Maailman keskipiste 21/24


Mary ei kyennyt liikahtamaan. Eteisestä asti hän näki, että salongin ikkunan luona seisoi pitkä, silmälasipäinen sotilas.

-En minä sitä sano, ettei hän olisi saanut tulla ─ sulhasenne ja kaikkea ─ ja tietysti nyt ei vielä ole kovin myöhä ─ mutta olisin vain halunnut tietää vähän etukäteen! rouva Abernethy oli kuiskaavinaan, vaikka luultavasti hänen äänensä kuului salonkiin asti.

Mary seisoi yhä jähmettyneenä paikallaan. Yhden villin hetken hän tajusi olevansa yhä päällysvaatteissa, niin että voisi kääntyä ja juosta ulos ovesta. Mutta hän ei pystynyt liikkumaan, ei ulko-ovelle eikä salonkia kohti. Eikä Craig liikkunut ikkunan luota tai sanonut mitään.

Tunnelma kävi niin painostavaksi, että jopa rouva Abernethy tajusi sen.

-Jospa minä… teetä… herra on sentään tullut niin kaukaa… hän mutisi ja vetäytyi takaperin kohti keittiötä.

Mary ymmärsi, ettei voisi seistä eteisessä loppuelämäänsä. Hän riisui hattunsa ja napitti takkinsa vapisevin sormin saadakseen jotakin tekemistä. Sitten hän kävi viemässä päällysvaatteet huoneeseensa, vilkaisi peiliin, järjesti kaulustaan ja silitti tukkaansa ja vavahti, kun lampunvalo välähti sormuksessa. Hetken hän mietti, salpaisiko oven taas tuolinselkämyksellä ─ mutta tuntui mahdottomalta tehdä niin Craigille.

Kun hän vihdoin meni epävarmoin askelin salonkiin, Craig ei ollut vieläkään liikahtanut paikaltaan.

Miten Mary oli unelmoinut siitä hetkestä, jolloin he vihdoin tapaisivat! Hän oli kuvitellut menevänsä Craigia vastaan asemalle, saavansa liittyä siihen naisten parveen, joka innokkaana kurkotteli portin takaa junan tullessa ja odotti näkevänsä vilauksen tutusta hahmosta, jota vastaan voisi sitten juosta ja jonka syliin tulla suljetuksi. Hän oli kuvitellut, millaista olisi kävellä Craigin käsipuolessa, nähdä tämän hymy ja kuulla tämän ääni, saada tämän täysi huomio…

Ja nyt hän itse seisoi salongin kynnyksellä kauhuissaan, ja Craig seisoi huoneen toisella puolen aivan ilmeettömänä.

-Mitä sinä täällä teet? Maryltä lopulta lipsahti.

Oli melkein lohdullista kuulla Craigin naurahtavan, vaikka naurussa oli kylmä ja ivallinen sävy.

-Tulin katsomaan, oletko sinä hengissä.

Mary nielaisi.

-Etkö sinä… perunutkaan lomaa? hän kysyi typerästi.

-Miksi minä olisin perunut sen?

-Minä… pyysin.

-Pyysit? Sinulta tuli kahden lauseen sekopäinen viesti ja sen jälkeen ei mitään. Ei yhtään selityksen sanaa! Ei yhtään kirjettä! Kuvitteletko sinä todellakin, että minä tyydyn siihen? Jos sinä haluat päästä minusta eroon, joudut kyllä sanomaan sen minulle kasvotusten!

-En minä halua päästä sinusta eroon! Mary parahti, sitten enemmän tajusi kuin näki, että salongin oven lisäksi keittiönkin ovi oli auki, ja ymmärsi rouva Abernethyn paitsi keittävän vettä, myös olevan ”juomassa” sitä. Niinpä hän pakotti itsensä astumaan vastahakoisesti sisemmälle huoneeseen ja vetämään oven kiinni takanaan.

-Selvemmin sitä tuskin enää voisi vihjata. Craig katsoi terävästi Maryn kättä tämän sulkiessa ovea. -Sinä pidät vielä sormusta.

-Tietysti minä pidän sormusta! En minä ─ en tietenkään ─ miksi sinä sellaista kuvittelet!

Craig naurahti taas pistävästi.

-Kuvittelen? Kun sinä yhtäkkiä kiellät minua tulemasta lomalle ja sen jälkeen lakkaat kirjoittamasta! Jopa tällaisen konttorirotan mielikuvitus riittää laskemaan yhteen yksi ja yksi!

-Ei! Mary parahti. -En minä…

-Sinä pääset minusta kyllä eroon, Craig jatkoi häntä kuulematta. -En minä väkisin roiku sinun seurassasi, jos olet kyllästynyt minuun. Mutta saat kyllä luvan sanoa sen kasvokkain etkä vain lakata kirjoittamasta!

-Ei, Mary sopersi, -ei, sinä et ymmärrä…

-Siitä asiasta olemme samaa mieltä! Minä en totisesti ymmärrä. Sinä vastasit myöntävästi, sinä sanoit käyttäväsi sormusta, sinä annoit luvan laittaa kihlauksen lehteenkin ─ ja sitten tulet yhtäkkiä toisiin ajatuksiin!

-Ei!

-Anna se tänne ─ sormus, Craig tiuskaisi ja ojensi vaativasti kättään. -Heitän sen katuojaan mennessäni. Enkä koskaan enää sorru yhdenkään naisen narrattavaksi.

-Craig, en minä halua perua kihlausta! Minähän vain pyysin, ettet sinä tulisi lomalle!

Craig naurahti kolmannen kerran, edelleen kylmästi ja katkerasti.

-Vai niin! Ja millä tavalla nämä kaksi seikkaa eroavat toisistaan? Ellet sinä tahdo minua lomalle, sinä et tahdo minua muutenkaan.

-En minä niin ole sanonut!

-Et olekaan. Ethän sinä ole sanonut mitään. Minä olen kirjoittanut kirjoittamistani, etkä sinä ole vaivautunut edes vastaamaan!

-En minä… en minä ole… minä en… miten minä…

Mary soperteli kuin lapsi, sitten hän purskahti itkuun.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, jonka vain hänen epätoivoinen nyyhkytyksensä rikkoi. Hän yritti rauhoittua, hillitä itsensä, muotoilla jonkin järkevän lauseen, jolla selittäisi Craigille, mutta ei kyennyt.

Tähän loppuisi kaikki! Craig tahtoi sormuksen takaisin, hän halusi heittää sen pois, hän ei tahtoisi enää nähdä Maryä ─ ja se oli Elizan syytä!

Yhtäkkiä Mary tunsi, miten hänet puristettiin tiukasti khakikankaista asetakkia vasten ja lujat käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen.

-Shh, Craig kuiskasi. -Shh, rauhoitu nyt. Älä itke. Sinä pelotat minua.

Mutta Mary parka nyyhkytti entistä hysteerisemmin eikä saanut sanaa suustaan, vaikka miten koetti.

-Lapsi parka, mitä hirveää sinulle on tapahtunut? Tule tänne nyt ─ tässä on nenäliina ─ noin, istuhan alas. Koeta hengittää syvään.

Craig talutti Maryn sohvalle ja vilkuili epätoivoisesti ympärilleen löytääkseen jotakin juotavaa. Mutta rouva Abernethyllä ei ollut mitään niin synnillistä kuin alkoholia salonkinsa sivupöydällä, eipä edes vesikarahvia. Niinpä Craigin oli yritettävä rauhoitella Maryä puhumalla.

-Mary, katso minuun. Olen pahoillani, että huusin sinulle. Olin vain niin ─ ymmärräthän sinä ─ minä kun en ymmärrä, mitä on tapahtunut ─ Mary, tähteni, älä itke tuolla tavalla! Onko joku kuollut?

-E-ei, Mary nikotteli, -päinvastoin!

-Mitä päinvastoin? Craig tarjosi uudestaan nenäliinaansa, ja nyt Mary pystyi ottamaan sen vastaan ja niistämään. -Rakas, mikset sinä voi selittää? Olipa se mitä tahansa ─ Mary, vaikka se olisi mitä tahansa, sinun ei tarvitse pelätä! Etkö sinä muista, että me luotamme toisiimme!

-En minä voi, Mary nyyhkytti. -Se on niin kauheaa!

-No, minä olen nähnyt aika paljon kauheita asioita viime vuosina, Craig huomautti lempeästi. Hän oli kyykkysillään sohvan edessä ja piti Maryä kädestä. -Jos sinä kerrot nyt jotakin sellaista, mistä minä järkytyn, se on jo saavutus.

-En minä voi!

-Mitä sinä tarkoitit sillä, ettei kukaan ole kuollut, vaan päinvastoin, Craig jatkoi. Sitten hän rypisti kulmiaan. -Et kai…

-Mitä? Mary nikotteli. Järkytyksensä keskelläkin hän tajusi, että nyt Craigin ilme muuttui. -En kai minä mitä?

-Et kai sinä… Oletko sinä… Craig puri hammasta. -Kuka se on?

-Kuka?

-Se mies!

-Mikä mies?

-Jos kerran kukaan ei ole kuollut, vaan päinvastoin ─ tarkoitatko sinä, että sinä ─ olet ollut jonkun toisen kanssa?

Tarina jatkuu huomenna klo 10.