perjantai 17. marraskuuta 2017

Joululahjatoiveita?

 On taas se aika vuodesta.

Joulu lähestyy, ja kovin mielelläni antaisin teille lahjan. Mutta minkä?

Oma vuoteni on ollut erittäin rankka ja kiireinen sekä työssä että vapaa-ajalla. Voimat ovat vähissä, eikä uusi Grace-tarinakaan ole edennyt. Kirjoittaa tekisi silti mieli.

Kyselin jo Bettyn ystävät -Facebook-ryhmässä toiveita tämänvuotisesta joulutarinasta. Niitä esitettiin, mutta vielä mikään ei alkanut kehräytyä päässäni tarinaksi.

Esitä siis oma toiveesi, ehkä se olisi juuri kaipaamani idea!

Joka tapauksessa lupaan, että Facebookissa sekä Bettyn maailma -sivulla että Bettyn ystävät -ryhmässä ilmestyy tänäkin adventtina joulukalenteri, josta on teille toivottavasti hupia. Mikäli tätä blogia lukee joku, joka ei ole Facebookissa, mutta tahtoisi mielellään seurata kalenteria, ilmaisethan itsesi, niin julkaisen sen täälläkin!


perjantai 23. kesäkuuta 2017

Archie ja Cora 7/7; Auringonnousu

MacRob laittoi sätkän uudestaan suuhunsa, tajusi sen sammuneen ja heitti sen kädestään.

-Herra varmaan antaa kyydin vanhalle miehelle, hän mutisi.

-Sopii. Archie läimäytti auton oven auki, ja MacRob kapusi sisään.

-Me kävelemme, Arthur sanoi ja vilkaisi sisartaan epävarmasti, aivan kuin olisi ollut oletettavissa, että Archie aikoi tarjota kyytiä myös sekä heille että hevoselle ja että heidän piti päättää, ottaisivatko sen vastaan.

Archie käynnisti auton, ja moottorin murahdus tuntui oudon turvalliselta ja huojentavalta. Ilmeisesti ajopeli ei ollut sittenkään vioittunut ojaanajossa. Ja nyt hän istui ohjauspyörän takana, paikassa, jossa tiesi mitä teki. Mikäli Ian MacRob oli aikonut jatkaa kiusantekoaan pyytämällä häntä kyytimiehekseen, se ei enää onnistuisi. Archie oli nyt kotikentällään.

Maailma oli muuttumassa ihmeellisen säteilevän vaaleanpunervaksi, kun he vaieten ajoivat hiljaisia teitä MacRobien pihaan. Archie oli päättänyt tässä väsymyksen tilassa keskittyä vain ajamiseen, mutta oven edessä hän sammutti moottorin aivan kuin vihjaten, ettei aikonut poistua, ennen kuin saisi ajaa asiansa.

-Niin, hän sanoi päättäväisesti, -minä ja Cora… olemme ajatelleet mennä naimisiin.

-Mitä varten? Ian MacRob tokaisi. -Eikö herra saa ketään omasta luokastaan?

-En minä tahdo ketään muuta.

Vanhempi mies naurahti katkerasti.

-Luuleeko herra, että minulla on jokin aarre tänne kätkettynä, kun on niin tytön perään? hän kysyi käheästi ja viittasi kädellään yli rojuisen pihapiirin kuin kuningas, joka esittelee valtakuntaansa.

-En luule, minä tiedän. Archie katsoi MacRobiin tiukasti. -Cora on se aarre.

-Romantiikkaa, MacRob mutisi. -Siksi kai te herrasväet sitä sanotte? Runoutta ja romantiikkaa!

Hän vilkaisi taas ilkeästi Archieen, joka tunsi poskiaan alkavan kuumottaa. Miten alentuvaa ja naurettavaa oli ollut kuvitella, ettei täällä olisi tiedetty ─ sittenkin! Miten hullu hän oli ollut halutessaan julkaista…

Ei, hän ei ollut hullu. Se oli ollut sen arvoista. Corakin oli ollut sitä mieltä. Ja hänet saisi painaa vaikka ojan pohjalle, kunhan vain…

-Niin, Archie jatkoi, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt lauseessa mitään piikkiä, -minä haluan Coran. Kun hän karkasi minulta, kun en saanut edes kirjoittaa hänelle, kirjoitin koko maailmalle. Minä rakastan häntä, ja hän rakastaa minua, enkä minä aio antaa periksi tässä asiassa. Ellette te anna lupaa liitollemme, odotamme niin kauan, että hän on täysi-ikäinen ja saa itse päättää.

-Runoudella ja romantiikalla ei pitkälle pötkitä! MacRob otti taas tupakkamassinsa esiin, mutta jäi katsomaan sitä kuin olisi unohtanut, mitä aikoi tehdä. -Minulla on viisi tytärtä ja yksi poika. Neljä vanhinta minä olen saanut naimisiin, eikä heistä kukaan taida minua siitä kiittää. Coralle minä toivoin parempaa.

Jostakin syystä Archie ymmärsi vihdoin olla hiljaa, eikä ryhtynyt vakuuttamaan olevansa ehdottomasti Coralle se ”parempi”.

-Tapaatko sinä ryypätä, poika? MacRob kysyi ja yllätti täysin puhekumppaninsa sekä kysymyksellään että sinuttelulla. Archien sydän hypähti. Oliko hyvä merkki, ellei hän enää ollutkaan ”herra” vaan ”poika”?

-En, hän vastasi yksinkertaisesti ja totuudenmukaisesti.

-Isäsi on juoppo.

Archie hillitsi ilmeensä viime hetkessä, vaikka tunsi otsasuoniensa pullistuvan. Että MacRob ilkesi ─ juuri MacRob!

-Hän taistelee joka päivä heikkouttaan vastaan. Archie ei edes ajatellut, kun painotti tuota yhtä merkitsevää sanaa. Sitten hän kauhistui. Pahimmassa tapauksessa Ian MacRob ottaisi nokkiinsa, ajaisi hänet tiehensä ja kieltäisi häntä katsomastakaan Coran päälle.

Mutta mies tuijotti yhä kessujaan.

-Olimme Murdag ja minäkin joskus nuoria, täynnä suunnitelmia ja uskoa tulevaisuuteen. Ja sitten… Sitten vain tapahtui jotakin. Ojasta on mahdoton nousta omin voimin, kun ei ole ketään vetämässä.

Archie ei tohtinut sanoa vieläkään mitään.

-Sinä tappelet. MacRob hieraisi leukaansa, ja nolona Archie mietti, tarkoittiko tämä välikohtausta myymälässä ─ vai sitä kaukaista, häpeällistä lauantai-iltaa, jolloin hän oli tapellut Stuartin kanssa asemalla julkisesti Fannysta. Fannysta! Minkä ihmeen tähden? Hän oli ollut hullu.

-Vain jos rauhaani häiritään, hän muotoili kierosti, vaikkei toteamus oikeastaan edes vaatinut vastausta.

MacRob tuhahti.

-Mihin sinä aiot hänet viedä asumaan ─ vanhempiasi passaamaanko?

-Ei missään nimessä, minä… Archie tunsi suurta kiusausta töksäyttää, että Koivurannan vierashuone oli huomattavasti viihtyisämpi kuin tämä pihapiiri, mutta jatkoikin säyseästi: -Minä hankin tietysti hänelle oman kodin.

-Pystytkö sinä ylipäätään elättämään tytön?

-Oli puhe, että hän hakisi työtä myös, nyt kun hänellä on kokin paperit, Archien oli tunnustettava vastahakoisesti. Hän aavisti, että Ian MacRobin tapainen mies ─ joka itse ei pystynyt elatustehtävää oman perheensä osalta kunnialla täyttämään ─ olisi halunnut hänen vastaavan yksinkertaisesti ”kyllä”.

-Hrmph, murahti MacRob, eikä Archie osannut päätellä, oliko tämä myönteinen vai kielteinen kommentti. -Pysyykö raha sinun taskuissasi?

-Minun sukuni on tehnyt kauppaa vuosisatoja, Archie sanoi tiukasti. -Minä tiedän kyllä, miten rahasta pidetään kiinni.

MacRob käänsi päätään ja katsoi häneen, ja Archie tuijotti suoraan takaisin. Vähään aikaan mitään ei sanottu, mutta jollakin tavalla Archiesta tuntui, kuin jokin asia olisi tehty heidän välillään kerralla erittäin selväksi.

-Sinä taidat olla tosissasi, poika, Coran isä sitten mutisi aivan kuin hämmästyneenä. -Minkä ihmeen tähden sinä tahdot tytön?

Archie tunsi suurta kiusausta pyöritellä silmiään.

-Minä rakastan Coraa, hän kuitenkin tyytyi vastaamaan, jälleen kerran.

Autonhytissä oli taas hiljaista. Sivupeilistä Archie näki, että Cora ja Arthur lähestyivät hevosen kanssa. Ellei ukko pian tekisi päätöstään…

-Mitä sinun hienot vanhempasi hänestä sanovat?

-He toivottavat hänet tervetulleeksi.

Sanat tulivat mitään ajattelematta, mutta päästettyään ne suustaan Archie suorastaan tunsi, kuin jokin hänen sydäntään koko talven kuristanut vanne olisi murtunut. Mitä korkeammalle aurinko nousi vuorenhuippujen takaa, sitä pienemmäksi kutistui kaikki se katkeruus, jota hän oli talven aikana äitiä ja isää kohtaan tuntenut. Nämä toivottaisivat Coran tervetulleeksi. Nämä toivoivat hänen ja Coran parasta. Siitä hän oli nyt varma ─ hän tahtoi olla.

-Minä olen pelännyt sitä hetkeä, jolloin tyttöä tullaan kysymään, Ian MacRob mutisi ja katsoi hänkin sivupeiliin. -Minulla oli suuria suunnitelmia heidän kaikkien varalle ─ Emilyn ja Lilyn ja Ailsan ja Ednan ─ mutta eipä niistä tainnut paljon iloa olla. Pelkäsin, että Coran käy samoin, että hänkin vain ajautuu elämässään johonkin loukkoon ja koettaa selvitä.

-Minä en koskaan antaisi hänen ajautua mihinkään loukkoon, Archie sanoi närkästyneenä.

Yhtäkkiä Ian MacRob naurahti ja kääri tupakkamassinsa pois.

-Murdag pitää sinusta, hän tokaisi. -Kuulemma sellaiset herrat eivät ryntää tytön kotiin raamit kaulassa, joilla on kunniattomia tarkoitusperiä. Ja täytyy minunkin myöntää, että jos mies heittelee tusinan säkkejä autonlavalle sellaista vauhtia…

Hän laski kätensä auton ovenkahvaan ja katsoi taas Archieen.

-Ota tyttö ja pidä häntä hyvänä. Jos minä kuulen, että hänellä on pienintäkään valittamista…

-Hänellä ei tule koskaan olemaan mitään valittamista, mikäli se minusta riippuu, Archie sanoi hiukan vavahtavalla äänellä, sillä hänestä tuntui, kuin autonhytistä olisi loppunut happi ─ ja sittenkin samalla katto tuntui kohoavan, aurinko häikäisevän, ruosteinen aura pihan sivussa kimaltavan kultakoristeissa.

He katsoivat hetken toisiaan kirkastuvassa aamussa. Sitten Ian MacRob avasi oven ja pudotti itsensä maahan hiukan kankeasti.

-Cora! hän ärähti.

Archie näki peilistä, miten veljensä kanssa puhellut tyttö käänsi päätään ja tuli sitten reippain askelin auton luo. Ja nuorukainen tajusi, että puoli vuotta aiemmin, ennen Edinburghia ja ennen koulua, Cora olisi käyttäytynyt aivan toisin ─ hypähtänyt kauhusta ja vavissut isänsä kutsua. Mutta nyt tämä oli aivan rauhallinen, toisin kuin Arthur, joka taas suorastaan pakeni talliin hevosen kanssa.

Archie muisti, miten Coran varmuus ja rohkeus oli pelottanut häntä kellonympärystä aiemmin asemalla. Mutta se ei pelottanut enää. Sellainen Cora oli nyt, sellaiseksi hänet oli tarkoitettu, sellaisena Archie hänet saisi.

-Niin, isä? tyttö kysyi levollisesti.

Ian MacRob mulkaisi häntä.

-Sinä kai kuvittelet haluavasi naimisiin tämän sankarin kanssa?

Cora nosti päätään, ja Archie huokasi itsekseen autuaana nähdessään, miten aamunkajo sai tytön hiukset kimaltamaan ja silmät säteilemään.

-Minä en kuvittele yhtään mitään, isä. Minä tiedän.

MacRob tuhahti.

-Turha juosta sitten äitisi helmoihin itkemään, kun hän kohtelee sinua huonosti.

-Archie ei koskaan kohtelisi minua huonosti!

-Tuollainen hienohelma, joka ei osaa edes ajaa!

Archie vilkaisi savista olemustaan kuullessaan sanan ”hienohelma” ja puri huultaan.

-Isä, älä viitsi, sanoi Cora tiukasti. -Sinä et tarkoita tuota. Minä näen sen.

-Painu sisään siitä, Ian MacRob ärähti. -Niin niin, älä yritäkään viivytellä ─ olet nuohonnut tämän ritarisi kanssa jo aivan tarpeeksi tänä yönä. Ajaa vielä kaivoon seuraavaksi.

-Isä! puuskahti Cora, nyt moittien.

-Painu sisälle. Äläkä katso minua noin. Annanhan minä teidän mennä naimisiin, kun sinä kerran tahdot ehdoin tahdoin hankkia harmia itsellesi.

-Voi isä! Cora huudahti, ja vain silmänräpäyksen harkintatauko esti häntä hypähtämästä isänsä kaulaan. -Voi isä!

-Älä vikise siinä, MacRob ärähti. -Painu sisälle, montako kertaa minun pitää käskeä. Ja tämä herra saa häipyä myös, ennen kuin minun kärsivällisyyteni loppuu.

Jokin Ian MacRobin ärinässä ja töykeissä sanoissa teki Archien aivan varmaksi siitä, että tämä oli tällä hetkellä aika tyytyväinen omaan elämäänsä ja tyttärensä elämän järjestymiseen. Ja Archie päätti ehdottomasti olla pohtimatta, mahtoiko tuo tyytyväisyys sittenkin johtua joistakin vippeihin liittyvistä toiveista.

-Kiitos, nuorukainen sen sijaan sanoi yksinkertaisesti ja käynnisti taas auton. -Hyvää yötä, Cora. Minä tulen ruokatunnilla noutamaan sinua, ja sitten me haemme sormukset.

Hän toivoi viimeiseen asti, että he saisivat sittenkin olla edes silmänräpäyksen kahdestaan Coran kanssa, että hän saisi vielä suudella tätä ─ tuntui olevan ikuisuus siitä, kun hän oli viimeksi saanut suudella noita pehmeitä huulia ─ mutta välähdys Ian MacRobin katseessa kertoi, että tämä tiesi täsmälleen hänen aikomuksensa, eikä liikahtaisi paikoiltaan, ennen kuin Cora olisi sisällä ja Archie tiessään.

Cora vilkaisi isäänsä ja Archie arvasi, että tämä ymmärsi saman.

-Hyvää yötä, Archibald, tyttö sanoi, ja hellyyttä hänen äänessään ei isä sentään voinut estää. -Ja hyvää syntymäpäivää! Minä olen valmis heti, kun sinä tahdot.

Lupaus oli niin monimielinen, että Archiesta tuntui, kuin hän olisi sittenkin saanut suudelmansa. Eikä hän voinut estää itseään hymyilemästä peruuttaessaan ─ tällä kerralla äärimmäisen huolellisesti ─ pois pihasta.

Kello oli viisi, kun Archie antoi auton lipua vaihde vapaalla Hughesin tilan pihaan. Hänellä oli onnea: kukaan ei ollut vielä jalkeilla, eikä kukaan herännyt hänen tuloonsa.

Ruumis tahtoi jo sanoa vastalauseensa sille, että hän jälleen kerran kantoi lannoitesäkkejä, mutta asiaa ei voinut auttaa. Hänen ei kannattanut ajaa kaupunkiin ja taas takaisin säkkien kanssa ja koettaa sitten vielä selitellä, mitä varten toi ne myöhässä. Nyt Brian Hughes saattoi hyvällä onnella kuvitella, että ei vain ollut huomannut säkkipinoa ladon nurkalla, vaikka se olisi muka ollut siinä jo illalla.

Päästyään lastinsa purettuaan yhtä huomaamattomasti takaisin maantielle Archie huokasi helpotuksesta. Nyt hänen vastuullaan oli enää Gracen matkalaukku. Toivottavasti siellä ei ollut mitään, mitä sisar olisi illalla kovin kipeästi tarvinnut!

Kun kaikki kuluneen yön moninkertainen jännitys alkoi laueta, Archie tunsi melkein voittamattoman väsymyksen vyöryvän ylitseen. Hän harkitsi ajavansa tien sivuun ja nukkuvansa lavalla hetken, mutta ei tohtinut ─ hän nukkuisi luultavasti liikaa.

Sen sijaan hän pysähtyi suojaisaan mutkaan, riisuutui auton takana, pyyhki saappaitaan sammalella ja hakkasi housujaan ja takkiaan kanervikkoon, kunnes enin kuivunut savi oli rapissut pois. Hänen täytyisi koettaa livahtaa kotiin niin, että perhe luulisi hänen heränneen varhain eikä suinkaan olleen poissa koko yön. Pyykkinarulla olisi varmasti joku paita, jonka hän voisi napata käymättä yläkerrassa, eivätkä housut ja takki näyttäneet enää kauhean pahalta ─ tai oikeammin: ne olivat niin tasaisesti saven tahrimat, että lika näytti oikeastaan vain kuviolta kankaassa. Hän lahjoisi illalla Gracen tai Faithin tekemään niille jotakin. Ehkä Gracen, tämä osasi joskus olla kyselemättä.

Auringon säteet lämmittivät jo. Archie jäi hetkeksi katsomaan yli kumpuilevan nummen, jota turvemättäiden terävät varjot ja piikkiherneen kultaiset kohoumat täplittivät. Linnut lauloivat, taivas oli kirkas, vuoret sinipunaiset. Oli hänen kahdennenkolmatta syntymäpäivänsä aamu. Ja Cora oli muistanut, että oli hänen syntymäpäivänsä.

Jos joku olisi sanonut etukäteen, että kahdentenakolmatta syntymäpäivänään auringon noustessa hän seisoisi alushoususillaan, lopen uupuneena ja nälkään nääntymäisillään keskellä nummia, hän tuskin olisi uskonut. Mutta jos joku olisi sanonut hänelle, että kahdentenakolmatta syntymäpäivänään auringon noustessa hän myös olisi kihloissa sen naisen kanssa, jota rakasti niin paljon, ettei ollut ymmärtänyt mitään sellaista olevankaan, hän tuskin olisi uskonut sitäkään.

Mutta sitä hän oli ─ kihloissa Coran kanssa. Coran, joka rakasti häntä, joka olisi hänen omansa ikuisesti.

Archie tajusi hymyilevänsä idioottimaisesti, sitten hän sulki silmänsä rakosiksi, aivan kuin olisi tullut ajatelleeksi jotakin. Äkkiä hän pyörähti hytin ovelle, avasi hansikaslokeron ja veti esiin ajokirjan ja lyijykynän. Kirjoitettuaan muutaman rivin kuorma-auton istuinta vasten hän nyökkäsi tyytyväisenä, veti sitten hiukan puhdistuneet housut ja saappaat jalkaansa ja takin ylleen ja nousi autoon.

Moottori hyrähti pehmeästi, auringonsäteet kimaltelivat konepellillä.

-Mihinkähän aikaan kultasepänliike mahtaa aueta, Archie mutisi puoliääneen itsekseen ajaessaan kohti kaupunkia.

***

Tällä erää tarina päättyy tähän. Toivottavasti pidit siitä. Kiitos mukanaolosta ja hyvää juhannusta!

torstai 22. kesäkuuta 2017

Archie ja Cora 6/7: Säkkikuorma

Archie singahti pystyyn juottokaukalon reunalta ja tunsi, miten housut olivat kuivuessaan kovettuneet savesta jäykiksi kuin ritarin haarniska.

Cora astui ulos, ja hänen perässään Ian MacRob ja neljätoistavuotias Arthur. Tervehtiessään Coran isää niin nöyrästi kuin ilkeni Archie pikaisella silmäyksellä arvioi, että tämä ei ollut erityisemmin päissään ─ mutta kuten hän oli tammikuisella käynnillään havainnut, selvänä mies oli melkein pahempi kuin juovuksissa. Toki tässä tilanteessa MacRobin kiukkuisutta ei sopinut ihmetellä, kun hänet oli ajettu vuoteesta keskellä yötä hinaamaan autoa, ja vielä Archie Flemingin autoa.

Ovenraosta kurkisti myös Coran äiti. Archie, joka katkerasta kokemuksesta ymmärsi äitien olevan paljon vartijana sen suhteen, kuka perheissä toivotettiin tervetulleeksi ja ketä ei, tervehti tätä vielä nöyremmin. Toisaalta hänelle oli kyllä jäänyt hyvä muisto siitä, että rouva MacRob oli sentään tahtonut talvella kertoa hänelle Coran lähteneen Edinburghiin, kun tämän puoliso oli tehnyt kaikkensa ilkeilläkseen epätoivoiseksi huomaamalleen nuorukaiselle. Nyt rouva MacRob loi aamuöiseen vieraaseen pitkän katseen, nyökkäsi ja vetäytyi takaisin sisälle, sillä hän oli yöpaitasillaan.

-Valjasta hevonen, MacRob ärähti pojalleen, ja Arthur livisti pihan yli talliin vilkaisemattakaan Archieen. -Vai niin. Herralle ei sitten meikäläinen tie riittänyt.

Archie tunsi punastuvansa.

-Minä olen erittäin pahoillani tästä vaivasta, hän pakottautui sanomaan kohteliaasti. -Mutta minulla on kuormaa, enkä voi jättää sitä taivasalle odottamaan aamua.

-Hrmph. Ian MacRob kaivoi taskustaan tupakkatarpeet. Sitten hän katsoi tarkoituksellisen hitaasti ja merkitsevästi Archien saastaista olemusta päästä jalkoihin, aivan kuin olisi itse ollut niin siististi pukeutunut, että hänellä oli varaa arvostella muita. -Herra ei sitten ilman apua pärjännyt.

-Kuorma-autoa ei työnnetä kanavasta yhden miehen voimin, Archie mutisi.

MacRob kääri kokeneesti kessuistaan sätkän, työnsi sen huultensa väliin ja kaivoi seuraavaksi esiin tulitikkurasian.

-Mitäs herralla oli ylipäätään tekemistä keskellä yötä yksinäisellä tiellä minun tyttäreni kanssa?

Archie vilkaisi kysyvästi isänsä takana seisovaan Coraan, mutta tämä puisti hurjasti päätään. Tyttö oli varmasti oikeassa. MacRob oli nyt sillä tuulella, että oli huonoin mahdollinen hetki ruveta puhumaan mistään kihlauksista.

-Minä näin Coran asemalla ja tarjosin hänelle kyydin, Archie vastasi taas pakotetun rauhallisesti, rukoillen mielessään, ettei MacRob tietäisi juna-aikatauluja sen tarkemmin. Jos miehelle selviäisi, että hän oli viettänyt tuntitolkulla aikaa keskellä yötä yksinäisellä tiellä tämän tyttären kanssa, haulikko luultavasti ilmaantuisi esiin.

Ihailtavalla tavalla Ian MacRob kykeni sylkemään toisesta suupielestään, vaikka toisessa kärysi pahanhajuinen nurkantakuinen.

-Painu sisään siitä, hän ärähti tyttärelleen.

-Ei, minä tulen mukaan! Cora vastusti rohkeasti.

-Painu sisään, minä sanoin. Äitisi odottaa.

-Mutta jonkun pitää ohjata autoa, ja minä olen siihen juuri sopiva, minä tein sitä äskenkin, kun Archie yritti työntää!

MacRob mulkaisi tytärtään. Hän ei selvästi ollut tottunut siihen, että tämä sanoi vastaan, ja hetken Archie toivoi, ettei Cora olisi tehnyt sitä. Mutta sitten mies päästi äännähdyksen, joka ilmeisesti merkitsi periksi antamista, vaikka Archie ei saanutkaan siitä mitään selvää. Pihalle laskeutui kiusallinen hiljaisuus, kunnes tallin ovi taas narahti ja Arthur tuli ulos taluttaen tukevarakenteista hevosta.

-Mennään, Ian MacRob murahti ja lähti kävelemään tielle päin vilkaisemattakaan taakseen. Arthur seurasi häntä hevosen kanssa, ja viimeisinä tulivat Cora ja Archie, jotka eivät nyt tohtineet pitää toisiaan kädestä edes Tobyn leveän selän takana. Lisäksi maantielle tultaessa Archien oli siirryttävä opastamaan seuruetta.

Tajutessaan, ettei auto ollutkaan hänen tilalleen johtavan tien tai yleisen maantien ojassa, vaan että he kääntyivät eri suuntaan vievälle kapealle peltotielle, Ian MacRobin ankara muoto kurtistui entisestään.

-Herra on sitten eksynytkin vielä, hän jyrähti äänellä, joka teki Archien hyvin kiitolliseksi siitä, että he olivat jo melko kaukana MacRobin tilalta ja haulikosta.

Mutta Archie päätti, ettei antaisi säikytellä itseään, vaan sanoi rauhallisesti:

-Meillä oli paljon puhuttavaa Coran kanssa, emme ole nähneet puoleen vuoteen.

-Vai puhuttavaa, Ian MacRob mutisi sätkä suupielessä väpättäen. -Sellaiset herrojen puhumiset minä tiedän.

-No miksi sitten kysytte, Archielta lipsahti, vaikka hän oli päättänyt, ettei antaisi ärsyttää itseään.

MacRob vilkaisi häneen ilkeästi punoittavilla silmillään.

-Olihan se erinomainen asia, että herra löysi tytön jo asemalla, niin ettei tarvinnut taas tulla ihmisten kotiin räyhäämään, hän heitti.

Archie tunsi poskiaan kuumottavan.

-Minä tahtoisin… hän aloitti, ennen kuin ehti edes ajatella.

Mutta samassa Cora huudahti, aivan kuin tahtoen keskeyttää keskustelun:

-Tuolla se jo on!

Auto oli paikallaan ─ valitettavasti, Archie ajatteli, kuin olisi salaa toivonut kansansatujen keijukaisten nostaneen sen heidän poissaollessaan tielle. Toisaalta myös Hughesin lannoitesäkit olivat paikallaan, mikä oli huomattavasti parempi asia.

Ian MacRobista saattoi sanoa monenlaista, mutta auton luona hän ihailtavalla tavalla otti johdon käsiinsä ja tuntui heti tietävän, mitä piti tehdä. Tosin hänen käskynsä tulivat julki lähinnä erilaisina murahduksina ja ärähdyksinä, niin että oli käsittämätöntä, miten nuori Arthur saattoi ymmärtää, mitä hänen isänsä tahtoi. Archie tunsi olonsa kuitenkin helpottuneeksi päästessään tekemään jotakin käytännöllistä, kuten kiinnittämään Tobyn valjaita auton keulaan.

-Kyllä minä osaan, Cora vakuutti reippaasti kiivetessään ohjauspyörän taakse, kun Archie avasi oven ja aikoi varmuudeksi uudestaan neuvoa, miten toimia, kun autoa hinattaisiin. He loivat toisiinsa silmäyksen, joka oli kovin pikainen, mutta sai Archien hetkeksi unohtamaan aamuyön kylmyyden ja tilanteen kaikinpuolisen surkeuden.

Ian MacRob puolestaan liukui alas kanavaan, jonka rapaisuus ei tuntunut häntä millään tavalla häiritsevän.

-Jos sitten kokeiltaisiin, saadaanko herran hieno auto liikkeelle, hän ärähti.

Archie seurasi perässä päättäen, ettei puhuisi nyt mitään muuta kuin mikä oli aivan välttämätöntä, koska sanoisi jotakin liikaa. Hän asetti jalkansa upottavaan kanavanpohjaan niin tukevasti kuin oli mahdollista ja kätensä lujasti auton takapuskuria vasten, ja hänen vieressään Ian MacRob teki samoin.

-Antaa mennä! Archie huusi. Hänen äänensä tuntui jotenkin epämiellyttävän kovalta hiljaisessa yössä.

Arthur talutti Tobya eteenpäin, kunnes valjaat alkoivat kiristyä. Autossa Cora päästi käsijarrun ja vapautti vaihteen, ja raskaaseen työhön tottunut hevonen painoi harteitaan eteenpäin ja ryhtyi vetämään. Archie ja Ian MacRob työnsivät kaikin voimin autoa ylös kanavanpenkkaa.

Toby oli vahva, mutta savimaa oli liukas, ja auto oli päässyt jo vähän uppoamaan. Se nytkähteli paikallaan kuin epätoivoisesti henkeään kuivalla maalla haukkova kala. Ponnistaessaan omia voimiaan äärimmilleen Archie tuli vilkaisseeksi sivulleen ja tajusi, että MacRob oli lumivalkoinen ja että tämän ylähuulessa helmeili hiki.

-Cora! Archie huusi. -Paina jarrua! Arthur, pysäytä hevonen! Pitäkää siinä hetki.

Sitten hän kääntyi vanhemman miehen puoleen.

-Astukaa sivuun. Minä työnnän yksin.

-Minä pärjään kyllä siinä, missä joku herras…

-Astukaa sivuun. Minulla on teille asiaa vielä tänä yönä, eikä sen ajamisesta tule mitään, jos te kuolette ennen sitä.

He katsoivat hetken toisiaan savisen kanavan pohjalla, pitkä ja harteikas vaalea nuorukainen ja elämän ja elintapojensa kumaraan painama vanhempi mies. Sitten jälkimmäinen roiskaisi taas syljen toisesta suupielestään, kömpi hiukan huterin askelin ylös tielle ja alkoi muina miehinä kääriä itselleen uutta savuketta, vaikka välillä hieroikin rintaansa.

-Jatketaan, Archie huusi. -Nyt!

Hän oli kuvitellut kuluneiden tuntien aikana jo moneen kertaan ponnistaneensa kaikki voimansa, mutta selvästikään niin ei ollut, sillä jollakin oudolla tavalla hän jaksoi vielä. Maailma melkein musteni Archien silmissä, mutta hän ajatteli Coraa, ja hän ajatteli sitä katsetta, jonka oli äsken tämän isän kanssa vaihtanut, ja hän päätti keskittyä toivomiseen.

Ja yhtäkkiä auto nytkähti lujemmin ja alkoi liukua ylöspäin, Cora päästi pienen pelästyneen äännähdyksen ja käänsi nopeasti rattia tien suuntaan, ja sitten kolme pyörää oli tukevasti tiellä ja lopulta neljäskin. Arthur pysäytti Tobyn ja Archie, joka oli tuuskahtanut kanavanpenkkaan auton livetessä hänen käsistään, kömpi ylös, nyt hänkin vapisevin jaloin.

-Kiitos, hän huohotti ja nyökkäsi Arthurille ja Ian MacRobille, jonka kasvoille väri oli alkanut palata. -Minä selviän kyllä tästä eteenpäin.

-Entä nuo? Arthur kysyi ujosti ja osoitti kanavanpenkalla olevaa säkkipinoa tullessaan irrottamaan Tobyn valjaita autosta.

Archie tunsi suurta halua irvistää muistaessaan, ettei työ ollut vielä ohi, mutta hillitsi itsensä.

-Minä hoidan ne, hän sanoi niin levollisesti kuin pystyi, ja koetti pyyhkiä savea vaatteistaan.

-Minä voisin… Arthur aloitti rohkeasti, vaikka isäänsä vilkaisten.

-Etkö sinä kuullut, että herra hoitaa omat asiansa, MacRob ärähti. -Mennään. Alas autosta, tyttö.

Archie vilkaisi Coraan, joka oli kuuliaisesti liukunut autonhytistä. Tyttö puisti päätään, vaikka nuorukainen näki, että tämän silmissä oli kyyneliä. Jos Ian MacRob lähtisi nyt kotiin, mistään keskusteluista ei tänä yönä tulisi mitään, sillä Archien piti hoitaa kuormansa. Totta kai huomennakin ehtisi, mutta kaiken tämän jälkeen…

-Herra MacRob!

Coran isä ei edes hidastanut vauhtiaan. Arthur, joka talutti Tobya tämän perässä, vilkaisi epäröiden taakseen, ja Cora näytti siltä, kuin ei olisi tiennyt, mihin olisi hypännyt.

-Herra MacRob! Archie sanoi uudestaan, päättäväisemmin.

Vastahakoisesti MacRob vilkaisi taakseen.

-No mitä nyt vielä? Herrahan sanoi pärjäävänsä.

-Minulla on teille asiaa.

-Archie, onko aivan viisasta… Cora mutisi kauhistuneena, mutta Archie ei ollut kuulevinaan, vaan oli muutamalla harppauksella Ian MacRobin luona.

-Noooo? mies venytti ja vaihtoi sätkän toiseen suupieleen.

Tämän hetken Archie oli toisinaan kuvitellut mielessään, mikäli oli haaveissaan sallinut itsensä mennä niin pitkälle, että oli uskaltautunut unelmoimaan Coran paluusta ja myöntävästä vastauksesta. Tapaamisesta Ian MacRobin kanssa hän ei toki voinut sanoa suorastaan unelmoineensa, mutta oli kyllä miettinyt, miten siitä selviäisi.

Sitä Archie ei kuitenkaan ollut osannut aavistaa edes villeimmässä mielikuvituksessaan, että tämä keskustelu käytäisiin aamuyöstä yksinäisellä nummitiellä, että hän olisi kiitollisuudenvelassa tuolle öykkärille, ja vieläpä itse näyttäisi ─ no, kirjaimellisesti kuin ojasta vedetyltä.

Useimmissa elämäänsä koskevissa asioissa Archie ei kuunnellut muiden mielipiteitä tai neuvoja, mutta kuluneiden kuukausien aikana hän oli tässä, kuten muutamissa muissakin asioissa uskoutunut yhdelle henkilölle: tulevalle langolleen. Dugald Farlane oli nopeaälyinen, luotettava ja järkevä, ja kaiken lisäksi tämä oli Faithin kättä aikoinaan pyytäessään selvinnyt kunnialla heidän isästään, joten Dugaldin vihjeitä ei voinut olla kunnioittamatta.

Mutta kesäyön viileän udun kietoutuessa heidän ympärilleen ja päivänkajon ensimmäisten säikeiden heijastuessa vuorten huipuista Archie ei muistanut ainoatakaan niistä hyvää tarkoittavista ohjeista ja sopivasti sorvatuista lause-ehdotuksista, joita oli avukseen saanut. Hän avasi suunsa, sulki sen taas, näki Ian MacRobin ilmeen muuttuvan ivalliseksi, tunsi suuttuvansa ja tokaisi:

-Minä aion ottaa Coran vaimokseni.

-Archie! tyttö puuskahti kauhistuneena, ja nuoren Arthurin suu loksahti auki.

Ian MacRob puolestaan tupakoi kaikessa rauhassa vähän aikaa, ja Archie olisi voinut lyödä itseään. Mikä häntä tänä yönä oikein vaivasi! Hänhän käyttäytyi kuin olisi ehdottomasti tahtonut pilata kaiken!

-Tarkoitan, hän mutisi nöyremmin, -että tietysti vain, mikäli se teille sopii.

Ian MacRob sylkäisi taas.

-Jos herralle neuvo kelpaa, hän sanoi, -nuo säkit kannattaisi nostaa lavalle. Kaste on nousemassa.

Archie hämmentyi täysin. Oliko mies sittenkin enemmän päissään kuin hän oli luullut? Vai oliko tämän kuulossa vikaa?

Sitten hän havaitsi ilkeän välkkeen Ian MacRobin silmissä ja tajusi, että tämä halusi vain nöyryyttää häntä vielä lisää, aivan kuin tähänastisessa tilanteessa ei olisi ollut kylliksi. Eikä ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteikö mies nauttinut joka hetkestä.

-Niin että jos herra nostaisi ne kyytiin. Katsotaan sitten, onko meillä vielä puhumista herran kanssa, MacRob jatkoi näköjään aivan viattomana.

Archie vilkaisi Coraan, joka näytti häpeävän niin, ettei puolestaan tiennyt, mihin olisi katsonut. Tyttöparka! Miten monta kertaa tämä oli joutunut isänsä seurassa painamaan päänsä tuolla tavalla? Archie tunsi raivon nousevan, sellaisen raivon, joka oli hänelle vierasta. Tällaiseltako Stuartista tuntui, kun tämä ”räjähti”?

Mutta koska Archie ei ollut Stuart, hän ei räjähtänyt. Sen sijaan hän käännähti kannoillaan, marssi säkkien luo ja alkoi kantaa niitä takaisin autonlavalle. Hänen jalkansa tärisivät yhä äskeisestä ponnistuksesta, ja epämiellyttävä jomotus ohimoissa kertoi, että hän oli viimeksi syönyt tai juonut mitään sunnuntain lounaalla.

Mutta raivo, tuo rauhalliselle nuorelle miehelle niin outo ja huumaava tunne, antoi Archielle vielä kerran sinä yönä uutta voimaa. Painava säkki toisensa jälkeen lennähti ylös autonlavalle, sitä nopeammassa tahdissa, mitä väsyneemmäksi Archien olisi pitänyt tuntea itsensä.

Ian MacRob tahtoi nöyryyttää häntä? Hyvä! Ian MacRob tahtoi pitää häntä pilkkanaan? Hyvä! Ian MacRob tahtoi olla ollakseen? Hyvä! Ian MacRob tiesi olevansa niskan päällä? Hyvä! Archie suostuisi kaikkeen, ryömisi vaikka uudestaan ojan pohjalla, jos siitä oli kiinni se, että hän saisi Coran omakseen!

Kun viimeinenkin säkki oli kyydissä ja Archie sulki perälaudan ja kääntyi hikisenä ja huohottaen, hän näki Ian MacRobin ottaneen sätkän suustaan ja tuijottavan. Ja ellei nuorukainen olisi alkanut olla tilassa, jossa itsekin ymmärsi epäillä aistejaan, hän olisi voinut melkein sanoa, että miehen silmissä oli ihaileva katse.

-Oliko vielä muuta? Archie kysyi hengästyneesti. -Voimmeko me nyt puhua?

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Archie ja Cora 5/7: Mietteitä aamuyössä

MacRobin tilan pihamaa oli yhtä sotkuinen kuin ennenkin, eikä rakennusten kunto ollut ainakaan kohentunut siitä illasta, jolloin Archie oli pitänyt omassa kodissaan palopuhetta asiasta.

Jopa kaivo näytti niin huteralta, että Archie epäröi hetken, ennen kuin tarttui kampeen ─ ja se olikin niin ruosteessa ja piti niin pahaa ääntä, että hän luopui välittömästi ajatuksesta nostaa vähän vettä pestäkseen edes kätensä ja kasvonsa. Hän vain herättäisi kaikki elävät sielut viiden mailin säteellä, ja epäilemättä muutaman kuolleenkin.

Aika tuntui pysähtyneen. Kun Archie arveli Coran olleen poissa jo ainakin neljännestunnin ja katsoi kelloaan, oli kulunut pari minuuttia. Hän istuutui tyhjän juottoastian reunalle odottamaan, ja päätti virkistää mieltään muistelemalla kaikkea sitä miellyttävää, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun Cora oli sanonut nuo ihmeelliset sanat: ”Minä tulen vaimoksesi.”

Mutta oltiin sydänyössä, väsymys alkoi painaa, ja Archie huomasikin Coran suudelmien sijasta miettivänsä, mitä tapahtuisi, kun hän kertoisi äidille ja isälle kihlauksesta ─ sillä hän kertoisi joka tapauksessa, saisivat he sitten Coran isältä luvan sen julkistamiseen tai eivät. Olisivatko nämä tosipaikan tullen niin myötämielisiä kuin väittivät olevansa? Mitä Faith sanoisi Corasta sisarenaan, tämä kun oli niin kovin tarkka kaikesta ulkonaisesta? Entä kaupunkilaiset, loukkaisivatko nämä todella Coraa? Kertoisiko Cora hänelle, jos niin kävisi, vai surisiko sitä itsekseen?

Archieta puistatti, kun hän muisti muutamia kohtaamisia sen jälkeen, kun Kirjeitä rakastetulle oli ilmestynyt. Enimmäkseen kirja, sen kirjoittaja ja tyyli olivat aiheuttaneet viatonta hämmennystä, kuten hän oli arvellutkin. Fort Williamissa ei pikkukaupunkien yleiseen tapaan ollut kovin helppoa päästä eroon kerran saamastaan leimasta. Niinpä useimpien oli vaikeata käsittää, että kaikkea muuta kuin romanttisena hahmona tunnettu Archibald Fleming yhtäkkiä julkaisi runokirjan, vieläpä modernin ja hyvin intohimoisen runokirjan.

Se, että runokirjan kohteena oli palvelustyttö, joka oli talvella kadonnut kuin tuhka tuuleen, oli tietysti innostanut ihmisiä entisestään. Archie tiesi hyvin, mitä Coran katoamisesta oli puhuttu, juuri sitä mitä tällaisissa tapauksissa aina puhuttiin. Oletettavasti kaupungin rouvat olivat painaneet päänsä yhteen ja kuiskaillen pohtineet, kuka oli syypää tuohon katoamiseen, eikä Archie olisi ollenkaan hämmästynyt, vaikka hänen nimensä olisi noussut noissa keskusteluissa esiin jo ennen kirjaa ─ ja sen jälkeen vuorenvarmasti. Brenda-täti oli tullut käymään sen Naisyhdistyksen kokouksen jälkeen, johon äiti ei jonkun tekosyyn varjolla ollut osallistunut, ja kertonut jopa vanhan rouva Keirin vääntäytyneen paikalle pelkästään kuullakseen, ”mitä te arvelette Flemingeillä tapahtuneen”.

Archie tiesi joidenkin toisaalta epäilevän, että omistus ja tekijän nimi olivat hämäystä ja kirjan olikin kirjoittanut äiti, tai että tämä oli ainakin vahvasti auttanut häntä. Rouva MacBride oli tuskin ajatuksineen aivan yksin, kun hän oli todennut äidille varmaankin hyvässä tarkoituksessa: ”Minä en tietysti ymmärrä nykykirjallisuutta, mutta ehkä Archie oppisi vielä riimittelemään, jos sinä neuvoisit vähän paremmin?”

Tietyllä tavalla Archie oli toki osannut varautua julkisuuteen, vaikka nyt tiesikin, mitä äiti oli tarkoittanut sanoessaan, ettei siihen koskaan voinut varautua. Mutta asia, jota nuori runoilija ei ollut lainkaan ymmärtänyt ottaa huomioon, oli ollut eräiden lukijoiden suhtautuminen.

Hän oli kirjoittanut ja omistanut runot Coralle, ne olivat syntyneet kaipauksesta ja epätoivosta, ainoana keinona saada tyttöön edes jokin yhteys ja vakuuttaa rakkauttaan. Archie ei ollut sensuroinut tunteitaan, vaikka oli arvannut, että jotkut runot herättäisivät pahennusta kiihkeydellään. Kirkkoherran rouva olikin alkanut katsoa häntä nenänvarttaan pitkin, ja Alec Torran oli varoittanut, että rouva Morrison aikoi myös keskustella äidin kanssa vakavasti tämän sihteerintoimesta seurakunnan naistoimikunnassa.

Mutta siihen Archie ei ollut ymmärtänyt valmistautua, että kirja itsessään loukkaisi jotakuta.

Nuorukainen oli ollut hyvin helpottunut havaitessaan kevään mittaan, että Maisie Armstrong oli lakannut pyörimästä hänen jaloissaan kuin Emma Wood kermakannun ympärillä. Tosin Archie ei ollut aivan varma siitä, mitä Grace ajatteli Maisien siirtymisestä pyörimään Gordon MacDonaldin jalkoihin. Kaikkein viimeiseksi Archie olisi toivonut sydänsuruja sisarelleen, joka oli ollut hänelle itselleen niin suureksi tueksi kuluneena vuonna. Mutta sittenkin hän oli ollut itsekkään helpottunut päästyään Maisiesta.

Niinpä Archien mieleenkään ei ollut tullut, että Maisie ottaisi Kirjeitä rakastetulle henkilökohtaisena loukkauksena. Näin oli kuitenkin käynyt.

Heidän osuessaan vastakkain kaupungilla Maisie vähintäänkin nykäisi niskojaan ja katsoi Archien ohi tätä tervehtimättä, mahdollisuuksien mukaan jopa vaihtoi toiselle puolen katua. Kaiken huipuksi Moira oli ”sattunut kuulemaan”, miten Maisie oli isänsä kaupassa julistanut joillekin ystävättärilleen ─ ja samalla käytännössä puolelle kaupungille ─ ”tunteneensa koko ajan, että Archie Flemingissä on jotakin epänormaalia” ja että ”on tietysti kauhean ikävää, kun hänet taas jätetään, mutta enhän minä nyt voi harkitakaan tulevaisuutta miehen kanssa, joka harrastaa jotakin tuollaista”.

Archie ei edes yrittänyt käsittää Maisien logiikkaa, mutta oli vaiti ja pahoillaan. Hän tiesi, että oli käyttäytynyt aiemmin rumasti Maisieta kohtaan. Siksi hän päätti, että vaikka hänestä sitten kuviteltaisiin mitä, hän sallisi Maisien säilyttää kasvonsa antamalla ymmärtää, että tyttö oli torjunut hänet eikä toisinpäin.

Vielä oudompaa oli kuitenkin ollut Fannyn käytös.

Archie oli ollut pitkään Fannylle hyvin katkera heidän seurustelunsa päätöksestä. Vaikka hän oli koko sen ajan jossakin sisimmässään tiennyt, että tosiasiassa Fanny vain odotti Stuartia Amerikasta, hän oli antanut itsensä tuudittautua ruusunpunaisiin unelmiin. Ja Fannyn käytös häntä kohtaan oli ollut omiaan ruokkimaan niitä unelmia, niin läheiset ja hellät heidän välinsä olivat olleet.

Kun sitten totuus oli paljastunut, ensiksi tohtorilan tanssiaisissa ja sitten Stuartin tipahtaessa kuin taivaasta isän syntymäpäiville ja Fannyn heittäytyessä epäröimättä tämän syliin, Archie oli pelännyt, ettei selviäisi pettymyksestään koskaan.

Hän ei ollut ylpeä siitä, miten oli käyttäytynyt Stuartia ja Fannyakin kohtaan veljensä paluuta seuranneena vuonna. Mutta omaksi hämmästyksekseen hän oli alkanut sittenkin toipua. Tässä oli auttanut tietysti aika, parantajista suurin. Viikkojen ja kuukausien myötä hän oli oppinut laittamaan asioita vähitellen oikeisiin mittasuhteisiin ja tajunnut, että veri oli sittenkin vettä sakeampaa. Erityisesti Archie oli ehtinyt miettiä asioita niinä pitkinä tulipaloyön jälkeisinä viikkoina, jolloin oli parannellut murtunutta jalkaansa, eikä päässyt pakoon ajatuksiaan ja järkeään.

Tai ehkä ei järkeään, sillä juuri sinä syksynä…

Niin, sinä syksynä hän oli tajunnut, mitä hänelle ojennettiin kuin hopeavadilla: suloista pikkuista olentoa, joka omalla ystävällisellä ja herttaisella olemuksellaan valaisi Koivurannan keittiön, koko talon ja vihdoin myös hänen synkkyyteen vajonneen sydämensä.

Archie ei oikein koskaan käsittänyt, miten se kaikki oli tapahtunut. Olihan hän Cora MacRobin olemassaolon tiennyt suunnilleen yhtä kauan kuin Grace oli käynyt koulua, sillä tytöt olivat istuneet kaikki vuodet vierekkäin. Grace oli puhunut Corasta paljon, mutta tämä oli käynyt heillä huomattavasti harvemmin kuin muut pikkusiskon luokkatoverit, eikä Grace vieraillut koskaan Coran luona. MacRobin lapset eivät suinkaan olleet koulun jälkeen vapaita lukemaan läksyjään ja leikkimään ystäviensä kanssa; matka kotiin oli pitkä, ja siellä tarvittiin käsipareja työhön.

Archiella oli ollut epämääräinen mielikuva tummaverisestä pikkutytöstä, jonka vaatteet olivat aina vähän kuluneita ja huonosti istuvia ─ toisella tavalla kuin Gracen, jonka leninkien palkeenkielet ja irronneet napit kertoivat hilpeistä seikkailuista, eivät laiminlyönnistä. Silloin harvoin, kun oli heillä käynyt, Cora oli ollut hiukan säikähtäneen oloinen, jollakin oudolla tavalla nälkiintynyt lapsi.

Ja sitten hän oli tullut heille työhön, taloutta hoitamaan.

Ja Archie oli tajunnut, ettei hän ollut enää lapsi.

Hän oli taistellut Coran läsnäolon herättämää outoa tunnetta vastaan. Hän oli ajatellut surevansa yhä vielä Fannya, eikä Coran taustat tuntien tahtonut missään nimessä käyttää tätä hyväkseen minkäänlaisena lohdukkeena.

Mutta hän ei ollut kestänyt katsoa, miten Cora palveli heitä, tuollainen pikkuinen otus, jonka olisi luullut katkeavan tuulenpuuskasta. Erityisesti Archieta Cora oli joutunut auttamaan sinä syksynä monissa asioissa, kun tämä ei kainalosauvojensa kanssa kyennyt tekemään juuri mitään. Niinpä kävelykykynsä vihdoin palauduttua Archie oli ajatellut, että olisi vain asiallista kiittää vastavuoroisesti ─ että hän saattaisi hyvin sytyttää tulet ja keittää vettä aamuisin, kun kerran joka tapauksessa oli aamuvirkku, ja nostella painavia tavaroita, kun se hänelle oli niin helppoa.

Sitten äiti ja isä olivat lähteneet Berliiniin. Äidin ollessa poissa Faithin olisi pitänyt nousta aikaisin aamulla auttamaan Coraa taloustöissä, mutta sisar oli aamu-uninen. Archie oli sen sijaan noussut tapansa mukaan varhain. Ja oli ollut jotenkin niin luontevaa jäädä ehtiessään istumaan keittiön pöydän ääreen, kun Cora laittoi aamiaista, puhella tämän kanssa milloin mistäkin arkisista asioista ja välillä olla kodikkaasti hiljaa.

Niiden aamujen myötä oli tapahtunut jotakin ihmeellistä. Elämä oli alkanut tuntua elämisen arvoiselta, herääminen aamulla toiveikkaalta, työnteko mielekkäältä, jokainen tapaaminen arvokkaalta lahjalta, yksinäisyyskin aarteelta, koska silloin hän sai ajatella Coraa kaikessa rauhassa.

Edes aseella uhattuna ei Archie olisi kenellekään paljastanut niiden unelmien yksityiskohtia, joita nuo aamut olivat synnyttäneet.

Hän oli Gracelle kyllä kertonut miettineensä, millaista olisi, jos kyse olisi hänen ja Coran kodista, jos Cora olisi hänen vaimonsa. Mutta sen, mitä kaikkea noihin ajatuksiin oikeastaan sisältyi, Archie säilytti vain sydämessään. Se oli liian herkkää, liian kaunista, liian toiveikasta ─ jopa pelottavaa. Archie löysi itsestään aivan vieraita piirteitä, outoa pehmeyttä. Hän ei esimerkiksi ollut koskaan ajatellut olevansa järin lapsirakas, mutta oli silti saanut itsensä kiinni kuvittelemassa tilannetta, johon liittyi oleellisesti kätilö Ruskinin vierailu, ja pieni nyytti Coran sylissä, ja hän itse katsomassa niin ylpeänä ja niin hämmentyneenä vaimoaan ja….

Archie tajusi punastuvansa yksinään siinä juottokaukalon laidalla ja hieroi kasvojaan. Hän oli taistellut vielä sen jälkeenkin, koko kesän, koettanut hakea lohduketta muualta ─ murehtimatta lainkaan sitä, että käytti nyt hyväkseen Maisieta ja muita kaupungin tyttöjä.

Mutta niin sieviä kuin nämä olivatkin, niin alttiita heittäytymään hänen syliinsä, niin hyvistä perheistä ja varmasti äidille ja isälle mieluisia miniöitä, kukaan heistä ei ollut Cora. He olivat vain hetken huvia ja sellaisina painoivat hänen omaatuntoaan, eivät valitettavasti särjettyjen sydämien vuoksi, vaan siksi, että hän tunsi rikkoneensa Coraa vastaan, vaikkei heidän välillään silloin ollut vielä mitään muuta kuin hänen unelmansa.

Samoihin aikoihin Archie oli alkanut tajuta, miten pahasti asiat Fannyn kanssa olivat jääneet kesken. Kun muut kaupungin tytöt piirittivät Archieta, Fannyn kanssa hän ei ollut puhunut kunnolla sen jälkeen, kun oli saanut rukkaset. Syvä ja lämmin ystävyys oli katkennut kuin veitsellä leikaten tohtorilan terassille. Se oli alkanut vaivata Archieta, kummallista kyllä, vasta sitten, kun hän tajusi rakastuneensa Coraan. Vasta silloin häntä alkoi häiritä se, miten Fanny häntä kohteli.

Minkä ihmeen tähden tyttö ei voinut tulla Koivurantaan, jos Archie oli kotona, vaan Faithin piti aina mennä MacDonaldeille? Pelkäsikö Fanny, että Archie ryöstäisi hänet ja raahaisi pappilaan väkisin vihittäväksi? Tilanne oli kiusallinen, sillä muutkin alkoivat Fannyn välttelyn jo huomata, ainakin Grace, joka moitti Archieta luullessaan tämän yhä ajattelevan Fannya ja säikyttävän tytön tiehensä.

Vielä kiusallisempaa oli Fannyn käytös silloin, kun tämä osui Archien kanssa vastakkain kaupungilla, ihmisten nähden. Silloin Fanny aina sanoi jotakin lempeää ja ystävällistä, aivan kuin olisi halunnut kaikkien näkevän, miten jalosti hyväsydämisellä tytöllä oli varaa kohdella torjuttua kosijaa. Se oli ollut ärsyttävää ja nöyryyttävää, mutta Archie oli koettanut kestää ollakseen puolestaan nolaamatta Fannya.

Viime pääsiäisenä Stuart oli uskoutunut Archielle riidastaan Fannyn kanssa. Hän oli tunnustanut, miten raskas tällainen erossa vietetty pitkä kihlaus oli näille molemmille, kun harvoihin ja lyhyisiin tapaamisiin latautui hirvittävästi odotuksia, jotka eivät aina täyttyneet. Erossa ollessa kumpikin muisti toisensa täydellisenä, ja kun totuus tavattaessa taas paljastui, sitä oli joskus vaikea kestää.

Archie oli toki otettu ja kiitollinen siitä, että välit Prinssin kanssa nykyisin olivat näin luottavaiset ─ vielä joitakin aikoja sitten veli ei todellakaan olisi kertonut hänelle mitään tällaista. Mutta purkaessaan mieltään Stuart oli, asiaa toivottavasti sen kummemmin ajattelematta, tokaissut: ”Hän varmaankin katuu, ettei sittenkin suostunut sinulle. Sinä et häviäisi kuukausiksi maailmalle tienaamaan ja ilmaantuisi takaisin epäsopiviin aikoihin, vaan olisit aina porvarillisen kunniallisesti tavattavissa!”

Archie oli koettanut vastata tähän jotakin sopivan kepeää. Hän oli elämänsä aikana niin tottunut pitämään omat asiansa muiden katseilta piilossa, että ei ollut osannut kertoa Corasta edes Stuartille, vaikka tältä olisi ehkä voinut saada parhainta ymmärrystä. Niinpä hän tiesi veljensä pitävän häntä lupaavana vanhanpojan alkuna ─ lupaavana ja turvallisena, sillä Stuart ei osoittanut millään tavoin tosissaan pelkäävänsä, että Fannya alkaisi vanha suola janottaa.

Mutta kun Kirjeitä rakastetulle oli sitten mullistanut heidän elämänsä, Fannyn käytös oli muuttunut oudosti. Jos Maisie Armstrong nakkeli niskojaan närkästyksestä Archien runoillessa julki rakkauttaan toiseen tyttöön, Fannysta tuli paljon ystävällisempi, ja hän alkoi jopa piipahtaa Koivurannassa varmistamatta etukäteen, että Archie olisi poissa.

Aluksi Archie oli arvellut helpottuneena, että Fanny oli lakannut välttelemästä häntä tajuttuaan hänen rakastuneen niin palavasti Coraan ja muuttuneen siis vaarattomaksi. Hän oli jopa ehtinyt toiveikkaana miettiä, voisiko heistä tulla Fannyn kanssa taas ystäviä, sillä toisinaan hän kaipasi heidän entisiä keskustelujaan.

Oikeastaan se oli ollut Moira, tuo aina asioista perillä oleva tyttölapsi, joka oli avannut Archien silmät.

Eräänä iltana Archie oli kiillottanut saappaitaan verannan portailla, kun Fanny oli lähtenyt Faithin luota. Vaikkei paikalla ollut ketään muuta, jolle olisi tarvinnut esittää entistä rooliaan, Fanny oli pysähtynyt verannalla ja vaihtanut pari ystävällistä sanaa Archien kanssa. Sitten hän oli jatkanut matkaansa puutarhapolkua pitkin ja portilla nyökännyt ja hymyillyt Moiralle, joka oli juuri palaamassa Iona Barclayn luota.

Moira oli jäänyt katsomaan Fannyn jälkeen, kävellyt sitten ajatuksissaan portaiden luo ja sanonut miettiväisesti:

-Miltä se tuntuu, Arch?

Archie oli kysynyt nauraen, minkä piti tuntua miltä. Hän oli alkanut pitää aiempaa enemmän Moirasta, vaikka tämä yhä välillä olikin sanoinkuvaamattoman raivostuttava.

-Se, kun ihmiset nyt kirjan tultua katsovat sinua niin kuin näkisivät sinut ensimmäisen kerran. Kuten Fanny.

Myöhemmin Archie ei käsittänyt, miten selvisi tilanteesta. Hänestä tuntui, kuin joku olisi kaatanut hänen paidankauluksestaan sisään sangollisen jäitä, mutta jotenkin hän onnistui taas naurahtamaan ja vakuuttamaan Moiralle, ettei se aina tuntunut niin erityiseltä, ainakin jos ajatteli sitä, miten joku rouva Saunders hänet epäilemättä nyt näki. Hän olikin onnistunut hämäämään Moiraa, joka oli istuutunut rappuselle ja alkanut lörpötellä kaikesta, mitä oli apteekilla ”sattunut kuulemaan”.

Archie koetti vakuuttaa itselleen, että se oli vain Moiran lapsellisuutta. Mutta hän tiesi, että Moira ei ollut enää lapsi, vaan nuori tyttö, jolla oli tavattoman tarkat silmät. Nyt, MacRobin pihalla, juottokaukalon laidalla, Archieta puistatti taas. Ei kai ollut mahdollista, että Fanny ─ hyvä Jumala, mikä sotku siitä tulisi! Ei kai Fanny ollut niin lapsellinen, että runokirjan tähden…

Vai oliko runokirja vain paljastanut jotakin muuta, jotakin, jonka Fanny todella nyt vasta ”näki”, kuten Moira oli sanonut?

Tuon illan jälkeen Archie oli puolestaan alkanut vältellä Fannya. Hän ei halunnut antaa tälle tai varsinkaan Stuartille pienintäkään syytä minkäänlaisiin epäilyksiin saati toiveisiin ─ eikä kenellekään muullekaan, sen puoleen. Hän tiesi liiankin hyvin, mitä Alice-täti ja Fergus-setä ajattelivat hänestä ja mitä he puolestaan ajattelivat Stuartista, vaikka olivatkin pitkin hampain joutuneet hyväksymään tämän vävykseen tulipaloyön tapahtumien jälkeen.

Archie toivoi hartaasti olevansa vain yliherkkä, mutta hänestä tuntui, että Alice-täti oli kevään mittaan ollut häntä kohtaan aivan liian ystävällinen, samanlainen kuin sinä keväänä, jolloin hän lopulta oli kosinut Fannya, kuten selvästi oli odotettukin. Tietysti hän oli vain yliherkkä! Eihän Alice-täti ollut tyhmä, täytyihän tämän käsittää, että kun hän oli omistanut runot Coralle…

Mutta silti Archie oli vähän huolissaan. Tohtorinnan luokkatietoisuus ja päättäväisyys olivat kuuluisat kaupungissa, eikä Archiella ollut pienintäkään halua joutua kummankaan luonteenpiirteen kohteeksi.

Ja samalla hän tunsi suunnatonta helpotusta tajutessaan, ettei todella tahtonut Fannya ─ enää. Jos Fanny olisi ”nähnyt” hänet silloin kauan sitten tohtorilan terassilla, he olisivat ehkä jo naimisissa. Mutta Jumalan kiitos, niin ei ollut käynyt, vaikka hän oli tuolloin kuvitellut koko elämänsä sen tähden romahtaneen.

Entä jos hän olisi ehtinyt naida Fannyn ja sitten vasta oppinut tuntemaan Coran! Archie ei tohtinut edes ajatella, mitä sen jälkeen olisi tapahtunut.

Vielä tänä aamuna herätessään hän ei ollut tiennyt, saisiko Coraa koskaan. Vielä tänä aamuna herätessään hän ei ollut tiennyt, palaisiko tämä takaisin Edinburghista, tai mitä tämä ajatteli hänen ”painetusta rakkauskirjeestään”.

Mutta sen hän oli tiennyt koko tämän pitkän, kauhean talven ajan, että ellei hän saisi Coraa, hän ei tahtonut ketään muuta. Ja sen hän tiesi aivan varmasti, ettei halunnut edes tahattomasti rikkoa veljeään vastaan, ei nyt, kun oli itsekin kokenut todellisen rakkauden. Jospa vain Stuart veisi Fannyn pian vihille ja kauas Fort Williamista, niin että tämä saisi muuta ajateltavaa ja tulisi järkiinsä!

Archie huokasi, työnsi sormensa vaaleisiin kiharoihinsa ja pörrötti niitä, kuin olisi tahtonut epätoivoisesti purkaa energiaansa johonkin joutuessaan istumaan paikallaan. Pitkien, synkkien, kaipuun ja epätoivon kuukausien jälkeen oli tapahtunut niin paljon vain muutamassa tunnissa, että siinäkin oli vähän sulateltavaa.

Cora oli palannut, Cora oli hänen. Ian MacRob saattaisi heittäytyä hankalaksi, mutta pahimmassakin tapauksessa tämä voisi vain pakottaa heidät odottamaan siihen asti, että Cora olisi täysi-ikäinen. Vaikka kaksi ja puoli vuotta olisi pitkä aika, Archie kestäisi kyllä, sillä nyt hän tiesi, että Cora uskalsi rakastaa häntä. Niinhän Fanny ja Stuartkin joutuivat odottamaan.

Ja parhaimmassa tapauksessa ukko MacRob olisi suopea ja he saattaisivat julkaista kihlauksensa välittömästi. Eiköhän se uutinen katkaisisi kaikki toiveet, jos sellaisia joku häntä kohtaan vielä elätteli, ja kaikki ilkeät puheet.

Päästyään tähän toiveikkaaseen johtopäätökseen Archien uupuneet ajatukset tekivät taas täyskäännöksen. Kun vain MacRob olisi suopea, ei pahasti juovuksissa eikä kovin ilkeällä tuulella. Kunpa kaikki menisi hyvin. Kunpa he voisivat julkistaa kihlauksen heti, kunpa he voisivat mennä vihille pian. Kunpa heidän ei tarvitsisi odottaa vielä kahta ja puolta vuotta!

Rauhoittaakseen itseään Archie teki kuten aina ollessaan levoton tai huolissaan: koetti ajatella käytännön asioita, sellaisia, joihin hän saattoi omilla toimillaan vaikuttaa. Ehkä hän ainakin kesän ajaksi voisi nostaa hiukan ajopalkkioitaan ja neuvotella isän kanssa paremman provision auton kanssa tehdystä kirjakaupan myynnistä. Silloin hän voisi tallettaa suuremman summan pankkiin viikoittain kuin tähän asti. Säästötilillä oli jo hyvä pesämuna, sillä Archie eli vaatimattomasti ja oli tallettanut kirjasta saamansa ennakon kokonaisuudessaan, mutta ei sillä pitkälle pötkittäisi, jos ajatteli kaikkia kuluja, joita avioliitto toisi tullessaan. Toisaalta ensi vuonna hän saisi tekijänpalkkioita kirjastaan, josta oli otettu jo toinen painos.

Hänen pitäisi tietysti myös alkaa katsella asuntoa. Hän ei totisesti veisi Coraa vaimonaan Koivurantaan. Siellä ei ollut vähääkään yksityisyyttä, ja vaikka äiti ehkä osaisikin kohdella Coraa kauniisti, tytöt pudottaisivat keittokauhan kädestään siinä silmänräpäyksessä ja olettaisivat, että Cora hoitaisi taas kaikki taloustyöt, mutta nyt ilman palkkaa. Ja Cora parka kuvittelisi tietysti itse olevansa velvollinen…

Ei, tämä oli ansainnut oman kodin, heidän oman kotinsa, josta he huolehtisivat yhdessä!

Mutta oliko auto kärsinyt ojaanajossa, ja tulisiko korjaaminen kalliiksi ─ nyt juuri, kun Donaldkin oli kesän poissa! Huoltamolla osattiin kyllä kyniä suuria summia pienestäkin remontista. Ja entä jos Hughes kieltäytyisi maksamasta, kun ei ollut saanut lannoitteitaan silloin kuin oli sovittu? Jos tämä levittäisi sanaa Archien epäluotettavuudesta, ja hän menettäisi asiakkaansa? Entä jos Cora ei pääsisikään töihin hotellille, mutta sen sijaan jonnekin muualle, ja haluaisi lähteä? Miten Archie kestäisi, jos joutuisi taas eroamaan? Ja entä jos Coran isä näkisi hänet hyvänä mahdollisuutena saada vippiä tarvitessaan. Voisiko hän kieltäytyä antamasta? Mitä siitä seuraisi, jos hän antaisi?

Archie oli päässyt kaikkien maailman asioiden murehtimisessa mainioon alkuun, kun talon ovi narahti.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Archie ja Cora 4/7: Epätoivoinen yritys

-Oja, Archie irvisti. -Minä peruutin suoraan ojaan.

Hän avasi oven ja katsoi alas. Auton perä oli todellakin ojassa, tai tarkemmin sanottuna kanavassa, joka oli huomattavan syvä verrattuna tien kapeuteen. Se oli myös selvästikin vastakaivettu, niin että penkassa ei ollut yhtään ruohoa tai muuta vauhtia hidastavaa kasvullisuutta, vaan auto tuntui valuvan yhä alemmaksi.

Cora oli käynyt aivan valkoiseksi ja rutisti sormillaan pahasti takakenossa olevan penkin reunaa, kuin olisi ajatellut sillä tavoin estävänsä autoa liukumasta enää taaksepäin.

-Ei ole mitään hätää, Archie sanoi nopeasti ja puristi taas tytön kättä. -Kyllä me tästä selviämme.

Toiveikkaana hän päätti kokeilla ensiksi helpointa keinoa: vaihtoi vaihdetta, nosti hiukan kytkintä ja painoi kaasua. Auton renkaat ulvoivat savista piennarta vasten, mutta ajopeli ei liikahtanutkaan.

Ähkäisten Archie sammutti moottorin, tempasi käsijarrun kiinni ja naputteli sormillaan rattia koettaessaan miettiä, mitä tekisi. Oli keskiyö, autossa oli täysi kuorma ─ vasta nyt hän nolostuen muisti, että Brian Hughes oli odottanut koko illan turhaan lannoitesäkkejään ─ ja tie oli hiljainen.

-Mitä sinä… Cora parahti, kun Archie taas avasi oven ja hyppäsi ulos.

-Pysy täällä, minä katson tilannetta. Ei ole mitään hätää, Archie toisti.

Mutta seistessään penkalla auton vieressä hän tiesi, että tilanne oli varsin epämiellyttävä. Auto ei omin voimin liikkuisi tästä mihinkään, paitsi alaspäin, jos jarrun vapauttaisi.

-Cora, hän sanoi mahdollisimman levollisella äänellä, -siirry istumaan ohjauspyörän taakse. Sinun pitää nyt vähän auttaa.

-En minä osaa ajaa autoa!

-Ei sinun tarvitse ajaa. Sinun pitää vain ohjata ja painaa tarvittaessa jarrua.

-Mikä on jarru?

-Minä näytän, Archie sanoi kärsivällisesti. Sitten hän neuvoi Coralle, miten tämä saisi käsijarrun pois päältä, ja missä oli kytkin ja missä jarrupoljin, ja mitä vaihteiden vapauttaminen tarkoitti. -Minun pitää ensin purkaa kuorma, jotta voin yrittää työntää auton ylös tielle, mutta sinun pitää sitten ohjata, niin ettei auto vyöry tien yli suoraan vastapäiseen ojaan.

Cora melkein nikotteli pelästyksestä tällaisen uhkaavan tulevaisuudenkuvan edessä. Sitten hän ilmeisesti muisti kaikki ne suuret lupaukset, joita he kuluneiden tuntien aikana olivat toistensa korviin kuiskailleet, ja tajusi, että jos hän aikoi olla lopun elämäänsä Archien rinnalla myötä- ja vastoinkäymisissä, hänen oli parasta aloittaa opettelemalla auton käsittelyä.

-Minä koetan tehdä parhaani, hän sanoi vain vähän vapisevalla äänellä. -Voinko minä tulla auttamaan sinua säkkien kantamisessa?

Archie naurahti hellästi.

-Sinä autat parhaiten, kun pysyt täällä niin mukavasti kuin tällaisessa tilanteessa voit, hän sanoi, nousi astinlaudalle ja suuteli Coraa, ennen kuin palasi kanavanpenkalle ja kiipesi siitä auton laidan yli lavalle.

Vaikka Archie oli tehnyt kuorman aseman luona tapansa mukaan huolellisesti, lannoitesäkit olivat auton kallistuessa valuneet aivan lavan perälle. Niiden puristuksessa oli Coran matkalaukku ja toinen laukku, ja Archie ähkäisi tajutessaan, että oli kuljettanut myös Gracen matkatavaroita mukanaan koko illan. Murehtiminen ei kuitenkaan siirtäisi autoa tielle, joten hän kääri taas hihansa ja alkoi purkaa kuormaa.

Ensimmäiset säkit hän saattoi heittää laidan yli penkalle, mutta pian se kävi mahdottomaksi ilman, että nekin olisivat valuneet kanavaan tai pahimmassa tapauksessa revenneet. Niinpä Archie joutui kapuamaan kerta toisensa jälkeen vinolta autonlavalta säkki olkapäällään tielle ja taas ilman säkkiä takaisin. Vaikka nuorukainen oli vahva ja kestävä, säkit muuttuivat kerta kerralta painavammiksi, ja hän tunsi paidanselkämyksensä kostuvan yön lisääntyvästä viileydestä huolimatta.

Mutta vihdoin lava oli tyhjä. Archie pudotti itsensä viimeisen kerran kanavanpenkalle ja avasi taas auton oven.

-Nyt minä menen alas työntämään, hän sanoi hengästyneenä. -Kanavan pohjalle siis. Käytännössä auton alle. Odota, kunnes käsken sinun laittaa vaihteen vapaalle. Ja muista painaa jarrupoljinta, ennen kuin irrotat käsijarrun. Sillä mitä ikinä teetkin, älä anna auton valua yhtään enempää alaspäin, kun olen sen takana.

-Mitä… Oh! Cora peitti kasvot käsillään. -Arch, sinä et saa! En minä hallitse tätä niin hyvin! Entä jos sinä…

-Minä pidän huolen itsestäni, Archie sanoi nopeasti. -Äläkä tee yhtään mitään ennen kuin minä käsken.

Hän liukui alas kanavan penkkaa pitkin ja irvisti, kun upposi saappaanvarsiaan myöten liejuun. Ei ihme, ettei auto liikkunut eteenpäin kaasuttamalla, jos koko rinne oli tällaista sotkua. Vaikka tietysti piti olla kiitollinen siitä, ettei kanava ollut täynnä vettä, koska silloin Brian Hughes olisi saanut heittää hyvästit lannoitteilleen ja hän ehkä autolleen.

-Kytkin alas! Paina jarrua! Vaihde! Käsijarru! Nosta jalka jarrulta ─ nyt! Archie huusi.

Tuntiessaan auton nytkähtävän hän nojautui kaikin voimin takapuskuriin ja alkoi työntää.

Archie tiesi olleensa aina vahvempi kuin ikäisensä keskimäärin. Hän oli kilpaillut lapsesta asti Stuartin kanssa, joka oli myös voimakas, ja iältään nuorempana joutunut ponnistelemaan melkoisesti pärjätäkseen veljelleen.

Lihastensa olemassaolon Archie oli silti tajunnut oikeastaan vasta Berliinissä, kun pari uutta tuttavuutta oli kysynyt, harjoittiko hän voimailua. Eräs näistä, saksankielen kurssia opettanut Albert Müller, oli kertonut kaupungissa olevan kuntosaleiksi kutsuttuja paikkoja, joissa saattoi kehittää voimiaan, ja suositellut niistä erästä, joka oli ”kunnon saksalaisten suosiossa”. ”Kielen ja ajatusmaailman harjoittamiseksi” samainen Albert Müller oli suositellut oppilaalleen myös Mein Kampfia.

Archie oli kokeillut molempia, mutta Felixin kanssa käymänsä vakavan keskustelun jälkeen vaihtanut sekä lukemisensa että kuntoilupaikkansa. Felix oli ostanut hänelle Thomas Mannin kootut teokset ja määräaikaisen jäsenyyden omalla klubillaan, jossa oli sekä kuntosali että uima-allas.

Opiskellessaan Glasgow’ssa Archiella ei ollut varaa mihinkään klubijäsenyyksiin, eikä Fort Williamissa tietysti sellaisista ollut kuultukaan. Hän oli kuitenkin oppinut nauttimaan ruumiillisesta ponnistelusta ja itsensä voittamisesta. Niinpä nuorukainen oli kauppakouluaikoinaan totuttanut itsensä joka-aamuiseen voimisteluohjelmaan ja välillä pitkiinkin juoksulenkkeihin. Vielä nykyään, kun vapaa-aikaa ei juuri ollut, hän toisinaan pysäytti auton kesken ajon sopivan puun luona vetääkseen hetken leukoja, eikä kovin helposti suostunut käyttämään auton lastaamisessa ja purkamisessa mitään apuneuvoja, vaan kantoi painaviakin tavaroita mielellään.

Luonteeltaan rauhallisena Archie ei juuri koskaan käyttänyt voimiaan tappelussa, mutta sen verran kokemusta ja juorujen parantelemaa mainetta hänelle oli siltäkin puolen ehtinyt kertyä, että hyvin harva tohti häntä ärsyttää. Runokirjan ilmestymisen jälkeen hän oli enimmäkseen vaientanut toveripiirinsä poikien leukailut runoista ylipäätään ja niiden kohteesta erityisesti pelkästään alkamalla kääriä merkitsevästi hihojaan.

Vain Ferris Buchanan oli ollut niin tyhmänsitkeä suunsoitossaan, että lopulta Archie oli hermostunut. He olivat sattuneet olemaan silloin asemalla, Archie odottamassa junalta tulevaa lastia ja Ferris muutaman toverinsa kanssa vetelehtimässä, ja silmää räpäyttämättä Archie oli nostanut Ferrisin ilmaan, ripustanut hänet takinkauluksesta odotushuoneen naulakkoon ja jättänyt siihen sätkimään. Jälkeenpäin hän oli kuullut, että oli tarvittu kaksi miestä nostamaan Ferris alas.

Nyt, kanavan pohjalla, Archiesta kuitenkin tuntui, kuin hän olisi koettanut siirtää käsivoimin Ben Nevisiä paikoiltaan. Savi jo maiskahti lupaavasti ja auto oli liikahtavinaan hiukan, mutta sittenkään se ei mennyt eteenpäin. Sen sijaan hänen jalkansa liukuivat mudassa ja hän huomasi painuvansa hitaasti polvilleen saveen auton painon alla.

-Käsijarru! Archie huusi lopulta tajutessaan, että häviäisi taistelun maan vetovoimaa vastaan. Hän tunsi jokaisen lihaksensa olevan kuin tulessa ja tiesi, ettei saisi pidetyksi autoa kohta edes paikallaan, vaan se vyöryisi hänen päälleen. -Vedä käsijarru!

Ellei Archie olisi jo sinä iltana kosinut Coraa, hän olisi tehnyt sen viimeistään nyt huomatessaan, miten vikkelästi tyttö osasi toimia auton kanssa.

-Voi Arch! Cora huudahti, kun Archie kiipesi huohottaen ylös tielle.

-Tiedän, tiedän, Archie mutisi. Hänen kiiltävät saappaansa ja tyylikkäästä vihreästä verasta ommellut pussihousunsa olivat saven kuorruttamat, ja hänen aamulla vielä valkoista paitaansa koristivat hiki-, lannoite- ja öljytahrat. -Minun pitää vähän ajatella.

Hän vilkaisi salaa kelloaan ja tajusi sen olevan jo yksi. Ei ollut pienintäkään toivetta siitä, että kukaan ajaisi tästä ohi ja hinaisi heidät tielle. Jos kuormaa ei olisi ollut, hän olisi voinut jättää auton siihen paikkaan, saattaa Coran kotiin ja kävellä kaupunkiin hankkiakseen aamuksi jonkun hinaamaan ─ mutta hän ei saattanut jättää Brian Hughesin kalliita lannoitesäkkejä taivasalle, mahdollisen sateen ja yhtä mahdollisten pitkäkyntisten armoille.

-Archie, Cora sanoi varovasti, -jos minä hakisin isän?

-Hänet nyt viimeksi, mutisi Archie, vaikka oli kiusallisen tietoinen siitä, että MacRobin tila oli lähinnä tässä autiossa maanääressä.

-Niin mutta Toby jaksaisi vetää auton varmasti tielle, se on vahva! Ja jos ei isä ole kunnossa, Arthur kyllä valjastaa sen.

-Ei nyt häiritä sinun perhettäsi, Archie sanoi kepeyttä tavoitellen. Hän oli kyllä aikonut tavata Ian MacRobin mahdollisimman pian, mutta ei missään nimessä tällaisessa tilanteessa.

-Mitä me sitten teemme?

Aivan hullulla tavalla tuo pieni sana ”me” lämmitti Archien sydäntä melkein enemmän kuin kaikki ne hellyydet, joita Cora oli illan aikana hänen korvaansa supattanut.

Me.

He olivat tässä yhdessä, vaikka hän olisikin voinut lyödä itseään, kun oli saattanut Coran moiseen tilanteeseen. Mutta tyttö ei valittanut sanallakaan, vaikka tämän täytyi olla loppuun väsynyt ja nälissään pitkän junamatkan ja kovin monivaiheisen illan jälkeen, ja epävarma ja peloissaan siitä, mitä nyt tapahtuisi, eikä hänen varmastikaan ollut mukava istua ohjauspyörän takana, varsinkin, kun auto oli näin pahassa asennossa.

Ja Archie tajusi, että jos hän aikoi jatkossa pitää Corasta huolta, hänen sopi aloittaa nyt nielemällä ylpeytensä.

-Hyvä on, nuorukainen sanoi huokaisten. -Meidän kai on parasta kävellä teille ja katsoa, saammeko jonkun valveille. Olen pahoillani tästä, rakas.

Cora hymyili.

-Kaikki järjestyy, tyttö sanoi lempeästi, ja sen jälkeen heidän lähtönsä viivästyi vielä vähän.

Lopulta Archie kuitenkin otti takkinsa, sillä yö alkoi olla todella kolea, nosti Gracen matkalaukun hyttiin, lukitsi auton ovet ja otti Coran laukun.

-Eikö sekin voi jäädä odottamaan, Cora sanoi ja kätki nopeasti haukotuksensa.

-Parempi viedä se samalla, Archie sanoi. Sitten hän vilkaisi lannoitesäkkejä. Jos niille tapahtuisi jotakin, hän saisi paitsi heittää hyvästit ajopalkkiolle, myös joutuisi maksamaan korvauksia ─ ja pahimmassa tapauksessa menettäisi vielä maineensa luotettavana kuljettajana. Mutta nyt oli vain pakko toivoa, että täällä ei todellakaan liikkuisi ketään. -Mennään.

Hän tarttui Coraa kädestä, ja he lähtivät kävelemään maantietä kohti.

Vaikka Archie tajusi yhtäkkiä olevansa itsekin hirvittävän nälissään, ja vaikka koko hänen ruumistaan särki äskeisen ponnistelun jälkeen, ja vaikka hänen vaatteensa olivat epämiellyttävän kosteat savivellissä rypemisestä, hän tunsi yhtäkkiä olonsa onnellisemmaksi kuin koskaan. Kevyt utu leijaili nummen yllä, kesäyön kuulas hämäryys ympäröi heitä kuin suojaava viitta ja tie oli hyvä kävellä. Maailma oli aivan hiljaa, satakielikin oli vaiennut, aivan kuin he olisivat olleet ainoat elävät olennot maan päällä.

Coran pieni siro käsi aivan hukkui hänen kämmenensä sisälle, ja kun hän katsoi alas tyttöön, tämän kirkkaat silmät ja tässäkin tilanteessa iloinen hymy saivat hänen sydämensä hypähtämään. Oli niin hyvä kulkea siinä, yhdessä, mitään puhumatta, ja sittenkin niin paljon sanoen.

-Muistatko sinä kaikkia niitä tarinoita, joita vanhempiesi hopeahäissä kerrottiin, Cora katkaisi hiljaisuuden, kun he vihdoin lähestyivät MacRobin tilaa.

-Tarkoitatko jotakin erityistä?

-Yleensä vain niitä kaikkia. Miten monta kertaa isäsi kosi ja sellaista. Cora tirskahti. -Minä vain ajattelin, että ehkä meidän hopeahäissämme…

Archie purskahti nauruun, laski alas laukun, tarttui tyttöä vyötäisistä ja nosti tämän ilmaan unohtaen, että hänen jokaista lihastaan piti särkeä. Sitten hän aikoi puristaa Coran syliinsä, mutta tajusi viime tipassa, ettei voinut tahria tätäkin saveen.

-Minä lupaan, hän sanoi pitäessään tyttöä hellästi vähän kauempana, -että joku muu saa ajaa meidät meidän omiin hopeahäihimme! Minä en ota silloin riskiä.

Corakin nauroi, nousi varpailleen ja kietoi pehmeät käsivartensa Archien kaulan ympäri vähät välittäen mistään savitahroista. Kun hän suuteli Archieta, tämä huomasi yhtäkkiä toivovansa, ettei tämä yö koskaan päättyisi, eikä autoa koskaan saataisi kanavasta, eikä oikeastaan mikään muuttuisi juuri tähän käsillä olevaan silmänräpäykseen verrattuna.

Mutta kun he vihdoin astuivat MacRobin tilan pihalle, jonka huonoa hoitoa ja epäviihtyisyyttä ei edes hämärä kyennyt kätkemään, molemmat nuoret olivat vähemmän hilpeitä. Archie tunsi, miten Coran puristus hänen kädessään voimistui, ja huomasi itsekin vilkuilevansa ympärilleen, vaikka tähän aikaan yöstä ei kenenkään pitänyt olla heitä edes näkemässä.

Missä kunnossa Ian MacRob mahtaisi olla? Archie mietti, voisiko ehdottaa, että hakisi itse Tobyn tallista ja valjastaisi sen, mutta ei sentään mennyt niin pitkälle. Ensinnäkään hän ei ollut milloinkaan valjastanut hevosta yksin, ainoastaan jonkun kerran auttanut Keith-setää Murrayn tilalla. Ja jos ei Coran käden pyytäminen tämän isältä ollut helppoa muutenkaan, se oli erinomaisen vaikeaa tällaisessa tilantessa, mutta aivan mahdotonta se olisi, jos Ian MacRob pitäisi häntä hevosvarkaana.

Talo oli pimeä, vain eteisen ikkunalla paloi lyhdyssä kynttilä. Ilmeisesti se oli jätetty siihen sitä varten, että Cora tulisi myöhäisellä junalla, ja tuntui yhtäkkiä Archiesta yllättävän inhimilliseltä. Varmasti MacRobit olivat kaivanneet tytärtään, vaikka sitä saattoi joskus olla äkkiseltään vaikea uskoa.

-Jää tänne ja koeta vähän siistiä itseäsi, Cora sanoi hiljaisella äänellä. -Ei, ole vaiti! Sinä et tule sisään. Jos isä näkee sinut, ennen kuin ehdin selittää, hän luultavasti tarttuu haulikkoon. Minä käyn katsomassa tilanteen ja koetan saada joko hänet tai Arthurin mukaan.

Archien oli pakko myöntää, että perustelu oli pätevä. Hänellä ei ollut mitään epäluuloja siitä, etteikö Ian MacRob tarttuisi haulikkoonsa joka tapauksessa, sillä Archien syöksyessä sisälle taloon eräänä tammikuisena aamuna tämä ei ollut osoittanut mitenkään huomattavaa mieltymystä tyttärensä ihailijaa kohtaan. Niinpä nuorukainen jäi pihalle, kun Cora pujahti laukkuineen ulko-ovesta.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Archie ja Cora, 3/7: Laakson tiellä

-Archibald.

Nyt Coran sormet pyyhkäisivät Archien huulten yli, ja ensimmäisen kerran elämässään tämä aavisti, miltä mahtoi tuntua, kun oli pyörtymäisillään.

-Minä rakastan sinua, Cora sanoi hiljaa. -Rakastin talvella ja rakastan edelleen. Minä tahtoisin tulla vaimoksesi, tahtoisin sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta minä pelkään niin hirvittävästi!

-Mitä sinä pelkäät? Archie kuiskasi käheästi, tarttui Coran käteen ja suuteli tämän sormia. Tuhat muistoa räjähti hänessä, ja hän huomasi yhtäkkiä rukoilevansa, että milloin ikinä kuolisikin, saisi silläkin hetkellä pitää tätä kättä huulillaan.

-Ihmisiä. Maailmaa. Sitä, että tuotan sinulle pettymyksen.

-Miten sinä voisit koskaan tuottaa minulle pettymyksen!

-En minä ole yhtään sellainen, kuin sinä kirjoitit! Cora silitti vapaalla kädellään taas kirjan kantta.

Archie ei voinut olla nauramatta.

-Olethan! Sellaisena sinut muistin.

-Sinä muistit väärin!

-Ei, sanoi Archie vakavoituen, -muistini on erinomainen. Sinä olet ihmeellinen, Cora. Ihmeellinen. Enkä minä osannut edes kirjoittaa niin kuin halusin ja tunsin ─ tunnen. En minä kykene kuvaamaan sinua.

-Sinä et tiedä… Cora silitti yhä kirjan kantta. -Miten yksin minä olin siellä. Miten vierasta kaikki oli, miten ulkopuolella kaiken minä olin. Kaupunki oli niin suuri ja koulu niin hieno ─ ja minä tällainen!

-Kukaan siellä ei voinut olla sinua kauniimpi ja viisaampi, Archie keskeytti, vaikka hyvin tiesi, mitä Cora oikeastaan tarkoitti.

Tyttö hymyili värisevin huulin.

-Opettajat olivat ystävällisiä ja varmaan kurssitoverit yrittivät parhaansa, mutta minä… olin vain niin ulkopuolella, hän kuiskasi. -Ja sitten sain tämän.

-Cora, minun ei olisi pitänyt, Archie jälleen kerran sanoi anteeksipyytävästi. -Sinä olet oikeassa. Minun olisi pitänyt ajatella sinun mainettasi ja kunniaasi. Jättää edes nimesi pois. Antaa heidän arvailla.

Cora nosti kasvonsa.

-Ei, hän sanoi vavahtavalla äänellä. -Archie, sitä minä juuri yritän sanoa. Sinä et tiedä, mitä se merkitsi. Ellei siinä olisi ollut minun nimeäni ─ minä en olisi tohtinut sittenkään uskoa, että… En ollut tohtia uskoa nytkään! Vaikka kirjaa lukiessani minusta tuntui, kuin sinä olisit tullut luokseni, ottanut minut syliisi kuten silloin tohtorilassa, kuiskaillut korvaani kuten siellä... Kuin sinä olisit häpeämättä julistanut koko maailmalle, että minä kelpaan!

-Kukaan muu ei kelpaa minulle kuin sinä, Cora, Archie melkein parahti. -Ja sen minä tahdon ─ julistaa koko maailmalle, kuten sanoit!

-Sinun äitisi… Kyyneleet tulvivat yhtäkkiä Coran silmiin. -Hän puhui kanssani talvella, ennen kuin lähdin. Hän sanoi, että… on ollut sinusta huolissaan. Ja että olisi onnellisempi kuin kukaan, jos… jos sinä vain olisit onnellinen. Ja että jos… Archie, hän sanoi, että jos minä tahtoisin tehdä sinut onnelliseksi, hän olisi minulle ikuisesti kiitollinen. Mutta että… oman itseni tähden minun pitää lähteä, mennä oppimaan maailmaa, oppimaan itseäni, kuten hän sanoi. Hän sanoi, että ihmiset halveksivat minua niin kauan kuin annan heidän tehdä sen. Että vasta kun arvostan itseäni, muut voivat arvostaa minua.

Archie kuunteli aivan mykistyneenä tätä suorasukaista puhetta. Äiti oli kyllä itse koettanut selittää hänelle talven aikana useampaankin otteeseen, miksi oli lähettänyt Coran pois, miten oli ajatellut vain heidän molempien parasta. Mutta vasta nyt nuorukainen tunsi hiukan ymmärtävänsä, mitä tämä oli tarkoittanut.

Ja taas hän häpesi.

Oliko hän todellakin pelkästään esittänyt Coralle vaatimuksia ajattelematta lainkaan tämän etua, tämän asemaa?

Hän oli toki sisimmässään tajunnut, miten ongelmallinen heidän suhteestaan tulisi. Aluksi hän oli koettanut muka Coran kunnian tähden miettiä vaihtoehtoja: uutta palveluspaikkaa tytölle ja kaikkea sellaista, mikä ─ kuten Grace oli häntä nuhdellut ─ sai Coran kuulostamaan tahdottomalta postipaketilta.

Ajateltuaan asioita syksyn pitkinä kuukausina, jolloin ei ollut lähestynyt Coraa, hän oli aivan yhtä itsekkäästi alkanut kuvitella voivansa puolustaa tyttöä pahoja puheita ja ilkeitä katseita vastaan kuin mikäkin ritari. Sankarillisesti hän oli ajatellut, miten seisoisi tytön turvana ja iskisi maahan jokaisen, joka tohtisi moittia tämän kunniaa tai syntyperää.

Mutta kertaakaan, ainoassakaan uljaassa suunnitelmassaan hän ei ollut suonut yhtään ajatusta sille, miten olisi voinut alun alkaen ehkäistä kaikki nuo puheet ja katseet, miten olisi voinut auttaa Coraa itseään nousemaan niiden yläpuolelle.

-Cora, hän kuiskasi taas, -anna anteeksi.

Niin oudolta kuin se tuntuikin, siinä silmänräpäyksessä Archie tajusi, että Cora ymmärsi, käsitti täysin, mitä hän tarkoitti.

Ja tajutessaan sen Archie tajusi muutakin, jotakin niin suurta ja ihmeellistä, että hän melkein haukkoi henkeään sen voiman edessä. Hän tiesi taas. Ja hän tiesi vielä vahvemmin kuin edellisenä syksynä.

Mutta ennen kuin hän ehti jatkaa, tehdä tai sanoa mitään, Cora puristi hänen sormiaan ja sanoi hiljaa ääneen sen, minkä Archie jo tiesi:

-Nyt minä voin vastata, Archie. Minä tulen vaimoksesi.

Etteikö sinä iltana syntyisi runoa? Koko maailmahan oli puhdasta runoa, kimaltavia säkeitä, heliseviä sanoja, kullanhohteisia tunteita! Eikä Archie enää edes muistanut sellaista asiaa kuin itsehillintä, kun hän sieppasi Coran syliinsä ja suuteli tätä ─ vielä hellemmin, vielä rajummin kuin asemalla.

Seuraavien tuntien aikana yksinäisellä laaksotiellä siinä naftanhajuisessa autonhytissä suudeltiin lukemattomia kertoja ja kuiskailtiin sanoja, joita ei ollut tarkoitettu kenenkään toisen korville, säkeitä, joita ei koskaan julkaistaisi missään kirjassa. Aurinko painui alemmaksi kullaten vuorten huiput, viilentyvä iltatuuli suhisi männyn oksistoissa, kesän tuoksut muuttuivat vahvemmiksi ja satakieli aloitti konserttinsa, mutta sen paremmin Cora kuin Archiekaan eivät huomanneet illan laskeutumista. Heidän koko maailmansa oli autonhytissä, eivätkä he kaivanneet kauemmaksi.

Kesti pitkään, ennen kuin he tunsivat tarvetta puhua mistään muusta kuin toistensa ihmeellisyydestä. Mutta silloin he puhuivatkin kaikkien kuluneiden kuukausien edestä. Menneisyydestä, nykyhetkestä, tulevaisuudesta. Unelmista, suunnitelmista, käytännön asioista. Miten sadunhohteisilta saattoivat arkisimmatkin seikat nyt näyttää!

-Minä en tahdo pitkää kihlausta, Archie sanoi vakavasti. -En kaiken tämän jälkeen.

-En minäkään, Cora vastasi ujosti. -Mutta minä haluaisin…

-Mitä sinä haluaisit, rakkaani? Archie kysyi ihastuneena. Kuinka ihmeellistä oli käyttää sellaista nimitystä, kuinka ihmeellistä oli puhua tällaisista asioista tämän tytön kanssa, tytön, joka kuului vain hänelle!

-Minä haluaisin… Archie, en minä vain sen tähden opiskellut, että äitisi järjesti sen niin. Tai ehkä aluksi! Mutta vähitellen minä… minä aloin ymmärtää, mitä varten monet naiset… rouva Vernon ja äitisikin…

-Minä hartaasti toivon, ettet sinä sentään halua ryhtyä laulajattareksi ja lähteä kiertueelle, kuten Rosie-täti, Archie huomautti puoleksi tosissaan. -Sellaisesta elämästä ei ole meidän perheessämme järin hyviä kokemuksia.

Cora nauroi.

-Hupsu poika, hän sanoi, ja nyt niin hellästi, että Archie alkoi miettiä kaikkia mahdollisia typeryyksiä, joita voisi päästää suustaan, jotta Cora kutsuisi häntä taas tuolla tavoin, -en tietenkään! Minä vain tahtoisin ─ harjoittaa ammattia.

-Tietysti sinä saat harjoittaa ammattia! Minä voisin kuvitella, että hotellin keittiöllä tarvittaisiin kesäksi lisää työvoimaa.

-Sieltä ajattelinkin kysyä seuraavaksi. Mutta minä tahtoisin harjoittaa ammattia ─ sittenkin, kun me olemme… naimisissa. Coraa tuntui ujostuttavan tavattomasti viimeisen sanan sanominen ääneen. -Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan.

-Ei tietenkään ole, Archie sanoi nauraen. -Miksi olisi? Ei minun miehinen kunniani ole niin heikoissa kantimissa, etteikö se kestäisi vaimon osallistumista ansioon. Ja pankkitilini puolestaan… No, omistan vasta murusen isän myymälästä, ja minulla on velkaa autosta. Teen niin paljon työtä kuin pystyn, mutta kyllä minulle kelpaa se, että sinä teet omaasi. Sitä nopeammin me voimme ylipäätään mennä naimisiin.

-Minä ajattelin, että sinä tahdot minun pitävän huolta kodista, Cora mumisi. -Eikä haaskaavan aikaani muualla.

-Me pidämme huolta kodista yhdessä, vakuutti Archie. -Minä keitän joltistakin teetä, kuten tiedät.

Tyttö nauroi, ja vähään aikaan autonhytissä ei taas puhuttu.

-Sinä saat tehdä omaa työtäsi niin paljon kuin haluat ja jaksat, kunhan vain pysyt luonani, Archie lopulta kuiskasi kasvot painettuina Coran hiuksiin, vaikka tytön hupsun pienen hatun lieri raapi hänen poskeaan. -Me olemme tulevaisuuden ihmisiä. Unohdetaan kaikki menneiden polvien typerät säännöt ja tavat. Eletään juuri sellaista elämää kuin itse haluamme.

-Sinä voit olla niin uudenaikainen kuin tahdot, Archibald Fleming, Cora mumisi hänen paidanrintamukseensa, -mutta minä olen vasta kahdeksantoista. Jos sinä aiot kihlata minut, sinun pitäisi saada isä suostumaan ajatukseen.

-Tietysti, Archie vakuutti, vaikka ajatus Ian MacRobin kohtaamisesta ei suorastaan riemastuttanut häntä. -Minä puhun hänen kanssaan samalla kun nyt vien sinut kotiin.

-Voi ei, ei nyt ─ isä on usein sunnuntai-iltaisin vielä humalassa ja…

-Olkoon. Archien ääni oli tuima. -Hän ajoi teidät kaikki melkein perikatoon ryhtyessään juovuspäissään takaajaksi. Tehköön nyt kerrankin siinä tilassa jotakin hyvää.

-Archie! Cora puuskahti.

-Anteeksi. Anteeksi. Archie näytti katuvalta. -Hän on sinun isäsi, eikä minun kuulu arvostella häntä. Mutta siitä huolimatta minä en viivytä tätä asiaa enää hetkeäkään. Puhun hänen kanssaan, ja kunhan hän vain suostuu, käymme heti huomenna hakemassa sormukset, niin että tästä tulee julkista.

-Huomenna? Oh, se on sinun syntymäpäiväsi! Cora huudahti, ja Archie tunsi aivan lapsellista mielihyvää siitä, että tyttö saattoi muistaa sellaisen asian.

-Jos joku olisi sanonut minulle vuosi sitten, Archie mutisi ja kumartui jälleen.

Vähän ajan kuluttua Cora työnsi hänet hellästi kauemmaksi.

-Jos te aiotte tulla tapaamaan minun isääni vielä tänä iltana, herra Fleming, teidän olisi parasta tehdä jotakin asian eteen, hän sanoi kujeillen. -Kello on varmasti jo paljon. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka kauan me olemme tässä olleet.

Archie vilkaisi rannekelloaan vastahakoisesti, sillä häntä ei kiinnostanut vähääkään ajatella tämän hetken päättymistä. Sitten hän hätkähti.

-Puoliyö, hän mutisi.

-Mitä? Cora huudahti.

-On puoliyö. Archie katsoi ulos. Kesäyön hämärä oli laskeutunut laakson ylle, avoimesta autonikkunasta tulviva ilma oli jo kylmää, ja satakieli lauloi aivan huumaantuneena. He olivat istuneet autossa tuntikausia lainkaan huomaamatta ajan kulua. Ja hänen kun oli ollut tarkoitus palata ajosta kotiin teelle ja lähteä sitten perheen mukana kutsuille Ramsaylle!

-Voi taivas, sopersi Cora. -Minun pitää mennä kotiin heti ─ he tietävät, että minun piti tulla tänään ─ mihin aikaan myöhäisin iltajuna etelästä saapuu? Voinko minä sanoa, että tulin sillä, mutta että se oli myöhässä ja että jouduin lisäksi kävelemään? Jos isä on vielä hereillä ja oikein pahalla päällä…

-Ei, sanoi Archie ja käynnisti auton, -et sinä rupea valehtelemaan minun takiani. Minä vien sinut kotiin. Ei isäsi voi tehdä mitään, jos olen mukana.

-Etkä sinä voi tulla sisään, jos he jo nukkuvat!

-Mikäli he jo nukkuvat, mitään hätäähän ei ole! Archie huomautti, laittoi peruutusvaihteen päälle ja kätki sitten Coran käden kouransa sisään. -Älä pelkää, rakas. Jos isäsi on oikein pahana, tulet meille yöksi.

-Enhän minä voi ─ mehän olemme kihloissa!

-Cora MacRob, Archie sanoi nauraen ja alkoi samalla peruuttaa autoa tuota kapeaa sivutietä pitkin takaisin maantielle, koska kääntymiseen ei ollut tilaa, -sinä nukuit äidin työhuoneen vuodesohvassa useita öitä silloin, kun me emme olleet kihloissa! Miten nyt sitten et…

Archie piti itseään kohtuullisen hyvänä autonkuljettajana. Hän oli saanut aikoinaan ajoluvan ongelmitta, ja kuluneen talven aikana hän oli selviytynyt lumisilta ja liukkailta nummi- ja vuoristoteiltä ilman yhtään ojaanajoa tai muuta haaveria. Erityisen taitavaksi hän oli oppinut juuri peruuttajana, kun oli joutunut kuljettamaan tavaraa milloin mihinkin ahtaaseen pihapiiriin.

Yrittäessään myöhemmin miettiä, mitä sinä yönä oikein tapahtui, Archie ei päässyt mihinkään järjelliseen selitykseen. Toki hänen ajatuksensa olivat ehkä tiiviimmin muualla kuin ajamisessa, ja toki hän puristi yhä Coran sormia toisella ja ohjasi vain toisella kädellään, ja toki hän saattoi katsoa hiukan pidempään tyttöön kuin peruutuspeiliin, ja toki hän painoi kaasua tavallista enemmän, jotta he olisivat nopeasti maantiellä ─ mutta siltikään hän ei ymmärtänyt, miten se kävi.

Joka tapauksessa auto vain yhtäkkiä heilahti ja liukui taaksepäin ja alaspäin niin rajusti, että Cora kirkaisi. Sitten se jäi paikalleen melkein keula kohti taivasta.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Archie ja Cora, 2/7: Naftanhajuinen autonhytti

-Puhutaan.

Archie veti käsijarrun päälle ja mietti silmänräpäyksen ajan, lukitsisiko ovet, ettei Cora livahtaisi tiehensä, niin säikähtäneeltä tämä näytti. Sen sijaan nuorukainen kuitenkin avasi kuljettajan puoleisen ikkunan. Lämpimän kesäillan tuoksut ja lintujen liverrys toivat hänen mieleensä hajanaisia säkeitä, mutta hän karkotti ne rajusti pois. Tänä iltana ei syntyisi runoa. Ehkä ei koskaan enää.

-Minä haluan kotiin, Cora sanoi vähän avuttomasti.

Archie ei vastannut, vaan otti ajurintakkinsa ja heitti sen istuimen selkänojan yli takana olevaan kapeaan tilaan, jossa hän säilytti työkaluja. Hän tunsi tarvetta repiä jollakin konkreettisella tavalla alas sen muurin, joka tuntui oudosti kasvaneen hänen ja tuon suloisen olennon välille, vaikka he istuivat niin lähellä toisiaan.

Sitten hän tarttui päättäväisesti Coran molempiin kapeisiin ranteisiin, vaikka tyttö koetti kiskoa itseään irti, aivan kuin olisi yhtäkkiä alkanut pelätä Archieta.

-Minä haluan kotiin, tyttö sopersi taas, ja hänen tummat silmänsä laajentuivat kauhusta.

-Cora, Archie sanoi lujasti, -tulitko sinä todella takaisin vain kertomaan koulunkäynnistä ja työnhausta?

-Minä tulin kotiin tapaamaan äitiä ja isää ja Arthuria ja siskoja ja…

-Älä höpise äidistäsi ja isästäsi ja Arthurista ja siskoistasi! He kyllä pärjäävät. Cora, minä kysyin sinulta jotakin loppiaisaattona. Minun puoleltani ei mikään ole muuttunut, päinvastoin. Entä sinun?

-Älä, Cora sopersi ja käänsi päänsä pois, kun ei voinut kätkeä kasvojaan käsiensä ollessa Archien tiukassa otteessa.

Archie epäröi, sitten hän sanoi nöyremmin:

-Cora, minä olen pahoillani.

Ilmeisesti tyttö oli odottanut jotakin muuta, sillä hän kääntyi hämmästyneenä nuorukaista kohti.

-Pahoillasi?

-Kaikesta. Kirjasta. Archie epäröi taas. -Minun ei olisi pitänyt antaa julkaista sitä ─ ainakaan minun ei olisi pitänyt laittaa siihen omistusta. Anna anteeksi. Minä tarkoitin ─ minä tahdoin vain ─ halusin kertoa sinulle. Pelkäsin, että luulisit minun hylänneen sinut. Tahdoin kertoa sinulle ja koko maailmalle, että...

-Älä, Cora keskeytti ja koetti tempoa itseään irti. -Archie, älä!

-Cora, minä kai sentään olen ansainnut puheenvuoron kaiken sen jälkeen… Archie puri huultaan. -Sen jälkeen, kun olen juossut perässäsi puolen maan halki.

-M-mitä? Cora ällistyi niin, että aivan kuin vahingossa lakkasi riuhtomasta. -Miten niin?

-Tulin sinun perässäsi Edinburghiin. Heti tammikuussa. Kun sinä katosit. Minä… minä laitoin maat ja taivaat sekaisin selvittääkseni, mihin olet joutunut.

-Niin mutta äitisi lupasi kertoa sinulle, kunhan… minä olisin lähtenyt.

Archie tunsi punastuvansa. Yhtäkkiä hän muisti sen tammikuun aamun selkeämmin kuin olisi tahtonutkaan, varsinkin omien typeryyksiensä osalta.

-Minä en jäänyt kuuntelemaan häntä, nuorukainen mutisi. -Sinun äidiltäsi kuulin, että olet Edinburghissa. Hyppäsin junaan. Ja etsin sinua koko päivän.

-Mitä? Coran silmät laajenivat.

Archie hengähti syvään. Cora ei tiennyt. Cora ei todellakaan tiennyt. Miten olisi voinutkaan!

Yksi Kirjeitä rakastetulle -kirjan ensimmäisistä runoista oli syntynyt sen kauhean päivän jälkeen, ja monet kriitikot olivat maininneet sen olevan kokoelman symbolisimpia ja moderneimpia suljettuine ovineen, kulkijan nielevine katuineen ja pimeään syöksyvine junineen. Archie ei ollut edes taitavimman toimittajan kynsissä tunnustanut, että runossa ei ollut mitään symbolista, vaan että jokainen ”viiltävä askel, joka murskaa sydämeni sirpaleet katukiveykseen” ja kaikki ”autiomaan tyhjyys tuhansien kulkijoiden keskellä” oli todella koettua. Mutta eihän Cora voinut aavistaa…

-Minä etsin sinua koko päivän, Archie toisti. Ja sitten hän kertoi kaiken, alkaen aamusta, jolloin Cora ei ollut ilmaantunutkaan enää Koivurantaan, ja päätyen siihen hetkeen, jolloin hän palasi Fort Williamiin ja joutui astumaan isän eteen.

Sen hän jätti kertomatta, että oli ollut jo aivan varma isän lyövän häntä, niin raivoissaan tämä oli ollut hänen katoamistempustaan, vaikka äiti oli koettanut kaikkensa rauhoittaakseen tilannetta. Ne isän käyttämät nimitykset, joita Archie oli joutunut kuuntelemaan, polttivat hänen korviaan vieläkin. Mutta hän oli seissyt vaiti, purrut huultaan ja antanut haukkua itseään, vaikka olikin ensimmäisen kerran tajunnut, miksi Stuart silloin kauan sitten oli käynyt isään käsiksi.

Eikö isä todella ymmärtänyt ─ isä, joka oli ollut niin käsittämättömän ymmärtäväinen silloin, kun Fanny oli antanut hänelle rukkaset! Eikö isän ollut tarvinnut aikoinaan tehdä mitään sen eteen, että oli saanut äidin? Vai oliko hän tehnyt ainoastaan vakaasti harkittuja ja järkeviä asioita? Ei se kyllä hopeahäissä siltä ollut kuulostanut.

Ja silloin Archie oli yhtäkkiä muistanut, että isoäiti oli puhunut jotakin epämääräistä New Yorkista ja isän sairaalasta karkaamisesta, ja kun isän oli täytynyt välillä silmänräpäykseksi vaieta hengittääkseen, nuorukainen oli maininnut asiasta kuin ohimennen. Niin käsittämättömältä kuin se oli tuntunutkin, isä oli lakannut huutamasta hänelle ja enää vaisusti mutissut jotakin, ja äiti alkanut yskiä, ja haukkumasaarna oli päättynyt siihen.

-Äidiltä? kuiskasi Cora.

-Mitä? Archie havahtui ikävistä muistoistaan.

-Sinä sanoit, että kuulit minun äidiltäni… Coran tummat silmät laajentuivat.

Uusi häpeällinen muistikuva vyöryi Archien yli. Miten hän oli saattanut yhden vuorokauden sisällä sotkea kaiken niin täysin!

-Minä… etsin sinua ensin kotoasi, hän mutisi.

-Meiltä?

-Teiltä, tietysti. Mistä muualta? Totta kai minä kuvittelin, että… että sinä olet siellä. Kotonasi. Kun et tullut meille.

Vasta nyt Archie tajusi, että Cora oli aivan lumivalkoinen.

-Tietävätkö äiti ja isä, että… että… me… sinä…

-Näin minä oletan, sen jälkeen kun… Archie siristi silmiään. -Etkö sinä todella tiennyt, että… eikö äitisi kertonut?

-Milloin hän olisi kertonut! Enhän minä ole käynyt kotona!

-Cora, älä yritä uskotella minulle, ettet ole pitänyt mitään yhteyttä vanhempiisi puoleen vuoteen!

Jo ennen kuin pääsi lauseen loppuun, Archie tajusi, ettei hänen olisi pitänyt sanoa sitä. Tumma puna nousi Coran poskille, silmissä välähti, ja tyttö riuhtaisi itsensä irti sellaisella voimalla, että ellei Archie olisi viime hetkessä ehtinyt hellittää otettaan, hän olisi satuttanut Coraa.

-Eivät kaikki perheet ole sellaisia kuin sinun ─ ei kaikilla ole aikaa istua kirjoittelemassa kirjeitä sinne ja tänne ─ ja luuletko sinä, että isällä on pennyäkään ylimääräistä postimaksuihin!

-Cora, minä en tarkoittanut sitä sillä tavalla, Archie sanoi hätääntyneenä.

-Et tietenkään! Cora nykäisi niskaansa niin, että somasti vinoon asetettu pieni hattu heilahti. -Ethän sinä osaa ajatella, ettei kaikkien elämä ole sellaista kuin sinun, ethän sinä tarkoita mitään, kun pidät omaa elämääsi jonkinlaisena mittapuuna, ethän sinä ymmärrä, millaista joillakin ihmisillä on!

-Cora, puuskahti Archie, -minä en ole tuollainen! Mikä sinua oikein vaivaa?

Cora lysähti yhtäkkiä kasaan ja käpertyi istuimen nurkkaukseen, aivan kuin olisi tahtonut piiloutua Archielta ja tämän myötä koko maailmalta.

-Anteeksi, hän mumisi. -Minä en tajunnut, että se olisi… näin vaikeaa.

-Mikä niin?

-Paluu! Nyt Cora nosti kasvojaan ja katsoi häneen silmillä, joiden tummaa kirkkautta Kirjeitä rakastetulle -teoksessa verrattiin ikiaikaisten vuorenhuippujen heijastukseen ylämaajärvessä. -Oli niin… turvallista olla poissa.

-Turvallista? Minä en ymmärrä, Cora. Pelkäätkö sinä minua? Anteeksi, en tarkoittanut säikyttää sinua, minäkin olen vähän hermostunut ja…

-Minä pelkään itseäni. Ja sinua. Ja kaikkea. En minä osannut arvata, että sinä olisit se, johon minä asemalla ensimmäiseksi törmään. Ja että sinä… käyttäytyisit niin kuin käyttäydyit. Minä olin koettanut ajatella asioita hyvin järkevästi, ja sitten ─ sitten sinä tempasit minut ilmaan enkä minä enää tiennyt mistään mitään!

Archie tunsi ärtymyksen nousevan, mutta pakotti itsensä rauhalliseksi. Vaikkei tämä nyt mennyt ollenkaan niin kuin hän oli ajatellut, hän ei tahtonut pahentaa tilannetta säikyttämällä tyttöä vielä entisestään.

-Minä en tiennyt… mistään, Cora kuiskasi. -Tarkoitan, että sinä olisit käynyt… meillä tai Edinburghissa. Minä kirjoitin kotiin pari kertaa, ja äiti lähetti pari postikorttia ja kertoi, että he ovat terveitä.

-Hyvä on, Archie vastasi, edelleen pakotetun rauhallisesti. -Unohdetaan nyt tämä keskustelu kirjeenvaihdosta. Minä vain tahdoin sinun tulevan tietämään, että… että teen vuoksesi mitä vain. Minä toivoin sinun jo tietävän sen. Tarkoitan, että… sitä varten minä lähetin ne runot kustantajalle. Kun en saanut sinuun muuten yhteyttä. Ei minulle annettu mitään osoitetta edes postikortteja varten.

Cora painoi vaistomaisesti takintaskuaan, aivan kuin varmistaakseen, että jokin arvokas oli siellä tallella.

-Sinun ei olisi pitänyt, hän mutisi. -Mitä ihmiset sanovat! Sinun perheesi ─ ja kaikki! Kirjoitat sellaisia runoja! Ihmiset alkavat kuvitella ─ että kun sillä tavalla katosin ─ etkö sinä ajatellut ollenkaan mainettasi!

-Minun maineellani ei ole mitään merkitystä, puuskahti Archie tuskastuneena. -Ja ihmiset puhuvat joka tapauksessa! Jos olisimme menneet kihloihin loppiaisena, he olisivat puhuneet. Kun sinä katosit kaupungista, he puhuivat. Kun minä syöksyin perääsi, he puhuivat. Kun minä kirjoitin runokirjan, he puhuvat.

Cora työnsi käden taskuunsa ja veti kirjan esiin. Hän piti sitä käsissään, katseli sitä ja silitteli sen kantta, kuin se olisi ollut elävä olento, jonka kanssa hän olisi oppinut käymään luottamuksellisia ja lohdullisia keskusteluja.

-Minä muistan, kun… eräänä päivänä tulin tunneilta asuntolaan ja valvoja sanoi, että minulle on paketti, hän kuiskasi kuin itsekseen. -Paketti! Keneltä muka? Väitin, että on tapahtunut erehdys, varsinkin, kun hän sanoi, että sen oli tuonut joku vanha rouva. Enhän minä tunne Edinburghista ketään vanhaa rouvaa!

Archien kovia kokenut sydän läikähti lämpimästi. Isoäiti.

-Mutta täytyihän minun uskoa, kun kuoressa oli minun nimeni, jatkoi Cora hiljaa. -Olin niin utelias, että avasin sen heti siinä, käytävässä… Enkä ymmärtänyt aluksi mitään. En yhtään mitään.

He olivat taas hetken vaiti.

-Sitten kun minä ymmärsin… Cora nielaisi. -Minä en ollut uskoa. Että se olit sinä… että se kaikki… minusta… meistä… Miten sinä teit jotakin sellaista!

-Anteeksi, Archie änkytti taas.

-Ei, en minä sitä! Nyt Cora katsoi häneen. –Tarkoitan, että miten sinä osasit? Jokainen sana ja rivi, se oli… juuri niin kuin minä olin tuntenut ja ajatellut, mutta en minä osaisi muotoilla sitä niin! Minä luin ja luin, koko yön, yhä uudestaan ja uudestaan… Archie, minä…

Tyttö vaikeni, ja Archie vavahti. Mitä Cora oli aikonut sanoa? Mitä ”minä”?

Hän epäröi. Yhtäkkiä ratkaisun hetki tuntui liian kauhistavalta kohdata. Entä jos Cora sanoisi, ettei vastaisi hänen tunteisiinsa? Miten hän koskaan selviäisi siitä? Olisi sittenkin helpompi jatkaa tätä kiertelyä asian ympärillä.

Mutta milloin hän oli tahtonut päästä missään asiassa helpolla!

-Cora, Archie sanoi ja tarttui tyttöä olkapäistä, nyt hellemmin kuin äsken. -Naftanhajuinen autonhytti ei taatusti ole sellainen paikka, josta kuvittelin löytäväni onneni. Mutta en minä kyllä kuvitellut, että se löytyisi tiskialtaan äärestä keittiöstäkään. Minä en kuvitellut enää mitään, olin luopunut toivosta kaiken suhteen, onnen ja koko elämän tarkoituksen ─ kunnes sinä tulit, sinä suloinen, reipas, rohkea, ihana tyttö!

-Archie, älä, Cora kuiskasi, mutta tuijotti nuorukaisen sinisiin silmiin kuin lumottuna.

-Sinä sanoit talvella, että rakastat minua. Sen lauseen varassa minä olen jaksanut, odottanut, toivonut, tehnyt kaikkeni. Kaikkeni, Cora! Vastaa minulle: ovatko sinun tunteesi muuttuneet? Jos ovat, minä en koskaan enää häiritse sinua tällä asialla. Mutta jos eivät…

Vähän aikaa vain peipponen jossakin männyn oksistossa tohti rikkoa hiljaisuuden. Sitten Cora kuiskasi niin hiljaa, että Archie tuskin kuuli:

-Miten ne olisivat voineet muuttua? Miten ne koskaan voisivat muuttua?

-Jos näin on, tulethan sinä nyt minun vaimokseni?

Se oli kovin yksinkertainen ja töksähtävä kosinta, Archie tiesi sen itsekin. Mutta hän ei kyennyt korulauseisiin. Taitavia säkeitä sorvaava runoilija oli kadonnut, jäljellä oli autonkuljettaja, joka oli suunniltaan kauhusta sen mahdollisuuden suhteen, että tyttö vastaisi kieltävästi.

-Miten minä voisin! Cora nyyhkytti. -Sinun vanhempasi järjestivät minulle ammatin ─ he kai tarkoittavat, että minä hankin työpaikan, enkä…

Nyt ei Archie ehtinyt hillitä itseään, vaan jysäytti nyrkillään autonrattia niin, että Cora huudahti pelästyksestä.

-Vanhempani! nuorukainen ärähti. -Minun vanhempani! Voi jospa…

Hän puri huultaan ja pakotti alas sanat, jotka oli tiuskaisemassa. Oli pelottavaa, miten hyvin hän oli alkanut ymmärtää Prinssiä tämän kevään aikana.

-Cora, Archie jatkoi pakotetun rauhallisesti. -Ensiksi sinä torjuit minut, koska olit meillä palveluksessa. Nytkö sinä torjut minut, koska et ole meillä palveluksessa? Minä ymmärtäisin tuollaisen juonittelun kenen tahansa toisen tytön kohdalla, mutta en sinun!

-En minä juonittele!

-Vastaa sitten niin kuin todella tahdot vastata! Unohda vähäksi aikaa minun vanhempani!

-Entä minun? Archie, oletko sinä ajatellut loppuun asti, mitä se merkitsisi, jos… Tiedäthän sinä, mistä oloista minä tulen, ja millainen isä on!

-Sinun isällesi minä kyllä pärjään, Archie mutisi ja hieraisi vaistomaisesti rystysiään. -Kyllä, minä olen ajatellut. Ehkä se tulee sinulle yllätyksenä, mutta tänä keväänä minä olen ajatellut erittäin monia asioita.

Oli taas hetken hiljaista. Sitten Archie kääntyi uudestaan Coraa kohti.

-Kyllä minä tiedän, ettei siitä tule helppoa, hän sanoi suoraan. -Kyllä minä tiedän, että ihmiset puhuvat. Mutta minä en välitä. Minä luovun kaikesta, jos se auttaa, jos se saa sinut lopettamaan tuon estelyn. Minä tulen vaikka isällesi rengiksi, jos…

-Archie, älä ole hullu, Cora mutisi, ja hänen suupielensä värähti. -Et sinä tekisi mitään sellaista. Tai jos tekisit, niin puolen vuoden kuluttua meidän tilamme olisi kukoistava ja isä velaton!

Archie naurahti.

-Oletko sinä siitä niin varma? hän kysyi itsekin hämmästyen sitä, että kykeni laskemaan leikkiä tässä tilanteessa. -Entä, jos minä vain kirjoittelisin runoja ja…

-Archie.

Cora ojensi kapean kätensä ja kosketti Archien poskea. Liike oli niin yllättävä ja niin hellä, että Archie tunsi hengityksensä salpautuvan.