. Jotenkin Marylle jäi sellainen olo, että Anna lohdutti häntä eikä toisin päin, kuten oli ollut tarkoitus.

Mutta olihan sentään joulu, vaikkakin vaatimaton ja hiljainen entisiin jouluihin verrattuna, ja oli muita perheenjäseniä ja vanhoja tuttavia, joita sai tavata. Tosin Jamie ja Davy olivat rintamalla, Rose Robin kanssa parantolassaan ja Jennie ─ ei, Mary ei ajattelisi sitä. Mutta Annie puuskutti eteenpäin kuin höyryveturi sallimatta minkäänlaisia vihjauksia siihen romahdukseen, jonka oli kokenut Johnin kaatumisen jälkeen, ja Bettyllä oli taas uusi vauva. Ja tietysti oli mukavaa, että kun heitä oli paikalla niin vähän, äidillä oli aikaa puhella myös ”pikkutyttöjen” kanssa, kuten hän tapasi vieläkin Maryä ja Elizaa puolivahingossa kutsua.

Tosin Eliza ei paljon äitinsä kanssa puhelemisesta välittänyt. Hän liehui ja lensi joka suuntaan hyödyntäen jokaisen vaatimattoman huvittelumahdollisuuden, mitä pieni ylämaalaiskylä lähialueineen tarjosi, aina Robin sijaisena toimivaa opettaja Ramsayta myöten.

-Voi kunpa… äiti sanoi puoliääneen keittiössä eräänä joulun ja uudenvuoden välisenä iltana, kun Eliza oli livahtanut ulos kävelylle herra Ramsayn kanssa.

Mary, joka oli alkanut tiskata päivällisastioita, vilkaisi olkansa yli. Hän ei ollut aivan varma, paljonko äiti tiesi Elizan elämäntavoista Edinburghissa, eikä hän ollut aivan varma siitäkään, miten paljon hänen oli sopivaa niistä kieliä. Äiti ei kuitenkaan voisi tehdä muuta kuin korkeintaan ottaa Elizan pois koulusta kesken vuoden, ja siitä syntyisi soppa ─ ei sen tähden, että Eliza olisi vähääkään välittänyt koulunkäynnistä, vaan sen tähden, että tämä välitti hyvinkin paljon kaupungin seuraelämästä. Tai ehkä äiti antaisikin ankarat moitteet Marylle, kun tämä ei saanut pidettyä sisartaan kurissa?

-Mitä niin? hän nyt kysyi arasti ja upotti kätensä saippuaveteen. Tuntui kummalliselta, ettei äidillä ja isällä ollut enää talousapua, kuten oli aina ollut. Totta kai Mary oli lapsenakin joutunut taloustöissä auttamaan vanhaa Effietä ja Jennyä ja sitten Mhairia, mutta silloin se oli ollut vähän kuin leikkiä. Ei hänen silloin tarvinnut joululomalla seisoa keittiössä tiskialtaan ääressä vastaamassa päivällisen jälkien korjaamisesta.

Äiti kääntyi ikkunasta, jossa oli seissyt katsomassa, miten herra Ramsay ja Eliza katosivat kylätielle, ja hymyili sillä tavalla kuin hän hymyili silloin, kun halusi, etteivät he lapset murehtisi mistään.

-No niin, minä kuivaan. Voit samalla kertoa minulle, mitä sinulle kuuluu.

Mary epäröi vähän. Oli ihmeellistä saada äiti tällä tavalla vain itselleen, mutta yhtäkkiä se tuntui pelottavaltakin. Mitä hän voisi kertoa? Kertoisiko äiti isälle? Oliko mitään kerrottavaa?

Hän oli saanut pimitetyksi Elizalta enimmäkseen kaiken, mikä liittyi herra Finlayhin, tai niin hän ainakin uskoi. Mutta hän aavisti tämän laskeneen yhteen yksi ja yksi ja saaneen tulokseksi jotakin, jonka oli ehkä tarjoillut äidille, niin toiveikkaalta tämä nyt näytti.

-Viihdytkö sinä työssäsi? äiti kysyi ystävällisesti ja otti pyyhkeen.

”Työssäsi.” No niin.

-Aika hyvin, Mary mutisi. Hänen päänsä tuntui olevan yhtäkkiä aivan tyhjä kaikista viattomista, rupatteluun sopivista pikku tarinoista, joita hän olisi voinut turvallisesti äidille tarjoilla, ennen kuin tämä osuisi liian lähelle totuutta.

-Sinä vaikutat hyväntuuliselta. Minä pelkäsin, että tulet konekirjoittajattarena aivan kalpeaksi ja kumaraiseksi.

-Äh, Mary mutisi ja hankasi haarukkaa, johon oli pinttynyt rasvaa.

Hyväntuuliselta! Omasta mielestään hän oli ollut koko joulun lähinnä hajamielinen. Herra Finlayn lappunen tuntui polttavan kukkarossa, jonne hän oli sen kätkenyt turvaan Elizan katseilta, eikä hän tiennyt vieläkään, mitä sen kanssa tekisi.

-Mary kulta, sinä tiedät, että voit kertoa minulle aivan kaiken, äiti sanoi, eikä hänen äänensä toiveikkuudesta voinut erehtyä.

Mary epäröi.

-Minä… hän aloitti ja nielaisi. Sitten hän vilkaisi ikkunaan, aivan kuin olisi pelännyt pikkusisarensa salakuuntelevan sen takana. -Mitä Eliza on sanonut?

-Elizako? Äiti naurahti. -Mitäpä Eliza ei olisi sanonut! Hänen suunsahan käy koko ajan. Isänne epäilee, että hän puhuu nukkuessaankin.

Mary hymähti ja äiti katsoi häntä pitkään.

-Eliza kertoi, että sinulla olisi joku, äiti sitten sanoi hiljaa.

Että hänellä olisi joku! Se kuulosti ─ Mary ei oikein tiennyt, miltä se kuulosti.

Toiveikkaalta? Säälittävältä?

-Äh, hän mutisi. -Se on vain… Ei mitään. En minä tiedä.

Äiti hymyili ottaessaan uuden lautasen kuivattavaksi.

-Ehkä sinä tulet tietämään?

-Äh, Mary sanoi taas. -Minä vain… Hän oli… lomalla rintamalta.

-Kirjoittaako hän?

Mary vavahti.

-En minä tiedä, hän vastasi totuudenmukaisesti.

Hetken hän mietti, jatkaisiko lausetta. Ehkä hän voisi kertoa äidille? Ehkä äiti osaisi sanoa, mitä hänen pitäisi tehdä?

Ei, oli parempi olla kertomatta kenellekään yhtään mitään.

-Minä menen huomenna Fort Williamiin, Mary sen sijaan vaihtoi puheenaihetta. -Ehdin nähdä Bettyä ja Ruthia ja lapsia vain vilaukselta asemalta tullessani. Oli ikävää, etteivät he tulleet joulupäivänä tänne.

-Grace-vauva on ollut nuhainen, olisi ollut edesvastuutonta kuljettaa häntä kylmässä ulkoilmassa. Mutta Betty sanoi aikovansa kutsua meidät kaikki Koivurantaan uudenvuodenaattona.

Jos äidin äänessä olikin pieni surumielinen vivahde hänen havaittuaan Maryn haluavan puhua muusta kuin rintamalta myönnetyistä lomista, hän ei enää painostanut tytärtään.

Mary oli miettinyt pitkään, kertoisiko herra Finlaysta Ruthille. He olivat uskoutuneet toisilleen monissa asioissa erikoisesti Naisopistossa opiskellessaan ja samassa täysihoitolassa Rosen valvonnassa asuessaan.

Mutta jo saapumispäivänään, jolloin oli tavannut Ruthin ja Bettyn vain pikaisesti, Mary oli aavistanut jotakin tulleen entisen luottamuksen esteeksi.

Ruth oli kyllä yhtä reipas ja hauska kuin ennenkin, mutta jokin oli muuttunut. Jollakin tavalla Ruthista oli tullut pidättyväisempi, hän ei enää kertonut yhtä avoimesti asioistaan, ja silloin Marykin huomasi varovansa puheitaan.

Hän ei tiennyt, mistä muutos johtui. Mutta hän aisti myös Bettyssä outoa varuillaanoloa, aivan kuin Betty olisi pelännyt Ruthin kertovan Marylle jotakin, josta piti vaieta.

-Käytkö sinä ulkona jonkun kanssa? Mary kysyi asetuttuaan seuraavana päivänä taloksi mukavaan lepotuoliin Koivurannan olohuoneessa. Hän kysyi, vaikka tiesikin Ruthin kysyvän kohta samaa häneltä, ja vaikka Bettykin oli läsnä. Mutta jotenkin hänestä ei tuntunut ollenkaan nololta puhua sellaisista asioista Bettyn kuullen. Tämä ei koskaan nauranut hänelle.

-Äh, sanoi Ruth, -missä välissä? Tiedätkö sinä, miten kauan menee osaston lattian pesemisessä, poliklinikasta puhumattakaan?

-Verrattuna siihen, miten paljon aikaa sinä käytät kiertoteiden keksimiseen ja päänsärkykohtausten kuvittelemiseen, lattianpesu sujuu melko nopeasti, huomautti Betty, joka kutoi rintamasukkaa toisessa nojatuolissa istuen. Grace-vauva tuhisi kahden tuolin varaan asetetussa korissa hänen vieressään.

-Minkä kiertoteiden ja päänsärkykohtausten? Mary kysyi hämmästyneenä.

-Ei minkään, Ruth sanoi nopeasti. -Entä sinä?

-Mitäpä minusta, väisti Mary yhtä nopeasti ja koetti keksiä jonkin kiinnostavan puheenaiheen, joka ei aiheuttaisi tällaista outoa hämmennystä. -Onko siitä saksalaisesta tullut mitään tietoja?

Betty pudotti sukankutimensa ja Ruth sai yskänkohtauksen.

-Mistä… saksalaisesta, Ruth lopulta haukkoi henkeään.

-Mistäkö? Ravaako teillä täällä niin paljon saksalaisia, ettet muka muista ─ tietysti siitä, joka kesällä karkasi! Äiti kertoi, että sinä olit työvuorossa silloin. Sehän oli kauheaa. Ajattele, jos olisit törmännyt häneen, kun hän yritti pakoon!

-Jaha, tee olisi pöydässä, julisti rouva Wallace keittiön ovelta äänellä, joka peitti alleen kaikki kyselyt ja vastalauseet. -Mary-neiti muistaa sitten ottaa mukaan rasiallisen niitä pikkuleipiä, joista äitinne erikoisesti pitää.

He menivät juomaan teetä, ja Betty rupatteli innokkaasti kaupungin asukkaista ja veljien rintamakuulumisista ja siitä, miten kovasti Grace oli kehittynyt. Duncanista hän ei puhunut mitään, ja Mary arvasi sen johtuvan siitä, ettei tältä ollut tullut kirjettä. Silloin aina vaiettiin, toiveikkaasti ja epätoivoisesti.

Ruth puolestaan sekoitteli teetään ja näytti poissaolevalta, ja Mary ymmärsi, ettei hänen pitänyt kysyä yhtään mitään henkilökohtaista ─ mutta siihen hän ei osannut arvata syytä.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.