Maailman keskipiste 12/24


Mary tunsi melkein voittamatonta kiusausta kääntyä ja paeta ulos, takaisin aurinkoon ja lintujen lauluun. Mitä ihmettä he nyt olivat Elizan kanssa tehneet? Pikkusisar oli ollut koko saapumisiltansa sävyisästi kotona, pessyt tukkansa kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja liikaa lämmintä vettä haaskaamatta ja vieläpä kuivannut ammeenkin jälkeensä.

-Niin, rouva Abernethy? hän kuitenkin pakottautui kysymään rauhallisesti.

-Minä olen muistaakseni sanonut teille, etten hyväksy minkäänlaista säädytöntä käytöstä tässä taloudessa!

-Kyllä, rouva Abernethy, minä tiedän sen hyvin.

-Ei siltä vaikuta!

Mary räpytteli.

-Anteeksi? hän sanoi. Hän oli vähitellen oppinut, että mitä kohteliaammin rouva Abernethylle vastasi, sitä lyhyempään tämän saarnat kuivuivat.

-Minä tiedän, että te saatte kirjeitä miehiltä.

-Miehiltä? toisti Mary hämmentyneenä.

Hän tiesi kyllä Elizan saavan toisinaan kotiin kukkakimppuja ja suklaarasioita niiden mukaan sujautettuine viesteineen, mutta hän ei totisesti ollut koskaan joutunut syyllistymään moisten vastaanottamiseen.

-Te sanoitte, että veljenne ja serkkunne kirjoittavat teille.

-Niin? Mary tunsi alkavaa päänsärkyä. Oliko rouva Abernethy seonnut lopullisesti!

-Minä olen pitänyt tarkkaan silmällä sitä, että olette todella saanut kirjeitä vain veljiltänne ja serkuiltanne.

Mary voihkaisi itsekseen. Hänellä ei ollut koskaan ollut epäilystä siitä, etteikö rouva Abernethy heidän poissaollessaan nuuskinut heidän tavaroitaan, ja hän oli ollut aavistavinaan, että tämä saattoi ainakin toisinaan innostua liiaksi heidän kirjeidensä ja vesipannun kanssa. Mutta että rouva melkein suoraan tunnusti höyryttävänsä auki heidän kirjeitään…

-Enhän minä saa kirjeitä kuin veljiltäni ja serkuiltani, Mary huomautti niin levollisesti kuin pystyi.

Rouva Abernethy naurahti katkerasti.

-Niinhän te väitätte. Mikä tämä sitten on!

Ja hän tempasi suttuisen esiliinansa taskusta kirjekuoren, jossa oli kenttäpostileima, Maryn nimi ja osoite ─ ja myös lähettäjän nimi. Mutta sitä Maryn ei tarvinnut edes lukea. Hän tunsi käsialan. Hän olisi tuntenut sen missä tahansa, milloin tahansa, olihan hän niin monen viikon ajan tuijottanut Craig Finlayn kirjoittamaa paperilappua kenttäpostiosoitteineen.

Marystä tuntui kuin hän olisi katsonut mykkäfilmiä, sillä rouva Abernethyn paheksuva puheryöppy vaimeni ja katosi. Jäljelle jäi vain kirjekuori, ja yhtäkkiä Mary tajusi yksinkertaisesti ojentavansa kätensä, ottavansa kirjeen rouvan kädestä ja menevänsä huoneensa ovelle.

Kynnyksellä hän kääntyi.

-Ehkä rouva Abernethy ei ole kuullut, että tässä maassa on voimassa kirjesalaisuus, hän sanoi rauhallisesti. -Voitte olla kiitollinen, ellen minä ilmianna teitä poliisille sen rikkomisesta.

Sitten hän kääntyi, sulki oven takanaan ja asetti taas tuolinselkämyksen kahvaa vasten.

Siihen loppuivat Maryn voimat, hän putosi istumaan vuoteen reunalle päällysvaatteet yllään ja repi kirjekuoren auki vapisevin käsin.

Sisältä putosi kaksi arkkia, jotka oli kirjoitettu tiheästi täyteen tuolla niin tutulla käsialalla. Maryn silmät nauliutuivat aloitukseen. ”Hyvä Mary ─ minä uskallan kirjoittaa näin ja toivon, etten loukkaa sillä Sinua.”

-Loukkaa? hän sopersi, tarttui paperiin ja alkoi lukea.

Paitsi että hän itse oli viivyttänyt kirjeen kirjoittamista kohtuuttomasti, oli hän lopulta onnistunut lähettämään sen sellaisena ajankohtana, jolloin kersantti Finlayn osasto siirrettiin toiselle lohkolle. Tieto siirrosta ei ollut ilmeisesti ehtinyt kaikkiin kenttäpostikonttoreihin siinä vaiheessa, kun Maryn kirje oli saapunut mantereelle. Niinpä kirje oli seikkaillut lohkolta toiselle, kunnes vihdoin oli saavuttanut vastaanottajansa vasta vähän ennen pääsiäistä.

”Minä olin jo epätoivoinen. Ajattelin, että pilasin kaiken, kun sillä tavalla kävin Sinuun käsiksi. Ajattelin kirjoittaa itse, vaikka konttorin kautta, mutta en uskaltanut. Entä, ellet haluaisikaan minun kirjoittavan!”

Etteikö hän halunnut? Mary nyyhkytti lukiessaan. Ettäkö herra Finlay oli epäillyt, ettei hän tahtoisi tämän kirjoittavan?

Tai ei, ei herra Finlay. Kirjeen lopussa luki yksinkertaisesti Craig.

Mary luki kirjeen kahteen kertaan, sitten hän nousi ─ yhä päällysvaatteet yllä ─ ja meni hakemaan kirjoitustarpeensa piirongista. Hän istuutui ─ yhä päällysvaatteet yllä ─ ja alkoi kirjoittaa vastausta saamaansa kirjeeseen. Kirje alkoi ”hyvä Craig” ja sen lopussa luki yksinkertaisesti ”Mary”.

Saatuaan kirjeen valmiiksi Mary taaskaan sitä lukematta sujautti sen kuoreen, kirjoitti osoitteen, nousi ja meni ovelle lähteäkseen viemään kirjeen saman tien postilaatikkoon. Hänen ällistyksekseen rouva Abernethy hypähti sivuun oven avautuessa.

-Mitä te teette? Mary kysyi tiukasti.

-Valvon teidän siveyttänne, ilmoitti rouva Abernethy.

-Kuuntelemalla oven takana ─ kun ei edes ole mitään kuuntelemista!

Rouva tuhahti happamasti.

-Näinhän minä, miten tuo kirje teihin vaikutti! Ja nyt te olette heti säntäämässä vastaamaan. Hän mulkaisi Maryn kädessä olevaa kuorta. -Nuo sotilaat kuvittelevat, että kaikki ojennetaan heille hopealautasella, että he saavat vain poimia haluamansa kuin kypsän hedelmän…

-Kuulkaahan nyt, rouva Abernethy, sanoi Mary tiukasti, -minä en ojentele itseäni poimittavaksi yhtään mihinkään, vaan ainoastaan pidän yhteyttä ihmiseen, joka on minulle tärkeä.

-Tärkeä! pärskähti rouva Abernethy.

-Tärkeä, toisti Mary.

Ja samassa hän tajusi, miten sanoinkuvaamattoman tärkeä Craig Finlay hänelle oikein olikaan. Miten luovuttamattoman, voittamattoman tärkeä. Miten ─ rakas, sanoinkuvaamattoman rakas.

Sehän oli mahdotonta, huomautti pieni ääni Maryn sisimmässä. Eiväthän he edes tunteneet toisiaan kunnolla! Mutta Mary vaiensi äänen huomauttamalla, että mikäli saksalaiset aikoivat rynnistää nykyisellä tavalla vielä jonkin aikaa, oli oletettavaa, että kenttäpostia kulkisi vielä ehkä pitkäänkin kotimaan ja rintaman välillä, ja sehän olisi mitä mainioin mahdollisuus tutustua.

Ja samalla päättäväisyydellä Mary yhtäkkiä tajusi tohtivansa vaientaa rouva Abernethyn.

-Minä maksan teille vuokraa tästä huoneesta, rouva Abernethy, hän kuuli itsensä sanovan. -Se tarkoittaa, että kyseinen huone on minun hallinnassani niin kauan kuin vuokrasopimus on voimassa. Ja se taas tarkoittaa, ettei teillä ole mitään oikeutta käydä siinä huoneessa minun ollessani poissa, tai nuuskia minun postiani, tai valvoa minun kulkemisiani ─ eikä sisarenikaan, sen puoleen. Kälyni on yhden Punaisen Ristin osaston puheenjohtaja, ja Miriam varmasti järjestää teille puuhaa, niin että teidän ei tarvitse aikanne kuluksi ”seisoa keittiössä juomassa vettä”, jotta saisitte nuuskia toisten ihmisten asioita. Ja nyt minä menen postilaatikolle.

Päästyään ovesta rappukäytävään Mary nojautui hetkeksi seinää vasten. Mitä ihmettä hän oli ajatellut ─ vai oliko yhtään mitään? Entä, jos rouva Abernethy heittäisi heidät ulos? Ei hänellä ollut varaa maksaa korkeampaa vuokraa, ja asuntotilanne kaupungissa oli huono. Kävisikö niin, että hän todella joutuisi palaamaan Glen Longiin Elizan kanssa häntä koipien välissä…

-Ja mitä sitten vaikka joutuisinkin, mutisi Mary ja vilkaisi kirjettä kädessään. -Posti kulkee sinnekin. Nyt se kulkee.

Päättäväisesti ja kiiruhti alas portaat ja ulos ovesta ehtiäkseen lähimmälle postilaatikolle ennen sen tyhjentämistä.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.