Maailman keskipiste 4/24


Herra Mahmoodyn sairastuttua konttori oli siis rouva Williamsonin hallinnassa. Mary oli aina tiennyt tämän napakaksi naiseksi, mutta päästessään konttoripäällikön sijaiseksi rouva osoittautui suorastaan tiukaksi, eikä ilmapiiri ollut ainakaan leppoisampi kuin herra Mahmoodyn komennossa.

-Herra Mahmoody kiitti teitä kaikkia ja lähetti terveisiä, tiedotti Margaret Anderson eräänä joulukuun alun päivänä lounastunnin jälkeen. Hänet oli yksimielisesti valittu viemään sairaalaan heidän hankkimaansa kukkakimppua, sillä Meg ei ollut paikalla tuona kohtalokkaana päivänä, jolloin konttoripäällikkö oli saanut sydänkohtauksensa, eikä hänen läsnäolonsa oletettavasti ärsyttäisi potilasta.

-Miten hän voi? Mary kysyi, edelleen syyllisyydentuntoisena.

-Kai hän toipuu, ainakin hän oli hoitajille yhtä äkäinen kuin meille, Meg tokaisi ja riisui hattunsa. -Mutta hän ei palaa enää töihin.

-Eikö? konekirjoittajattaret toistivat kuorossa.

-Hän aikoo jäädä eläkkeelle. Vihdoinkin. Rouva Mahmoody oli paikalla ja kuulemma hän on koettanut puhua herraa ympäri viisi vuotta ─ melkein jo onnistuen, mutta sitten alkoi sota, ja herra Mahmoody vetosi siihen, ettei hänen tilalleen konttoripäällikköksi löytyisi ketään.

-Koska ─ ah! ─ miehiä, mutisi Gwen Ross, ja hänen edessään istuva Mary ja takanaan istuva Maeve tirskahtivat.

Rouva Williamson, joka oli tullut kuuntelemaan sairaalakuulumisia, loi heihin moittivan katseen.

-Niin, minä tiesinkin jo siitä, hän sanoi aivan kuin vihjaten, että konekirjoittajattarien oli turha kuvitella olevansa jossakin asiassa häntä edellä.

-Onko paikka laitettu auki? tiedusteli Lucy. -Tarkoitan, hän jatkoi Gweniin vilkaisten ja nauruaan pidätellen, -että nykyaikana voi kestää kauan, ennen kuin saadaan… sopivia hakemuksia.

Gwen katseli viattomana kiiltäviä kynsiään ja rouva Williamson tuhahti.

-Sikäli kuin se teille kuuluu, paikka on jo täytetty.

Kaikki kohahtivat ja Gwenkin nosti katseensa kynsistään.

-Kuka… aloitti Jenny Mills, ja nyt kaikki katsoivat häneen. Oliko todella niin, ettei neiti Millskään tiennyt, vaikka istui samassa huoneessa rouva Williamsonin kanssa?

Rouva Williamson suipisti suutaan selvästi nauttien siitä, että oli saanut osoittaa alaisilleen olevansa sentään vielä konttorin johdossa.

-Kuten neiti MacDuff äsken totesi, tällaisena aikana tavanmukainen hakuprosessi on hankala, mutta sana kulkee nopeasti. Se on joku herra Mahmoodyn sukulainen, joka lähetti hakemuksensa rintamalta melkein ennen kuin peitto saatiin herra Mahmoodyn päälle sairaalassa.

-Rintamalta? toisti Meg. -Aikooko hän hoitaa konttoria rintamalta?

-Ei tietystikään. Hän tulee käymään täällä ja laittaa asioita alkuun heti kun saa loman. Minä toimin jatkossa hänen sijaisenaan ja vastaan hänelle kaikesta niin kauan kuin sotaa kestää.

-Niin mutta sehän on kauhean hankalaa, Catriona huudahti. -Miksei rouva Williamson itse hakenut paikkaa? Silloin ei olisi tarvinnut sijaista!

-Taivas varjelkoon, mutisi Gwen niin hiljaa, että vain Mary kuuli.

Rouva Williamson puolestaan kohotti kulmiaan.

-Neiti Artwood ei nyt puhu mahdottomia. Mitä siitäkin nyt tulisi, jos nainen olisi konttoripäällikköna!

-No mitä siitä tulee, että rouva Williamson on konttoripäällikön sijaisena, Catriona tiedusteli rohkeasti.

-Neiti Artwood, minä pyydän! puuskahti rouva Williamson kauhistuneena. -Onhan se aivan eri asia!

-Jos hän on sodassa, niin hän ei kai ole sitten vielä aivan ikäloppu? Gwen puolestaan tiedusteli kiinnostuneena.

Mary huokasi itsekseen. Toivottavasti mies olisi ikäloppu, tai muuten epäkelpo. Se tästä nyt puuttuisi, että hän joutuisi kuuntelemaan kotona Elizaa ja seuraamaan töissä Gwenin ja uuden konttoripäällikkön hakkailua!

-Ei, sanoi rouva Williamson lyhyesti, -ymmärtääkseni hän on nuori, valmistui kauppakoulusta sotaa edeltävänä keväänä. Järkevä ja ajattelevainen nuori mies, kun hakee töitä nyt eikä odota sodan loppuun ─ silloin paikoista tapellaan.

-”Järkevä ja ajattelevainen”, mutisi Gwen Maryn selän takana. -Sehän kuulostaa viehättävältä.

Nyt Mary ei voinut enää olla tirskahtamatta.

-No niin, sanoi rouva Williamson ja vilkaisi kelloon, -lounastunti on päättynyt aikoja sitten, joten jos neidit suvaitsevat vaivautua työntekoon, niin ettei minulle tule taas asiaa henkilöstöosastolle…

Huoneen täytti taas tuolien kolina, paperien kahina ja sitten hiljaisuutta halkova kirjoituskoneiden naputus. Mutta kun rouva Williamson oli mennyt konttoristien huoneeseen, hiljaiset kuiskaukset suhahtelivat ilmassa.

Mary ei osallistunut pohdintaan tulevasta esimiehestään, vaikka Gwen nipisti häntä käsivarresta kuin koulutyttö saadakseen hänet kääntymään. Hänen tuskin kannatti sekaantua asiaan, sillä luultavasti tämä uusikaan ei koskaan tulisi tuntemaan häntä nimeltä.

Mutta antaessaan käsiensä tanssia rytmikkäästi näppäimillä Mary ei voinut olla miettimättä, millainen se mies oli, joka uskalsi rintamalta käsin hakea työpaikkaa. Miten luja usko sellaisella miehellä täytyi olla omaan selviytymiseensä ja tulevaisuuteen ylipäätään! Hänhän olisi saattanut kaatua vaikka heti hakemuksen lähetettyään!

-Miksei hän uskoisi tulevaisuuteen, tokaisi Eliza samana iltana puurolautasen äärellä. Ilmeisesti lähestyvä lukukauden loppu oli saanut sisaren sinä iltana pysymään kirjojensa ääressä, tai sitten hän ei ollut onnistunut saamaan juuri nyt ketään saattelijaa. -Täytyyhän siihen uskoa!

-Niin mutta sodassa… Kun ajattelee…

-Kuvitteletko sinä, että kaikki sotaan menneet kaatuvat? pikkusisko tokaisi. -Kai sieltä nyt joku takaisinkin tulee! Miksei yhtä hyvin hän kuin joku toinenkin.

-Niin mutta eihän hän voi tietää…

-Mary, sinä olet idiootti, Eliza heläytti kirkkaan naurunsa. -On varmaan joku tilasto siitä, kuinka monta ihmistä ajetaan kuoliaaksi tässä kaupungissa viikoittain näiden ylittäessä katua, mutta et sinä silti jätä menemättä ulos varmana siitä, että päädyt niihin lukemiin.

Mary tuhahti harmistuneena.

-Sehän on eri asia! Liikenteessä kukaan ei yritä ajaa minun ylitseni, mutta jos olen oikein käsittänyt, sodassa vastapuolen ampuminen on ikään kuin päätarkoitus!

-Tuo sinussa on vikana, ilmoitti Eliza ja sysäsi tyhjän lautasensa pois. -Sinä pelkäät aina pahinta. Mikset sinä nauti elämästä niin kauan kuin se kestää!

-Kuten sinä, vai? Mary mutisi happamasti.

-Hm, sanoi Eliza silmät tuikkien, -minkä ikäinen sinä sanoitkaan sen uuden konttoripäällikön olevan?

-En minä sanonut mitään. Mutta hän on kuulemma valmistunut ennen sotaa.

-Ai ai. Onkohan hän komea?

-No minä voin lainata joululomalla jotakin Duncanin kameroista ja ottaa hänestä kuvan, kun hän ilmaantuu, ja tuoda sitten sinulle nähtäväksi, Mary nälväisi. -Komea! Sekö sinua vain kiinnostaa? Minusta olisi paljon tärkeämpää tietää, onko hän samanlainen kuin herra Mahmoody tai rouva Williamson, vai yhtään inhimillisempi.

-Minä voin aina tarvittaessa vähän pehmittää häntä, Eliza ehdotti ilmeisesti aivan tosissaan. -Tarkoitan, että jos hän heittäytyy hankalaksi.

-Älä nyt ole hullu, Mary mutisi, mutta ei voinut olla hymyilemättä vähän. Joskus Eliza oli niin suloinen typeryydessään. -Otatko sinä koskaan mitään asiaa vakavasti?

-Voi, etkö sinä muista, miten minä toissa viikolla itkin, kun auto oli roiskuttanut kuraa uudelle takilleni!

-Sellaisessa koettelemuksessa ihminen kieltämättä punnitaan. Mutta sinä olet ollut melkein ihmisiksi viime aikoina, rouva Abernethylläkään ei ole ollut valittamista kuin kerran tai pari.

-Minä tiedän. Alan olla aivan puuduksissa sielua myöten tästä hyveellisyydestäni, tokaisi Eliza. -Onko meidän pakko mennä jouluna Glen Longiin?

Hän ei sanonut ”kotiin”. Jotenkin he eivät osanneet sanoa menevänsä ”kotiin” tietäessään, että se merkitsi nykyään pientä Sellorin taloa kylän keskustassa. Totta kai he olisivat tervetulleita Kuusikukkulalle ─ mutta millaista sinne olisi mennä, kun Rob olisi poissa, ei rintamalla, kuten kaikki muut miehet, vaan siinä parantolassa, kuten äiti sanoi, mielisairaalassa, jossa Rose oli työssä ja jonne tämä oli järjestänyt paikan kranaattikauhusta kärsivälle kaksoisveljelleen.

Mary ymmärsi Elizan muotoilun, mutta tunsi silti outoa loukkaantumista vanhempiensa puolesta.

-Tietenkin me menemme äidin ja isän luo, kun minäkin saan vapaata uuteenvuoteen asti, hän tokaisi käyttäen toista kiertoilmausta. -Mitä sinä tuolla tarkoitat?

Eliza kohautti olkapäitään.

-Minä menetän kaikki joulukutsut!

-Joulukutsut! Nekö sinulle ovat tärkeintä!

Pikkusisar kumartui äkkiä pöydän yli, ja hänen siniset silmänsä olivat aivan jääkylmät.

-Kuvitteletko sinä, hän sähähti, -että minä aion lopun ikääni asua tällaisessa rotanloukossa, tai raapia kokoon elantoani jossakin surkeassa konttorissa, kuten sinä! Minä olen korviani myöten täynnä tätä viheliäistä sotaa ja tuota nyt niin muotiin tullutta säännöstelyä! Minä aion hyviin naimisiin, minä haluan miehen, jonka kanssa minun ei tarvitse koskaan kysyä minkään tavaran hintaa!

Mary tuhahti.

-Rahaako sinä vain ajattelet? Entä jos rakastut köyhään mieheen?

-Minä en rakastu köyhään mieheen, Eliza matki. -Minä viis veisaan mistään rakkaudesta, kunhan saan uuden puvun aina kun haluan!

-Oletko sinä tosissasi? Mary kysyi järkyttyneenä. -Ethän sinä voi ajatella tuolla tavalla. Entä jos Betty olisi ajatellut tuolla tavalla, tai Miriam!

-Sinä voit kyllä turvallisesti puhua romanttisesta rakkaudesta, ei ole vaaraa, että siihen törmäisit! Eliza tiuskaisi. -Paljonpa siitä on Bettylle tai Miriamillekaan hyötyä ollut. Kumpikin istuu kotona, Betty vielä lapsilauman ympäröimänä, ja odottaa kirjeitä rintamalta. Minä en odota yhtään ketään!

-Vai niin, sanoi Mary kuivasti ja nousi. Vaikka hän yhä uudelleen päätti, ettei antaisi Elizan ajattelemattomuuden loukata itseään, hän ei koskaan onnistunut olemaan loukkaantumatta. Hänelle kun kelpaisi mies ylipäätään! -Sitten me voimmekin tehdä niin, että minä menen lukemaan siitä halveksimastasi romanttisesta rakkaudesta ja sinä tiskaat.

Hän paiskasi lautasensa Elizan lautasen päälle, heittäytyi vuoteelleen ja sieppasi yöpöydältään halvan pahvikantisen rakkausromaanin, johon oli työmatkallaan ohittamassaan myyntikojussa sortunut.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.