Maailman keskipiste 15/24


Mary ei ollut osannut ajatella, että kaikkien kevään tapahtumien jälkeen hänen elämänsä saattaisi mullistua entisestään. Mutta niin kävi.

Kirjeenvaihto Craigin kanssa ei voinut oikeastaan enää muuttua tiheämmäksi, koska nyt jo he vaihtoivat kirjeitä niin usein kuin se oli käytännön syistä edes mahdollista. Eivätkä kirjeiden sisällötkään niin paljon muuttuneet. Craigin tunnustuksen ja Maryn vastauksen jälkeen he palasivat koko lailla entiseen tyyliinsä: kertoivat kuulumisiaan, kyselivät toistensa vointia, huvittivat toisiaan kaikella sellaisella, mistä suinkin saattoivat saada aikaan hauskan kuvauksen, lohduttivat toisiaan silloin, kun tilanne tuntui vaikealta.

Mutta miten kummallisesti noiden kirjeiden tunnelmaan vaikuttikaan se, miten he alkoivat toisiaan puhutella!

Ei enää ”tiedätkö, mitä minulle tapahtui” tai ”miten voit”, vaan ”tiedätkö, rakkaimpani, mitä minulle tapahtui” tai ”voithan hyvin, kultaseni”. Asialliseksi ja järkeväksi mieheksi Craig oli aivan mestari keksimään mitä hulluimpia, toinen toistaan suloisempia hellittelynimiä, joiden paljastuminen aseveljille olisi luultavasti tehnyt kersantti Finlayn naurettavaksi koko länsirintamalla. Mary pysytteli sovinnaisemmissa nimityksissä, mutta häntä ei yhtään haitannut olla itse ”tähtöseni”, ”pupunen” tai ”lemmikkini”.

Ja totta kai kirjeissä oli nyt aina myös yksi tai useampi kappale, joita Craig ei taatusti lukenut ääneen korsussa, ja joiden tähden Mary otti tavakseen kätkeä kirjeensä patjan alle, sillä hän ei vieläkään luottanut aivan täysin rouva Abernethyyn.

Sitä kysymystä, johon Craig oli viitannut, ei edelleenkään ollut suoraan esitetty, sillä mies koetti epätoivoisesti saada kotilomaa. ”Minä tahdon nähdä sinun silmäsi, kun sinä vastaat”, hän kirjoitti, ja Mary nauroi ja itki yhtä aikaa tajutessaan, että he molemmat tiesivät vuorenvarmasti, mitä hän vastaisi.

Kaikkein oudointa oli se, että Craigin rakkaudentunnustus tuntui olleen jonkinlainen taikasana, prinssin suudelma, joka vapautti sadun prinsessan pahan taian vallasta. Mary Stewart, sisarusparvensa toiseksi nuorin, joka oli aina kokenut jäävänsä muiden varjoon, joka oli oppinut olemaan niin huomaamaton, etteivät ihmiset muistaneet hänen nimeään tai jopa kävelivät häntä päin, kun eivät havainneet häntä, oli tullut yhtäkkiä näkyväksi.

Ensin hän hajamielisesti ajatteli, että oli kummallista, mtien pitkien ja raskaiden sotavuosien jälkeen ihmisistä tuntui tulleen vain entistä kohteliaampia, kun miehet alkoivat avata hänelle ovia tai päästää hänet istumaan raitiotievaunussa.

Sitten hän Gwen Rossin kanssa kahvilassa käydessään havahtui ─ Gwenin varsin selkeäsanaisella avulla ─ siihen, että muuan lomalla oleva sotilas suorastaan tuijotti häntä omasta pöydästään ja ulko-ovella esittäytyi ja tarjoutui saattamaan Maryn kotiin, aivan kuin Gweniä ei olisi ollut paikalla lainkaan. Nuori mies näytti kovin pettyneeltä Maryn torjuessa tarjouksen niistä moitteista huolimatta, jotka sai jälkikäteen Gweniltä.

Ja sitten Miriam kiusoitteli häntä lempeällä tavallaan kertoen, että erään Punaisen Ristin ompeluseuraan osallistuneen nuoren naisen veli, joka oli toipumislomalla ja aikansa kuluksi tullut hakemaan sisartaan kokouksesta, oli jälkikäteen kysynyt, kuka oli ”se suloinen vaalea kiharapää” ja oliko tämä vielä ”vapaa”.

”Vapaa”! Mary ei ollut koskaan edes kuvitellut jonkun kiinnostuvan siitä, oliko hän ”vapaa”! Eikä hän ollut koskaan kuvitellut, että kun Miriam ilmeisesti todellakin toimeksisaaneena vakavammin kysyi asiaa, hän joutuisi vastaamaan, ettei ollut.

-Mitä! Miriam huudahti ja tarttui hänen käsiinsä. -Kuka se on, Mary? Mikset sinä ole kertonut? Oletko sinä kihloissa?

-En vielä, Mary mutisi, sitten hän katsoi säikähtäneenä Miriamiin. -Et saa kertoa kenellekään! Hän ─ hän yrittää saada lomaa ─ sitten me ─ mutta minä en halua, että kukaan tietää!

-Et kai sinä kuvittele, että minä kielisin? Miriam sanoi moittivasti.

-En tietenkään ─ mutta et saa kertoa edes Davylle, et…

-Minä en kerro kenellekään, nuori kapteenska Stewart vakuutti ja puristi lujasti Maryn käsiä. -Olen vain niin iloinen ─ niin iloinen… Olisihan minun pitänyt ymmärtää, sinä olet niin kaunis, sinä aivan hehkut!

Mary ei ymmärtänyt, mitä käly tarkoitti. Hän ei ollut koskaan pitänyt itseään vähääkään kauniina. Hän ei osannut edes aavistaa, miten onni, rakkauden kohteena oleminen, elämän äkillisesti saama tarkoitus ja kasvanut itsevarmuus loistivat hänestä, eikä hän olisi ymmärtänyt, vaikka Miriam olisi kyennyt sen hänelle näin tarkasti määrittelemään.

Niinpä hän ei käsittänyt, miten nyt yhtäkkiä kaikki miehet tuntuivat aivan kuin havahtuneen siihen, että hän oli olemassa. Ja kun amerikkalaisia sotilaita alkoi ilmaantua kaupunkiin, hän sai muutaman kerran melkein hätistää näitä seurastaan.

-Mikä sinua vaivaa! Gwen Ross puuskahti eräänä aamuna konttorilla. -Oletko sinä tullut hulluksi? Kersantti Withers on valtavan komea, ja hän odotti sinua alaovella iltapäivästä lähtien, ja sinä livistit tiehesi takaovesta!

-Toivottavasti sinä sitten pidit hänelle seuraa, Mary mutisi ja pyöritti puhtaan paperiarkin kirjoituskoneen telaan.

-Älä viitsi, eihän hän katsonut minun päällenikään! Sinua hän odotti. Mikä hänessä on vialla?

-Ei mikään, Mary sanoi. -Mutta eihän se tarkoita, että minun olisi pakko pitää hänelle seuraa.

Gwen pyöritteli silmiään.

-Kenelle sinä sitten pidät seuraa? Sinähän olet aina yksin!

-Hänellä on joku salainen sulhanen, arveli Meg Anderson, joka oli opetellut hoitamaan omaa suruaan huolehtimalla toisten sydämenasioista. -Ei hän muuten olisi tuollainen.

Mary toivoi hartaasti, ettei punastuisi alkaessaan naputtaa konettaan. Oli tietysti tavallaan miellyttävää, että hän oli yhtäkkiä tullut niin kovin huomatuksi, mutta konttorissa olisi ollut mukavampaa, mikäli niin ei olisi ollut!

Hän oli kyllä miettinyt paljonkin itsekseen, mitä tapahtuisi, kun työpaikalla selviäisi hänen suhteensa Craig Finlayhin ─ ja sehän selviäisi viimeistään sitten, kun Craig tulisi lomalle.

”Minä en halua, että sinä joudut mihinkään kiusalliseen tilanteeseen”, Craig itse oli kirjoittanut. ”Enkä totisesti halua, että menetät työpaikkasi. Mitään ongelmaahan ei pitäisi sinällään olla niin kauan kuin minä en ole paikalla, ja sitten kun minä alan olla paikalla vakituisesti, kuten hartaasti toivon ─ sillä täytyy kai tämänkin sodan joskus loppua ─ me menemme naimisiin, eikä sinun tarvitse enää hankkia niskakipua kirjoituskoneen ääressä. Mutta jos sinusta tuntuu ikävältä tai joku on epämiellyttävä, voin toki hankkia itselleni tai sinulle siirron toiselle osastolle, miten vain haluat.”

Se kuulosti niin helpolta, eikä Mary viitsinyt kirjoittaa Craigille, ettei asia noin vain järjestyisi. Hän aavisti, miten rouva Williamson suhtautuisi siihen, että konekirjoittajatar Mary Stewart aikoi elää ”kuin romaanissa”, niin kuin Maeve Farquharson sanoisi, ja mennä kihloihin konttoripäällikkönsä kanssa. Entä sitten, jos Craig hakeutuisikin toiselle osastolle töihin ─ Mary jäisi silti nokittavaksi. Ja jos hän hankkisi Marylle siirron, juorut tulisivat perässä ja saavuttaisivat hänet.

Mutta ehkä kaikki menisikin hyvin. Ehkä rouva Williamson olisi ymmärtäväinen, ja ehkä tytöt olisivat vain iloisia ja onnellisia hänen puolestaan? Tai ehkä sota loppuisi niin pian, etteivät he olisikaan kihloissa kovin pitkään, vaan menisivät pian… Mary räpäytti silmiään eikä sittenkään tohtinut ajatella lausetta loppuun.

Jos he nyt sitten koskaan pääsisivät kihloihin! Sillä sinnikkäistä hakemuksista huolimatta Craig ei saanut lomaa. Hän oli perheetön, eikä hänellä ollut maatilaa huolehdittavaksi, ja hänen äitinsä ja isänsä olivat vielä aivan liian nuoria ja hyväkuntoisia tarvitakseen ainoaa poikaansa välttämättä turvanaan. Niinpä ne, joiden pääsyn kotiin katsottiin olevan enemmän hyödyksi valtakunnan sotaponnistuksille, ohittivat jatkuvasti nuoren kersantin, josta taas oli esimiestensä arvelun mukaan enemmän hyötyä juoksuhaudassa.

Mary koetti olla kärsivällinen. He olivat vaihtaneet Craigin kanssa valokuvia, ja hän kuljetti tämän sotilaskuvaa käsilaukussaan, katseli sitä ja tunsi yhtä aikaa ikävää ja pelkoa. Hän kaipasi Craigin näkemistä niin, että se teki aivan kipeää ─ mutta samalla häntä pelotti. Entä jos he kasvokkain tavatessa eivät tuntisikaan sitä samaa välitöntä yhteyttä kuin kirjeissä? Entä jos Craig tulisikin toisiin ajatuksiin? Siksikö tämä ei halunnut esittää ”kysymystä” kirjeessä? Ettei ollut sittenkään aivan varma?

Yhtäkkiä Mary tunsi ikävöivänsä Elizaa. Sisar oli mikä oli, mutta tällä hetkellä hän olisi ollut lähes valmis uskoutumaan jopa pilanteon uhallakin. Elizalla jos kenellä oli kokemusta miehistä, hän olisi osannut sanoa jotakin asiaan.

Mutta Eliza oli Fort Williamissa, palveli asiakkaita Flemingin kirjakaupassa ja oli saavuttanut sielläkin sellaisen suosion nuorten miesten keskuudessa, että rouva Wallace arveli ”poikien anovan lomia sanoen syyksi käynnin kirjakaupassa”, kuten Betty kirjoitti. Eikä Eliza rajannut lumovoimaansa vain kotimaisiin nuorukaisiin, vaan yhtä lailla amerikkalaiset hullaantuivat häneen. Mary oli aistivinaan Bettyn kirjeestä aitoa huolta, ja mietti itsekseen, olisiko hänen pitänyt kertoa kotona enemmän sisaren käytöksestä. Mutta mitä äiti olisi voinut tehdä? Sulkea Elizan vintille? Tämä olisi luultavasti karannut sieltä lakanaa köytenä käyttäen.

Viikot kuluivat, kirjepino Maryn patjan alla kasvoi niin, että hänen alkoi olla epämukava nukkua, mutta lomalupaa ei herunut. Yön pimeinä hetkinä unettomana heittelehtiessään Mary alkoi jo miettiä, oliko se totta. Entä jos Craig keksi senkin, koska oli tullut katumapäälle?

Kesä tuli ja meni. Mary ei ollut käyttänyt vähiä lomiaan, koska oli halunnut pysyä kaupungissa siltä varalta, että Craig tulisi käymään kotona. Toisaalta oli ollut mukavakin olla yksikseen, kävellä puistoissa ja ihmetellä kaupungin kesää. Hän arveli, ettei tunnelma Glen Longissakaan olisi ollut kovin hilpeä, sillä Elizan seikkailut olivat ilmeisesti vihdoin katkaisseet kamelin selän. Mary ei tiennyt aivan tarkasti, mitä oli tapahtunut, sillä Betty ei kirjoittanut muuta kuin että oli ”joutunut lähettämään” Elizan takaisin äidin ja isän hoiviin. Mutta kun tiesi Bettyn pitkämielisyyden ja Elizan elintavat, jotakin ikävää oli selvästi tapahtunut.

Eräänä sateisena syyskuun iltana Maryä odotti asunnolla taas kirje Craigilta. Mies kirjoitti aina pitkiä kirjeitä, mutta tämä kuori tuntui tavallista paksummalta.

Kun Mary veti kuoren auki paperiveitsellään ja otti kirjeen esiin, sen mukana tuli pieni silkkipaperikäärö. Hän tiesi, mitä siellä oli, jo ennen kuin se putosi pöytäliinalle, ja hän itse putosi istumaan tuolille ja haukkoi henkeään.

”Täällä oli kova keskitys, poikia meni paljon”, Craig kirjoitti. ”Minä makasin kasvot mudassa ja odotin räjähtäväni kappaleiksi. Ja niinä pitkinä hetkinä päätin, että jos minun on tarkoitus selvitä siitä hengissä, en odota enää, en yhtään hetkeä. Haluan kanssasi kihloihin, vaikka minulle ei koskaan myönnettäisi sitä viheliäistä kotilomaa.

”Koska ihminen ei voi saada kaikkea, luovun siitä haaveesta, että näkisin silmäsi, kun vastaat. Sen sijaan katson kuvaasi ja kysyn sillä keinoin kuin tänä mielipuolisena maailmanaikana on mahdollista: Mary, enkelini, tuletko sinä vaimokseni?

”Sain taannoin muutaman tunnin iltaloman ja kävin eräässä pikkukaupungissa rintaman takana. Siellä sain vaihdettua leipäpalalla tämän sormuksen. En yhtään tiedä, onko se sopivan kokoinen, mutta jos sitä pitää korjauttaa, kerro vain, niin minä lähetän rahaa. Ostetaan kauniimpi sitten, kun joskus pääsen käymään kotona. Nyt on vain tärkeintä, että mikäli sinä vain suostut ─ Mary, lemmikkini, jos sinä vain voit ajatella suostuvasi ─ teet minusta maailman onnellisimman miehen, ja minä niin hartaasti toivon olevani sinun arvoisesi!”

Mary huohotti ja tuijotti silkkipaperikääröä kuin olisi epäillyt, että siellä oli sormuksen sijasta saksalainen kranaatti. Sitten hän tarttui vapisevin sormin ohueen, kahisevaan paperiin ja taitteli sen auki.

Sormus oli yksinkertainen, kapea kultarengas, ilman kiviä tai kaiverruksia. Mutta Mary tiesi heti, ettei koskaan haluaisi mitään ”kauniimpaa”. Ei ollut olemassa mitään ”kauniimpaa” kuin tämä leipäpalalla vaihdettu sormus sodan runtelemasta Belgiasta!

Arastellen hän otti sormuksen ja pujotti sen nimettömäänsä. Ja onnesta huokaisten hän tajusi, että se oli aivan sopiva, sillä hän tiesi, ettei voisi ottaa sitä enää pois, ei edes siksi ajaksi, mikä kultasepältä olisi kulunut sen venyttämiseen tai pienentämiseen. Se tulisi olemaan hänen kädessään ikuisesti.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.