Maailman keskipiste 17/24


Seuraavien parin viikon ajan Maryn ja Craigin kirjeissä käsiteltiin ehkä hiukan epäromanttisesti lähinnä käytännön asioita.

Mary ei tietenkään kertonut rouva Williamsonin ilkeästä suhtautumisesta hänen kihlaukseensa eikä siitä, millaisen uteliaisuuden kohteena hän sormuksineen oli. Mutta ilmeisesti Craig osasi aavistaa, minkä metelin tällainen uutinen saattaisi naisvaltaisessa toimistossa saada. Hän kyseli, pitikö Mary sormusta, ja oliko tämä joutunut vastaamaan kiusallisiin kysymyksiin.

Niinpä Mary paran täytyi nyt kierrellä ja kaarrella sekä työpaikalla että kirjeissään, ja kuten arvata saattaa, kummallakaan suunnalla hänen ponnistuksiaan ei järin arvostettu.

-Ollaanpa sitä nyt ollakseen! Gwen tiuskaisi ja nakkeli niskojaan, kun Mary oli jälleen eräällä teetauolla piiritetty keittokomeron nurkkaan, mutta hän heittäytyi aivan ymmärtämättömäksi tyttöjen koettaessa tiukata sulhasen henkilöllisyyttä.

-Ehkä hän vain koettaa saada huomiota, arveli rouva Williamson, joka oli neiti Millsin kanssa tullut hakemaan teetä. -Sormuksenhan voi ostaa kuka vain. Ehkä hänellä ei olekaan ketään.

Mary punastui raivosta ja hillitsi itsensä viime tingassa, sillä hän aavisti rouva Williamsonin juuri siksi puhuvan tuolla tavalla ─ että hän menettäisi malttinsa ja lipsauttaisi jotakin.

Niin hullua kuin se olikin, Mary tunsin itsensä kihlautuneena paljon turvattomammaksi kuin aiemmin. Ennen sormusta hän oli voinut helposti pimittää yhteydenpitonsa Craigin kanssa, mutta nyt se oli julkista, ja hän joutui kestämään työtoverien uteluja ja rouva Williamsonin ilkeyksiä.

Kotona häntä odotti taas kirje Craigilta, joka moitti häntä siitä, ”ettet sinä enää ole ollenkaan yhtä luottavainen elämästäsi kertoessasi kuin aiemmin” ja epäili, ”onnistuinko minä karkottamaan sinut luotani kihlaamalla sinut”. Mary parka huokasi ja hieroi silmiään. Hän ei mitään niin halunnut kuin kertoa Craigille erityisesti rouva Williamsonin ilkeydestä ─ mutta eihän hän voinut, se olisi ollut kielimistä ja panettelua.

Jos jonkun miehen kerran piti häneen lopulta silmänsä iskeä, miksei se voinut olla kuka tahansa muu kuin hänen esimiehensä. Voi kunpa Craig saisi loman! Kunpa tämä olisi paikalla, puolustaisi häntä, selittäisi kaiken!

Kirjeen loppuosa oli hiukan lohdullisempi. Craig oli kirjoittanut tuomari Stewartille ja muodollisesti pyytänyt Maryn kättä, ja oli juuri saanut hyvin ystävällisen vastauksen. Sen Mary toki tiesikin, sillä äiti oli tietysti heti soittanut hänelle uutisen kuultuaan ja ollut kovin iloinen. Mutta tuntui hyvältä, että Craig kirjoitti kauniisti hänen isästään.

Kun asia nyt oli kaikin tavoin virallinen, ei Mary keksinyt enää mitään syytä kieltää Craigia laittamasta ilmoitusta lehteen. Olihan suloista, että asia tuntui olevan miehelle niin tärkeä.

”Minä tahdon koko maailman saavan tietää, millaisen aarteen olen saanut omakseni”, Craig kirjoitti, ja vaikka lause sai Maryn posket hehkumaan, hän salaa mielessään toivoi, ettei sentään aivan ”koko maailma” tulisi tietämään. Mutta ei kai kihlailmoituksia kovin moni lukenut? Ei Mary ainakaan. Hän oli lopettanut jo pari vuotta sitten tajuttuaan, että häntä nuoremmat tytöt kihlautuivat.

Kävi kuitenkin niin, ettei Mary ehtinyt murehtia tulevaa kihlailmoitustaan sen pidempään, sillä samassa pinossa Craigin kirjeen kanssa oli kirje Bettyltä. Sisaren viestit olivat yleensä täynnä kodikkaita uutisia, hellää myötätuntoa ja pieniä iloisia uutisia, jopa tänä maailmanaikana. Viimeksi tämä oli kirjoittanut iloiten siitä, miten Rob oli tullut kotiin sairaalasta ja kykenisi ehkä jo vuodenvaihteen jälkeen palaamaan opettajantyöhön. Nytkin Mary huokasi nautinnollisesti vetäessään paperiveitsellä kuoren auki.

”Mary kulta”, kirje alkoi, kuten tavallisestikin. Mutta se ei jatkunut kuulumisten kyselyllä ja lasten uusimmista aikaansaannoksista rupattelulla, vaan pahaenteisesti: ”Minulla on valitettavasti nyt jotakin hyvin ikävää kerrottavaa. Se koskee Elizaa.”

Vielä tuntia myöhemmin Mary istui samaan asentoon jähmettyneenä, Bettyn kirjettä tuijottaen, edelleenkään uskomatta kaikkea sitä, mitä sisar kykeni niin levollisesti kauniilla käsialallaan kertomaan.

Eihän se ollut mahdollista! Ei kai edes Eliza, joka keräili muistoesineitä ihailijoistaan kuin päänahkoja, olisi niin typerä! Kuinka hänen mieleensä oli edes saattanut tulla ─ todellakin karata lakanan varassa Koivurannan yläkerrasta ─ ja sitten… Jonkun amerikkalaisen kanssa, jonkun, josta sisar ei tiennyt kuin etunimen. Sehän oli käsittämätöntä, aivan käsittämätöntä!

Maryn oli myönnettävä, että niin korviaan myöten rakastunut kuin hän Craig Finlayhin olikin, oli miehen melkein vuoden takaisen suudelman muisto alkanut hälvetä, eikä Mary enää muistanut tarkkaan, miltä tuntui tulla puristetuksi khakikankaista asetakkia varten, miltä tuntui, kun Craig kietoi kätensä hänen ympärilleen. Totta kai hän olikin kaipuussaan miettinyt, miltä tuntuisi tavata Craig kasvotusten sitten, kun tämä vihdoin saisi loman. Miltä tuntuisi saada syleillä miestä, suudella tätä, pitää tätä kädestä.

Mutta eihän hänen mieleensäkään ollut tullut ─ vaikka he olivat kihloissa ─ ja samaan aikaan Eliza oli ─ tietämättä miehestä muuta kuin etunimen!

Mary havahtui vasta siihen, että häntä paleli, sillä hän oli istunut lukemaan kirjeitä sytyttämättä edes takkaa. Vavisten muustakin kuin kylmästä hän nousi laittamaan tulta.

Mitä nyt tapahtuisi? Betty kirjoitti, että äiti olisi lähettänyt Elizan Marian-tädin luo Invernessiin kesään asti, jotta lapsi olisi voitu antaa vähin äänin jollekin hyvälle lapsettomalle pariskunnalle. Mutta Marian-tädillä uhkailu oli ollut Bettyn mielestä niin julmaa, että hän oli ottanut Elizan Koivurantaan.

Miten Betty saattoi! Kohta koko kaupunki puhuisi Elizasta ja sitä myöten heistä kaikista. Mikä häpeä! Mikä hirvittävä häpeä!

Mary hengähti terävästi. Mitä Craig sanoisi, kun kuulisi? Mitä tämä ajattelisi Marystä sen jälkeen, kun tämän sisar oli osoittautunut…

Mutta ehkä kaikki kääntyisi hyväksi. Ehkä isä löytäisi sen Freddyn, vai mikä tämän nimi oli, ja pakottaisi tämän menemään Elizan kanssa naimisiin. Ehkä sisaren kunnia voitaisiin vielä pelastaa, ennen kuin kukaan huomaisi…

Tulen syttyessä Mary tunsi syyllisyyden piston. Hänen olisi sittenkin pitänyt kertoa äidille tarkemmin Elizan puuhista. Hänen olisi pitänyt varoittaa Bettyä niistä silloin, kun tämä kesällä otti Elizan Koivurantaan. Hänen olisi pitänyt olla ankarampi sisarelleen silloin, kun tämä asui Edinburghissa. Hän ei olisi saanut ottaa itseensä Elizan näpäytyksistä, vaan olla todellinen isosisar, joka kykeni suhtautumaan kypsästi ja aikuisesti ja…

Mutta se oli nyt myöhäistä. Kaikki oli myöhäistä. Maryä puistatti. Eliza parka ─ sittenkin!

Seuraavina päivinä Maryn ajatukset pyörivät lähinnä Elizan asian ympärillä, kuten ilmeisesti oli koko perheen laita. Hän soitti eräänä iltana töiden jälkeen äidille lennättimestä, koska kaikkein viimeiseksi halusi rouva Abernethyn aavistavan mitään perhettä kohdanneesta skandaalista.

Äiti oli synkän alistuva: asialle ei enää voinut mitään, se voitiin ainoastaan yrittää peittää. Mutta Betty oli ollut niin sinnikäs, että hän oli ainakin toistaiseksi lykännyt Elizan lähettämistä Invernessiin.

-Miten Betty saattaa! Mary puuskahti. -Mitä Duncan sanoo!

-Luultavasti yhtä ja toista, äiti vastasi hiljaa. -Mutta Eliza on aina ollut Duncanin lemmikki. Ehkä hän on ymmärtäväinen.

-Ymmärtäväinen! Tilanne ei olisi tämä, ellei… Mary nielaisi. -Se on minun syytäni. Minä olin liian ymmärtäväinen.

-No mutta Mary, äiti sanoi lempeän nuhtelevasti. -Mitä sinä hupsit!

-Minun olisi pitänyt pitää hänelle kovempi kuri. Ja minun olisi pitänyt kertoa sinulle, millainen hän on.

-Voi lapsi kulta. Äidin ääni oli väsynyt. -Mikään ei ole sinun syytäsi. Tiesimmehän me kaikki… millainen hän on. Mutta oli niin ikävää joutua aina riitaan, kun häntä koetti hillitä. Jotakin meni vikaan jo kauan sitten, paljon ennemmin kuin te lähditte kaupunkiin. Silloin, kun hän oli pieni. Isän ja minun olisi pitänyt…

Äidin ääni haipui huokaukseen.

-Onko isä löytänyt sitä miestä? Mary kysyi kuullessaan automaatista merkkiäänen, joka kertoi rahan olevan loppumassa.

-Ei. Eikä hän löydäkään. Etsiä nyt jotakuta Freddyä Yhdysvaltain armeijasta! Sama kuin yrittäisi löytää neulan heinäsuovasta.

Hyvästeltyään äidin Mary käveli kotiin syvissä, masentuneissa ajatuksissa. Hän ei ollut tohtinut kirjoittaa asiasta mitään Craigille. Tämä oli niin kovin kunniallinen ja hieno, mitä hän sanoisi, mitä hän tekisi ─ Mary tunsi sormuksen nimettömässään ja kyyneleet silmissään.

Entä jos Craig jättäisi hänet? Jos hän menettäisi tämän ainokaisenkin mahdollisuuden onneen Elizan lapsellisuuksien takia?

Tarina jatkuu huomenna klo 10.