Maailman keskipiste 13/24


Myöhemmin Marystä tuntui, kuin hän olisi sinä iltana postilaatikon luukkua raottaessaan avannut samalla portin johonkin ihmeelliseen maailmaan, sellaiseen, josta hän oli uneksinut, mutta jollaista ei ollut koskaan uskonut löytävänsä.

Maryn viesti ei totisesti tällä kertaa seikkaillut yhtään ylimääräistä kierrosta. Craig vastasi kirjeeseen niin nopeasti, että se oli niissä oloissa aivan käsittämätöntä, ikään kuin hänellä olisi ollut kirje melkein valmiina siltä varalta, että sitä tarvittaisiin.

Mary vastasi yhtä pikaisesti, ja sitten taas Craig. Joka kerran kirjettä laatikkoon viedessään tyttö mietti, tulisiko siihen vastausta, ja jos tulisi, milloin ─ mutta posti heidän välillään kulki niin tasaisesti ja niin tiheään, että hän alkoi epäillä kersantti Finlayn lahjovan kenttäpostivirkailijoita. Craig kirjoitti niin usein ja niin pitkään kuin olisi kaikki nämä kuukaudet vain odottanut saavansa kirjoittaa nimenomaan Marylle.

Ensimmäisten kirjeiden oudon huuman jälkeen Mary alkoi taas tarkemmin miettiä, mitä kirjoitti.
Hän ei osannut edes aavistaa, millaisissa oloissa Craig hänen kirjeitään luki. Sitä oli mahdotonta kuvitella, vaikka Craig suorasukaisesti, joskin ikään kuin ohimennen, saattoi mainita ”nelijalkaiset ystävämme” juoksuhaudassa tai sen, miltä ei-kenenkään-maalle jääneet ruumiit alkoivat muutaman päivän jälkeen löyhkätä, ellei saatu niin pitkää tulitaukoa, että ne olisi voitu koota pois.

Mutta Mary ymmärsi, että sinne kauas ei kannattanut kirjoittaa valittaen, jos kotimatkalla töistä oli satanut eikä hänellä ollut sateenvarjoa mukana, tai jos hän oli vasta aamulla vettä keittäessään huomannut, ettei ollut muistanut ostaa teetä.

Mary ei pitänyt itseään kirjallisesti lahjakkaana ─ eikä järin lahjakkaana missään asiassa ylipäätään ─ mutta huomasi itsessään nyt hämmästyttävän ironian taidon. Kirjoittaessaan Craigille arkisesta elämästään, sen pienistä iloista ja harmeista, hän oppi kuvaamaan kaikkea mahdollisimman hupaisasti. Ensin hän teki sen arastellen, koska mieshän oli yhä käytännöllisesti katsoen hänelle tuntematon, eikä hän tiennyt, millaista huumoria tämä ymmärsi. Mutta kun Craig vastasi samaan tyyliin, hän uskalsi jatkaa.

Pienikin mahdollisuus unohdukseen oli siellä jossakin tärkeä, Mary oli lukevinaan rivien välistä ─ ja joskus aivan riveiltäkin.

”Annathan anteeksi, että luin pojille ääneen kuvauksesi siitä lähitaistelusta, jonka tuo etuileva rouva sai aikaan maitokaupan jonossa”, Craig kirjoitti. ”Nauroin sille ääneen korsussa, ja minulta vaadittiin selitystä. On niin mukava nähdä maailma sinun silmilläsi. Sinulla on todella terävä kynä.”

Mary ei tiennyt, tiesikö Craig kirjailijatar Beatrice Stewartin olevan hänen sisarensa. Joskus aiemmin hän olisi tutkinut kirjeiden rivien välejä ja miettinyt, oliko mies kiinnostunut hänestä vain kuuluisan sisaren vuoksi. Mutta yhtäkkiä se oli hänelle yhdentekevää. Eihän Craig Bettylle kirjoittanut, vaan hänelle! Se oli oudon vapauttava tunne. Että joku oli kiinnostunut hänestä itsestään ja hänen elämästään, sellaisenaan!

Ainoa asia, josta Maryn oli hiukan vaikea kirjoittaa, oli työ. Loppujen lopuksi Craig oli hänen esimiehensä, tämä oli konttoripäällikkö, tämän kuului saada tietää kaikki konttorissa tapahtunut virallisesti rouva Williamsonin kautta, ei missään tapauksessa pikkuisen konekirjoittajattaren.

Välillä Mary olisi mielellään kertonut joistakin töissä sattuneista hauskoista tapauksista. Mutta jos ne olivat vähääkään sopimattoman rajalla, kuten se kerta, jolloin Gwen Ross oli salakuljettanut mukanaan pullollisen konjakkia, jota hänen Ranskan rintamalla palveleva veljensä oli tuonut mukanaan, ja teetauolla lorauttanut tilkan halukkaiden kuppeihin, Mary ei uskaltanut hiiskahtaa asiasta Craigille.

Eikä hän myöskään tohtinut kirjoittaa asioista, jotka liittyivät rouva Williamsoniin, vaikka he kaikki olivat raivoissaan tämän vähentäessä herra MacGillin työtunteja kevään myötä sillä tekosyyllä, ettei konttoria tarvinnut enää lämmittää. Rouva ei tohtinut järjestää herra MacGillille irtisanomista, mutta ilmeisesti oletti, ettei Craig huomaisi vähennystä palkkamenoissa, vaikka halusikin kopiot tileistä rintamalle.

Toisinaan, varsinkin silloin, kun uni jostakin syystä pakeni Maryä, tämä makasi valveilla ja mietti, kirjoittiko Craig hänelle ylipäätään vain siksi, että nimenomaan halusi kuulla konttorista sellaista, mitä rouva Williamson ei taatusti kertoisi. Hän karkotti moisen typerän ajatuksen, mutta ei voinut silti välttyä oudolta syyllisyydentunteelta työtoveriensa keskuudessa, aivan kuin olisi ollut ilmiantaja.

Koska työ kuitenkin nieli niin suuren osan Maryn ajasta, ja koska siellä usein sattui ja tapahtui, hänen oli joskus vähän vaikea keksiä, mitä kertoisi sen sijasta. Hän kuvitteli kuitenkin kyenneensä hämäämään Craigia, kunnes tämä kirjoitti:

”Mary, minä olen huomannut, että sinä kartat työasioista kirjoittamista. Toivon, ettei se tarkoita ikävyyksiä työpaikalla. Tiedän, että tämä tilanne on sinulle kiusallinen, ja tiedän, että kunnon mies ei olisi käyttänyt tällä tavalla hyväkseen asemaansa. Herrasmies olisi kai ensin irtisanonut sinut ja sitten vasta alkanut tehdä itseään tykö, mutta paitsi että se olisi ollut vielä enemmän vastoin omaatuntoani, epäilen, olisitko sinä halunnut sen jälkeen olla kanssani missään tekemisissä.”

”Olen tietysti iloinen siitä, ettet juoruile, eikä sellainen sinun hyvään luonteeseesi sopisikaan. Toivon kuitenkin, ettet sulje minulta sitä osaa elämästäsi vain sen tähden, että satut olemaan tällä hetkellä alaiseni”, kirje jatkui. ”En minä halua vakoilla sinun kauttasi. Tiedän, että rouva Williamson lähettää kaunisteltua tietoa, ja osaan lukea aika hyvin rivien välistä. Tiedän, että konttorissa varmasti tapahtuu yhtä ja toista, josta kertoisit minulle hauskaan ja elävään tyyliisi, jos olisimme eri työpaikoissa. Älä pelkää kertoa nytkään! Mikään, mikä kerrot, ei tule aiheuttamaan kenellekään harmia, päinvastoin. Kun annat minun kurkistaa työhösi, voin oppia jotakin, josta on ehkä kaikille hyötyä. Enhän minä lue kirjeitäsi esimiehesi ominaisuudessa, vaan ystävän, niin uskallan ajatella. Ja eikö välillämme vallitse molemminpuolinen luottamus?”

Mary punastui kirjettä lukiessaan. ”Molemminpuolinen luottamus” kuulosti ─ hän ei tohtinut ajatella loppuun asti, miltä se kuulosti.

Mutta hän alkoi varovasti kertoilla pieniä tarinoita työpaikalta: siitä, miten Catriona Artwoodin sulhanen oli panssarijoukoissa ja miten Catriona sen tähden oletti tietävänsä itsekin kaiken koneista ja sekaantui aina asiaan, jos jonkun kirjoituskone vähänkin takerteli. Siitä, miten Lucy MacDuff luki teetauolla epätoivoisesti sanomalehden Toimia tarjolla -palstaa löytääkseen ”minkä tahansa muun työn kuin riutumisen tässä rotankolossa”. Siitä, miten Gwen Ross oli ilmoittanut menevänsä kuluvana vuonna naimisiin hinnalla millä hyvänsä, ”vaikka sitten kolkkaan jonkun lomalaisen ja raahaan hänet tajuttomana maistraattiin”, päästäkseen eroon ikävästä päivätyöstä.

Mutta hän kirjoitti myös siitä, miten Maeve Farquharsonista aivan näki, kuinka tämä nautti työstään, kehittyvästä nopeudestaan ja taidostaan ja jopa toisinaan rouva Williamsonilta saamistaan kehuista, ja miten Maeve oli alkanut käydä lounastunnilla yhdessä Jenny Millsin kanssa, vaikka konekirjoittajattarien ja konttoristien välillä oli näkymätön, mutta sitäkin ankarampi raja, jota ei sopinut ylittää puoleen eikä toiseen.

”Entä sinä?” kirjoitti Craig. ”Inhoatko sinä työtäsi?”

Yhden kauhean hetken Mary mietti, oliko Craig ajatellut hänen vihjailevan jotakin kirjoittaessan Gwenin epätoivoisista naimisiinpääsy-yrityksistä. Ei kai mies luullut, että hän…

Ja mitä sitten vaikka luuli, hän ei ollut tarkoittanut mitään sellaista!

”En toki inhoa”, Mary kirjoitti vastaan. ”Eihän tietysti aina ole mukavaa nousta aikaisin aamulla ja istua kauniina päivinä sisätiloihin suljettuna, ja toisinaan hartiani ovat illalla niin kipeät, ettei niihin tahdo auttaa edes kaurahaude. Mutta jotakin työtähän jokaisen ihmisen on tehtävä, oli hän sitten rouva tai konekirjoittajatar. Ja minä olen maalta ja tiedän, että siisti, kellonaikoihin sidottu sisätyö lämpimässä konttorissa on monelle maatilan naiselle vain kaukainen unelma.”

”Minun viisas tyttöni”, vastasi Craig.

Mary nukkui kaksi yötä tuo kirje tyynynsä alla. He eivät olleet kirjoittaneet mitään tunteista, eivät mitään edes suudelmasta kopiohuoneessa, sillä Mary ei ollut tarttunut millään tavalla Craigin ensimmäisen kirjeen mainintaan asiasta.

Varsinkaan suhteestaan he eivät olleet kirjoittaneet mitään muuta kuin että olivat ”ystäviä”. Ja nyt hän oli Craigin ”tyttö”.

Merkitsikö se jotakin? Voi kunpa, kunpa…

Tarina jatkuu huomenna klo 10.