Maailman keskipiste 10/24


Mary joutui palaamaan Edinburghiin jo uudenvuoden jälkeen, sillä hänellä ei ollut lomaa kuin muutama päivä, ja hänen ällistyksekseen ja äidin ja isän mielipahaksi Eliza ilmoitti seuraavansa mukana.

-Minä luulin, ettet sinä ole niin ihastunut rouva Abernethyyn, Mary irvisti heidän pakatessaan tavaroitaan uudenvuodenpäivänä iltajunaa varten. Edellinen ilta Koivurannassa oli mennyt myöhäiseksi, eikä Maryä huvittanut lainkaan ajatella työhönmenoa seuraavana aamuna ─ konttoriin, jossa herra Finlayta ei olisi.

-Minä haluan nauttia edes osasta joululomaani, Eliza ilmoitti.

-Nauttia? Etkö sinä muka ole nauttinut… täällä olosta?

-Mistä minä täällä olisin nauttinut!

-No, sanoi Mary, -se nuori opettaja…

-Voi hyvänen aika, Eliza heläytti naurun. -Et kai sinä kuvittele, että minä olisin hänestä vähääkään kiinnostunut!

-Hän vaikuttaa olevan kiinnostunut sinusta.

-Kukapa ei olisi, Eliza virnisti.

Mary huokasi. Hän ei käsittänyt, mistä Eliza oli saanut tuon loputtoman itsevarmuutensa. Jos se oli perimässä, miksi sitä ei ollut riittänyt Marylle rippustakaan?

Seuraavina viikkoina Mary koetti epätoivoisesti miettiä, mitä tekisi herra Finlayn antaman lappusen kanssa. Mitä enemmän aikaa sen antamisesta kului, sitä mahdottomammalta tuntui ajatellakaan miehelle kirjoittamista.

Ja sittenkin hän yritti. Niinä talvi-iltoina, jolloin oli yksin ─ ja niitä riitti, sillä Eliza liehui kaupunkiin päästyään lähes aina jossakin ─ Mary järjesti kirjoitusvälineensä siististi pöydälle, avasi kirjesalkkunsa, otti esiin puhdasta paperia ja teroitti lyijykynän, sillä rintamalle ei kannattanut kirjoittaa täytekynällä, koska kirjeet saattoivat kastua matkalla.

Sitten hän jäi paikalleen.

Mitä ihmettä hän voisi kirjoittaa? Mitä mies oikein oli ajatellut? Kuinka kuului kirjoittaa käytännössä ventovieraalle, joka oli lupaa kysymättä suudellut häntä? Miten kirje ylipäänsä aloitettiin sellaisen tapauksen jälkeen? ”Hyvä herra Finlay” kuulosti lähinnä naurettavalta, kun ajatteli…

Mutta eihän hän sinuttelemaankaan voinut ruveta!

Miksei mies kirjoittanut hänelle, jos kerran tahtoi pitää yhteyttä? Tiesihän hän, millä kadulla Mary asui. Mitä varten Maryn piti muka aloittaa!

Herra Finlay ei kirjoittanut. Ja se tarkoitti, ettei hän välittänyt, että suudelma oli ollut vain rintamalle palaavan miehen epätoivoa, ettei siihen liittynyt yhtään mitään syvempää ─ ja että herra Finlay todella vain piti kukkakauppojen näyteikkunoista.

Päästyään ajatuksissaan tähän asti Mary tajusi joka ilta itkevänsä. Sitten hän pakkasi pois kirjoitustarpeet ja heittäytyi vuoteelleen nyyhkyttämään, ilta toisensa jälkeen. Ja rauhoituttuaan hän ilta toisensa jälkeen päätti, että heittäisi koko viheliäisen paperilappusen kenttäpostiosoitteineen takkaan, unohtaisi kaikki kävelyt ja suudelmat ja olisi oma järkevä itsensä.

Mutta taas seuraavana iltana hän avasi kirjesalkkunsa, koetti sorvata kirjeeseen sopivia lauseita ja aloitti kaiken pohdinnan alusta.

Eräänä iltana töistä tullessaan Mary hämmästyi, kun huoneessa paloi jo valo. Takkatulta ei ollut sytytetty, mutta Eliza makasi vuoteellaan ja itki hillittömästi.

-Mitä? Mary kysyi kuivin huulin. Ja kun Eliza nosti päätään ja yritti sanoa jotakin, hän tiesi heti, millaisesta uutisesta oli kysymys. -Kuka se on? Jamie? Davy? Ewan? Frank?

Eliza nikotteli ja ojensi kättään häntä kohti kuin pikkulapsi pystymättä vieläkään puhumaan.

-Sano! Mary parahti, heitti takin yltään ja meni sisarensa vuoteen laidalle. -Eihän se oli Jamie eikä Davy, eihän? Vai onko ─ onko Jennie ─ onko hänen…

-D-Duncan, sopersi Eliza.

Maryn korvissa humisi.

-Mitä? hän kuiskasi.

Eliza kietoi kätensä hänen kaulaansa ja nyyhkytti sydäntäsärkevästi.

-Äiti… äiti soitti… Duncan on… kaatunut…

-Ei, eihän hän voi, hänhän on saanut Viktorian ristin! Mary puuskahti. Ja samassa hän tajusi kuulostavansa yhtä typerältä kuin Annie, joka Johnin kaatuessa oli kuulemma sanonut luulleensa, ettei sodassa voinut oikeasti kuolla.

Jouluna Betty oli välttänyt Duncanista puhumista. Se tarkoitti, ettei kirjeitä ollut tullut. Hän oli aavistanut ─ mutta eihän ─ ei voinut olla mahdollista ─ ei Duncania! Miten Betty selviäisi, lapset, Grace-vauvakin…

Mutta Elizan rajusti vavahteleva vartalo hänen sylissään kertoi, että se oli mahdollista, kaikki oli mahdollista tänä kauheana aikana, joka oli kuin yhtä loppumatonta painajaista.

Seuraavina viikkoina molemmat tytöt kulkivat kuin sumussa. Eliza olisi varmasti saanut koulusta vapaata matkustaakseen kotiin, mutta hän ei tahtonut.

-Mitä minä siellä tekisin! hän nyyhkytti. -Miten minä voisin lohduttaa Bettyä, kun itsestänikin tuntuu, että kuolen tähän paikkaan. Ensin John ja sitten Duncan!

-Ei kukaan voi lohduttaa Bettyä, Mary sanoi ontosti. -Mutta jos me olisimme edes hänen lähellään…

-Duncanin vanhemmathan matkustivat sinne. Anna heidän huolehtia. Minä en ─ minä en pysty.

Maryn oli tunnustettava itselleen, ettei hän voinut tässä asiassa moittia Elizaa itsekkyydestä.
Velvollisuudentuntoisesti hän oli kyllä käynyt kysymässä rouva Williamsonilta, voisiko saada muutaman päivän vapaata lankonsa kaaduttua, mutta tuntenut syyllisyydensekaista helpotusta, kun rouva ilmoitti vapaata annettavan vain lähisukulaisen kuoleman vuoksi ja siinä tapauksessa, ettei ollut ketään muuta huolehtimassa asioista. Tällä kertaa kumpikaan ehto ei täyttynyt, sillä rouva Williamsonin mielestä sisaren mies ei ollut lähisukulainen.

-Tulisit, äiti sanoi puhelimessa. -Tulisitte molemmat. Ota palkatonta vapaata, kyllä me isän kanssa korvaamme sen! Ei teidän tarvitse osata sanoa hänelle mitään ─ emme mekään osaa ─ kunhan vain joku on hänen lähellään ja katsoo, että arki sujuu. Lapsia käy niin sääliksi.

-En minä, Mary mutisi, ja syyllisyys pisti häntä entistä pahemmin.

Hän ei halunnut mennä Koivurantaan, jossa ei koskaan enää olisi Duncania. Hän ei halunnut nähdä Bettyä surupuvussa. Hän ei halunnut koettaa selittää Stuartille, joka oli niin ahkera mietiskelemään asioita, miksi isä ei tulisi koskaan enää kotiin. Hän ei halunnut koettaa selittää Archielle ja Donille ja Faithille, mitä tarkoitti kuoleminen. Eikä hän halunnut tuutia pikku Gracea, joka ei koskaan näkisi isäänsä.

Niinä viikkoina he Elizan kanssa viettivät iltansa kotosalla. Eliza piti edessään oppikirjaa, jonka sivuja tuskin käänteli, ja Mary kutoi sukkaa rintamalle, vaikka välillä joutui purkamaan kyynärän verran lapaa, kun oli vain jatkanut neulomista vilkaisemattakaan työn mittaa. Mitään rintamakirjettä ei olisi voinut kirjoittaa Elizan huomaamatta, eikä Mary toisaalta edes harkinnut mitään kirjoittamisia. Hän ei halunnut edes ajatella herra Finlayta, ei kävelyä, ei kukkakaupan näyteikkunaa, ei suudelmaa. Ei hän ollut ansainnut niistä mitään, kun Betty oli menettänyt Duncanin, eikä hänessä itsessään ollut sen vertaa puhtia, että hän olisi edes mennyt tapaamaan sisartaan!

Myöhään helmikuun viimeisenä keskiviikkona he istuivat taas Elizan kanssa vaitonaisina, päät painuksissa, muka omiin puuhiinsa keskittyen, mutta todellisuudessa ajatuksissaan jossakin kaukana, kun puhelin kuului soivan. Kumpikin tyttö hätkähti vaistomaisesti, sillä tänä aikana puhelimen soitto ei aina tiennyt hyvää.

He kuulivat rouva Abernethyn laahustavan eteiseen ja vastaavan, ja sitten rouva laahusti heidän ovelleen ja koputti.

Eliza tarrasi Maryn käsivarteen ja hänen siniset silmänsä laajentuivat kauhusta.

-Älä mene! hän sopersi lapsellisesti, aivan kuin olisi voinut sillä tavalla estää enempien huonojen uutisten tulon.

-Höpsis, Mary mutisi, vaikka hänenkin sydämensä tuntui pudonneen vatsanpohjaan kuin kuollut lintu.

Kuka rakkaista se tällä kerralla olisi?

-Äitinne soittaa, neiti Stewart, sanoi rouva Abernethy happamasti. -Minä olen muistaakseni sanonut, etten mielelläni juokse teidän asioillanne näin myöhään.

Normaalioloissa Mary olisi ollut lähinnä huvittunut kuvitellessaan rouva Abernethyä juoksemassa ylipäätään millään asioilla, mutta nyt hän vain nyökkäsi ja lähti kohti puhelinta varovaisin askelin, kuin se olisi ollut kuularuisku tai muu vaarallinen laite.

Hän kuuli Elizan hiipivän perässään, ja sitten sisaren jääkylmä kapea käsi puristi hänen kättään. Yhtäkkiä Mary tunsi olonsa vähän turvallisemmaksi. Oli äidillä tällä kertaa mitä uutisia tahansa, ainakaan hän ei joutunut kuulemaan niitä yksin, kuten Eliza oli joutunut vastaanottamaan tiedon Duncanin kaatumisesta.

Mitä ikinä Mary olikin odottanut puhelintorvesta kuulevansa, ei tätä.

-Mitä? hän sopersi, kun äiti oli nyyhkyttäen saanut takellelluksi tiedon sähkeestä, joka oli tullut rintamalta ja toimitettu Bettylle iltakirkkoon. -Elossa? Miten niin elossa?

-Mitä! Mitä! Eliza hyppi hänen vieressään kuin lapsi ja nyki häntä hihasta. -Mitä se on!

-Sanotko sinä, ettei Duncan olekaan kaatunut! Miten… kuinka… niin, kyllä minä käsitän, ettet sinä vielä tiedä… Mutta varmastiko… Tietysti, kuka muu sellaisen sähkeen… Totta kai pitää selvittää… Miten Betty… Voi äiti!

Ja Mary purskahti itkuun ja pudotti kuulotorven, josta Eliza sai viime hetkessä kiinni, ennen kuin se kopsahti johtonsa varassa seinää päin. Sen jälkeen äiti joutui selittämään sen merkillisen illan tapahtumat uudelleen Elizalle ja vakuuttamaan jälleen, ettei tiennyt yhtään enempää kuin että Koivurannan väen selvittyä kirkosta kotiin oli Ruth soittanut sekä Edinburghiin Duncanin vanhemmille että Sellorin taloon ja kertonut, että Duncan oli sähköttänyt olevansa elossa.

Lopetettuaan puhelun, joka sisälsi enemmän huudahteluja ja hysteeristä nyyhkytystä kuin varsinaista puhetta, sisarukset jäivät seisomaan pimeään, ankeaan eteiseen, joka yhtäkkiä tuntui loistavan kuin valaistu tanssisali.

-Voiko se olla totta? Eliza sopersi ties kuinka monennen kerran.

-Ei Ruth keksisi sellaista! Mary huudahti moittien.

Ja sitten he sieppasivat toisiaan kaulasta ja todella tanssivat kuin juopuneet eteisen halki vähät välittäen rouva Abernethyn paheksuvasta huudahtelusta, tämä kun oli jäänyt keittiöön juomaan vettä kuullakseen avoimesta ovesta, mistä puhuttiin.

Pysähtyessään hengästyneenä huoneensa kynnykselle Mary yhtäkkiä irrotti otteensa Elizasta, juoksi lipastonlaatikolle ja veti esiin kirjoitustarpeensa.

-Mitä sinä nyt? Eliza kysyi hämmästyneenä. -Kenelle sinä kirjoitat?

-Rintamalle, Mary sanoi, otti puhtaan paperiarkin ja avasi täytekynän.

-Mitä? Kenelle?

-Ole hiljaa, että minä saan keskittyä, Mary sanoi hilpeästi, merkitsi sivun ylälaitaan päiväyksen ja sitten, yhtään miettimättä, aloitti: ”Hyvä herra Finlay, olen pahoillani, etten ole kirjoittanut aiemmin…”

-Mitä sinä teet! Eliza kimitti ja melkein hyppi tasajalkaa. -Kenelle sinä kirjoitat!

-Senhän sinä haluaisit tietää, Mary tokaisi. -Joka tapauksessa minä en hukkaa enää hetkeäkään. En hetkeäkään!


Tarina jatkuu huomenna klo 10.