Maailman keskipiste 18/24


Sinä yönä Mary ei saanut unta kuin vasta pikkutunneilla. Tämän seurauksena hän ei kuullut aamulla kellonsoittoa ja heräsi hätkähtäen ja silmänräpäyksessä tajuten, että oli nukkunut liian myöhään. Tyttö ryntäsi vuoteesta, hyppäsi vaatteisiinsa, sitaisi tukkansa solmulle niskaan, puki päällystakin portaissa ja juoksi.

Sännätessään sisään konttorin alaovesta ja ylös portaita Mary vilkaisi kelloaan ja huokasi helpotuksesta. Hän oli lopultakin myöhässä korkeintaan muutaman minuutin. Siitä saattoi saada näpäytyksen rouva Williamsonilta, mutta ei sen kummempaa.

Huohottaen Mary tupsahti eteiseen, riisui päällysvaatteensa ja huokasi helpotuksesta avatessaan konekirjoittamon oven ja kuullessaan innokkaan puheensorinan. Muutkaan eivät olleet vielä aloittaneet, hän ehtisi hyvin paikalleen, eikä rouva Williamson tulisi tietämään mitään.

Mutta samassa hetkessä kun astui sisään Mary tajusi, että kyllä vain kihlausilmoituksia luettiin.
Hän ei ollut nähnyt Scotsmania sinä aamuna, miten olisikaan. Mutta havaitessaan Catrionan käsissä sanomalehden, ja tajutessaan, miten puhe katkesi kuin veitsellä leikaten ja huoneeseen laskeutui haudanhiljaisuus, ja tuntiessaan kaikkien katseiden kääntyvän ovelle hän yksinkertaisesti tiesi, ettei mikään länsirintaman sotauutisista ollut herättänyt noin vilkasta keskustelua.

-Huomenta, hän kuitenkin sanoi reippaasti koettaen saada hengityksensä tasaantumaan. -Minä nukuin liikaa. Onneksi ehdin.

Kukaan ei vastannut. Mary puristi käsilaukkua kylkeään vasten kävellessään kirjoituspöytien välistä jäykkänä kuin kujanjuoksuun tuomittu sotilas. Hän tunsi, miten toisten katseet seurasivat hänen jokaista liikettään, vaikka edelleenkään kukaan ei sanonut mitään.

Päästyään pöytänsä luo Mary ei tiennyt tehdä muuta kuin leikkiä, ettei huomannut mitään outoa. Hän sujautti käsilaukun pöydänlaatikkoon ja irrotti koneen suojuksen.

-Että sinä kehtaat!

Se oli Gwen.

-Siinä sitä ollaan niin viattomana! Catriona tiuskaisi ja paiskasi sanomalehden pöytään. Alareunassa oli Perheuutisia-palsta, ja ilmoitus oli niin selkeä, että Mary näki lukea sen vaivatta paikaltaan.

”Kihlauksensa ovat julkaisseet herra Craig Finlay ja neiti Mary Stewart.”

Tämän olisi pitänyt olla yksi hänen elämänsä onnellisimmista päivistä. Craig oli laittanut sen lehteen, Craig oli tahtonut laittaa sen lehteen, kihlaus oli julkinen, enää ei tarvinnut salailla mitään.

Mutta sen sijaan Mary olisi tahtonut sännätä ulos konttorista, alas kadulle, paeta, juosta niin kauan, että olisi päässyt piiloon jonnekin.

Miksi tytöt kuulostivat niin vihaisilta? Miksi tunnelma oli niin hyinen? Ja entä sitten, kun Craig kuulisi Elizasta ─ entä jos hän tahtoisi purkaa kihlauksen, mitä kaikki sitten sanoisivat, kun se oli ollut lehdessäkin…

-Hän on nyt niin hieno, ettei ole kuulevinaan, Catriona tuhahti ivallisesti.

Mary hätkähti ajatuksistaan.

-Mitä? hän äännähti.

Lucy katsoi häneen moittien.

-Sinusta oli kai hyvin hauskaa, kun me kyselimme, kuka se on. Ja koko ajan sinä… sinä juonittelit…

-Mitä? Mary toisti.

-Älä leiki viatonta! Gwen tiuskaisi. -Vai saako sinua enää sinutella? Pitääkö nousta seisomaan, kun sinä tulet sisään?

-Oletteko te kaikki seonneet! Miksi te puhutte tuolla tavalla!

-Mikset sinä sanonut, Meg kysyi pahoillaan. -Me olemme viikkoja koettaneet selvittää, keneltä sait tuon sormuksen, etkä sinä sanonut!

-Miksi olisin sanonut? tokaisi Mary. -Että te olisitte saaneet haukkua minua jo viikkoja?

Huoneeseen laskeutui taas hiljaisuus, mutta ehkä hiukan nolo.

-No, sanoi Maeve Farquharson hiukan yskähtäen, -ehkä me sitten elämme romaanissa. Sellaisessa, missä johtajat naivat konekirjoittajattaria.

-Ei hän ole mikään johtaja, Mary sanoi kuivasti. -Konttoripäällikkö vain.

Gwen tarttui hänen sanoihinsa.

-Mitä sinä olet kertonut meistä? Oletko sinä juorunnut hänelle kaiken kuulemasi?

-Gwen, Meg nuhteli. -Ei Mary ole sellainen.

-Mistä sen tietää! Eihän tässä tohdi enää nenäänsä niistää työnantajan ajalla, ettei…

-Onpa mielenkiintoista havaita, millainen mielikuva sinulla on minusta, Mary sanoi edelleen kuivasti. -Niinkö sinä käyttäytyisit minun sijassani? Juoruaisit kaiken?

Gwen punastui vähän ja istui kiukkuisesti koneensa ääreen kuin vihjaten, että hän kyllä olisi tehnyt töitä koko aamun, elleivät muut olisi häirinneet.

-Minä en ole juorunnut hänelle mistään, Mary jatkoi terävästi. -Jos hän olisi vihjannutkin haluavansa jotakin sellaista, tuota ilmoitusta ei koskaan olisi tullut lehteen. Enkä minä ole juonitellut yhtään mitään. Eivät kaikki tunne tarvetta julistaa valloituksiaan ympäriinsä.

Hän loi merkitsevän katseen Gweniin, joka paiskoi pöydänlaatikoitaan etsiessään kalkkeeripaperia.

-Anteeksi, Meg sanoi yhtäkkiä ja otti Maryä kaulasta. -Me olimme typeriä. Se vain oli… aikamoinen järkytys. Ei tietysti niin, ettetkö sinä voisi saada kenet tahansa!

Mary naurahti vähän tälle kömpelölle korjausliikkeelle.

-On se ollut aikamoinen järkytys minullekin, hän myönsi. -Mutta kai te nyt tämän jälkeen ymmärrätte, miksi ei olisi ollut niin helppoa kertoa teille.

Lucy katsoi häneen vähän epäluuloisesti.

-Milloin se alkoi? Silloinko, kun hän oli täällä? Vai hankitko sinä jostakin hänen rintamaosoitteensa?

-Hän itse antoi sen, Mary vastasi rauhallisesti. -Hän itse pyysi minua kirjoittamaan, jos haluaisin.

Nähdessään sanojensa vaikutuksen hän päätti, ettei edes aseella uhattuna hiiskahtaisi suudelmasta kopiohuoneessa. Hän ei totisesti halunnut aiheuttaa lisää sydänkohtauksia.

-Jaaha, kuului samassa konttoristien huoneen kynnykseltä. -Neiti Stewart saa taas… onnitteluja.

Konekirjoittajattaret lehahtivat Maryn pöydän ympäriltä paikoilleen kuin akanat tuuleen. Mary puolestaan voihkaisi itsekseen nähdessään sanomalehden rouva Williamsonin kädessä. Eri lehden. Oliko Craig ollut tosissaan sen ”koko maailman” kanssa!

-No niin, sanoi rouva Williamson, ja ällistyksekseen Mary tajusi tämän olevan hämillään. -Neiti Stewart olisi voinut toki mainita, että… että hänen sulhasensa… että tämä on…

Rouva etsi epätoivoisesti oikeaa sanaa, mutta lauseen loppu haipui lopulta muminaksi.

-Niin? Mary tiedusteli.

Yhtäkkiä häntä alkoi naurattaa ja itkettää. Tämä oli typerämpää kuin hän oli osannut edes pelätä.

-Niin, yskähti rouva Williamson, -edellyttäen siis, että me nyt puhumme…

Hän vilkaisi kädessään olevaa lehteä, aivan kuin yhtäkkiä ei olisi ollut aivan varma siinä olevasta nimestä.

-Siis jos me nyt puhumme samasta Craig Finlaysta.

-Samasta kuin? Mary kuuli kysyvänsä. Kaikkein viimeiseksi hän oli kuvitellut kykenevänsä olemaan tällaisessa tilanteessa nenäkäs!

Rouva Williamson yskähti taas.

-Niin, samasta Craig Finlaysta, kuin… tämän konttorin päällikkö on.

-Kyllä me puhumme samasta Craig Finlaysta, vastasi Mary rauhallisesti.

Rouva Williamson kalpeni vähän.

-Niin… minä en tietenkään… tarkoitan, että olen toki kovin iloinen neiti Stewartin puolesta… Onhan se mukavaa, että…

-Ei, sanoi Mary. -Minä en ole juorunnut hänelle konttorin asioista. En silloinkaan, kun aihetta olisi ollut.

Hän katsoi rouva Williamsonia tiukasti silmiin ja näki, että tämä värjyi pelon ja helpotuksen välimailla. Ja hän kuuli Gwenin tirskahtavan takanaan.

Yhtäkkiä huoneen ilmapiiri, joka vielä äsken oli ollut häntä kohtaan niin kovin hyytävä, tuntui muuttuvan. Mitä enemmän rouva Williamson takelteli ja koetti paikkailla tekemisiään ja sanomisiaan, sitä vahvempaan yhteisrintamaan konekirjoittajattaret tuntuivat taas asettuvan. Mary tajusi, etteivät työtoverit enää syyttäneet häntä mistään. Hän oli edelleen yksi heistä.

-Ehkä minä tänään voisin juosta hakemaan leivoksia teetauolle? Catriona tiedusteli viattomana. -Tarkoitan, että varmaankin neiti Stewart ja herra Finlay järjestävät itse omat juhlansa, mutta olisihan se mukavaa näin heidän yhteisellä työpaikallaankin…

Rouva Williamson päästi kummallisen nikottavan äänen.

-Katsotaan… katsotaan sitä… pyydän neiti Millsiä tarkistamaan, olisiko kassassa ylimääräistä… Minun pitää nyt…

Kukaan ei tullut koskaan tietämään, mitä rouva Williamsonin piti, sillä tämä livahti takaisin konttoristien huoneeseen.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.
Sitä odotellessa voit lukea tämän päivityksen, ellet ole sitä jo tehnyt.