sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 14/14: Kynttilänvalossa

 
Catriona nousi Bancan yläkertaan vieviä leveitä kiviportaita. Hän oli ollut koko illan Megin kanssa kartanon suuressa salissa auttamassa haavoittuneiden hoitamisessa, niin ylämaalaisten kuin punatakkienkin.

Oli ollut hiukan kiusallista kääriä sidettä luutnantti O’Callaghanin pään ympäri tämän ohimoon tulleen haavan suojaksi, ja tunne oli selvästi ollut molemminpuolinen. Irlantilainen oli mutissut nolona jotakin siitä, ettei hän ollut osannut aavistaakaan kapteeni Campbellin suunnitelmia, ja Catriona oli mutissut puolestaan ympäripyöreitä rauhoitteluja.

Sitten tyttö oli käynyt keittiössä katsomassa, tarvittiinko apua ruoanlaitossa, mutta todennut olevansa aivan ylimääräinen. Bancan keittäjä totisesti halutessaan osasi asiansa, vaikka Catriona oli sitä vielä samana aamuna epäillyt. Nyt keittäjä tiesi ”rakkaan lairdin” olevan talossa, eikä Catrionalle jäänyt epäselväksi, tarkoittiko tämä nimityksellä Ian vai Robert Campbellia. Joka tapauksessa keittiössä häärättiin sellaisella innolla kuin talossa olisi ”rakkaan lairdin” lisäksi ollut Jaakko-kuningas maanpakolaishoveineen eikä ainoastaan epämääräistä joukkoa ylämaalaisia ja punatakkeja. Catriona olikin aavistavinaan, että tällä kertaa ruoassa olisi tarpeeksi suolaa.

Meg oli jäänyt vielä asioikseen vaihtamaan jonkun siteitä. Catriona tiesi sisarensa vain odottavan, että Donald MacArthur vapautuisi siitä, mitä ikinä olikin tekemässä. Mutta mitä Roderick MacLaren sanoisi? Catriona tiesi kyllä, että kihlauksen purkaminen oli vakava asia. Glenmore voisi kieltäytyä siitä ja pakottaa Megin kanssaan naimisiin, jos tahtoisi, eikä kukaan voisi estää häntä.

Catrionankin pitäisi puhua isän kanssa. Mutta tyttö tunsi pientä epävarmuutta siitä, mistä kaikesta hänen pitäisi puhua. Hän ei ollut nähnyt Iania sen jälkeen, kun välskäri oli saanut haavan ommelluksi ja lainsuojaton oli yhä tajuttomana kannettu yhteen yläkerran kamareista. Hän ei ollut edes kuullut mitään tämän voinnista, mikä toisaalta oli hyvä asia, koska silloin tuskin oli tapahtunut mitään äkillisiä käänteitä.

Ylämaalaiset olivat leiriytyneet ympäri talon ja pihamaan. Jäljellä olisivat tosin kohta vain Ian Royn, Claidheimhin ja Glenmoren miehet, sillä Ardshiel lähtisi väkineen kotimatkalle yönselkään. Hän ei halunnut sekaantua tähän tilanteeseen yhtään enempää kuin oli pakko, sillä oli jo kyllin kiusallista, kun hän oli tuonut sotureita Argylen herttuan hallinta-alueelle.

He muutkaan eivät voisi jäädä tänne pitkäksi aikaa, sen Catriona toki ymmärsi. Kukaan ei tiennyt, olivatko punatakit ehtineet lähettää sanan Fort Williamiin, kun Ian Roy oli miehineen hyökännyt sisään salaovesta. Mutta vaikkei lähetti olisikaan päässyt matkaan, varuskunnassa alettaisiin varmasti pian ihmetellä, kun ei Robert Campbellista kuuluisi. Ja jos linnoituksesta lähetettäisiin sotilaita Bancaan, he olisivat hukassa.

-Ei Ian Roy siellä ole, neiti, sanoi eräs partainen mies, jota Catriona oli kuullut kutsuttavan Hamish MacTavishiksi. Ylämaalainen oli havainnut tytön laskeneen kätensä sen huoneen ovenkahvaan, jossa lainsuojattoman olisi pitänyt olla toipumassa.

-Miten niin ei ole? Catriona kysyi oudoksuen.

Hän ei tiennyt, mitä heistä kahdesta mahdollisesti miesten joukossa puhuttiin. Mutta puhuttiinpa mitä tahansa, Ian Royn miehet kohtelivat häntä erittäin kunnioittavasti.

-Hän meni alas Dòmhnall Dhun kanssa, MacTavish jatkoi. -Ja Claidheimhin ja Glenmoren ja Ardshielin. Puhuttamaan kapteenia.

-Hänhän on haavoittunut!

-No, haava on ommeltu, mies huomautti ja kohautti vähän olkapäitään, aivan kuin vihjaten, että ommelluista haavoista oli enää turha pitää kovin suurta meteliä.

Vihaisena Catriona käännähti kannoillaan kiiruhtaakseen alakertaan ja vaikka sitten keskelle Robert Campbellin ”puhuttamisen” kiskoakseen Ian Royn takaisin toipilashuoneeseen. Mutta hän ei ehtinyt vielä mihinkään, kun näki miehen nousevan portaita.

Ian oli riisunut pois verisen ja riekaleisen paitansa, ja Catriona koetti olla katsomatta hänen leveitä harteitaan ja vahvoja käsivarsiaan ja sen sijaan iloita siitä, että yläruumiin ympäri kierretty side oli puhdas ─ haava ei vuotanut ainakaan pahasti. Mutta miehen askel oli hidas ja hän nojasi vasemmalla kädellään kaiteeseen, vaikka ei ollut huomaavinaan, kun Donald MacArthur yritti tarjota hänelle omaa käsivarttaan tueksi.

-Takaisin pitkällesi kuin olisit jo! Catriona puuskahti kiiruhtaessaan Ian Royta vastaan. -Haluatko väen vängällä saada haavan aukeamaan!

-Torquil MacNichol ompelee sellaista siksakkia, että minun kylkeäni ei saa enää auki edes miekalla, Ian vastasi hymyillen tajutessaan, kuka häntä oli odottamassa. -Ei minua enää mikään vaivaa, kunhan saan vähän voimiani takaisin. Verenhukka taisi olla aikamoinen.

-Juuri siitä syystä sinun pitäisi levätä eikä vaeltaa edestakaisin!

-En minä vaella mihinkään. Kävin vain alakerrassa. Ian kääntyi Donaldiin päin kuin olisi jatkanut keskustelua, jonka Catrionan väliintulo oli keskeyttänyt. -Hae tyttö käsiisi. Minä järjestän kyllä kaiken.

-Kiitos, sanoi Donald yksinkertaisesti. -Minä korvaan…

-Mene tiehesi, Ian Roy tokaisi naurahtaen. Sitten hän kääntyi Catrionaan päin -Ja sinä, sinun kanssasi minulla on puhumista!

Lainsuojaton tarttui Catrionan käsivarteen ja työnsi tämän edellään toipilashuoneeseensa, ja tyttö punastui kuullessaan ulkopuolelle jäävän miesjoukon hyväntahtoisen naurun.

Vavahtaen Catriona vasta nyt tajusi, että huone oli sama, jossa hän oli viettänyt edellisen yön ja kauhean aamun. Kaatunut muste oli kuivunut pöydällä ja lattialla, kapteeni Campbellin mukanaan tuoma paperinippu oli hajallaan, mutta mustepullon sirpaleet joku oli koonnut pois. Ikkuna oli yhä auki, kuten se oli aamulla jäänyt häneltä.

Syysilta oli laskeutunut, kuu oli pilvessä ja huone melkein pimeä. Joku oli tuonut pöydälle kynttilän, jonka Ian Roy sytytti. Liekki lepatti vedossa ja mies sulki ikkunan.

-Sinun pitää todella mennä lepäämään, Catriona katkaisi hiljaisuuden. Jotenkin hän ei osannut nyt puhua muuten kuin hoitajatarmaisesti.

-Sinä olet minun leponi.

Ian Roy oli yhtäkkiä hänen edessään ja otti hänen kasvonsa käsiensä väliin, vaikka tyttö näki, että miehen oli vaikeata liikuttaa oikeaa kättään kyljen haavan vuoksi. Yhden huikaisevan hetken hän ajatteli, että Ian suutelisi häntä.

-Mihin te oikein olitte matkalla?

Catriona räpytteli silmiään vähän aikaa, ennen kuin tajusi, ettei ollut saanut suudelmaa vaan kysymyksen. Ja kesti vielä hetken, ennen kuin hän käsitti, mitä kysyttiin. Tuntui olevan niin pitkä siitä, kun he olivat Megin kanssa nousseet Claidheimhissa ratsujen selkään.

-Sinun ketunkoloosi, hän tokaisi. -Isä tahtoo naittaa Megin Glenmorelle.

-Joten te karkasitte kotoa? Miehen ääni oli huvittunut ja hän laski irti Catrionasta, mikä sai tytön huokaamaan itsekseen pettymyksestä.

-Mitä muuta me olisimme voineet tehdä! Meg rakastaa Donaldia.

Ian Roy naurahti ääneen.

-Minä koetin epätoivoisesti miettiä syytä siihen, miksi sinä ja sisaresi olitte ilmaantuneet Bancaan, hän sanoi. -En keksinyt yhtäkään. Mieleenikään ei tullut se ilmeisin ─ että villi sisaresi karkaa kotoa ja houkuttelee sinut, ujon ja aran tyttöparan, mukaansa!

-Oh, puuskahti Catriona, -älä ole hävytön.

Sitten hän kallisti päätään.

-Mistä sinä tiesit, että me olemme täällä? hän kysyi. -Mistä sinä tiesit hyökätä? Vai teitkö sen… serkkusi tähden?

-Osittain, Ian Roy myönsi. -Mutta pääasiassa sinun tähtesi. Ja, no, myös sisaresi, sillä Donald kiipeili seinille kuultuaan tämän olevan Robertin armoilla. Niin me…

-Kuultuaan? Mistä sinä voit noin vain kuulla sellaisia asioita?

Lainsuojaton virnisti.

-Banca voi olla Robert Campbellin nimissä, hän sanoi. -Mutta sen palveluskunnassa ja alustalaisissa on voittopuolisesti heitä, jotka näkisivät mieluummin minut täällä isäntänä, kuten ennen vanhaan. Heidän kanssaan pidän yhteyttä tarvittaessa. Tarkemmin sanottuna tällä kerralla tallipoika livahti yön pimeyteen kertomaan, että olitte tupsahtaneet suoraan Robertin syliin. Hän oli tunnistanut vaakunan satulassa ja tiesi, että minä olin ollut juuri tekemisissä Claidheimhin kanssa.

-Ja ne satulat kun ajoivat meidät turmioon alun pitäen, Catriona mutisi.

Ianin leukaperät kiristyivät.

-Satuttiko Robert sinua? Loukkasiko hän sinua?

-Älä murehdi, tyttö sanoi pakottaen äänensä vakaaksi. -Mitään sellaista ei tapahtunut, minkä tähden sinun olisi pitänyt keihästää hänet ruokasalin portaikossa. Missä hän muuten nyt on?

-Lukittuna yhteen alakerran huoneista, sidottuna ja vahvasti vartioituna. Edes hän ei kiemurtele irti tällä kertaa. Ian Royn ääni oli kova.

-Mutta mitä sinä nyt teet hänelle? Miten sinä saat oikeutta?

-En tiedä, saanko. Mutta yritän. Tämä, mies sanoi vetäen sporranistaan kaksi taitettua paperia, -on hänen kirjallinen tunnustuksensa.

-Mutta hänhän tunnusti jo päivällä…

-Ja luuletko sinä, että englantilainen tuomioistuin kutsuu sen tunnustuksen todistajiksi joukkoa kapinallisia jakobiitteja? Minä olen koko ajan tiennyt, että kaikki pitää saada paperille. Täytyy myöntää, ettei häntä ollut aivan helppoa suostutella laittamaan alle nimeään. Ilmeisesti hän ajatteli, että skotlantilainen luoti suo lempeämmän kuoleman kuin englantilainen hirsipuu.

-Oh, Catriona äännähti. -Minä en tahdo tietää, miten…

-Ei sinun tarvitsekaan tietää. Mutta sanottakoon, että tuo teidän Ardshielinne on hyvä puhumaan ihmisiä ympäri. Vähääkään hätkähtämättä hän muotoili Robertin silmien eteen sellaisia tulevaisuudenkuvia, että tämä näki parhaaksi kirjoittaa. Kahtena kappaleena.

-Mitä sinä nyt teet?

-Lähetän toisen näistä papereista viranomaisille. Toisen pidän varmuudeksi itse. Samalla ilmoitan, mistä sekä kapteeni Campbell että hänen sotilaansa ovat noudettavissa. Ei täältä, tietystikään, se vaarantaisi palvelusväen. Pojat hoitavat heidät sopivaan paikkaan ja huolehtivat heille vettä ja leipää niin kauan, että hallitus haettaa omansa pois.

-Hänet siis…

-Siitä päättää oikeus. Älä luule, että minä teen tämän mielelläni. Mutta jos hän kerran oli valmis surmaamaan viattomia ihmisiä vain saadakseen minut hengiltä… Ian värähti.

-Luuletko sinä, että saat… Catriona epäröi. Yhtäkkiä hän ei tohtinut sanoa sitä ääneen.

-Että saan armahduksen? En tiedä. Ian sujautti paperit takaisin vyölaukkuunsa. -Toivon niin. Tosin oikeuslaitos ehkä tarttuu sellaisiin turhanpäiväisiin pikkuseikkoihin lainsuojattomuuteni vuosilta kuin muutamat ryöstöretket ja osallistumiset aseellisiin hyökkäyksiin kruunun joukkoja vastaan. Mutta ehkä niitä asioita voidaan katsoa lieventävien asianhaarojen valossa.

Hän vakavoitui.

-Varmuuden vuoksi minä en ota riskiä. Katoan täältä ketunkolooni heti kun voin. Ja toivon parasta. Joka suhteessa.

Hän katsoi Catrionaan yhtäkkiä niin merkitsevästi, että tyttö kiitti huoneen hämäryyttä, joka toivottavasti esti miestä näkemästä, miten syvästi hän punastui.

-Catriona, Ian Roy sanoi ja tarttui Catrionan käsiin. -Kun minä suunnittelin hyökkäyksen Bancaan, minä ajattelin vain sinua. Totta kai halusin saada kiinni Robertin ─ mutta sillä ei ollut lopulta merkitystä. Millään muulla ei ollut merkitystä kuin sillä, että saisin sinut turvaan. Minä en yleensä pyydä apua keneltäkään maan päällä, mutta nyt lähetin viestin isällesi.

-Siksikö isä tiesi tulla!

-Minä ajattelin, että on oltava jotakin vahvempaa kuin Sir Kennethin ylpeys ─ ja niin onkin, nimittäin hänen rakkautensa tyttäriään kohtaan. Ian Roy hymyili. -Quhidder wil zie. Hän teki valintansa. Kuulemma hän oli välittömästi ratsastanut Ardshielin luo tekemään sovintoa ja pyytämään asetukea.

-Oh! Catriona ei tiennyt, olisiko itkenyt vai nauranut. -Kertoiko hän, mistä he oikein…

-Ei, ei kertonut, eikä koskaan kerrokaan, sillä arvelen, että se on jotakin täysin tyhjänpäiväistä, kuten tuollaisilla itsetärkeillä herrasmiehillä usein ─ anteeksi, että puhun sillä tavalla isästäsi. Luultavasti Ardshiel ei ollut edes tietoinen siitä, että oli onnistunut jollakin tavalla loukkaamaan isääsi. Hän on järkevä mies ja olisi tehnyt sovinnon jo aikapäiviä, jos jotakin riitaa olisi ollut. Mutta pääasia on, että isäsi toi apujoukkoja, sillä ilman heitä tämä päivä olisi voinut päättyä toisin.

Catriona huokasi.

-Miten Megin nyt käy? hän kysyi surkeasti. -Vaatiiko Glenmore…

-Minä puhuin isäsi kanssa. Hän on ilmeisesti vähän poissa tolaltaan, sillä hän lupasi aivan painostamatta suostutella MacLarenin purkamaan kihlauksen. Hän on toiveikas, että tämä suostuu ─ kihlausta ei ehditty vielä julkistaa, joten Glenmore ei menetä kasvojaan. Sanoin, että jos tämä vaatii korvauksia, minä maksan kaiken, mitä vain pyydetään. Donaldin onni on sen arvoinen.

-Entä… Catriona puri huultaan ja painoi päänsä. Yhtäkkiä hän oli taas yhtä sanaton kuin taannoin Claidheimhin ruokasalissa.

-Entä puhuinko minä isäsi kanssa mistään muusta, niinkö? kysyi Ian Roy pehmeästi. -Kuten vaikkapa… uudesta palkkiosta?

-Niin, Catriona sopersi.

Yhtäkkiä miehen voimat tuntuivat loppuvan, hän hellitti otteensa ja putosi kylkeään pidellen istumaan vuoteen laidalle, aivan kuin tämä keskustelunaihe olisi uuvuttanut häntä enemmän kuin mikään tähänastisista.

-Catriona, minä tulin tänne sinun tähtesi. Minä rakastan sinua. Mutta kuten sanoin taannoin Claidheimhissa ─ jos tilanne olisi toinen… Catriona, minä olen yhä lainsuojaton. Minä en voi viedä sinua vihille, en tarjota sinulle kodin turvaa, en…

-Mutta sinähän saat armahduksen, kun serkkusi tunnustus käsitellään!

Ian Roy oli hetken vaiti.

-Jaksaisitko sinä todella odottaa? hän kysyi hiljaa. -Odottaa jotakin niin epävarmaa? Siihen voi mennä pitkäkin aika, mikäli se edes toteutuu.

-Minä odotan niin kauan kuin on tarpeen! Ja ellei se toteudu, niin… Catriona nosti uhmakkaasti päätään. -Minä tahdon elää silti sinun kanssasi. Minä karkaan uudestaan, ellei isä suostu. Minä tulen luoksesi vaikka väkisin, ellet sinä suostu!

-Sinä lupaat paljon, pikku Catriona, sanoi Ian Roy hiukan surumielisesti.

-Minä lupaan kaiken, Catriona huudahti. -Yhdellä ehdolla!

-Uskallankohan minä edes kysyä, mikä se on?

-Ei koskaan enää mitään ”retkiä” eikä tyttöjä ─ ei yksin eikä Donaldin kanssa!

Ian Roy purskahti nauruun, sitten hän voihkaisi ja irvisti ja piteli taas kylkeään.

-Sinä tahdot selvästi viimeistellä sen, mihin Robert ei pystynyt, hän mutisi. -Mo chridhe, me Donaldin kanssa emme totisesti kumpikaan kaipaa mitään ”retkiä” enää, jos…

-Ei mitään ”jos”, sanoi Catriona napakasti. -Kun! Quhidder wil zie. Näin minä olen valinnut.

Sitten hän astui eteenpäin, ja koska Ian Roy oli istumassa, tytön ei tarvinnut edes nousta varpailleen kietoessaan kätensä miehen kaulaan ja suudellessaan tätä. Ja Ian Roy puristi hänet syliinsä ja vastasi suudelmaan niin kiihkeästi, että Catrionan jalat pettivät ja hän putosi istumaan miehen polvelle.

Kaukana alakerrassa hurrattiin, sillä siellä Donald MacArthur kertoi juuri klaaninsa miehille kihlanneensa Claidheimhin neideistä vanhemman ─ jättäen hienotunteisesti mainitsematta tämän aiemman kihlauksen. Glenmoren MacLaren oli nyt luopunut kaikista vaateistaan Megiä kohtaan, ja Sir Kenneth oli antanut suostumuksensa uudelle kihlaukselle sillä yllättävän nöyrästi esitetyllä toivomuksella, että kihlapari odottaisi sulhasen armahdusta ennen vihillä käymistä, koska ”muuten minulla on oman klaanini parissa liikaa selitettävää”.

Tämän jälkeen ylämaalaisten joukko kävi illallispöytään kaikista päivän rasituksista huolimatta hilpeän juhlatunnelman vallassa. Ja kun joku kysyi hiukan huolissaan poissa olevaa Ian Royta, Donald vain naurahti ja totesi, että tämä oli hoidattamassa haavaansa.

Tähän päättyy Betty-viikkojen 2017 spesiaalitarina.
Kiitos siitä, että olit mukana!

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 13/14: Kaksintaistelu

 
Juuri kun ensimmäiset Ian Royn miehistä päätyivät yläaulaan villisti puoliaan pitäen, mutta yhä edelleen perääntyen, ja kun Catriona oli jo livahtanut takaisin parven ovelle hakeakseen Megin, jotta he voisivat piiloutua minne tahansa muualle, ennen kuin pakotie menisi tukkoon, hän tajusi, että meteli oli muuttanut muotoaan. Taistelun ääniä ei kuulunut enää vain talon sisältä, vaan myös jostakin kauempaa, ja kaiken yläpuolella kaikui vanha slogan, joka oli hänelle tuttu lapsuudesta asti.

-Creag an Sgairbh!

Se oli Stewartin klaanin sotahuuto.

Stewarteja? Täällä? Catriona ei ollut uskoa korviaan. Sitten häntä kylmäsi. Oliko isä tulossa? Mutta eihän isällä ollut kovin runsaasti miehiä. Toki Claidheimhissa he olivat yhdessä Ian Royn ja MacLarenin miesten kanssa onnistuneet ajamaan pois punatakit ─ mutta entä nyt, tällaisissa oloissa, kun sotilaat olivat tavallaan kotikentällään?

Ja sittenkin hän lumoutuneena seurasi, miten äsken ylös portaita noussut punaisten takkien vuorovesi lähti aivan kuin painumaan alemmaksi, miten perääntyneet Ian Royn miehet tuntuivat saavan uutta voimaa, miten näytti siltä, kuin joku olisi alakerrassa niittänyt sotilaita sitä mukaa kuin näitä saatiin työnnettyä takaisin alas.

Catriona syöksähti parven ovelle ja siitä sisään. Meg oli noussut seisomaan ja nojautui seinään aivan kalpeana kasvoiltaan.

-Mitä se on? hän huohotti. -Kuulenko minä omiani, Cat? Onko täällä meikäläisiä?

-Isä tietysti.

-Mutta miten isä tietäisi olla täällä! Eikä hänellä ole kylliksi miehiä! Eihän…

-Meg, punatakkeja ajetaan taaksepäin, Catriona keskeytti, ennen kuin sisar ehtisi usuttaa itsensä kovin suureen paniikkiin. -Se on tärkeintä. Pysytään täällä.

Taistelu alakerrassa oli kiihtynyt, miehiä oli nyt enemmän, ja saattoi suorastaan nähdä osan olevan taisteluun vasta tulleita, niin ettei heitä painanut vielä väsymys. Sisarensa kauhistuneista kielloista huolimatta Catriona kyykistyi taas kurkistelemaan kaiteen raosta. Hän oli aivan varma, että näki vilaukselta isän ─ tuolla ainakin oli MacLaren ─ mutta oliko tuo todella…

-Cat!

Megin ääni oli muuttunut. Se oli koko ajan ollut pelästynyt, mutta nyt siinä oli paljasta kauhua. Catriona käänsi päätään.

Ian Roy Campbell ja hänen punatakkinen serkkunsa kävivät kaksintaistelua alhaalta ruokasalista parvelle johtavissa kapeissa portaissa. Ian yritti estää kapteenia pääsemästä ylöspäin, mutta tämä kävi päälle niin raivoisasti, että lainsuojaton joutui antamaan periksi porras portaalta.

Miksi Ian taisteli niin heikosti? Catriona oli nähnyt tämän Claidheimhin taistelussa ja tiesi heti, että jotakin oli vialla. Ianin käsivarret olivat vahvat, vaikkei hänellä ollutkaan nyt kauheaa lyömämiekkaansa vaan se lyhyempi, ilmeisesti juuri sisätiloissa käytävää taistelua ajatellen valittu. Silti hänen olisi pitänyt kyetä helposti pitämään puolensa.

Ja silloin tyttö tajusi, että Ian oli haavoittunut. Tämän paita oli verestä märkä ─ miehen oli täytynyt saada syvä haava oikeaan kylkeensä. Joka kerran, kun hän nosti miekkaansa, hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen.

Catriona nousi ja perääntyi Megin luo. Jos Robert Campbell pääsisi tänne, jos tämä löytäisi heidät, kaikki olisi hukassa. Heidän pitäisi paeta.

Samassa hän näki, miten Ian vaihtoi lennossa miekan vasempaan käteen. Tyttö oli kuullut kerrottavan, että taitavimmat miekkailijat saattoivat tehdä niin, mutta ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Hän ei tiennyt, osasiko edes Ardshiel, jota pidettiin Ylämaan parhaana miekkamiehenä, vaihtaa kättä. Vasemmalla kädellä lyödyt iskut hankaloittivat vastustajan asemia, mutta toisaalta vasenkätinen miekkailija ei pystynyt suojaamaan itseään yhtä hyvin kuin oikeakätinen.

Hetken näyttikin siltä, kuin Ianin temppu olisi tasannut voimasuhteet, sillä Robert Campbell joutui astumaan yhden tai kaksi rappusta alaspäin. Mutta sitten punatakki hyökkäsi taas niin hurjasti, että Ian, jonka kaikkia liikkeitä haavan kipu näytti heikentävän ja hidastavan täysin riippumatta siitä, millä kädellä hän miekkaili, joutui perääntymään.

Kauhistuneiden tyttöjen katsellessa Ian astui taaksepäin, selvästi luullen olevansa jo ylhäällä parvella ─ mutta hänen takanaan olikin vielä yksi porras, hän kompastui siihen, menetti tasapainonsa, horjui epätoivoisesti ja romahti selälleen parven lattialle. Ja Robert Campbell hyökkäsi häntä kohti miekka pistoasennossa.

Catriona ei ehtinyt edes ajatella mitään, kun hän juoksi. Hän ehti väliin viime hetkessä ja sai miekallaan lyötyä punatakin miekkaa niin, että se lipsahti sivuun eikä lävistänyt Iania. Uusi taistelukumppani hämmensi kapteenia niin, että tämä otti taas askeleen taaksepäin, mutta naurahti sitten huvittuneena.

-Kappas vain, Catriona-neiti, hän sanoi hengästyneenä. -Olenkin aina pitänyt tämänkaltaisista sotasaaliista.

Ja hän löi taas miekallaan kaikin voimin, niin että Catrionan oli pidettävä molemmin käsin kiinni omastaan, ja sittenkin tyttö tiesi, ettei pystyisi pitämään puoliaan kovin kauan. Mutta samassa hän ennemmin tajusi kuin kuuli Ianin päässeen jaloilleen takanaan ja väistyi juuri, kun tämän miekka kilahti vasten kapteenin miekanterää.

-Hänestä pysy erossa! Ian sähähti serkulleen.

Punatakki naurahti taas. Hän vaikutti uupuneelta, mutta silti suorastaan näki, miten hän nautti tilanteesta.

-Suloinen tyttö sinulla tälläkin kertaa. Älä turhaan esittele meitä, me olemme jo tutustuneet, oikein läheisesti ja erittäin miellyttävästi.

Catriona ei ollut uskoa korviaan. Oliko kapteeni seonnut? Ja samassa hän tajusi punatakin vain koettavan saada Ianin menettämään malttinsa. Vanha Angus oli sanonut, että maltin menettäminen oli pahin virhe, jonka miekkaillessa saattoi tehdä. Jos menetti malttinsa, ei enää keskittynyt eikä muistanut suojautua.

Epäilemättä Ian Roy oli saanut aikoinaan saman neuvon, kuka ikinä hänet miekkailemaan olikin opettanut. Mutta nyt hän ei näyttänyt muistavan sitä. Miehen kasvot vääntyivät ja hän kävi kapteenin kimppuun ennemmin raivolla kuin taidolla, ja juuri sitä punatakki oli odottanut.

-Se ei ole totta! huusi Catriona. -Ian, se ei ole totta! Hän ei ole koskenut minuun! Hillitse itsesi!

-Kunhan sinä olet poissa tieltä, minulla ja pikku hempukallasi on taas oikein mukavaa yhdessä, kapteeni jatkoi härnäämistään. -Haluatko tietää, missä hänellä on syntymämerkki?

-Ian, hän valehtelee! Catriona parahti. -Keskity, älä kuuntele häntä!

Tyttö puristi hengästyneenä omaa miekkaansa. Hän tiesi joutuvansa sekaantumaan pian uudelleen taisteluun, sillä raivostunut Ian alkoi menettää asemiaan. Mutta jo äskeisen kokemuksen perusteella tyttö tiesi myös, ettei hänen voimillaan juurikaan vastustettu kapteenin kaltaista vahvaa ja taitavaa miekkailijaa.

Juuri sillä hetkellä toinen vahva ja taitava miekkailija juoksi ylös portaita tullakseen apuun. Se oli Charles Stewart, eikä Catriona ehtinyt edes hämmästyä sitä, että Ardshiel oli paikalla, vaikkei isän pitänyt olla tämän kanssa puheväleissä. Mutta ennen kuin Appinin klaanin päämies ehti parvelle asti, Ian löi niin lujasti, että miekka kimposi kapteenin kädestä ja tämä horjahti vasten portaiden kaidetta.

-Ian, älä! Catriona tajusi, että raivon sokaisema lainsuojaton aikoi surmata taistelukumppaninsa siihen paikkaan. -Ian, anna hänen elää! Ellet sinä anna hänen elää, hän ei voi tunnustaa rikoksiaan! Hän on ainoa, joka voi hankkia sinulle vapautuksen!

-Pikku neiti on oikeassa, huohotti kapteeni, eikä Catriona ollut enää varma, oliko tämän katseessa enemmän pelkoa vai pahuutta. -Pikku neiti on hyvin järkevä. Minä olen tullut sen jo huomaamaan.

-Ian! Catriona piteli kaikin voimin lainsuojatonta, joka tuntui olevan nyt sokea ja kuuro kaikille järjen varoituksille ja oli jälleen vähällä käydä serkkunsa kimppuun. -Ian, etkö sinä käsitä, että hän koettaa tarkoituksella ärsyttää sinua! Hänellä ei ole mitään tekemistä minun kanssani, ymmärrätkö?

-Voi miten minun tekisikään mieleni tehdä teistä hakkelusta, Ardshiel sanoi inhoten ja painoi miekankärjellään kapteenin kaulaliinaa tavalla, joka sai miehen nielaisemaan hiukan vaikeasti. -Jos vain olisin ehtinyt aiemmin ─ ja ellette nyt olisi siinä aseettomana ja ellei teitä tosiaan tarvittaisi elossa… Will, Dugald! Tulkaa tänne ja viekää tämä roisto jonnekin, missä minun ei tarvitse katsella häntä.

Ian Roy pudotti yhtäkkiä aseensa, horjahti ja putosi polvilleen parven kaidetta vasten.

-Näytä! Catriona polvistui hänen viereensä ja repäisi miehen revenneen paidan lopullisesti halki. Ian Royn oikeassa kyljessä oli todellakin syvä, runsaasti vuotava haava.

Jossakin tuolla alhaalla oli joku parturi tai välskäri, joka osasi sitoa haavoja. Mutta Ianin ei voinut antaa odottaa ilman mitään ensiapua, mies oli selvästi menettänyt jo liiaksi verta. Catriona veti ylös ratsastuspukunsa helman ja repäisi ylimmästä alushameestaan kangasta niin paljon kuin irti sai.

-Catriona… Ian mutisi, ja hänen vasemman kätensä vapisevat sormet hyväilivät tytön poskea. -Sinun tilallasi minä… laittaisin sen koiran vihdoin liekaan. Se alkaa aiheuttaa… häiriötä.

-Ole alallasi, suupaltti. Minä en totisesti anna sinun kuolla käsiini nyt, Catriona sanoi kipakammin kuin aikoikaan, sillä hän pelkäsi koko ajan purskahtavansa järkyttyneeseen itkuun.

Mies naurahti ja irvisti sitten, kun Catriona painoi haavaa lujasti kangasmytyllä tyrehdyttääkseen verenvuodon. Meteli alhaalla alkoi vaimeta. Sotilaat olivat jääneet alakynteen ja heitä riisuttiin aseista. Ardshielin kutsumat Dugald MacColl ja Will Stewart olivat tulleet portaisiin ja tarttuivat kapteeni Campbelliin.

-Odottakaa! Ian äkkiä huudahti heikosti ja koetti nousta pystyyn, mutta huvenneet voimat ja Catrionan tiukka ote pitivät hänet sittenkin lattialla. -Odottakaa! Siltä varalta, että kuolen, minun pitää kysyä häneltä jotakin.

Miehet vilkaisivat epäröiden päällikköönsä, mutta Ardshielin nyökätessä pysähtyivät vankinsa kanssa.

-Robert, sanoi Ian tuskaisasti, -mitä varten? Sen minä tahdon tietää. Emmekö me olleet kuin veljiä?

Kapteeni hymähti katkerasti. Hän oli kadottanut tekotukkansa taistelun tiimellyksessä, ja vaikka hänen punaiset hiuksensa oli leikattu lyhyiksi, toisin kuin Ianilla, Catrionaa puistatti yhtäkkiä näiden kahden serkuksen tavaton yhdennäköisyys. He todella olivat kuin veljiä, kuin saman miehen kaksi puolta. Toinen oli valinnut yön ja toinen päivän, toinen varjon ja toinen valon.

-Veljiäkö! toisti Robert Campbell halveksivasti. -Meidän isämme olivat veljiä, kaksoisveljiä ─ mutta minun isäni menetti kaiken vain sen tähden, että lapsenpäästäjän mukaan sinun isäsi syntyi muutamaa hetkeä ennen häntä! Niiden muutaman hetken tähden sinä perit kaiken ─ Bancan ─ maat ─ alustalaiset…

-Minä tiedän tuon kaiken… ja minä tiedän senkin, että niiden muutaman hetken tähden… isäni huolehti aina omantunnontarkasti veljensä hyvinvoinnista… ja käski minun tehdä samoin sinun suhteesi, Ian Roy huohotti. Hänen tuntui olevan vaikea puhua. -Puuttuiko sinulta koskaan mitään? Eivätkö Bancan ovet olleet sinulle aina auki?

-Olisikin ollut vain talo ja tavara! Mutta niiden mukana sinä tunnuit saavan pelkkää onnea ja auringonpaistetta. Sinulta onnistui kaikki! Viljelykset, kaupat, naissuhteet. Se oli sietämätöntä!

-Robert, jos sinä vihaat minua noin… mitä varten sinä et tappanut minua… vaan ne viattomat majatalossa?

Kapteeni naurahti.

-Mitäkö varten? Sitä varten, että sinulla on yhdeksän henkeä kuin kissalla! Luuletko, etten yrittänyt päästä sinusta eroon? Muistatko, kun harjoittelimme esteitä, ja satulavyösi petti kesken hypyn? Muistatko, kun olimme metsällä ja aseesi ei toiminutkaan uroshirven hyökätessä? Siitä kaikesta sinä selvisit, aivan kuin olisit noiduttu. Minä ajattelin, että kruunun kaulakiikku tekee sinusta selvää ─ mutta sinun onnettoman piti päästä pakoon. Ja nyt, tänään…

Yhtäkkiä kapteeni katsoi Catrionaan pistävästi.

-Ellei tuo hempukka olisi sekaantunut asiaan, minä olisin vihdoin tänään saanut sinut hengiltä!

Catriona vapisi järkytyksestä niin, että tuskin pystyi painamaan Ianin haavaa. Hän ei ollut koskaan elämässään kohdannut tällaista vihaa.

-Mutta sinähän sait Bancan, Ian mutisi. -Etkä ole asunut täällä. Et sen vertaa, että… olisit muistanut rinteen luolasta asehuoneeseen johtavan salakäytävän. Olin aivan varma, että olisit… tukkinut sen tai asettanut vartijan! En ollut uskoa silmiäni, kun saimme vain… kävellä luolasta sisään.

Nyt Catriona tajusi, miten ylämaalaiset olivat päässeet yllättäen kartanoon, ja mitä varten hän ei ollut nähnyt ikkunastaan mitään liikettä talon yläpuolella.

-Itse et muistanut, että näissä portaissa on kolmekymmentäyksi askelmaa, ei kolmeakymmentä ─ näin kyllä, että laskit mielessäsi! kapteeni tuhahti. -En minä Bancaa itsessään mihinkään tarvitse. Minä tarvitsen sen tuotot. Olen pystynyt ostamaan vasta kapteeninviran, mutta minä en totisesti aio jäädä kapteeniksi enkä suorittaa komennuksia tässä surkeassa maanääressä enempää kuin on pakko!

-Nyt riittää, keskeytti Ardshiel. -Viekää hänet, minä en jaksa enää kuunnella.

-Ja hakekaa välskäri! Catriona huudahti. -Haava pitää ommella. Sinä et olisi saanut viivyttää hoitoasi noin, Ian. Sinä vuodat verta koko ajan.

-Minä menen, sanoi Ardshiel itse ja kiiruhti alas portaita Dugaldin, Willin ja näiden tiukasti välissään kuljettaman kapteenin jäljessä.

Ian huokasi ja nojautui taas kaiteeseen. Hän oli niin kalpea, että Catrionan sydän vavahti. Milloin Ian oli haavoittunut? Kauanko hän oli vuotanut?

-Anna minä välillä.

Se oli Meg. Sisar oli taistelun tauottua lyyhistynyt parven seinänviereen itkemään sekä järkytyksestä että helpotuksesta, mutta alkoi nyt olla entisellään, eikä edes kalvennut nähdessään, miten Catrionan käsissä oleva kangasmytty oli värjäytynyt punaiseksi. Sen sijaan hän puolestaan repi nyt kaitaleita omasta alushameestaan.

-Ei, minä tahdon. Catriona otti vastaan puhtaan kankaan, mutta ei väistynyt Ianin viereltä. -Huolehdi sinä hänestä.

Ja pieni hymy häivähti Catrionan huulilla, kun Meg punastui somasti Donald MacArthurin harppoessa portaita ylös. Nähdessään seurueen Donald ei tuntunut tietävän, kenen luo ensin tulisi, haavoittuneen lairdinsa vai Megin.

-Älä törmäile, Dòmhnall Dhu, Ian Roy mutisi, ja hänenkin suupielensä värähti vähän. -Minua et voi auttaa, ellet ole… sitten viime näkemän oppinut… ompelemaan haavoja. Niin että keskity sinä… suutelemaan tyttöä!

Tottelevaisesti Donald MacArthur teki kuten käskettiin. Eikä Catriona voinut olla tämän kaiken keskelläkään hiukan huvittumatta portaita seuraavaksi nousevan isänsä ilmeestä, kun tämä näki molemmat parvella olevat parit. Mutta koska tyttö ei ollut sydämetön, hän oli jonkin verran pahoillaan isän kintereillä seuraavan Roderick MacLarenin selvästä järkytyksestä tämän tajutessa, kenen sylissä hänelle luvattu morsian oli.

Samassa noita sinä päivänä kovalla koetuksella olleita portaita kiiruhti ylös se välskäri, joka oli sitonut Catrionan haavan Claidheimhin taistelun jälkeen. Ulkomuodostaan päätellen hän oli ollut soturin ominaisuudessa mukana tässäkin kahakassa, joka alkoi nyt olla kokonaan hiipunut. Catriona mietti, mitä sotilaille tehtäisiin. Vaikka olihan tässä talossa huoneita vangeille!

-Väistäkääpä, neiti, sanoi välskäri kohteliaasti, ilmeisesti lainkaan tunnistamatta Catrionaa taannoiseksi haavoittuneeksi ”pojaksi”. -Aijai, tämä vaatii neulaa ja lankaa.

-Niin minäkin arvelin, Catriona sanoi ja siirtyi kuuliaisesti pois tieltä, mutta ei sen kauemmas kuin Ianin toiselle puolelle.

-Haluatko viinaa? välskäri tiedusteli päämieheltään.

-En, tämä riittää, Ian Roy mutisi ja puristi Catrionan käden kämmenensä sisään. -Miten paha se on?

-Paha, tokaisi välskäri, joka ei selvästi uskonut potilaiden turhaan rauhoitteluun. -Ilman neitiä olisi päästy maahanpanijaisiin.

-Ainakin kuolen Bancassa, Ian Roy mutisi, kun välskäri avasi nahkaisen tarvikelaukkunsa ja veti esiin neulan ja lankarullan.

-Tässä joudeta kuolemaan, ilmoitti Donald MacArthur reippaasti, vaikka hänen vihreät silmänsä olivat huolestuneet. -Häitäkin järjestettävänä!

Hän katsoi Megiin, ja Catriona vilkaisi taas isäänsä ja MacLareniin, jotka näyttivät entistä järkyttyneemmiltä, ja sitten tyttö huokasi. Mitä Ian olikaan sanonut siitä, ettei lainsuojattomana voinut mennä edes naimisiin? Mutta eikö nyt, kun Robert Campbell oli käytännössä tunnustanut heidän kuultensa… Jos Ian vain pysyisi hengissä!

Samassa mies retkahti hänen syliinsä.

-Taju meni, ilmoitti välskäri melkein hilpeästi ja sulki toisen silmänsä nähdäkseen paremmin pujottaa langan neulansilmään. -On aina hyvä, kun se tapahtuu ennen toimenpidettä, silloin minä saan työrauhan.

Tarina jatkuu huomenna klo 20.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 12/14: Parvella

 
 
Campbell katsoi hetken alempaa upseeria, sitten hän sysäsi Catrionan sivuun niin raa’asti, että tämä lennähti tulisijan ja vaatekaapin väliseen koloon, ja marssi ulos ovesta. Lukko loksahti taas.

Catriona painautui seinää vasten, veti polvensa koukkuun ja kietoi kätensä sääriensä ympäri kuin olisi tahtonut kutistua mahdollisimman pieneksi. Hän koetti sulkea kaikki ajatukset pois mielestään ja saada koko ruumistaan ravisuttavan vapinan loppumaan. Kipu vihloi hänen päänahkaansa ja vasenta käsivarttaan, jonka taisteluhaava oli kyllä ehtinyt umpeutua, mutta joka oli silti vielä tavallista arempi, eikä ollut ollenkaan pitänyt äskeisestä käsittelystä.

Heidän oli pakko päästä täältä pois. Tuo mies ei tuntisi armoa, vaan toteuttaisi kaikki uhkauksensa, jos tahtoisi. Catrionan pitäisi vaikka kiivetä alas pystysuoraa ulkoseinää, jos sillä tavalla voisi pelastaa Megin ja itsensä. Mitä tahansa, mutta he eivät voisi jäädä tänne.

Tyttö otti tukea vaatekaapista ja nousi täriseville jaloilleen. Huone keinui hiukan, ja pöydälle ja lattialle levinnyt muste näytti aaltoilevan kuin järvi syysyönä.

Samassa hän kuuli kaukaista meteliä. Ja sen äänen hän tunsi.

Jossakin taisteltiin.

Tyttö kompasteli ikkunan luo ja avasi sen. Kaikki voimansa ponnistaen hän työnsi pöydän sivuun päästäkseen lähemmäs ikkuna-aukkoa ja voidakseen kurkistaa kunnolla ulos.

Mutta kaunis syksyinen ylämaalaismaisema Bancan ulkopuolella oli aivan rauhallinen. Kultaan taipuva koivikko suhisi hiljaa tuulessa, puro kimalteli auringossa matkallaan sillan alta ja linnut pyrähtelivät oksistossa.

Oliko hän lyönyt päänsä kaatuessaan? Kuuliko hän omiaan? Catriona kurottui niin kauas kuin uskalsi, mutta vilaustakaan mistään taisteluun viittaavasta ei näkynyt. Kukaan ei siis ollut hyökännyt Bancaan.

Mutta taistelun äänet kovenivat.

Samassa kuului juoksevia askeleita, ovia jyskytettiin, saranat vinkuivat, ja yhtäkkiä ääni huusi:

-Catriona! Catriona!

Catriona ei käsittänyt, miten pääsi ovelle, sillä kaikki voima tuntui paenneen hänen jaloistaan. Näinkö pahoja harhoja hän jo kuuli? Oliko hänen epätoivonsa synnyttänyt kuvitelmat hyökkäyksestä ja sen miehen äänestä, jota hän oli kuluneen vuorokauden aikana niin paljon ajatellut?

-Ian? Hän hakkasi nyrkeillään oveen. -Ian?

-Catriona. Nyt miehen ääni kuului aivan selvästi oven toiselta puolen. -Oletko sinä siellä?

-Olen!

-Mene pois oven takaa.

Catriona otti pari askelta taaksepäin. Hän ei enää välittänyt siitä, oliko Ianin ääni harhaa vai ei. Jos hän oli tullut hulluksi, se oli ehkä Jumalan armoa, jonka varassa hän kestäisi koettelemuksensa. Hän ei välittänyt mistään muusta kuin siitä, että kuuli Ianin äänen.

Nyt hän kuuli tömähdyksiä. Ian Roy koetti selvästi murtaa oven, mutta totesi sitten sen liian lujaksi jopa hänen voimilleen. Sen jälkeen lukko alkoi rapista, ja lopulta se rasahti niin rumasti, ettei sisäänpyrkijä selvästikään ollut vaivautunut etsimään avainta. Ja kun Ian Roy Campbell paiskasi oven auki, hän todella samalla kiskaisi avaimenreiästä pitkän biodaginsa, jolla oli rikkonut lukon.

Catriona seisoi paikallaan hiljaa huojuen. Nyt hän jo näkikin harhoja. Mutta hän ojensi kätensä, ja Ian Roy harppasi hänen luokseen ja otti hänet syliinsä ja katsoi häneen harmailla silmillä, joissa ei ollut mitään kylmää, ei mitään raakaa.

-Catriona, oletko sinä kunnossa? Onko sinulle tehty pahaa?

-O-olen kunnossa, tyttö kuiskasi ja puristi sormissaan miehen plaidin kangasta. -Oletko sinä… siinä?

Ian Roy naurahti.

-Bócaniksiko sinä minua luulet? hän kysyi. -Minä olen tässä.

Ei Catriona enää tiennyt, luullako näkemäänsä aaveeksi, vai uskoako omia käsiään, jotka tunsivat villakankaan pehmeyden ja Ianin lämmön, ja korviaan, jotka paljastivat, ettei hän ollut enää miehelle ”Catriona-neiti”.

-Ethän sinä voi olla täällä!

-Kyllä minä voin. Enkä minä ole yksin.

-M-mutta… m-miten…

-Siitä me ehdimme puhua myöhemmin. Nyt sinut pitää saada jonnekin täältä. Alakerta muistuttaa hyvänlaista sotatannerta, ja minua tarvitaan siellä. Mutta minun piti ensin löytää sinut.

-Meg! Catriona parahti aivan kuin havahtuen. -Meg on jossakin!

-Eiköhän hänetkin ole kohta löydetty, Ian Roy sanoi hymyillen ja lähti johdattamaan Catrionaa ulos huoneesta.

Mutta Catriona tempautui irti hänen käsivarsistaan ja juoksi edellä yläaulaan juuri samalla hetkellä, kun Donald MacArthur sai rikotuksi läheisen oven lukon ja astui huoneeseen. Milloin tahansa muulloin Catriona olisi ymmärtänyt jättää sisarensa rauhaan tällaisella hetkellä, mutta nyt hän juoksi miehen perässä.

-Meg! Oletko sinä kunnossa!

-Cat!

Maailmassa ei ollut kovin monta asiaa, jonka vuoksi Margaret Stewart olisi vetäytynyt pois Donald MacArthurin sylistä. Mutta oman sisaren näkeminen tämän kauhean eron jälkeen oli sellainen. Eikä sen enempää Donaldilla kuin Ian Royllakaan tuntunut olevan mitään sitä vastaan, että he kumpikin jäivät toiseksi siskosten syleillessä itkien toisiaan.

Sitten Ian Roy vilkaisi portaisiin. Meteli alakerrassa oli vain pahentunut.

-Teidät pitää saada nyt sivuun kahakasta, hän sanoi tytöille. -Meillä on tekemistä. Tulkaa.

Hän johdatti heidät taas uudelle ovelle, joka vei ruokasalia kiertävälle parvelle.

-Täältä pääsette tarvittaessa pois jompaakumpaa kautta, joko portaita alas ruokasaliin tai tästä ovesta. Mutta niin kauan kuin ylös ei tule ketään, odottakaa täällä ja pysykää matalina, Ian Roy sanoi tytöille. -Sinä myös, Catriona, ja erityisesti sinä!

Kaiken helpotuksensa ja hämmennyksensä keskellä Catriona punastui harmista.

-Minä voisin auttaa… hän aloitti.

-Pysy täällä, ärähti lainsuojaton, ennen kuin sulki oven perässään.

Megiä ei tarvinnut kehottaa pysymään matalana. Hän suorastaan lyyhistyi istumaan seinänviereen.

-Catriona, mitä sinä teet! hän parahti.

-Minä haluan tietää, mitä tapahtuu! Catriona kurkisti kaiteen yli.

Alhaalla ruokasalissa taisteltiin, ja mikäli ala-aulaan johtavasta ovesta saattoi nähdä, tilanne oli sama sielläkin. Punatakit ja Ian Royn miehet kamppailivat pöytien välissä ja niiden päällä miekoin ja puukoin, paikoitellen painimallakin, jos kättä pidempää ei enää ollut. Tuliaseista ei juuri näissä olosuhteissa ollut hyötyä, mutta aina välillä laukaistiin myös pistooli.

-Catriona, Meg sanoi tiukemmin ja tarttui sisarensa hameisiin, -istu alas!

Samassa alhaalla taas pamahti ja luoti osui kilahtaen parvea kannattelevaan kivipylvääseen. Tämä sai Catrionan lopulta ottamaan kunnioittavan askeleen taaksepäin.

-Tule tänne, Meg pyysi hartaasti. -Älä tapata itseäsi!

Vihdoin Catriona totteli ja istuutui seinänviereen sisarensa luo.

-Olethan sinä kunnossa? hän kysyi hellästi.

-Olen kyllä. Mutta olin niin huolissani sinusta! Megin silmissä oli kyyneliä. -En kuullut enkä nähnyt mitään, huoneeni ikkunakin oli kukkulanrinteeseen.

-Eihän kapteeni Campbell käynyt luonasi? Catriona varmisti.

-Ei. Miksi olisi käynyt? Mitä hän ylipäänsä tahtoi?

-Hän olisi halunnut kiristää meillä isältä kaikki Asian hyväksi kootut aseet ja Ian Royn.

-Ian Royn?

-Niin. Catriona päätti olla kertomatta yhtään enempää yksityiskohtia, jotta ei järkyttäisi Megiä. -Sinun Donaldisi taisi olla todella oikeassa siinä, mitä kertoi… siitä, mitä Englannissa tapahtui.

-Tietysti hän oli oikeassa! Meg huomautti vähän närkästyneenä. -Mutta miksi he ovat nyt täällä?

Catriona puisti hitaasti päätään.

-Minä en tiedä, hän vastasi. -Ja miten he pääsivät sisään? Minun ikkunani oli portille päin, enkä nähnyt talon ulkopuolella mitään liikettä!

-No, sanoi Meg epävarmasti, -he ovat nyt täällä, ja se on kai tärkeintä?

Catriona nyökkäsi. Se oli tärkeintä. Ja hänen sydämensä hypähti yhtäkkiä ilosta ja alkoi sitten jyskyttää haljetakseen. Ian oli täällä. Hän oli tullut etsimään Catrionaa, hän oli murtanut lukon, hän oli pitänyt Catrionaa sylissään ─ ”minun piti ensin löytää sinut”. Sinut! Ei enää ”Catriona-neiti” vaan sinä! Sittenkin! Tyttö työnsi mielestään kaikki epäilykset ja kaikki järjen varoitukset. Tällä hetkellä hän ei tahtonut mitään muuta kuin olla onnellinen, niin hullulta kuin se tilanne huomioon ottaen tuntuikin.

Niin, kunhan vain Ian selviytyisi tästäkin kahakasta!

-Kyllä kai… tuo kohta päättyy? Meg vavahti, kun meteli alakerrassa tuntui kiihtyvän.

-Minä katson. Catriona käytti hyväkseen tekosyytä mennä taas kaiteen luo ─ mutta tällä kertaa hän pysytteli matalana ja kurkisteli koristeveistettyjen pienojen välistä.

Catrionan kuvitelmat omista aseidenkäyttöön liittyvistä taidoistaan olivat rapisseet melko tavalla sen jälkeen, kun hän oli ollut osallisena todellisessa taistelussa. Mutta toisaalta hän osasi seurata alhaalla vellovia tapahtumia asiantuntevammin oltuaan kerran itse mukana vastaavassa myllytyksessä.

Ja hän tajusi, että ylämaalaiset olivat tappiolla.

Vieläkään Catriona ei käsittänyt, miten nämä olivat alkujaan päässeet sisään taloon, mutta ilmeisesti ensimmäinen menestys oli perustunut pitkälti jonkinlaiseen yllätykseen. Siitä toivuttuaan punatakit olivat hitaasti mutta varmasti pääsemässä niskan päälle. Catriona ei osannut sanoa, oliko ylämaalaisia vähemmän kuin sotilaita ─ siltä vaikutti, sikäli kuin hän yhden huoneen näkemällä mitään pystyi päättelemään ─ mutta loppujen lopuksi nämä eivät olleet ammattisotilaita, niin hyvin kuin Ian Roy heidät olikin kouluttanut.

Entä jos punatakit voittaisivat?

Entä jos kapteeni Campbell saisi Ianin kiinni?

Entä jos Meg ja hän joutuisivat uudestaan kapteenin käsiin?

Entä jos kaikki päättyisikin katastrofiin?

Hänen oli tehtävä jotakin. Hän ei saattaisi olla, ellei tekisi jotain. Quhidder wil zie ─ hänen piti taas valita.

-Catriona! parahti Meg. -Mihin sinä menet?

-Minä en aio istua täällä kädet ristissä, Catriona puuskahti kiiruhtaessaan kyyryssä seinänviertä pitkin.

Hän huokasi helpotuksesta nähdessään, että parvella koristeena olevat aseet oli todellakin vain ripustettu seinään lyötyihin koukkuihin, ei kiinnitetty sen tiukemmin. Kaukana kaiteesta pysytellen hän tohti suoristautua saadakseen alimmasta rivistä irti lyhyen, siron miekan, jota arveli parhaiten osaavansa käyttää.

-Catriona! Megin silmät laajentuivat. -Laita se pois!

-Älä ole naurettava. Catriona kiiruhti takaisin hänen luokseen. -Pysy täällä.

-Mihin sinä luulet meneväsi?

-Menen katsomaan tilannetta.

-Tilannetta? Meg ojensi kätensä ja tarttui sisartaan ranteesta. -Cat, tilanne ei kuulu meille! Sinun Ianisi käski meidän…

-Ei hän ole minun Ianini, mutisi Catriona, vaikka nimitys saikin hänen sydämensä taas hypähtämään.

-Ainakaan hänestä ei ole sinulle paljon iloa, jos menet tuonne tapattamaan itsesi! Pysy täällä.

-En pysy. Catriona veti kätensä irti ja värähti muistikuvaa kapteeni Campbellista. -Sinä pysyt. Minä en viivy kauan.

Ja ennen kuin Meg ehti estää häntä yhtään päättäväisemmin, Catriona oli pujahtanut ovesta.

Yläaulassa ei ollut ketään, mutta kun hän kurkisti portaisiin, hän näki siellä käytävän jo moninkertaista lähitaistelua. Oliko kahakka siirtymässä yläkertaan? Jos niin olisi, hänen ja Megin pitäisi lähteä pois parvelta, ennen kuin he jäisivät sinne loukkuun, olipa voitolla kumpi puoli tahansa. Ian oli oikeassa, sieltä oli kaksi poispääsytietä ─ mutta pahimmassa tapauksessa miehiä tulisi sinne kumpaakin kautta, ja silloin he olisivat hukassa.

Catriona liikutteli kevyesti kättään, jossa piteli miekkaa. Tuntuma oli hyvä. Tämänkaltaisella aseella hän oli harjoitellut, tämänkaltaisissa oloissa. Tungosta oli täälläkin, mutta ei sellaista hirvittävää rintaman painetta kuin oli ollut Claidheimhissa.

Hän vetäytyi portaikon yläpäässä olevan pylvään suojaan. Missään tapauksessa hän ei syöksyisi tällä kertaa taisteluun suinpäin. Lähinnä hänen pitäisi huolehtia siitä, että Meg pääsisi turvaan parvelta ajoissa. Ja ehkä hän siinä sivussa voisi tehdä jotakin muutakin hyödyllistä.

Kurkistaessaan taas pylvään takaa Catriona rypisti kulmiaan nähdessään, että ylämaalaisia painettiin voimalla portaita ylös. Nämä peräytyivät taistellen, mutta ylivoima alkoi vaikuttaa musertavalta.

Hän ei nähnyt Iania sen paremmin kuin Robert Campbelliakaan. Missä nämä olivat?

torstai 13. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 11/14: Robert Campbell

 
Ensimmäiset hetket Catriona vain nojasi käsiään pöytään ja huohotti, aivan kuin huoneesta olisi loppunut ilma, vaikka ikkuna oli auki. Hän oli vankina ─ ja Meg oli vankina ─ eivätkä he edes saaneet olla yhdessä! Mitä kapteeni Campbell oikein tahtoi? Mihin tämä pyrki?

Vähitellen tyttö pakotti itsensä rauhoittumaan. Hän ei pääsisi huoneesta mihinkään, joten parasta oli koettaa ajatella järkevästi. Hän oli saanut juuri ruokaa, ja hän oli suojassa yön kylmyydeltä. Viisainta, mitä hän saattoi nyt tehdä, oli koettaa levätä. Tällä hetkellä hänellä ei ollut mitään hätää, tuskin Megilläkään, kun tämä vain ei olisi kovin peloissaan.

Päättäväisesti Catriona sulki ikkunan, veti eteen tomuiset verhot ja meni vuoteen luo. Se oli yhtä pölyssä kuin uutimetkin, mutta vaikutti muuten siistiltä, kun tyttö kurkisteli epäluuloisesti täkin mutkiin. Päättäväisesti hän pujahti täysissä pukeissa peitteen alle. Huoneessa oli kyllä tulisija, mutta kapteeni Campbell ei ollut nähnyt tarpeelliseksi huolehtia sen lämmityttämisestä, ja kiviseinät uhoivat kylmää.

Vaikka Catriona oli loppuun uupunut, hänen ajatuksensa säntäilivät sinne tänne kuin villiintyneet varsat. Oliko vasta vuorokausi hänen tapaamisestaan Ian Royn kanssa? Oliko vain puoli päivää siitä, kun isä oli ilmoittanut kihlanneensa Megin Roderick MacLarenille? Yhtä vähän aikaako Catriona oli saanut olla niin onnellinen, niin onnellinen ajatellessaan, mitä Ian Roy oikeastaan oli tarkoittanut sanoillaan!

Ja sitten he olivat Megin kanssa rohkaisseet mielensä ja päättäneet karata.

Voi, kunpa he eivät olisi tehneet sitä! Kunpa he olisivat valinneet toisin! Olisivathan he voineet tehdä mitä tahansa muuta! Ian Royn ”ketunkoloon” olisi varmasti saanut jollakin tavalla sanan, jos kerran tällä oli miehiä kaikkialla, jos tämä oli kerran tiennyt kaiken Claidheimhistäkin ennen kuin edes astui sinne jalallaan! Meg olisi voinut pyytää Donald MacArthuria hakemaan hänet. Miksi ihmeessä he olivat lähteneet kahdestaan nummille!

Ajatus Ian Roy Campbellista ja tämän suudelmasta sai kyyneleet nousemaan Catrionan silmiin, vaikka tyttö puristi luomiaan tiukasti kiinni. Kaikki edellisyön sanat ja tapahtumat tuntuivat pyörivän hänen päässään sekavana vyyhtinä.

Ei, hänen piti rauhoittua. Hänen piti ajatella eteenpäin eikä katua asioita, joille hän ei voinut enää mitään.

Oli viheliäistä, että kapteeni Campbell oli tunnistanut heidät. Viheliäistä ja käsittämätöntä. Eihän mies kuulemma ollut paljon edes oleskellut Bancassa, joten miten hän oli saattanut tunnistaa jonkun tämä seudun kartanonomistajan vaakunan! Mutta ilmeisesti kapteeni oli valmistautunut Claidheimhin maiden ”puhdistamiseen” paremmin kuin kukaan oli arvannutkaan, vaikka aseellinen vastarinta olikin tullut hänelle yllätyksenä.

Aikoiko kapteeni kiristää isää heidän vangitsemisellaan? Catrionan silmät revähtivät yhtäkkiä auki, ja hän tuijotti ylös katonrajaan, jossa hämähäkinseitti heilui kuunvalossa hiljalleen kuin perhosen haamu. Yrittäisikö mies houkutella isän tänne ─ tai serkkunsa? Tiesikö kapteeni, että Ian Roy oli sekaantunut Claidheimhin taisteluun? Jos isä tai Ian Roy tulisivat Bancaan ja jos näille tapahtuisi jotakin, se olisi heidän syytään, Megin ja hänen.

Ja unohtaen kaikki hyvät päätöksensä Catrionan ajatukset kiepahtivat alkuun: kunpa he eivät olisi koskaan lähteneet kotoa, kunpa he olisivat valinneet toisin! Epätoivoisena hän risti kätensä ja sopersi jotakin epämääräistä, joka saattoi hyvällä tahdolla olla tulkittavissa rukoukseksi.

Kaikesta pelästyksestään ja huolestaan huolimatta Catriona oli niin uupunut, että lopulta nukahti ja heräsi vasta huoneessa kuuluvaan kolahdukseen. Unisena tyttö kääntyi miettien, miksi Mairi kolisteli niin ─ ja sitten hän aivasti täkistä kohoavan pölypilven vuoksi, avasi silmänsä ja näki, että punatakkinen sotilas laski ikkunan edessä olevalle pöydälle kulhon ja kupin. Mies ei edes tervehtinyt, vaan kääntyi sanaa sanomatta ja meni ulos ovesta, joka lukittiin ulkopuolelta.

Catriona ponnahti istumaan vuoteessa. Hän muisti taas kaiken. Uni oli virkistänyt häntä, mutta pelko ja huoli ei ollut kadonnut mihinkään. Miten Meg mahtoi voida?

Mutta ainakaan heitä ei pidetty nälässä, vaikka sotilaan tuoma aamiainen ei vetänytkään vertoja Claidheimhissa tarjotulle. Catriona avasi uutimet, istuutui pöydän ääreen ja pakotti itsensä syömään suolattoman puuron ja juomaan laihan teen. Joko Bancan kokki ei osannut keittää, tai sitten tämä ei välittänyt nähdä vaivaa punatakkien vuoksi. Niin tai näin, Catrionan oli oltava voimissaan. Kunpa Megkin ymmärtäisi syödä!

Saatuaan vatsansa täyteen tyttö koetti silittää ja järjestellä rypistynyttä pukuaan suoraksi ja selvitellä hiuksiaan vaatekaapin oven sisäpuolelta löytämänsä pienen peilin avulla. Peseytymismahdollisuutta huoneessa ei ollut, mutta hän yritti tehdä kaikkensa, ettei olisi näyttänyt vangitsijansa edessä niin surkealta kuin miksi tunsi itsensä.

Yhtäkkiä lukko rapsahti ja ovi avautui. Catriona säpsähti, mutta pakottautui sitten oikaisemaan ryhtinsä ja nostamaan leukaansa. Hän oli ylämaalainen vallasnainen, ja hän aikoi käyttäytyä sellaisen tavoin, yrittäisipä punatakki säikytellä häntä miten paljon tahtoi.

Sisään astui tosiaankin kapteeni Campbell. Oven sulkeutuessa tämän perässä ehti Catriona nähdä vilaukselta ulkopuolella seisovan sotamiehen. Hän ajatteli irlantilaista luutnanttia. Mitä mieltä tämä mahtoi olla heidän vangitsemisestaan?

-Hyvää huomenta, neiti Stewart, sanoi kapteeni. -Toivottavasti nukuitte hyvin.

-Minä toivon, että kysytte sitä tosissanne ja olette valmis todella huolehtimaan hyvinvoinnistani, Catriona sanoi värähtävällä äänellä. -Missä sisareni on?

-Älkää te hänestä murehtiko.

-Missä sisareni on? Tyttö korotti ääntään.

-Hänen hyvinvointinsa riippuu täysin siitä, miten järkevä ja yhteistyökykyinen te olette. Kapteeni tuli pöydän luo ja laski sille paperia ja kirjoitustarpeet. Sitten hän osoitti tuolia. -Olkaa hyvä ja istukaa.

-Seison mieluummin. Catrionasta oli jo kyllin kiusallista katsoa kookasta punatakkia ylöspäin seisaaltaan, saati että hän olisi istunut. Hän muisti, miten oli joutunut nousemaan varpailleen yltääkseen suutelemaan Ian Royta. Yhtäkkiä muisto ei tuntunutkaan kipeältä, vaan oudon rohkaisevalta, aivan kuin Ian olisi hetken ollut siinä suojelemassa häntä.

-Istukaa!

Ei, kukaan ei ollut suojelemassa Catrionaa, kun kapteeni tarttui häntä olkapäästä ja suorastaan rysäytti hänet alas, niin että tyttö putosi henkeään haukkoen tuolille istumaan.

-Ja nyt, kapteeni jatkoi, avasi mustepullon ja kastoi kynän musteeseen, -te kirjoitatte isällenne.

-Minkä tähden?

-Kuulette kyllä. Kapteeni tarttui Catrionan oikeaan ranteeseen, nosti hänen kätensä pöydälle ja pujotti sulkakynän hänen sormiensa väliin. -Minä sanelen ja te kirjoitatte.

-Kirjoittakaa itse, jos teillä on isälle jotakin asiaa!

-Ehei, neitiseni. Kunnioitettavan isänne pitää saada kirje teidän käsialallanne. Muutenhan hän ei ehkä usko, että te ja sisarenne olette vieraanani.

-Jos te kohtelette vieraitanne aina tällä tavalla, en ihmettele, jos vierashuoneet pölyttyvät!

Kapteeni naurahti, ja äänessä oli taas jotakin niin oudon tuttua, että Catrionan sydän oli haljeta. Miten tämä mies saattoi olla Ian Royn serkku? Miten heidän suonissaan saattoi virrata sama veri? Miten lainsuojaton saattoi olla tuhannesti parempi herrasmies kuin tämä hallituksen armeijan univormuun naamioitunut hirviö?

-Kuulkaahan, pikku neiti, kapteeni sanoi matalasti. Hänen toinen kätensä tarttui yhtäkkiä Catrionan kiharoihin ja veti tytön päätä taaksepäin, kunnes tämä oli erittäin epämukavassa asennossa ja joutui totisesti katsomaan ylitseen kumartunutta miestä ylöspäin. -Te kirjoitatte nyt isällenne mitä minä käsken, ja kunhan isänne on järkevä ja tekee täsmälleen kuten minä sanon, teille ja sisarellenne ei käy kuinkaan.

-Mitä te tahdotte isän tekevän? Catriona sopersi. Hänestä oli kauheata katsoa noihin harmaisiin silmiin, jotka olivat niin kylmät, jotka eivät varmaan koskaan lämmenneet, eivät sillä tavalla kuin Ianin silmät silloin, kun Catriona oli seissyt kirjastossa verhon takana ja...

-Minä haluan hänen luovuttavan aseensa. Kaikki aseensa. Sekä kartanossa että alustalaisten mökeissä piilotellut. Arvaan kyllä, että niitä on melkoinen määrä. Kunhan ne on korjattu kruunun haltuun, pääsette vapaaksi, te ja sisarenne. Kapteeni oli hetken hiljaa, sitten hän jatkoi: -Lisäksi minä haluan, että hän kertoo minulle, mistä löydän lainsuojattoman serkkuni.

-Mitä?

-Älkää heittäytykö typeräksi. Kapteeni vetäisi lujemmin Catrionan hiuksista, ja tämän asento muuttui entistä epämukavammaksi. -Luuletteko, etten muka tiedä Ianin sekaantuneen Claidheimhin kahakkaan? Minä tahdon hänet käsiini.

-Hänkin tahtoo teidät! Catriona yhtäkkiä tiuskaisi.

Miten hän oli koskaan saattanut epäillä sitä, mitä Meg oli Donald MacArthurilta kuullut? Miten hän oli saattanut hetkeäkään uskoa, että Ian Roy olisi murhaaja? Tämä mies, joka tässä nöyryytti ja uhkaili häntä, oli vuorenvarmasti kyennyt myös pahempiin tekoihin ─ ryöstämään majatalon, lahjomaan todistajia, polttamaan ihmisiä vuoteisiinsa, lavastamaan serkkunsa syylliseksi!

-Hänkin tahtoo teidät, Catriona toisti, -ja hän saattaa teidät vielä edesvastuuseen kaikesta siitä, mitä Englannissa tapahtui!

Kapteeni naurahti pilkallisesti.

-Vai niin. Te olette siis tavanneet ─ ja miksipä ette olisi! Ian ei ole koskaan päässyt hameenhelmojen ohi. Tällaiset hempukat ovat aina olleet hänen heikko kohtansa.

Ja kapteeni kiskaisi taas Catrionan päätä taaksepäin, niin että tämän alkoi olla vaikeata hengittää.

-Te satutatte minua! tyttö parahti.

-Aivan varmasti satutan, kultaseni, punatakki mutisi käheästi ja kumartui Catrionan yli niin, että hänen huulensa melkein koskettivat tämän korvaa. -Ja vakuutan, ettei myöskään herttainen sisarenne jää huomiotani vaille, ellette ala tehdä kuten sanon. Ehkäpä myös ystävämme O’Callaghan pitää hänelle mielellään seuraa.

-Uskaltakaapa koskea Megiin! Catriona raivostui niin, että sai kiskaistua hiuksensa irti, vaikka hänen päänahassaan kirveli, kuin sinne olisi lyöty tuhansia pieniä neuloja, ja kapteenin käteen jäi tukko mustia kiharoita. -Jos te edes harkitsette katsovannekaan häneen, niin minä… minä kyllä…

-Kappas, sanoi kapteeni huvittuneena. -Teissähän on ruutia. Yleensä Ian retkahtaa mukautuvaisempiin tyttöihin. Ehkä te olitte hänelle mukavaa vaihtelua. Valinnanvaraahan hänellä riittää!

Catriona ei ehtinyt edes ajatella, kun hän nosti vapaan vasemman kätensä läimäyttääkseen punatakkia. Mutta mies, joka yhä piteli tiukasti kiinni hänen pöydällä olevasta oikeasta kädestään, tuntui aavistavan liikkeen jo silmänräpäystä ennemmin. Niinpä kapteeni sai otteen Catrionan toisestakin ranteesta ja väänsi hänen kätensä selän taakse niin, että tyttö äännähti taas kivusta.

-Kirjoittakaa, ärähti Campbell tylysti ja nosti Catrionan oikeaa kättä, jotta sai kastetuksi jo kuivuneen kynänterän uudelleen mustepulloon.

-En! Catriona riuhtaisi nyt oikeaa kättään niin, että mustepullo kaatui. Muste levisi pöytää pitkin ja paperien yli ja valui alas lattialle ja tipahteli kapteenin univormun valkeille säärystimille. Pullo pyöri pöydällä kuin lasten hyrrä, kunnes putosi sirpaleiksi kivilattiaan.

Mies kirosi, astui taaksepäin välttääkseen mustevirran ja joutui pakostakin hellittämään otteensa Catrionasta, joka hypähti pystyyn ja syöksähti kohti ovea. Hän ymmärsi kyllä sen olevan lukossa ─ mutta sen takanahan oli sotilas, jolla täytyi olla sydän, jonka täytyi auttaa häntä! Eiväthän kaikki voineet olla samanlaisia kuin tämä kauhea mies!

Ennen kuin Catriona ehti heittäytyä vasten tuota tukevaa, tunteetonta ovea, se avautui. Mutta sisään ei astunut sotamies, joka olisi esimiestään uhmaten tullut pelastamaan hänet, vaan luutnantti O’Callaghan.

-Kapteeni, luutnantti sanoi hätäisesti, aivan kuin ei olisi huomannutkaan kauhistunutta tyttöä ja huoneessa vallitsevaa sekamelskaa, -tulkaa pian!

-Mitä nyt? ärähti Robert Campbell, joka selvästi oli raivoissaan häiriöstä.

-Tulkaa pian, irlantilainen toisti.

Tarina jatkuu huomenna klo 20.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 10/14: Banca

 
Voi kunpa Meg hillitsisi itsensä, oli Catrionan ensimmäinen ajatus. Kunpa sisar ei osoittaisi pienelläkään äänellä tai eleellä, että sen enempää tilan kuin miehenkään nimi merkitsisi heille mitään! Kunpa Meg olisi vaiti!

-Hyvää iltaa, sir, Catriona sanoi itse ääneen ja pakotti kasvoilleen pienen hymyn. -Olen pahoillani, että me tunkeudumme tällä tavalla…

-Kuten näette, sanoi kapteeni viitaten sotilaisiin, -tässä talossa ei ole liiaksi naisellista suloutta. Olette hyvin tervetulleita, jos voin jotenkin olla teille avuksi.

Catriona järjesteli ohjaksia käsissään. Hänen oli pakko esittäytyä, sanoa jokin nimi. Ja mistä hän sanoisi heidän tulevan? Tarpeeksi kaukaa, ettei kapteeni lähettäisi ketään viemään sanaa ─ mutta tarpeeksi läheltä, jotta kertomus huviratsastuksesta olisi uskottava. Hiljaisuus oli venynyt jo liian pitkäksi, Meg katsoi häneen kauhistuneena ja hän saattoi vain toivoa, että mies pitäisi heidän outoa käytöstään uupumuksen aiheuttamana.

-Minä olen Catriona Montgomery, hän lopulta käytti äitinsä tyttönimeä. -Tässä on sisareni Margaret.

-Neidit. Mies kosketti hatunlieriään, eikä Catriona voinut olla ajattelematta, että jos tämä oli juonittelija ja murhaaja, hänellä oli sellaiseksi täydelliset käytöstavat.

-Lähdimme pienelle ratsastusretkelle ennen illallista, kuului yhtäkkiä Megin kirkas ääni. -Mutta pimeys yllätti meidät, emmekä löytäneet enää takaisin.

Catriona vilkaisi sisartaan ällistyneenä. Hän oli kuvitellut joutuvansa sepittämään yksin kaiken ja vielä valvomaan, ettei Meg paljastaisi mitään vaarallista. Sisaressa taisi olla enemmän sisua kuin hän oli koskaan aavistanutkaan!

-Kahdestaan? sanoi Robert Campbell lempeän moittivasti. -Teidän olisi pitänyt ottaa mukaan maaston tunteva palveluspoika.

-Kovin typerää meiltä, myönsi Meg ja näytti katuvaiselta.

Mies ei kysynyt, mistä he olivat lähteneet. Catriona huokasi helpotuksesta. Mihinkään sellaiseen ei pitänyt yrittää vastata, mitä ei kysytty! Sitä tietysti kysyttäisiin myöhemmin, mutta hän ehtisi miettiä jotakin siihen mennessä.

-Kas niin, sanoi Campbell ja tarttui Catrionan ratsun suitsiin, -neidit sallinevat minun nyt tarjota teille vaatimattoman majani suojan. Pahoittelen sitä, että olot eivät täällä ole sellaiset kuin mihin olette varmaankin tottuneet ─ olen ollut paljon poissa, ja nytkin talo on ennemmin sotilasleiri ─ mutta teen parhaani.

-Kiitos, sanoi Catriona, -me olemme hyvin kiitollisia!

Hän tarttui miehen käteen ja antoi tämän auttaa itsensä alas satulasta nähdessään, että eräs Campbellin lähemmäs viittaama sotilas huolehti Megistä ja tämän hevosesta.

-Hieno ratsu ja hienot varusteet, sanoi Campbell, taputti eläimen lapaa ja katsoi tarkkaan koristeellista naistensatulaa. -Varmistan, että hevosista pidetään huolta.

Catriona mutisi taas kiitoksen. Vasta laskeuduttuaan satulasta hän oikein tunsi, miten väsynyt oli, aivan liian väsynyt minkäänkaltaiseen näyttelemiseen. Mutta heidän oli pakko saada suoja yöksi niin, ettei Campbell tulisi koskaan tietämään, keitä he olivat ja minne he olivat matkalla.

Kapteeni ojensi Catrionankin hevosen suitset sotamiehelle ja antoi tälle määräyksiä. Sitten hän lähti johdattamaan sisaruksia pääovelle. Pihalle leiriytyneet sotilaat väistyivät kohteliaasti heidän edestään, mutta silti Catrionaa värisytti pahaenteisesti. Sehän oli typerää! Mitä syytä heillä olisi pelätä?

Heidän päästessään sisään suureen aulaan Campbell viittasi palvelustyttöä ottamaan tyttöjen viitat. Vasta pudottaessaan sen harteiltaan Catriona muisti, että hänellä oli vyöllään pistooli, sama, joka hänellä oli ollut mukana taistelussa. Vaikka he eivät olleet voineet ottaa mitään matkatavaroita, etteivät tallirengit olisi kotona alkaneet epäillä, hän ei ollut sentään tohtinut lähteä matkalle ilman asetta.

Ja ennen kuin hän ehti edes ajatella, miten saisi pistoolin kätketyksi Robert Campbellin silmiltä, hän tajusi tämän huomanneen sen.

-Ohhoh, mies sanoi hymyillen. -Kovin hyvä varustus pienelle ratsastusretkelle ennen illallista!

-Minä… ammun mielelläni pilkkaan, Catriona änkytti.

-Eikö se ole kauheata! Meg yllätti sisarensa jo toisen kerran olemalla heti mukana leikissä. -Niin epänaisellista! Koetin estää häntä ottamasta tuota kauheaa kapinetta riesakseen, mutta hän on niin jääräpäinen!

-Jos teillä on aikaa viipyä, voisin pyytää kersanttiani näyttämään teille muutamia hyviä tähtäysvihjeitä, Robert Campbell lupasi.

Hän ei vieläkään kysynyt, mistä he tulivat ja pitäisikö jonnekin lähettää sanaa. Catriona tunsi epämiellyttävän väristyksen, mutta pakotti itsensä hymyilemään.

-Se olisi oikein mukavaa, hän sanoi, ja Meg huokasi liioitellusti, aivan kuin olisi ollut aiheeseen läpeensä kyllästynyt.

-Käykää peremmälle, mies samassa jatkoi kohteliaasti. -Kuten sanottua, talo on varustettu nyt paremminkin sotilasleiriksi ruokalistaa myöten, mutta vaatimattomat antimeni ovat teille tarjolla.

Molemmat tytöt vakuuttivat kiitollisuuttaan tämän vieraanvaraisuuden johdosta ja seurasivat isäntäänsä aulasta suureen ruokasaliin.

Catriona ei voinut olla katselematta uteliaana ympärilleen. Tässä talossako Ian Roy Campbell oli syntynyt ja kasvanut? Rakennus oli vanhempi kuin Claidheimh, siinä oli outoa vuosisataista juhlavuutta, mutta samalla jotakin ystävällistä, aivan kuin se olisi nähnyt liian paljon voidakseen arvostella ketään. Kaikkialla tosin oli jonkinlainen surumielinen laiminlyönnin leima. Meghän oli sanonut, ettei Robert Campbell juuri viihtynyt tilallaan.

Ruokasali oli moninverroin suurempi kuin Claidheimhissa. Sen katosta roikkui paksujen kettinkien varassa raskaita takorautaisia kynttiläkruunuja, joista osassa kynttilät oli sytytetty. Huoneessa oli kaksi suunnattoman pitkää pöytää, joista toiselle oli katettu pari lautasta ja vaatimaton illallinen. Ylhäällä huoneen kivisiä seiniä kiersi puinen parvi, jonne johtivat kapeat portaat, ja tuon parven seinät oli peitetty koristeellisiin asetelmiin ripustetuin miekoin ja kilvin. Tämä huone oli tehty suurille vierasjoukoille, joille haluttiin muistuttaa, että talossa riitti asevoimaa näytille asti.

-Saanko esitellä luutnantti Aidan O’Callaghanin, sanoi Robert Campbell. -Olimme juuri käymässä myöhäiselle illalliselle, joten neidit eivät olisi voineet tulla parempaan aikaan. Catriona ja Margaret Montgomery.

Ystävällisen näköinen nuori upseeri nousi pöydän äärestä ja tuli tervehtimään heitä.

-Kapteeni tässä juuri ehti pahoitella minulle karua illallista, hän sanoi huvittuneena, -ja seuraavassa hetkessä hän sormia napsauttamalla hankkii meille näin viehättävää ruokaseuraa! Meitä irlantilaisiakin pidetään noitina, mutta edes me emme pystyisi tähän.

-Minä pitäisin kapteeni Campbellia ennemmin pelastavana enkelinä kuin noitana, Meg lateli suloisesti hymyillen. -Niin ystävällistä tarjota meille suojaa!

-Tämä on hieno paikka, Catriona jatkoi nopeasti, ennen kuin kumpikaan miehistä ehtisi kysyä, mitä varten he ylipäätään suojaa tarvitsivat. -Talo on tietysti ollut suvullanne vuosisatoja?

Hän osoitti kysymyksen kapteenille, joka antoi juuri palvelusväelle käskyjä illallispöydän kattauksen täydentämisestä. Tämän otsa rypistyi kevyesti.

-Niin on, mies vastasi oudon lyhyesti. -Olkaa hyvät, käykää istumaan. Saatte aivan kohta syötävää.

Hiukan huvittuneena Catriona havaitsi, että irlantilainen luutnantti oli välittömästi Megin mustien silmien lumoissa. Ilmeisesti tämän komennus Ylämaalla oli ollut pitkä ja ikävä, ja naisseura todella enemmän kuin tervetullutta. Catriona itse koetti pitää yllä keskustelua kapteeni Campbellin kanssa niin vaarattomista aiheista kuin mahdollista. Se vaati melkoisia ponnisteluja, sillä tyttö alkoi olla todella uupunut, ja ateria, joka oli ehkä lajeiltaan vaatimaton mutta laadultaan tukeva, väsytti häntä entisestään.

-Montgomeryn neitien on päästävä nyt lepäämään, sanoi kapteeni Campbell, kun Catriona oli epätoivoisesti mutta huonolla menestyksellä koettanut tukahduttaa haukotuksen. -Olemme kovin itsekkäitä, kun pidättelemme heitä, O’Callaghan.

-Se on totta, luutnantti sanoi katuvana. -Toivottavasti teillä ei ole aamulla kovin kiire pois! On niin mukava saada sivistynyttä keskusteluseuraa.

-Kiitos, mutta me emme tahdo olla vaivaksi, Meg sanoi suloisesti. -Jos vain saamme jostakin jonkin nurkkauksen yöksi.

-Minä saatan teidät yläkertaan, sanoi kapteeni Campbell ja johdatti heidät aulaan. -Menkää vain edeltä, kysyn vielä jotakin O’Callaghanilta.

Meg ja Catriona lähtivät nousemaan leveitä kiviportaita. Catriona oli nyt niin uupunut, ettei osannut ajatella mitään muuta kuin vuodetta ─ vaikka se olisi pelkkä laveri tai olkikupo, hän nukkuisi tänä yönä makeammin kuin koskaan.

-Neiti Stewart!

Samassa silmänräpäyksessä, jolloin sekä Meg että Catriona vaistomaisesti ja mitään ajattelematta käänsivät päätään, he tajusivat menneensä lankaan. Alhaalla aulassa seisoi pilkallisen näköisenä kapteeni Campbell, joka ei suinkaan ollut mennyt keskustelemaan luutnantti O’Callaghanin kanssa, vaan antanut heidän nousta muutaman portaan ja sitten kutsunut heitä nimellä. Heidän oikealla nimellään.

Seuraavassa hetkessä mies oli harpponut tyttöjen luo, siepannut aseen Catrionan vyöstä ja vetänyt esiin omansa.

-Sillä tavalla, hän sanoi halveksivasti. -Olisitte edes yrittäneet. Eteenpäin siitä.

-M-mutta… miten… Catriona tuijotti kauhistuneena pistoolin piippuun, joka osoitti heitä. Hän ei voinut ymmärtää, mistä punatakki oli saanut tietää, keitä he olivat. Ja vaikka olisikin, Stewart oli täällä niin tavallinen nimi, ettei sen olisi pitänyt aiheuttaa minkäänlaista aseella uhkailua.

-Kun seuraavan kerran koetatte esiintyä tuntemattomina, jättäkää sukuvaakunalla koristellut satulat kotiin, tokaisi Campbell. -Kuvitteletteko tosiaan, etten minä olisi tunnistanut Claidheimhin merkkiä!

Meg ja Catriona katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Eivät he olleet edes ajatelleet, että tapansa mukaan tallirengit olivat satuloineet ratsut naistensatuloilla, joiden koristeiksi oli pakotettu Claidheimhin vaakuna. Nyt Catriona tajusi, miksi punatakki oli katsonut hevosten varusteita niin tarkasti.

-O’Callaghan! kapteeni huusi. Ruokasaliin jäänyt luutnantti tuli aulaan ja näytti lievästi sanoen järkyttyneeltä nähdessään kapteenin osoittamassa aseella vieraita, joiden kanssa oli äsken niin kodikkaasti aterioinut. -Nämä neidit ovat Sir Kenneth Stewartin tyttäriä.

-Sen Stewartin? luutnantti puuskahti, ja hänen ilmeensä muuttui entistä järkyttyneemmäksi, erityisesti hänen katsoessaan Megiin.

-Sen Stewartin, joka järjesti meille taannoin selkäsaunan. Ehkäpä hän vielä katuu sitä. Kapteenin harmaat silmät olivat pistävät. -Nyt, arvon neidit ─ yläkertaan. Saatte totisesti yösijan.

Meg puristi Catrionan kättä niin kovaa, että siihen koski, ja katsoi sisareensa kauhusta kalvenneena. Catriona pakotti itsensä levolliseksi, nyökkäsi Megille ja lähti nousemaan portaita. Heidän oli paras olla nyt tottelevaisia.

He pääsivät yläaulaan, ja punatakki ohjasi heitä aseellaan viitaten kohti raollaan olevaa ovea. Luonnollisesti Catriona kuvitteli miehen sulkevan heidät samaan huoneeseen, mutta järkytyksekseen hän tajusi, ettei niin ollut. Campbell sysäsi Megin tylysti sisään, vetäisi oven kiinni ja väänsi avainta lukossa.

-Mitä te ─ minne te ─ minä tahdon sisareni luo! Catriona huudahti.

-Olkaa vaiti. Kapteeni tarttui häntä kipeästi käsivarresta. -Eteenpäin.

Toinen ovi avautui, Catriona tönäistiin yhtä tylysti huoneeseen ja lukko rapsahti hänen takanaan.

-Päästäkää minut ulos! Catriona huusi ja syöksyi takomaan ovea, mutta se oli paksua tammea eikä olisi hievahtanut, vaikka kokonainen komppania sotilaita olisi hakannut siihen nyrkkejään.

Tämähän oli hirvittävää! Mitään tällaista hän ei ollut osannut edes aavistaa! Aivan villinä kauhusta tyttö katseli ympärilleen.

Hän oli sinänsä viehättävässä kamarissa, josta tosin näki, ettei sitä ollut siivottu aivan hiljakkoin. Syvennyksessä oli vuode ja sitä vastapäätä raskas vanha vaatekaappi.

Ja niiden välissä ulkoseinällä oli pöytä, ja pöydän yläpuolella ikkuna!

Catriona juoksi pöydän luo, kurottautui sen yli, käänsi kahvasta ja veti auki raskaat lyijypuitteiset ikkunaruudut. Mutta kurkotellessaan katsomaan ulos kuutamoon hän näki, ettei sitä kautta ollut pakenemista. Pudotus alas kivimuuria kohti oli hirmuinen, ja seinä niin sileäksi hakattu, ettei sitä pitkin voisi kiivetä. Hän oli täydellisessä ansassa.

Tarina jatkuu huomenna klo 20.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 9/14: Kihlaus

 
Catriona havahtui siihen, että Meg kosketti hänen olkapäätään.

-Täälläkö sinä olet! Varjelkoon, olen etsinyt sinua joka paikasta, pelkäsin jo, että olet lähtenyt ─ hänen mukaansa!

Tyttö käänsi päätään ja katsoi sisareensa kuin olisi hetken ihmetellyt, kuka tämä oli.

-Mitä?

-Cat, voitko sinä huonosti? Mitä tapahtui? Miksi sinä olet täällä? Tajuatko sinä, että on jo aamuyö? Milloin hän on lähtenyt? Meg ravisteli sisartaan. -Catriona, mikä sinun on?

Catriona vilkaisi ympärilleen. Hän oli yhä ruokasalissa, kuu paistoi vieläkin ikkunoista sisään, mutta jo hiukan vinosti. Hänen jalkansa olivat jäykät, aivan kuin hän olisi seissyt paikallaan määrättömän ajan liikahtamatta.

Ja sitten hän oli äkkiä täysin hereillä, muistikuva löi häntä kuin miekka, hän parahti itkuun ja kietoi kätensä Megin kaulaan.

Margaretin kunniaksi on sanottava se, ettei hän hätääntynyt. Sen sijaan hän antoi sisarensa itkeä ja kuiskaili tämän korvaan lohduttavasti, vaikka ei tiennyt, mistä Catrionan tuska johtui.

Tai ehkä hän aavisti.

-Hän torjui sinut, niinkö? Meg lopulta kysyi, kun Catrionan nyyhkytykset alkoivat hiukan vaimeta.

Soperrellen Catriona kertoi koko käydyn keskustelun, joka oli päättynyt tuohon hirvittävään käskyyn unohtaa mies kokonaan.

-Suutelitko sinä häntä? puuskahti Meg järkyttyneenä.

Catriona riuhtaisi itsensä irti sisarensa sylistä.

-Sitäkö sinä vain ajattelet! hän parahti tuskastuneena. -Etkö sinä kuunnellut…

-Tietysti kuuntelin! Mutta Cat kulta, jos sinä käyttäydyt tuolla tavalla, ei ole mikään ihme, jos mies…

-Ei hänellä tuntunut olevan mitään sitä vastaan! Mutta sitten…

Ja Catriona alkoi itkeä uudestaan.

Meg huokasi.

-Oikeassahan hän on. Ethän sinä voi lähteä hänen mukaansa ─ ethän sinä voi uhrata elämääsi…

-Elämäni on kai omassa päätösvallassani!

-Ei se ole niin. Ajattele, mitä äiti ja isä sanoisivat.

-Paraskin puhuja! Catrionan tummat silmät välähtivät. -Kun ottaa huomioon, kenen seurassa itse olet ollut!

Meg huokasi taas.

-Minä en ole tarjoutunut lähtemään kenenkään mukaan, hän huomautti. -Enkä ota itseeni, vaikkei Donald sitä edes pyydä. Hän ajattelee minun parastani ─ kuten Ian Roy sinun.

-Minun parastani! Miten minun parhaani voisi olla hänen unohtamisensa!

Meg näytti kärsimättömältä.

-Kello on paljon, hän sanoi. -Mennään nyt maata. Sinun pitää nukkua. Oletko todella seissyt täällä koko yön? Cat, minä olen sinusta huolissani!

Tahdottomana ja yhtäkkiä lopen uupuneena Catriona antoi taluttaa itsensä ruokasalista, ylös portaita ja makuuhuoneeseen. Yhtä tahdottomana hän riisuutui ja asettui vuoteeseen, vaikka ei uskonut voivansa nukkua silmällistäkään.

Helppohan Megin oli puhua! Tämä suhtautui kaikkeen niin järkevästi, niin rauhallisesti! Tämä tiesi saavansa Donaldiltaan vastarakkautta ─ Donaldilta, joka oli vain etsintäkuulutettu, ei lainsuojaton, minkä seikan vuoksi Catriona yhtäkkiä tunsi taas pistävää kateutta. Meg sai sentään toisinaan tavata miestä, joka oli itse tehnyt aloitteen, niin ettei Megin ollut tarvinnut heittäytyä tämän syliin.

Catriona tunsi punastuvansa, kun hän nyt ajatteli käytöstään. Ian Roy mahtoi nauraa hänelle takanapäin ─ entistä vakuuttuneempana omasta lumovoimastaan. Luultavasti Catriona ei ollut edes ensimmäinen tyttö, joka käyttäytyi tuolla tavalla. Luultavasti Campbell oli ennemmin tottunut hätistelemään naisia jaloistaan, ja oli päättyvänä yönä saanut taas uuden loven vyöhönsä! Kyllä kai hän rehentelisi uusimmalla valloituksellaan ”ketunkolossaan” jokaiselle, joka viitsisi kuunnella! Donald MacArthurin kanssa heillä varmaan olisi antoisia keskusteluja Claidheimhin sisaruksista, jotka olivat heidän edessään kuin sulaa vahaa!

Kesken näiden tuskaisten ajatusten Catrionan oli sittenkin täytynyt nukahtaa, sillä hän havahtui kirkkaaseen syyskesän aurinkoon ja Mairin lörpötykseen tämän tullessa avaamaan ikkunaverhoja ja herättämään tyttöjä aamiaiselle. Hänen olonsa oli lopen uupunut ja oudon turta, eikä heillä ollut Megin kanssa toisilleen paljon puhumista.

Mutta sinä samana päivänä Catriona joutui toteamaan, ettei hänen sisarensa sittenkään ollut niin levollinen ja järkevä.

Iltapäivällä tytöt olivat kävelemässä kartanon puistossa, kun he näkivät muutaman ratsastajan seurueen tulevan kartanon tietä pitkin.

-Roderick MacLaren, Catriona totesi vaisusti. -Mitä hän täältä hakee?

-Isä kai neuvottelee hänenkin kanssaan suojelusta, Meg mutisi. -Tämä on aivan naurettavaa. Saamme hävetä silmät päästämme, kun isä juonittelee ulkopuolisten kanssa, eikä rakenna sovintoa oman päällikkönsä suuntaan!

-Hm, mutisi Catriona. Hän muisti, mitä Ian Roy oli sanonut samasta asiasta. Ehkäpä, jos isä olisi oikein sinnikäs ja pitkävihainen päällikön suhteen, Catriona näkisi Campbellin vielä?

Vähän ajan kuluttua Mairi tuli juosten heitä kohti.

-Meg-neiti, hän huohotti, -teidän pitää tulla!

-Mitä nyt? Meg kysyi.

-Lairdi käski. Teidän pitää tulla. Te pääsette naimisiin!

-Mitä? Meg parahti, ja Catriona aivan tunsi, miten sisar vavahti.

-Niin, no, ei kukaan ole minulle mitään sanonut ─ mutta minkä muun tähden Glenmore tulisi ja sitten lairdi käskisi noutaa teidät! Mairi aivan säteili ylpeyttä omasta päättelykyvystään.

-Ehkä se on jotakin muuta, Catriona koetti vakuuttaa, kun he kiiruhtivat taloa kohti. -Ehkä äiti tahtoo kysyä sinun mielipidettäsi päivällisestä, tai…

-Älä ole typerä, Meg sanoi, eikä Catriona ollut koskaan kuullut sisarensa ääntä niin terävänä. -Kyllä sinä tiedät, mitä se on, jos isä käskee minun tulla.

Toki Catriona tiesi. Ja niin sen kummemmin hän kuin Margaretkaan eivät hämmästyneet, kun he alasaliin päästyään löysivät sieltä vanhempansa ja Roderick MacLarenin gillieineen, ja Sir Kenneth sanoi tyytyväisenä:

-Siinähän sinä olet, Margaret! Olet oikea onnentyttö. Olen juuri sopinut kihlauksesta sinun ja Glenmoren välillä.

Catriona ei voinut olla ihailematta sisartaan. Hänenkin polvensa olivat vähällä pettää, mutta Meg seisoi siinä tyynenä, pystypäisenä, vain tavallista kalpeampana.

-Niinkö? sisar kysyi äänellä, joka värähti vain hiukan.

-Minä toivon, ettei ehdotus ole teille vastenmielinen, Roderick MacLaren sanoi kohteliaasti.

Sir Kenneth pärskähti.

-Ehdotus? Vastenmielinen? Sehän on päätetty asia eikä mikään ehdotus, eikä tässä nyt tarvitse tytön mieltä kysyä. Tyytyväinen hän vain on, kun pääsee naimisiin! Eikö niin, Margaret?

-Miten isä vain sanoo, vastasi Meg sävyttömästi. -Saanko minä nyt mennä?

-Mennä? Mihin sinä menisit, kun sulhasesi on paikalla? Tyttö on täysin kokematon miesten seurassa ja ujostelee, Sir Kenneth totesi tyytyväisenä ja kääntyi Glenmoreen päin.

-Se on hyvin herttainen piirre neidossa, myönsi MacLaren.

Catriona tuijotti epätoivoisesti jotakin kipsikoristeen kiemuraa katossa. Kokematon! Ujostelee! Isä saisi halvauksen, jos tietäisi.

-Odotahan, kun kuulet, mitä me olemme isän kanssa suunnitelleet, lady Isabel sanoi onnellisena ja tarttui vanhimman tyttärensä käsiin. -Järjestämme teille kihlajaiset ─ tanssiaiset, joista puhutaan vielä pitkään! Sinä saat tietysti uuden puvun, ja vieraita kutsutaan niin paljon kuin vain tahdot, ja…

-Kutsutaanko Ardshielkin? Meg yhtäkkiä keskeytti. ­-Vai olettaako isä, että minun myymiseni suojaa Claidheimhia iän kaiken?

-Margaret! äiti puuskahti.

-Hän voi huonosti, Catriona huudahti ja tarttui sisarensa käsipuoleen. -Hän valitti jo ulkona päänsärkyä. Liikaa aurinkoa varmaankin! Minä vien hänet lepäämään.

Hän ei ollut koskaan kuullut Megin puhuvan tuohon tyyliin heidän vanhemmilleen. Sisarta ei saanut pitää huoneessa enää hetkeäkään, ettei tämä vain paljastaisi itseään.

Hän veti Megin mukanaan aulaan, mutta äiti tuli perässä.

-Mikä sinua vaivaa, tyttö! tämä tiuskaisi Megille. -Häpeäisit! Isäsi neuvotteli erinomaisen naimakaupan. Ja mikäli minä olen ymmärtänyt, sinä pidät MacLarenista!

-Minun päätäni särkee, Meg mutisi tarttuen tuohon Catrionan tarjoamaan hätävalheeseen. -Minä haluan pitkälleni.

Catriona huokasi nähdessään äidin onnettoman ilmeen. Voi, kunpa isä olisi neuvotellut ”erinomaisen naimakauppansa” edes muutamia kuukausia aiemmin ─ ennen kuin oli ryhtynyt tekemisiin Ian Roy Campbellin ja tämän miesten kanssa! Silloin Meg olisi todellakin ollut onnellinen ja ujosteleva morsian, joka olisi ilomielin toteuttanut vanhempiensa tahdon. Mutta nyt, kun hän oli viimeksi edellisenä yönä tavannut MacArthurin…

Catrionaa puistatti. Ja yhtäkkiä hän aivan kuin häivähdykseltä oli tajuavinaan, mitä Ian Roy oli yrittänyt hänelle sanoa. Quhidder wil zie. Valinta ei todellakaan ollut niin helppo.

Samalla kun tajusi tämän, hän tajusi muutakin. Mitä Ian Roy oikeastaan oli viimeiseksi sanonut? ”Jos tilanne olisi toinen.” Jos tilanne olisi toinen, ja sen jälkeen mies oli suudellut häntä, oma-aloitteisesti, noin lievimmin sanottuna.

Oliko hän turhaan juuttunut kaikkiin torjuviin sanoihin? Oliko hän hukuttanut niiden alle kaikkein tärkeimmän? Oliko hän jättänyt huomiotta sen, että Ian Roy oli antanut ymmärtää tahtovansa häneltä jotakin paljon enemmän, jotakin arvokkaampaa kuin aiemmilta tytöiltään?

Catriona, joka oli vielä neljännestuntia aiemmin ollut onnettomampi kuin koskaan elämässään, tajusi nyt olevansa onnellisempi kuin milloinkaan. Hänen oli hillittävä itseään, ettei hän olisi hypähdellyt ollessaan tukevinaan Megiä portaissa, tai ettei hän olisi hymyillyt idioottimaisesti, kun äiti kiukkuisesti mutisten tuli tyttöjen huoneeseen kylmien kääreiden kanssa Megin päänsärkyä hoitamaan.

-Minä huolehdin hänestä, Catriona vakuutti ja otti kääreet. -Äiti voi mennä alas suunnittelemaan tanssiaisia. Äitihän ymmärtää ─ tämä tuli Megille yllätyksenä ─ kuka tahansa järkyttyisi vähän! Hän on pian kyllä kunnossa.

Äiti katsoi epäluuloisena ensin häneen, sitten Megiin, joka oli käpertynyt vuoteelle.

-Olkoon. Tule hakemaan minua, jos sisaresi alkaa voida huonommin, hän lopulta sanoi ja meni.

Vihdoinkin! Catriona sulki oven äidin perässä, heitti märät kääreet hiilisankoon ja juoksi Megin luo.

-Älä! hän parahti nähdessään, että tähän asti itsensä hillinnyt sisar itki nyt koko ruumis vavahdellen. -Älä, Meg! Sinä et saa! Kaikki kääntyy vielä hyväksi!

-Ei käänny, Meg uikutti. -Luuletko sinä, ettei isä pidä päätään! Pahimmassa tapauksessa he järjestävät häätkin vielä ennen joulua!

-Meg kulta, eihän Glenmore ole sinulle vastenmielinen, tarkoitan, että aiemmin sinä…

-Mitä väliä sillä aiemmalla on! Meg parahti. -Se oli silloin! Se oli ennen Donaldia!

Catriona puri huultaan.

-Kyllähän sinä koko ajan olet itsekin sanonut, ettet voi lähteä hänen matkaansa, tyttö muistutti vaisusti. -Ja että isä naittaa sinut.

-Ehkä niin ─ mutta en minä silti ajatellut ─ näin pian! Megin koko ruumis vapisi. -Miten minä voisin, miten minä saattaisin mennä naimisiin MacLarenin kanssa ─ miten minä voisin koskaan unohdaa Donaldin!

-Ehkä sinä kuitenkin unohtaisit? Eihän MacLaren ole paha mies, ja Glenmore on hieno paikka. Hänen sisarensakin on jo naitettu, niin että saisit olla emäntä talossa. Sinä saattaisit viihtyä hyvin.

Meg alkoi itkeä sitä epätoivoisemmin, mitä pidemmälle Catriona puheessaan pääsi. Catriona huoahti silitellessään sisarensa selkää. Meg parka ─ ja Glenmore parka! Miltä tästä tuntuisi saada niin kertakaikkisen vastahakoinen puoliso?

-Cat. Megin kapea käsi tarttui hänen ranteeseensa. -Karkaa minun kanssani.

-Mitä?

-Karkaa minun kanssani. Itsehän sinä ehdotit sitä eilen! Etkö sinä luule, että me voisimme löytää Donaldin luo?

-Oletko sinä hullu! Miten me voisimme löytää hänet, kun eivät sotilaatkaan voi!

-Me emme ole sotilaita. Meg nousi istumaan, hänen mustat silmänsä olivat kirkkaat kyynelistä ja hänen poskensa punersivat. -Lähde minun kanssani. Siihenhän sinä olit valmis, jättämään kaiken! Näytä Ian Roylle, että olet tosissasi!

-Margaret Stewart, Catriona sanoi ankarasti, -minä muistelen sinun viime yönä pitäneen minulle melkoisen saarnan siitä, että heittäydyin Ian Royn syliin. Ja nytkö sinä haluat minun tekevän jotakin vielä epätoivoisempaa?

Meg putosi takaisin makuulle.

-Anteeksi, hän mutisi.

Vähän aikaa vain Megin ajoittaiset nyyhkäisyt rikkoivat huoneessa vallitsevan hiljaisuuden. Catriona katseli käsiään.

-Mikä… mikä saa sinut ajattelemaan, että… me voisimme löytää armaan Donaldisi?

Meg oli vaiti niin kauan, että Catriona jo kuvitteli sisaren nukahtaneen itkuunsa. Sitten tämä sanoi vaisusti:

-Sinähän sanoit, että taistelun jälkeen he leiriytyivät Ben Sian taakse. Eivät kai he olisi lähteneet päinvastaiseen suuntaan kuin missä heidän piilopaikkansa on?

-Meg rakas, Ben Sian takana on paljon nummia.

-Tiedän. Se oli hullu ajatus.

Catriona nosti päänsä.

-Jaksaisitko sinä ratsastaa?

Hän tiesi, että Meg ei ollut ratsastajana ollenkaan niin taitava kuin hän.

-Sinun kanssasi uskaltaisin yrittää.

-Entä jos jäämme kiinni?

-Ainahan me voimme olla vain huviratsastuksella.

-Ben Sialla!

-Jos me sinne asti pääsemme, ei meitä kukaan saa enää kiinni, Meg huomautti järkevästi.

-Mutta vaikka pääsisimme Ben Sialle, entä sitten? Emmehän me tiedä, mihin ja miten pitkälle siitä on edettävä! Jos eksymme…

-Donald sanoi, että Ian Roylla on silmät joka kanervapensaassa. Jos vain pääsemme kyllin pitkälle…

Oli taas hiljaista. Sitten Catriona nousi.

-Mennään.

-Mitä?

-Mennään.

Tieto Roderick MacLarenin ja Claidheimhin vanhemman neidin kihlauksesta ei ollut vielä levinnyt talossa. Jos olisi, tallirenkejä olisi ehkä hämmästyttänyt se, että Meg-neiti tahtoi tällaisena päivänä lähteä ratsastamaan, varsinkin, kun se ei yleensä kuulunut tämän lempiharrastuksiin.

Mutta nyt miehet eivät ajatelleet mitään sen kummempaa, kun neidit ilmaantuivat ratsastuspuvuissaan tallille ja pyysivät satuloimaan hevoset. Vanha Angus tosin muistutti, että neitien ei pitäisi näin levottomana aikana lähteä kahdestaan nummille, ja joku rengeistä saattoi ihmetellä, miksi neidit eivät tavalliseen tapaan lähettäneet sanaa etukäteen, jotta ratsut olisi talutettu heitä varten pääoven eteen.

Niinpä Meg ja Catriona olivat ehtineet jo kauas Claidheimhista siinä vaiheessa, kun lady Isabel meni kysymään Megin vointia ja löysi tyttäriensä huoneesta vain Bobbyn. Koira oli teljetty sisään, koska sillä oli tapana juosta mukana ratsastusretkillä, ja nyt se olisi ehkä paljastanut lähtijät.

Catriona oli kokenut ja reipas ratsastaja, ja oli olettanut heidän pääsevän hyvinkin pitkälle, ennen kuin ilta pimentyisi ─ parhaassa tapauksessa niin kauas, että jonkin kanervapensaan ”Ian Royn silmät” heidät tavoittaisivat. Mutta vaikka hän oli tiennyt, ettei Meg pystynyt ratsastamaan yhtä nopeasti, hän ei ollut arvannut, että he etenisivät niin hitaasti joutuen jopa pitämään välillä lepotaukoja.

Ja niinpä he olivat pimeän tullen vasta ohittaneet Ben Sian synkkine kuusikkoineen, ja erityisesti Meg alkoi olla pelästynyt ja uuvuksissa.

-Meidän pitää hakea jostakin yösijaa, Catriona sanoi pidätellen ratsuaan, niin että Meg ehti hänen vierelleen. -Ei ole järkeä kompuroida pimeässä. Olisi pitänyt ottaa lyhty.

-Mistä me voisimme hakea yösijaa? Meg kysyi äänellä, joka tavoitteli reippautta. -Emmehän me voi kertoa…

-Eihän meidän tarvitsekaan kertoa totuutta! Mutta emme voi jäädä uloskaan yöksi. Se olisi vaarallista ja epämiellyttävää. Catriona värähti muistaessaan, miten oli palellut taistelua edeltävänä yönä, vaikka nyt hänellä toki olikin suojanaan villakankainen ratsastuspuku ja lämmin viitta. -Jatketaan vielä vähän matkaa pohjoiseen. Täytyyhän täällä olla joku talo tai kylä, josta kysyä suojaa yöksi.

Tosiasiassa Catriona epäili, oliko lähistöllä kumpaakaan. He olivat nähneet kaukaa pienen kylän Ben Sian juurella, mutta tämä puoli oli asumaton, muuten Campbell olisi tuskin pitänyt leiriä taistelun jälkeen täällä. Hän koetti kuitenkin rohkaista Megiä. Valvotun yön ja tämän päivän järkytysten jälkeen sisar vaikutti kovin kalpealta ja nääntyneeltä.

Auringon viimeisetkin säteet olivat kadonneet ja vain pilvien osin peittämä kuutamo valaisi reittiä, kun he vihdoin näkivät kaukana valonkajastusta. Se oli sen verran korkealla ja leveällä, että kyseessä täytyi olla jonkun suuremman rakennuksen.

-Tule, sanoi Catriona ja tarttui Megin hevosen suitsiin, sillä sisar tuntui olevan lopen uupunut eikä enää kyennyt täysin hallitsemaan ratsuaan. -Vähän matkaa vielä! Sitten pääsemme sisään lämpimään ja saamme nukkua. Aamulla jatkamme eteenpäin. Älä pelkää!

Mitä lähemmäs valonkajoa he tulivat, sitä helpottuneemmaksi Catriona tunsi olonsa. Rakennus oli todellakin suuri, se oli kartano, eikä heitä sellaisessa katsottaisi niin oudoksuen kuin jossakin köyhässä kylässä. Ylämaalaisissa kartanoissa oli totuttu ottamaan vastaan kaikenlaisia matkalaisia.

Talo kohosi kukkulanrinteestä luontevasti kuin se olisi ollut jättiläisen siihen heittämä kivi ennemmin kuin ihmisluomus. Sitä ympäröi koivikko, joka olisi varmasti päivänäöllä tavattoman viehättävä, ja sitten hevosten kaviot kumisivat leveän puron ylittävällä sillalla. Catriona mietti, mikä tämä paikka mahtoi olla, ja iloitsi siitä ajatuksesta, että saisi nähdä sen aamulla tarkemmin, sillä jokin rakennuksen mittasuhteissa ja puron vartta kiemurtelevan kivimuurin rakenteissa viehätti häntä suuresti.

Mutta nyt oli tärkeintä saada Meg sisälle lämpimään.

-Oh! huudahti Meg samassa.

Catriona pidätti vaistomaisesti hevostaan. Kivimuurin reunustama pihamaa ei suinkaan levännyt illan rauhassa, kuten olisi voinut kuvitella täällä keskellä erämaata. Sen sijaan se oli hyvinkin eloisa ja värikäs, sillä soihtujen rajaamaan valopiiriin oli leiriytynyt suuri joukko punatakkisia sotilaita.

Tytön ensimmäinen vaistomainen ajatus oli kääntää hevoset ja paeta. Syytä hän ei tiennyt, sillä heidänhän piti olla täysin turvassa sotilaiden seurassa ─ niin hän oli itse Ben Sialla taistelun jälkeen Ian Roylle julistanut. Eivät nämä miehet edes tienneet, keitä he olivat ja mistä tulivat, ja että heillä olisi mitään tekemistä taannoisen kapinallishyökkäyksen kanssa.

Ja yösija oli pakko saada.

-Tule, sanoi Catriona lempeästi Megille. -Mennään.

Heidän saapumisensa herätti miesjoukossa ymmärrettävästi hämmästynyttä kuhinaa. Sitten sotilaat väistyivät, kun joku laskeutui alas kartanon portaita ja lähestyi outoja tulijoita.

-Hyvää iltaa, neidit, sanoi pitkä ja harteikas upseeri. Hänen punainen takkinsa valkeine liiveineen ja kaulaliinoineen ja hänen vaalea tekotukkansa ja kolmikolkkahattunsa toisaalta aivan kuin sulauttivat hänet pihalla liikkuvaan punaiseen massaan ─ ja sittenkin hänen harmaat silmänsä ja kasvonpiirteidensä omituinen tuttuus sai Catrionan haukkomaan henkeään. -Tervetuloa Bancaan. Kapteeni Robert Campbell, palveluksessanne.

Tarina jatkuu huomenna klo 20.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 8/14: Catriona valitsee

 
-Pysykää huoneissanne tänä iltana, sanoi Sir Kenneth Stewart vaimolleen ja tyttärilleen noustessaan illallispöydästä. -Ei minkäänlaisia piiloutumisyrityksiä!

Hän katsoi ankarasti Catrionaan, joka koetti näyttää siltä, kuin ei olisi ymmärtänyt mitään viittausta itseensä.

-Minkä tähden? Meg kysyi huolettomasti. -Tarkoitan, että miksi meidän pitää olla huoneissamme?

-Tapaan henkilöitä, joiden en halua tällä kertaa tapaavan teitä. Hänen isänsä siirsi nyt ankaran katseensa vanhempaan tyttäreensä. -Ei mitään yöpaitasillaan juoksenteluja!

Catriona puri huultaan miettiessään, mitä isä sanoisi, jos tietäisi Megin tehneen paljon muutakin kuin vain juoksennelleen yöpaitasillaan.

-Kas niin, tytöt, sanoi lady Isabel, -älkää kyselkö nyt turhuuksia. Pysykää huoneessanne, kuten isänne käski. Hyvää yötä.

Meg ja Catriona toivottivat vanhemmilleen säyseästi hyvää yötä ja lähtivät huoneeseensa. Mutta sinne päästyään ei kumpikaan ryhtynyt iltatoimiin. Sen sijaan Meg kiiruhti peilin luo kampaamaan hiuksiaan ja kiinnittämään pukuunsa kauniimpaa röyhelöä. Catriona puolestaan istui ikkunan luo ja katseli käsiään.

-Minä luotan siihen, että sinä sentään pidät suusi kiinni minun menoistani, Meg sanoi hiukan pisteliäästi tullessaan hakemaan korulippaastaan kaulariipusta.

-Missä sinä tapaat hänet? Catriona mutisi.

-En ainakaan metsässä! Sisaren tummissa silmissä välähti.

-Meg, anna anteeksi! Catriona sai vihdoinkin lausuttua sanat ääneen. -Minä… minä olin kateellinen. Olen sitä. Sinä olet niin onnellinen!

Meg pysähtyi koru käsissään.

-Kunpa voisinkin uskaltaa olla! hän sanoi hiljaa. -Mutta sinä olet aivan oikeassa. Eihän tästä mitään tule. Vaikka hän kuinka tahtoisi ja koettaisi järjestää ─ mutta eihän se voi onnistua. Isä naittaa minut jossakin vaiheessa, eikä hän ole varteenotettava sulhasvaihtoehto.

-Ei sen tarvitse mennä niin! Catriona huudahti. -Sinun pitää olla rohkea, Meg! Kuten olet ollut tähänkin asti. Karkaa hänen kanssaan!

-Älä ole hullu. Miten minä voisin? Isähän aikoo neuvotella…

-Isä voisi tehdä sovinnon Ardshielin kanssa, Catriona tokaisi. -Ja sinähän sanoit, että… että Ian Roy Campbell on viaton. Ehkä asiat vielä järjestyvät.

Sisar puisti hiljaa päätään, ja äkkiä Catriona näki kyyneliä tämän kauniissa silmissä.

-Ei sellaisia ihmeitä oikeasti tapahdu, hän mutisi, ripusti korun kaulaansa ja sulki lukon. -Mutta minä aion nauttia edes näistä lyhyistä hetkistä.

-Meg, sopersi Catriona ja nousi, -sano nyt, missä sinä tapaat hänet? Et kai toki ruokasalissa?

-Oh, ei! Meg punastui suloisesti. -Livahdan alakerran sivuhuoneeseen odottamaan. Hän tulee sinne heti kun pääsee isän luota. Siellä ei käy koskaan ketään, ja sinne me siirryimme… viimeksikin.

-Tarkoittaako se, Catriona jatkoi, vaikka hänen kurkkuaan kuivasi, -että hän jää tänne Ian Roy Campbellin ja gillieiden lähdettyä, vai odottavatko nämä häntä?

-Hän jää tänne, tietenkin, miksi ihmeessä Campbell häntä jäisi odottamaan! Toki se on vaarallista, mutta hän… tahtoo.

Ja Meg painoi päänsä niin ujosti, että Catriona aivan heltyi.

-Meg, minä uskon, että kaikki järjestyy! hän huudahti, hypähti pystyyn ja syleili sisartaan. -Ja minä teen kaikkeni teitä auttaakseni!

-Mutta mitä varten sinä kyselet tuollaisia? Meg tahtoi yhtäkkiä tietää, aivan kuin hänen sydämensä tila olisi tehnyt hänet tavallista herkemmäksi myös muiden tunteille. -Mitä sinä teet sillä tiedolla, jääkö Ian Roy… Oh.

He katsoivat hetken toisiaan silmiin.

-Sehän on aivan hullua, Catriona mutisi punastuvin poskin. -Tarkoitan, että hän sanoi suoraan, ettei välitä minusta!

-Eihän hän niin sanonut ─ kerroit hänen sanoneen, että…

-Sehän on sama asia! Catriona parahti. -Eihän hän olisi sanonut niin, jos merkitsisin hänelle vähääkään!

-Cat, älä ajattele noin. Minä kysyn Donaldilta…

-Ei, älä. Minä kysyn itse ─ Ian Roylta, tarkoitan.

Meg tuijotti häntä tyrmistyneenä.

-Mitä sinä puhut? Ethän sinä voi niin toimia!

-Miksen voi?

-Cat, ei sellaista tehdä. Eihän tytön sovi ─ millaisena hän sinua oikein pitäisi!

-Hän epäili jo, että ”juoksen hänen perässään”, Catriona muistutti. -Tuskin hän hätkähtää vähääkään, jos epäily osoittautuukin todeksi!

Meg katsoi häntä pitkään.

-Oletko sinä varma tunteistasi? hän kysyi. -Viimeksi, kun puhuimme asiasta…

-Silloin en tahtonut tunnustaa tätä edes itselleni, Catriona mutisi nolona. -Enkä ehkä tunnustaisi vieläkään, ellei äiti olisi pakottanut minua makaamaan sängyssä niin kauan ilman mitään tekemistä. Ehdin ajatella. Mutta kyllä, minä olen varma. Liiaksikin. Quhidder wil zie ─ ja minä olen valinnut näin.

-Catriona, sinä huomautit minulle, etten ole tavannut Donaldia kuin pari kertaa, ja miten sen perusteella voisin tuntea mitään häntä kohtaan. Meg puisti päätään. -Nyt minun on pakko kysyä puolestani…

-Älä, Catriona melkein nyyhkäisi. -Älä kysy. Ei tässä ole mitään järkeä. Ei sinunkaan tilanteessasi ole mitään järkeä!

Meg naurahti.

-Se on totta, hän myönsi. -Mutta Cat, älä tee tyhmyyksiä, minä pyydän!

-En tietenkään tee tyhmyyksiä!

-Kaikki tempauksesi tänä kesänä…

-Äh, mutisi Catriona, -se on mennyttä. Mistä me tiedämme, koska he tulevat?

-Emme tiedäkään, Meg sanoi rauhallisesti. -Meidän on mentävä odottamaan ─ ja varottava, ettei meitä nähdä.

Tytöt viipyivät huoneessaan vielä jonkin aikaa ollakseen aivan varmoja siitä, ettei äiti lähtisi enää liikkeelle, ja että palveluskunta olisi vetäytynyt levolle. Todennäköisesti isä olisi jättänyt vanhan Angusin taas ovelle, mutta toivottavasti ei ketään muuta.

Lopulta he hiipivat portaisiin ja istuutuivat rappusten mutkaan odottamaan. Aika kului hitaasti, ja tytöt säpsähtivät jokaista ääntä, joka ulkoa tai sisätiloista kuului. Catriona kaipasi äkkiä keittiöön yöksi suljetun Bobbyn seuraa, vaikka tiesikin, että koira olisi todennäköisesti paljastanut heidät.

Mutta vihdoin pääovi avautui.

Catriona oli nähnyt Ian Royn viimeksi taistelun jälkitunnelmissa, verisenä ja likaisena. Nyt hänen sydämensä hypähti, kun mies astui sisään yksinkertaisessa mutta siistissä ylämaalaispuvussaan, punainen tukka solmittuna nauhalla niskaan, lakki hiukan vinossa. Miksei hän ollut aiemmin tajunnut, miten komea mies oli? Ja Catriona huomasi ajattelevansa, että Ian Roy Campbellillä sai olla elämänhistoriassaan vaikka sata retkeä ja seikkailua, kunhan vain ─ kunhan vain tulevaisuudessa…

Samassa hän tajusi, että Meg oli noussut seisomaan. Sisar laskeutui portaat alakertaan ja käveli aulan halki kuin maailman luonnollisimpana asiana. Vasta päästessään siihen käytävään, joka johti sivuhuoneen ovelle, hän kääntyi ja katsoi Donald MacArthuriin, ja tämä hymyili ja nyökkäsi. Ian Roy vilkaisi gillieihinsä ja virnisti. Mitään ei sanottu, jottei Sir Kenneth kuulisi ääniä kirjastoon, mutta mitään ei tarvinnutkaan sanoa.

Catriona mietti silmänräpäyksen, näyttäytyisikö itsekin ─ sitten hän tajusi, että isä odotti Campbellia seurueineen. Hän ei voisi pidätellä tätä, ei varsinkaan muiden miesten nähden, niin rohkea hän ei sentään ollut.

Niinpä Catriona jäi istumaan kaiteen suojaan muistellen sitä yötä, jonka oli viettänyt palellen ja nälissään taistelua odottaen. Nyt hän ei palellut eikä ollut nälissään, mutta tunsi sydämensä takovan yhtä kovasti. Oliko Meg oikeassa ─ pitäisikö hänen peräytyä? Oli totta, ettei kunniallinen neito koskaan harkitsisikaan mitään tällaista. Hänen pitäisi olla järkevä.

Mutta hän ei tahtonut olla järkevä! Jos Meg, aina niin sieväkäytöksinen ja hieno Meg uskalsi tavata salassa ritariaan, miksi hän ei…

Pitkän ajan kuluttua kirjaston ovi vihdoin kävi, askeleet lähestyivät ja Catriona kuuli miesten puhuvan nyt keskenään matalalla äänellä. Kun nämä tulivat aulaan, Ian Roy läimäytti Donald MacArthuria hartioihin ja sanoi jotakin, josta Catriona ei saanut selvää, mutta joka sai gilliet naureskelemaan ja Donaldin näyttämään puoleksi nololta, puoleksi tyytyväiseltä. Sitten tämä katosi samaan käytävään kuin Meg äsken, ja toiset jatkoivat ulko-ovelle. Vanhaa Angusia ei näkynyt, tämä oli ehkä ulkosalla, tai sitten isä ei enää ollut nähnyt tarpeelliseksi käskeä ketään ovivahdiksi.

Catriona hypähti seisomaan.

-Ian Roy! hän huudahti äänellä, joka oli oudon epävarma.

Lainsuojaton pysähtyi ja kääntyi hitaasti, kuin ei olisi uskonut korviaan.

-Catriona-neiti, hän sanoi ja kumarsi. -Onko koiranne taas karkuteillä?

Catriona puristi porraskaidetta niin, että hänen sormiinsa koski, kuin olisi hakenut siitä kaikkea mahdollista tukea.

-Minä… haluan… puhua kanssanne.

Nyt gilliet vilkaisivat toisiinsa, mutta Catriona ei tahtonut edes aavistella, mitä nämä ajattelivat. Ian Royn ilme sen sijaan oli tutkimaton.

-Olkaa hyvä, hän sanoi.

-Kahden kesken. Catriona epäröi. Hän tajusi yhtäkkiä, että isä tulisi kirjastosta milloin tahansa, ja osoitti ruokasalin ovea. -Tuolla.

-Hyvä on, sanoi Campbell. Sitten hän kääntyi gillieihinsä päin. -Odottakaa hevosten luona. Minä en viivy kauan.

Catrionan sydän jysähti. ”Minä en viivy kauan.” Se oli yhtä paha kuin ”en ainakaan minä teidän”. Voi, kunpa hän olisi ollut järkevä ja pysytellyt yläkerrassa, kuten isä oli käskenyt! Mutta nyt se oli myöhäistä. Hän oli tehnyt valintansa, ja mies odotti häntä jo ruokasalin ovella.

Kuutamo valaisi huonetta suurten ikkunoiden läpi, kun Catriona johdatti Ian Royn sisään ja sulki oven heidän perässään. Muistot tulvivat tytön mieleen ─ illallinen taistelun aattona ─ Meg ja Donald MacArthur kuiskailemassa keskenään seinän syvennyksessä ─ suutelemassa täällä seuraavana päivänä, kun MacArthur oli tuonut hänet kotiin. Kaikki onnelliset muistot tässä huoneessa tuntuivat liittyvän Megiin. Saisiko hän täältä pelkästään nöyryytystä ja surua?

-No, Catriona-neiti, sanoi Ian Roy, ja Catriona tajusi seisseensä vaiti hyvän aikaa. -Teillä oli jotakin asiaa?

-Niin, tyttö mutisi. Hän hypisteli pukunsa nauhakoristeita, joita oli koettanut äsken yläkerrassa saada järjestetyiksi, eikä yhtäkkiä tohtinut nostaa katsettaan. Hän oli portailla istuessaan suunnitellut tarkasti, mitä sanoisi miehelle, mutta nyt hänen mielensä oli aivan tyhjä sanoista.

-Kuulkaahan, Ian Roy sanoi lempeästi, kun hiljaisuutta oli taas jatkunut hetken, -minä en mielelläni viipyisi turhan päiten…

-Ei ─ tarkoitan, että…

Catriona pakottautui nostamaan päänsä. Oli jo kyllin häpeällistä, että hän aikoi tyrkyttää itseään miehelle ─ mutta vielä häpeällisempää oli se, ettei hän nyt pystynytkään siihen.

Kuunvalo kimalteli Ian Royn plaidin soljella ja miehen punaisessa tukassa. Nyt hänellä ei ollut suurta lyömämiekkaansa, vaan tavallinen, vyöllä kannettava ─ ilmeisesti hän ei enää pitänyt Claidheimhia yhtä epäilyttävänä paikkana kuin aiemmin. Hänen harmaat silmänsä olivat tummat ja jollakin tavalla surumieliset.

Tyttö katsoi noihin silmiin. Sitten hän, edelleen mitään puhumatta, astui miehen luo, nousi varpailleen, kietoi kätensä tämän kaulaan ja suuteli tätä. Ja silmänräpäyksen hämmennyksen jälkeen Ian Roy puristi hänet syliinsä ja vastasi suudelmaan.

Tietysti Catriona oli elämänsä aikana suudellut lukemattomia kertoja ─ vanhempiaan ja sisartaan ja joskus jopa Bobby-koiraa. Mutta ne suukkoset, jollaisen hän oli nyt lainsuojattomallekin tarjonnut, eivät olleet lainkaan valmistaneet häntä siihen, millainen oikea todellinen suudelma olisi.

Koko maailma tuntui katoavan Catrionan ympäriltä, aivan kuin kivinen Claidheimhkin oli nostettu heidän yltään. Hänen jalkansa pettivät täysin ja hän olisi lysähtänyt lattialle, ellei mies olisi pidellyt hänestä niin lujasti kiinni. Hän ei kuullut, ei nähnyt, ei tuntenut mitään muuta kuin Ian Roy Campbellin käsivarret, lujan vartalon ja vaativat huulet. Eikä hän halunnut enää mitään muuta kuin olla tässä lopun elämäänsä ─ tai kuolla juuri tähän paikkaan.

-Ian, hän sopersi suu miehen suuta vasten, -ota minut mukaasi! Vie minut omaan maailmaasi!

Samassa Catriona tunsi, miten vahvojen käsivarsien ote heltisi, miten hän aivan kuin putosi kylmään todellisuuteen.

-Catriona-neiti, sanoi Ian Roy lempeästi, astuen taaksepäin mutta pitäen yhä kiinni tytöstä, kuin olisi pelännyt tämän horjahtavan ilman tukea ja ollen siinä aivan oikeassa. -Te ette nyt ymmärrä, mitä pyydätte.

-Minä rakastan sinua, Catriona nyyhkytti epätoivoisesti.

-Shh, mies kuiskasi. -Älkää puhuko sellaista.

-Se on totta!

-Shh, mies sanoi toistamiseen. -Lapsi kulta, teidän paikkanne on täällä, vanhempienne luona.

-Ei, minä tahdon…

-Ette tahdo. Nyt Ian Royn ääni oli lujempi. -Ette te tahdo lähteä mukavasta, turvallisesta kodistanne elämään, joka tarjoaa pelkkää kuolemanvaaraa joka hetki, ja jossa ollaan täysin järjestäytyneen yhteiskunnan ja sen sääntöjen ulkopuolella. Ymmärrättehän te toki, että vaikka tahtoisinkin ottaa vaimon, en voi mennä vihille, koska minua eivät koske mitkään lait.

-En minä välitä! Catriona huudahti uhmakkaasti. -Minä olen valmis elämään…

-Voi, kyllä te välitätte. Ette ehkä nyt, mutta kuukauden tai vuoden kuluttua ─ ja silloin te ette enää voi palata, sillä olette jo menettänyt kunnianne. Teidän klaaninne tunnuslause kehottaa valitsemaan, ja minä pyydän hartaasti, että nyt te valitsette viisaasti.

Mies puhui lujasti, ja hänen harmaiden silmiensä ilme oli totinen. Mutta hän piti yhä Catrionaa olkapäistä, ja hänen käsiensä kosketus antoi tytölle rohkeutta.

-Sinä suutelit minua! hän huudahti. -Miksi sinä olisit suudellut minua, ellet tahtoisi…

-Ei ole kysymys siitä, mitä minä tahdon. On kysymys siitä, että te ette saa pilata elämäänne.

-Sinulla on ollut tyttöjä, Catriona nyyhkytti, -miten paljon? Heitä sinä et ole torjunut!

-Totta, Ian Roy myönsi. -Minulla on ollut tyttöjä, enkä minä ole siitä asiasta järin ylpeä. Mutta kun elämä on yhtä piileskelyä ja pakenemista, mies ei jaksa, ellei välillä… no, ellei välillä löydä lohduttajaa, kuvitelmaa rakkaudesta. Mutta ero heidän ja teidän välillänne on se, että…

Hän epäröi ja laski sitten lopulta irti Catrionasta, kuin olisi pelännyt, että tämän koskettaminen tekisi hänestä liian heikon sanomaan sen, mitä piti.

-Ero on se, että heiltä minä en ole alunperinkään tahtonut mitään muuta kuin hetken unohdusta, hän lausui hiljaa. -Teiltä taas… Dhé, jos tilanne olisi toinen, Catriona…

Ja yhtäkkiä mies taas sieppasi tytön syleilyynsä ja suuteli häntä vielä rajummin kuin äsken, sitten päästi hänestä irti äkkinäisesti kuin hän olisi ollut kuuma kekäle ja astui ovelle.

-Minä toivon hartaasti, että isänne tulee järkiinsä Ardshielin suhteen, eikä enää tarvitse apua minulta, Ian Roy sanoi käheästi. -Silloin me emme koskaan enää tapaa. Unohtakaa minut, Catriona-neiti. Minä pyydän sitä.

Ovi avautui ja sulkeutui, ja mies oli mennyt.

Tarina jatkuu huomenna klo 20.