tiistai 16. tammikuuta 2018

Maailman keskipiste 24/24


-Minä arvasin, että Eliza vie huomion tälläkin kertaa, Mary sanoi happamasti. -Kuten aina. Kenellekään ihmiselle ei pitäisi suoda sellaista taakkaa kuin olla perheen toiseksi nuorin!

-Älä ole typerä, Betty sanoi. -Et voi väittää kadehtivasi Elizaa nyt!

Mary paiskasi pöydälle rievun, jolla oli kiillottanut hopeita. Yöllä tehdyistä hyvistä päätöksistä huolimatta hän ei ollut aivan varma, kadehtiko vai ei.

-Minä kuvittelin, että yhden ainoan kerran saisin olla keskipisteenä, hän tunnusti.

-No mutta olethan sinä! Äiti ja isä ovat niin onnellisia, ja kaikki pitävät sinun pojastasi.

Mary punastui vähän mielihyvästä. Hän ei tahtonut tottua siihen, että puhuttiin ”hänen pojastaan”.

-Craig tahtoi tulla, hän sanoi ylpeänä. -Vaikka hän tiesi, millainen joulu meillä on, ja vaikka hänen vanhempansa olisivat tietysti halunneet hänen olevan luonaan, kun hän sai loman.

-Ja milloin teidät vihitään? Betty tiedusteli ystävällisesti. -Toivottavasti vähemmällä kiireellä kuin…

Mary naurahti ja tarttui uudestaan riepuun.

-Todellakin! Katsotaan nyt. Se riippuu niin… kaikesta.

He jatkoivat hetken työtään vaieten. Elämä riippui nykyään joka suhteessa — kaikesta.

Sellorin talon ruokailuhuoneessa oli lämmintä ja kodikasta sinä joulupäivän aamuna. Keittiöstä kuului patojen ja pannujen kalinaa äidin, Ruthin ja Kuusikukkulan Mhairin valmistellessa ateriaa, ja olohuoneen meteli kertoi serkusten riemusta joululahjojensa äärellä.

Samassa ovi avautui ja sisään astui pitkä, silmälasipäinen sotilas. Hän laski kätensä Maryn olkapäille ja kumartui.

-Haluaisitko lähteä kävelylle?

-Mene vain, Betty sanoi ystävällisesti, ennen kuin sisar ehti torjua sulhasensa ehdotuksen pöytähopeisiin vedoten. -Nämähän ovat kohta valmiit, ja sitten Rose on luvannut kattaa kanssani pöydän.

Craig Finlay hymyili.

-Kiitos, hän sanoi yksinkertaisesti. -Tule, Mary.

Sateli kevyesti lunta, kun he kävelivät ulos Sellorin talon portista ja suuntasivat kohti Keijulehtoa. Glen Longin yllä lepäsi joulupäivän rauha, kynttilät tuikkivat talojen ikkunoista ja maailma oli satumaisen sininen.

-Täällä on kaunista, Craig lopulta rikkoi hiljaisuuden. -En ole koskaan ennemmin käynyt Ylämaalla.

-Ikävää, että… Mary puri huultaan. -Kerroitko sinä vanhemmillesi?

Hän ei ollut tohtinut aiemmin kysyä.

-Kerroin tietysti, että sisaresi vihitään. Eivät he kysyneet yksityiskohtia. Kyllä he ymmärsivät, että halusin tulla. Ehdinhän minä olla kotonakin vielä ennen loman loppumista. Oletko sinä yhä pahoillasi?

Mary hätkähti.

-Pahoillani? hän toisti.

-Niin. Craig puristi hänen kättään. -Sinä olet kauhean pahoillasi jostakin, ja minä olen koettanut miettiä, mitä se on. Tarkoitan, että tietysti tämä sisaresi tilanne ─ mutta se on jotakin muuta.

Yhtäkkiä Marystä tuntui oudon hyvältä, että Craig oli huomannut sellaisen asian. Ei kukaan yleensä huomannut hänen mielialojaan, paitsi Betty toisinaan.

-Minä olisin vain kerrankin halunnut olla keskipiste, hän mutisi. -Mutta Eliza on aina… nytkin.

Kuulostipa se lapselliselta! Hyvä tavaton, nyt Craig nauraisi hänelle!

Mutta Craig ei nauranut, vaan veti hänet syliinsä sen kuusen juurella, jota Betty tapasi nimittää Ikivihreäksi, aivan kuin eivät kaikki kuuset olisi ikivihreitä.

-Sinä olet minun elämäni keskipiste, hän sanoi vakavasti ja katsoi Maryä syvälle silmiin. -Eikö se riitä?

Maryn huulet värähtivät.

-Riittää, hän kuiskasi, kun Craig kumartui suutelemaan häntä.

Vihkiminen tapahtui iltapäivällä. Eliza oli pukeutunut rouva Wallacen ompelemaan yksinkertaiseen, taitavasti poimutettuun leninkiin, eikä hänellä ollut muita koristeita kuin Bettyn lainaama rintaneula. Napier käytti lyhyintä kaavaa, ja lapsetkin jaksoivat olla sen aikaa levollisia.

Vaikkei ulkopuolisia vieraita ollut, omakin perhe täytti talon pienen salin. Rose oli tullut paikalle, samoin Flora ja Lillian lasten kanssa Glasgow’sta. Anna ja Rob seisoivat lähekkäin, lapset tiukasti vieressään, aivan kuin yhdessä kestääkseen kaikki ne myrskytuulet, joita elämä lähettäisi.

Annie oli asettunut Ellien ja Rodin kanssa äidin ja isän lähelle. Hänen suunsa oli nipistynyt tiukaksi viivaksi, ja hänen moittiva katseensa ei jättänyt arvailun sijaa siitä, mitä pastorska ajatteli sisarensa tilanteesta.

Mary katsoi Elizaa ja mietti, mitä tämä mahtoi ajatella. Ei rikasta miestä, ei ylellisyyttä, ei uusia pukuja ja koruja. Vähävarainen nuori sijaisopettaja, luultavasti melko vaatimaton koti tuulisella Sisä-Hebridien saarella, ennenaikainen äitiys. Kestäisivätkö Elizan perhosensiivet sitä? Mitä Mary voisi tehdä auttaakseen?

Äkkiä Mary havahtui siihen, että Craig puristi häntä lujasti kädestä. Vilkaistessaan ylös miehen kasvoihin hän tajusi, ettei Craig ollut vähääkään kiinnostunut vihkiparista, vaan katsoi alas Maryyn, herkeämättä, aivan kuin olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen katsellakseen morsiantaan kaikessa rauhassa nyt, kun muiden huomio oli kiinnittynyt toisaalle.

Ja yhtäkkiä Mary tajusi todella olevansa keskipiste, ei ehkä koko maailman, mutta Craigin maailman, aivan kuten tämä oli Keijulehdossa vakuuttanut. Hän hymyili vähän, ja Craig vastasi hymyyn, ja he keskittyivät täysin toisiinsa huomaamatta, miten hellästi Betty heitä katsoi, ja miten haikean silmäyksen Ruth heihin loi.

Kun kaikki oli ohi, Eliza ja Sean Ramsay kääntyivät, suutelematta toisiaan tai pitämättä toisiaan kädestä. Eliza oli vastavihityksi aviovaimoksi kovin kalpea ja totinen, eikä asiaa auttanut hänen Annie-sisarensa nopea kättely ja tokaisu:

-Täytynee kai onnitella.

-Hannah, sanoi Napier yhtäkkiä terävästi. -Käyttäydy ihmisiksi.

Annie kääntyi ja katsoi mieheensä kuin olisi nähnyt tämän ensimmäisen kerran.

-Et kai sinä puolustele tätä…

-Käskin sinun vain käyttäytyä ihmisiksi.

Rose käänsi päätään ja tämän silmät säteilivät. Bettyn huulet vavahtelivat epätoivoisesti pidätetystä naurusta. Äiti, joka oli pyyhkinyt silmiään nenäliinaan, alkoi äkkiä yskiä sen suojassa, ja Flora kumartui nopeasti korjaamaan Meggien hiusnauhaa. Craig näytti hämmästyneeltä, kun Mary peitti suunsa ollakseen nauramatta ääneen.

Silloin Rob laski kätensä Napierin olkapäälle ja sanoi reippaasti:

-Tätä hetkeä me olemme odottaneet vuosia, lanko hyvä. Sinä ehdit vielä laittaa hänet kuriin!

-Rob! äiti huudahti moittivasti.

Annie näytti siltä, kuin joku olisi lyönyt häntä päin kasvoja. Hän ei selvästikään ymmärtänyt, mikä hänen perhettään niin suunnattomasti huvitti.

-Mitä sinä tarkoitat? hän kysyi avuttomana.

Silloin tuon oudon häähuoneen täytti helinä, joka oli kuin hopeakellojen soittoa. Eliza nauroi, nauroi niin sydämellisesti, että hänen päältään tuntui karisevan kaikki häpeä ja suru, ja jäljellä oli vain nuoren naisen sydämellinen ilo. Ja yhtäkkiä Sean Ramsay katsoi häntä hymyillen.

Loppujen lopuksi aterialla tunnelma oli hilpeä, isä piti maljapuheen ja vastavihityt lähetettiin matkaan kohti uutta kotiaan hurrauksin ja vilkuttavin nenäliinoin, kuten asiaan kuului.

Mary ja Craig jäivät viimeisiksi portille katsomaan lähtijöiden perään. Mary värisi vähän ohuessa puserossaan, mutta Craig kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, ja yhtäkkiä pakkanen tuntui kesäauringon paisteelta.

-Menemmehän me naimisiin heti kun voimme, Craig sanoi. -Eikö niin?

-Mitä sinä tarkoitat? Mary mutisi ja painautui khakikangasta vasten.

-Joko minun seuraavalla lomallani tai heti kun sota loppuu, kumpi vain tapahtuu ennemmin. Lupaatko?

Mary hengähti syvään.

-Kunhan sinä vain tulet takaisin, hän kuiskasi hiljaa.

-Jos sinä lupaat mennä kanssani naimisiin heti kun palaan, minä lupaan palata, Craig vastasi yhtä hiljaa.

-Sitten minä lupaan. Mary nosti kasvojaan ja katsoi Craigia silmiin.

Lumiset vuoret lepäsivät vaiti heidän ympärillään, kylän talojen piipuista kiemurteli untuvainen savu kohti taivasta ja ikkunoista loisti lämmin valo ulos hangelle. Sillä hetkellä maailman keskipiste oli siinä paikassa, pienen talon portilla pienessä kylässä kaukana Ylämaalla.

Tämänkertainen tarina päättyy tähän. Toivottavasti pidit siitä. Kiitos, että olit mukana!

maanantai 15. tammikuuta 2018

Maailman keskipiste 23/24


Vaikka oli kuluneiden painajaismaisten viikkojen aikana hyvin tiennyt, että Eliza vihittäisiin jouluna, Mary tajusi vasta jouluaattona Glen Longiin saavuttuaan, ettei sittenkään ollut täysin käsittänyt asian merkitystä. Hän oli sentään vihdoin tuonut sulhasen kotiin esiteltäväksi ─ ja sitten kaikki touhusivatkin vain Elizan häitä.

Aivan kuin Eliza muka olisi ansainnut jotkin häät!

Kun Craig aattoiltana suuteli häntä yöhyväisiksi eteisessä ja sitten vetäytyi isän työhuoneeseen, jonka nurkkaan äiti oli sijannut telttavuoteen, Mary tunsi melkein pakokauhua. Hän oli onnistunut heidän asemalta tulostaan saakka välttelemään Elizaa, mutta nyt hänen olisi pakko mennä yöksi samaan pieneen huoneeseen tämän kanssa.

Mary viivytteli kylpyhuoneessa iltapesulla niin kauan kuin saattoi toivoen, että Eliza olisi jo ehtinyt nukahtaa hänen pujahtaessaan kamariin. Mutta sisar oli hereillä ja luki jotakin yölampun himmeässä valossa.

-Tännekö sinä tuletkin? Eliza kysyi aivan kuin hämmästyneenä.

-Minne sitten? Mary kysyi yhtä hämmästyneenä. -Vai pitääkö minun mennä keittiöön, jotta…

Hän puri hammasta, jotta ei olisi lipsauttanut mitään ilkeää hemmotellusta prinsessasta, joka tahtoi olla rauhassa.

-Minä ajattelin, että… Eihän äiti kuule, jos sinä menisitkin…

Kesti hetken, ennen kuin Mary tajusi, mitä Eliza vihjasi. Hän oli nyörittämässä auki kenkiään ja jähmettyi epämukavan kumaraan asentoon uskomatta korviaan.

-Ette te niin pitkään kuitenkaan saa yhdessä olla, ennen kuin hänen pitää palata, Eliza jatkoi nopeasti, aivan kuin olisi tajunnut ehdottaneensa jotakin typerää ja koettanut nyt paikata sitä toisella typeryydellä.

Mary suoristautui, potkaisi kengät jaloistaan ja alkoi napittaa auki puseroaan. Koko ajan hän puri hammasta. Vain yksi päivä. Vain huomisen yli ─ Eliza lähtisi Sean Ramsayn mukana jo joulupäivän iltana. Hänen tarvitsi kestää vain vuorokausi. Hän ei saanut nyt avata suutaan. Hän ei saanut sanoa, mitä halusi. Hän viis veisasi Elizasta, mutta hänen oli ajateltava lasta, sittenkin. Hän ei saanut huutaa päin sisarensa kasvoja, mitä tästä oikein ajatteli, saati läimäyttää tätä, niin kovasti kuin olisi tahtonutkin.

-Ja Edinburghissa se Abernethy pitää sinua taatusti vielä tarkemmin silmällä kuin aiemmin, niin ettette te siellä ainakaan voi olla kahden! Eliza parka jatkoi tajuamatta ollenkaan, millaisia ajatuksia hänen sisarensa hautoi.

Mary riisuutui ja pujahti yöpaitaansa edelleen mitään puhumatta.

-Hyvää yötä, hän sai sähähdetyksi ja ryömi vuoteeseensa.

Huoneessa oli hetken aivan hiljaista. Mary puristi silmiään kiinni ja rukoili, että aamu tulisi pian, että hän saisi nousta ja mennä auttamaan äitiä keittiössä ja vältellä taas Elizaa minkä taisi.

Sitten hän kuuli täkin kahahduksen ja kevyet askeleet.

Voi ei. Voi ei.

-Mary? Eliza koski varovasti hänen olkapäähänsä.

Mary puristi silmiään kiinni ja yritti hengittää tasaisesti.

-Mary kiltti…

-Mitä sinä nyt olet vailla! Mary pärskähti ja ponnahti istumaan.

Eliza säpsähti ja otti askeleen taaksepäin.

-Oletko sinä vihainen? hän sopersi.

Mary naurahti katkerasti.

-Mitä se sinua kiinnostaa. Mitä mikään sinua kiinnostaa, muuta kuin sinä itse!

Kyyneleet nousivat Elizan kauniisiin silmiin.

-En minä tarkoittanut, hän sopersi ja laski vaistomaisesti kätensä sydänalaansa. -Mary, uskothan sinä, etten minä tarkoittanut…

-Sinun olisi kannattanut hiukan aikaisemmin miettiä, mitä sinä tarkoitit ja mitä et!

Eliza nyyhkäisi.

-En minä ajatellut…

-Sen me olemme kaikki huomanneet! Ja sitten sinä ilkeät vielä koettaa saada minutkin… Mary tunsi hyvää halua sylkäistä, mutta tyytyi vetäytymään vuoteessaan lähemmäs seinää, aivan kuin olisi inhoten halunnut mahdollisimman kauas Elizasta.

-Minä olen vain iloinen sinun puolestasi!

-Vai niin.

-Mary, kuvitteletko sinä, että minä olen nyt onnellinen!

-Sitäkin sinä olisit voinut miettiä hiukan aikaisemmin.

Eliza alkoi itkeä rajusti, kuten hän aina teki, kuin hän olisi ollut yhä se sama pikkutyttö, hemmoteltu kuopus, jonka tunteenpurkauksiin suhtauduttiin ymmärtäväisemmin kuin muiden.

Mary istui seinään nojaten ja tuijotti pitsikuviota täkkilakanassa. Hän mietti, voisiko nousta, kiskaista vaatteet päälleen ja juosta ulos, minne tahansa ─ pappilaan, jossa varmasti saisi Annielta kaiken mahdollisen tuen Elizan paheksumisessa tai ainakin ymmärrystä siellä yöpyvältä Roselta, tai ylös Kuusikukkulalle, jossa nukkuisi vaikka keittiön lieden edessä, kun Betty ja Lillian oli lapsineen majoitettu vierashuoneisiin…

-Anna anteeksi!

-Mitä? Maryltä lipsahti.

Eliza hieroi silmiään yöpaidan hihalla kuin lapsi.

-Anna anteeksi, hän nikotteli. -Minä… minä pilasin sinun joulusi… sinun… kihlauksesi…

-Älä ole naurettava.

-Mary, älä ole minulle vihainen! Minä kestän kaiken muun, minä kestän äidin itkun ja minä kestän Annien saarnat ja minä kestän jopa Mullin saaren, jos sinä vain et ole minulle vihainen!

-Miksi minä olisin sinulle vihainen? Oman elämäsi sinä olet pilannut, et minun.

Eliza itki, niiskutti ja pyyhki nyt nenäänsä yöpaidanhihaan.

-Anna anteeksi, hän taas nikotteli.

Mary tuijotti yhä pitsikuviota. Mutta äkkiä hän jäi miettimään omia sanojaan.

Eliza oli tosiaankin pilannut elämänsä, sillä vaikka asia oli järjestymässä paremmin kuin hyvin, ei tulevassa avioliitossa ollut mitään siitä, mitä pikkusisar oli kevytmielisesti haaveillut.

Ja samaan aikaan Maryn elämässä kaikki oli hyvin. Craig oli täällä, tämän saman katon alla, koska oli selvinnyt tähän asti sodasta hengissä, ja koska oli halunnut tulla, kaikesta huolimatta. Hänellä oli Craigin sormus, jota hän ei tahtonut ottaa koskaan sormestaan. Craigin vanhemmat pitivät hänestä ja äiti ja isä tuntuivat pitävän kovasti Craigista.

Mitä Betty oli sanonut kauan, kauan sitten? Silloin, kun Ruth oli pelastunut Titanicilta ja tämän kuusitoistavuotispäivää oli juhlittu kuin hän olisi ollut kuningatar, ja Mary oli tuntenut itsensä tavalliseen tapaan värittömäksi, näkymättömäksi, huomaamattomaksi?

-Totta kai sinä kadehdit, kun kaikki huomioivat vain Ruthin, hän saa ihania tavaroita ja kehuja ja ylistystä, on puettu tyylikkäästi ja esiintyy kuin aikuinen. Minäkin kadehtisin sinun tilassasi. Mutta tahtoisitko sinä olla hänen tilassaan?

Niin Betty oli sanonut, Mary melkein kuuli hänen äänensä ja näki itsensä seisomassa Koivurannan eteisessä siinä typerässä pikkutytön leningissä, jonka äiti oli pakottanut hänet pukemaan ylleen, koska hänen kuusitoistavuotispäiväänsä oli silloin ollut vielä puoli vuotta.

Ei, hän ei olisi tahtonut silloin olla Ruthin sijassa, sittenkään. Eikä hän nyt tahtonut olla Elizan sijassa, sittenkään.

Hän ei tahtonut olla kenenkään toisen sijassa, ei elää mitään muuta elämää, sittenkään. Hänellä oli Craig, hänellä oli tulevaisuus, hänellä oli vapaus.

Hän oli onnellinen.

Hitaasti Mary nosti päätään. Eliza itki yhä, mutta uupuneesti, aivan kuin hänen voimansa olisivat olleet loppumaisillaan.

Eliza oli onneton.

Kauneudestaan, suosiostaan, kaikesta saamastaan hemmottelusta huolimatta Eliza oli sydänjuuriaan myöten onneton.

Ähkäisten Mary heitti täkin sivuun ja nousi.

-Mene maata, hän sanoi kiukkuisesti ja talutti Elizan vuoteeseen. -Sinun pitää levätä, matka Mullille on kuulemma raskas.

Eliza kömpi tottelevaisesti vuoteeseensa, mutta ei päästänyt irti Maryn kädestä.

-Annatko sinä anteeksi? hän nikotteli.

Mary huokasi.

-Minun olisi pitänyt pitää sinusta parempaa huolta, hän mutisi ja pyyhki sivuun sisarensa kyyneleisiin poskiin tarttuneita suortuvia. -Kannella sinusta äidille. Hän olisi sulkenut sinut luostariin ja tältä olisi vältytty.

Eliza päästi itkun ja naurun sekaisen äännähdyksen.

-Onko hän hyvin ikävä? Mary kysyi hämmästyen itsekin myötätuntoa äänessään.

-Hän on oikein hyvä ja kunniallinen nuori mies, Eliza mutisi niin Marian-tädin äänellä, että yhtäkkiä Mary tajusi nauravansa.

-Kai sinä käsität, miten käsittämättömän kiitollinen saat hänelle olla? hän kuitenkin jatkoi opettavaisesti.

-Valitettavasti, Eliza mutisi. -Mutta entä, jos Freddy tulee takaisin? Hän lupasi kirjoittaa, hän sanoi, ettei minun tarvitse huolehtia mistään!

-Älä ole idiootti. Hän olisi kirjoittanut jo, jos aikoisi sen tehdä! Mary huomautti. Saattoiko Eliza kaikella kokemuksellaan olla noin narrattava! -Elizabeth Stewart, herra Ramsayn täytyy olla hyvä mies, pohjattoman hyvä mies. Muistakin sinä maksaa osuutesi.

Eliza räpytteli silmiään, kuin olisi taas ollut purskahtamassa itkuun.

-Minä vain tahdoin — minä tahdoin kokea jotakin — jotakin oikeaa! hän kuiskasi. -Ja Freddy lupasi… Entä, jos hän tulee takaisin!

-Sinunhan ei pitänyt jäädä odottamaan ketään, Mary tokaisi, vaikka tiesi olevansa julma. Mutta hän aavisti, että Eliza jäisi hellimään epäterveitä unelmia, ellei niitä kitkettäisi alkuunsa.

Pikkusisar nyyhkäisi, sai hillityksi itsensä ja kohotti peitteen kulmaa.

-Tule minun viereeni, hän sopersi. -Niin kuin silloin, kun olimme pieniä ja minä näin pahoja unia. Sinä tai Jennie tulitte silloin minun viereeni.

Silmänräpäyksen Mary epäröi. Sitten hän ajatteli Jennietä, joka viettäisi joulua jossakin kenttäsairaalassa, ja hän ajatteli äitiä ja isää tässä pienessä talossa, ja Annaa ja Robia, jotka koettivat selviytyä päivän kerrallaan, ja Lilliania, joka ei koskaan saisi toivottaa Johnia tervetulleeksi kotiin. Ja mitään sanomatta hän pujahti peitteen alle ja kietoi kätensä Elizan ympäri.

-Nuku nyt, hän kuiskasi ja suuteli sisarensa hiuksia. -Ei ole mitään hätää. Minä olen tässä.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Maailman keskipiste 22/24


Mary tuijotti sulhastaan käsittämättä ensin ollenkaan, mitä tämä yritti kysyä, miksi tämä näytti niin tyrmistyneeltä ja loukatulta. Sitten hänen silmänsä laajenivat kauhusta.

-Ei! Ei, hyvä tavaton, mitä sinä kuvittelet minusta!

-Mitä minun pitäisi kuvitella, kun sinä yhtäkkiä hylkäät minut ja sitten… sitten annat ymmärtää…

-Ei, Craig, ei! Et kai sinä kuvittele ─ minä en koskaan ─ ei!

He katsoivat toisiaan silmiin, sitten Craig painoi äkkiä päänsä Maryn syliin.

-Anteeksi, hän mutisi. -Anna anteeksi. Siellä ─ siellä kaukana tahtoo tulla hulluksi ilmankin ─ ja kun sinä sitten katosit ─ ja puhut tuollaisia ─ minä tiedän kyllä, että sinulla olisi ottajia ─ minä en vieläkään ymmärrä, miten sinä suostuit juuri minulle ─ minä pelkään koko ajan, että sinä löydät paremman…

Maryn huulilta purkautui epämääräinen itkun ja naurun sekoitus. Ottajia! Millaisin silmin Craig hänet oikein näki?

Hän laski vapisevan kätensä miehen hiuksille, epäröi, haki sanoja.

-Minä… en tahtonut… että sinä tulet tietämään…

Craig nosti päätään.

-Mitä, Mary? Ellei se ole… pahinta… mitä sellaista se voisi olla, ettet sinä kerro!

Mary nielaisi ja sulki silmänsä. Hän ei voisi katsoa Craigin ilmettä kertoessaan.

-Se… se on… se on juuri sitä, mitä sinä epäilet… mutta se ei koske… minua.

-Jumalan kiitos, Craig mutisi ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. -Ketä se sitten koskee?

Vetäen syvään henkeä Mary sukelsi.

-Minun nuorinta sisartani. Se on joku amerikkalainen, jota isä ei ole onnistunut löytämään.

Craig puristi hänen käsiään.

-Mary, rakas, se on kauheaa ─ ja kauheinta on se, ettei hän ole varmastikaan ainoa ─ mutta miten se liittyy meihin?

-Hänet… hänet vihitään jouluna.

-Vihitään? Kenen kanssa? Juurihan sinä sanoit, ettei sitä miestä ole löydetty!

-Ei… ei olekaan. Eräs… eräs… Mary haki sanoja. -Hänellä oli aiemmin ihailija, joka… joka nyt… korjaa hänet.

Craig hengähti.

-Tietääkö hän…

Mary nyökkäsi, ja Craig vihelsi.

-Melkoinen kaveri, hän mutisi ja puristi sitten taas Maryn käsiä. -Kaikkihan on silloin hyvin. Miksi minä en olisi saanut tulla lomalle?

Kyyneleet pulpahtivat taas Maryn silmistä.

-Sinä sanoit haluavasi tulla tapaamaan minun perhettäni.

-Niin. Eikö se ole aika luonnollista, kun ollaan kihloissa?

-Niin mutta… Eliza vihitään joulupäivänä Sean Ramsayn kanssa äidin ja isän luona… Äiti järjestää pienen juhlan perheelle, mutta edes lähisukulaisia ei kutsuta.

-Siinä tapauksessa minä en tietysti halua tunkeilla, voinhan tulla uudeksivuodeksi tai…

-Ei… ei, en minä sitä…

-Enkelini, käy vähän hankalaksi seurata sinun ajatuksenjuoksuasi, kun sinä sanot jotakin ja sitten väität, ettet tarkoittanutkaan sitä!

Mary nielaisi.

-Minä en vain tahtonut, että sinä tulet tietämään, hän sopersi.

Yhtäkkiä se kuulosti typerältä. Se kuulosti niin typerältä, että Marystä tuntui, kuin joku olisi avannut hänen silmänsä.

Mitä hän oikein oli ajatellut? Kaikkihan oli hyvin! Elizan tilanne oli tietysti surkuteltava, mutta ei epätoivoinen, hänhän pääsisi naimisiin, Sean Ramsay ottaisi lapsen nimiinsä, pahat puheet unohtuisivat, häpeä unohtuisi…

Craig nousi kyykkyasennostaan ja istuutui Maryn viereen.

-Sinä et vain tahtonut, että minä tulen tietämään? hän toisti.

-Niin, Mary sopersi.

Sota-ajan kummallisuuksia oli sekin, että vaikka he olivat Craigin kanssa tunteneet toisensa runsaan vuoden, ei Mary ollut aiemmin kuullut miehen naurua. Oikeaa, todellista, sydämen pohjasta kumpuavaa naurua, ei sellaisia kylmiä ja ivallisia naurahduksia kuin äsken. Craigin nauru sai Maryn melkein säpsähtämään, täytti huoneen, tuntui valaisevan kirkkaammin kuin rouva Abernethyn pölyinen kattokruunu.

-Senkö tähden sinä kielsit minua tulemasta ja katosit ─ vain etten saisi tietää sisarestasi?

Ajatus tuntui ilmeisesti Craigista niin hullulta, ettei hän tahtonut malttaa lakata nauramasta.

-Niin, Mary mutisi.

Yhtäkkiä hänet puristettiin taas asetakkia vasten.

-Anteeksi, Craig sanoi. -En tarkoittanut nauraa sinulle. Minä vain… Voi taivas, mitä kaikkea minä olen näinä viikkoina ehtinyt pelätä ja kuvitella, ja sitten syy onkin…

-Onko se sinusta sitten niin vähäpätöinen asia, Mary nyyhkäisi samalla kun mietti, miten kummallisen hyvältä saattoi rintataskun napin painuminen hänen poskeaan vasten tuntua.

-Ei, sanoi Craig vakavana. -Ei tietenkään. Se on hirvittävän ikävä ja surullinen asia, ja jos koskaan saan käsiini sen amerikkalaisen, minä lupaan näyttää, mitä tapahtuu miehelle, jotka loukkaa kälyäni. Ja kyllä, olen hyvin pahoillani sisaresi puolesta, enkä voi kuin ihailla sitä miestä, joka on valmis uhraamaan oman kunniansa pelastaakseen hänet. Mutta Mary kulta…

-Mitä? Mary sopersi.

-Kuvittelitko sinä tosissasi, että sellainen asia pitää pimittää minulta? Miksi?

Mary veti pitkän, värisevän henkäyksen ja irrottautui varovasti miehen syleilystä.

-Miten… miten minä olisin voinut… kertoa, että minulla on sellainen sisar… että meillä on sellainen joulu… sinun vanhempasi ovat niin… niin tarkkoja… ja sinä… sinä olet konttoripäällikkö ja…

-Konttoripäällikkö? toisti Craig huvittuneena ja järkyttyneenä. -Oletko sinä hullu? Mitä se tähän liittyy, vaikka minä olisin pääministeri!

-Niin mutta minä en tahtonut sinun tietävän… Mary taas toisti, aivan kuin ei olisi osannut enää sanoa muuta.

-Mary. Craig otti hänen päänsä käsiensä väliin. -Minä haluan tietää kaiken. Kaiken sinusta. Kaiken perheestäsi. Sinä olet suloinen tyttö, hyvä tyttö, minulle rakkain maailmassa. Et kai sinä kuvittele, että mikään, yhtään mikään saisi minua ajattelemaan toisin? Että minä laskisin sisaresi virheen sinun syyksesi?

-Mutta se on kauhea häpeä!

-Minä en halua puolustella sisartasi enkä sitä amerikkalaista, ja minä totisesti toivon, ettei sisaresi olisi joutunut tällaiseen tilanteeseen. Mutta joskus minä en voi olla ajattelematta, että jollei sellaista asiaa pidettäisi niin suurena häpeänä, vaan näitä äitiparkoja ennemmin autettaisiin, voitaisiin ehkä pelastaa jopa ihmishenkiä. Sinun sisarellasi on tulevaisuus, hän saa kasvattaa lapsensa perheessä, jossa on myös isä, kiitos sen sankarin, joka uhrautuu hänen puolestaan. Kaikilla samaan tilanteeseen joutuneilla ei ole. Ellei heitä tuomittaisi niin hirvittävän ankarasti, he eivät ajautuisi epätoivoisiin tekoihin, kuten valitettavasti aina joskus lehtiuutisten mukaan käy.

-Niin mutta…

Craig katsoi häntä silmiin.

-Minä esitän kaksi kysymystä ja haluan, että sinä vastaat molempiin rehellisesti. Ymmärrätkö?

Mary nyökkäsi kauhistuneena.

-Haluatko sinä edelleen mennä kanssani naimisiin, vai annatko sormuksen pois?

-Ei! Mary parahti, näki Craigin ilmeen ja kiirehti pelästyneenä tarkentamaan: -En anna sormusta! Tietysti minä tahdon mennä kanssasi naimisiin! Ei siitä ole kyse!

Craigin suupielet värähtivät.

-Hyvä, hän kuitenkin sanoi yksinkertaisesti. -Toinen kysymys. Toivovatko vanhempasi, etten olisi läsnä sisaresi vihkiäisissä?

-Eivät tietenkään toivo! Minä… minä kerroin syksyllä äidille, että sinä yrität saada lomaa, ja äiti… ei hän ole sanonut, ettet saisi tulla!

Craig katsoi Maryä taas tiukasti silmiin. Ja jokin hänen katseessaan sai kuristavan kauhun sulamaan Maryn sisimmässä ja pienen, lämpimän liekin syttymään ja lepattamaan virkeästi.

-Me olemme siis edelleen kihloissa ja olen tervetullut kotiisi, mies sanoi, aivan kuin olisi tehnyt tilinpäätöstä ja kirjannut loppusummaa. -Olipa erinomainen asia, etten mennyt perumaan lomaani.

Sitten hän kumarsi päätään ja suuteli Maryä.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.

lauantai 13. tammikuuta 2018

Maailman keskipiste 21/24


Mary ei kyennyt liikahtamaan. Eteisestä asti hän näki, että salongin ikkunan luona seisoi pitkä, silmälasipäinen sotilas.

-En minä sitä sano, ettei hän olisi saanut tulla ─ sulhasenne ja kaikkea ─ ja tietysti nyt ei vielä ole kovin myöhä ─ mutta olisin vain halunnut tietää vähän etukäteen! rouva Abernethy oli kuiskaavinaan, vaikka luultavasti hänen äänensä kuului salonkiin asti.

Mary seisoi yhä jähmettyneenä paikallaan. Yhden villin hetken hän tajusi olevansa yhä päällysvaatteissa, niin että voisi kääntyä ja juosta ulos ovesta. Mutta hän ei pystynyt liikkumaan, ei ulko-ovelle eikä salonkia kohti. Eikä Craig liikkunut ikkunan luota tai sanonut mitään.

Tunnelma kävi niin painostavaksi, että jopa rouva Abernethy tajusi sen.

-Jospa minä… teetä… herra on sentään tullut niin kaukaa… hän mutisi ja vetäytyi takaperin kohti keittiötä.

Mary ymmärsi, ettei voisi seistä eteisessä loppuelämäänsä. Hän riisui hattunsa ja napitti takkinsa vapisevin sormin saadakseen jotakin tekemistä. Sitten hän kävi viemässä päällysvaatteet huoneeseensa, vilkaisi peiliin, järjesti kaulustaan ja silitti tukkaansa ja vavahti, kun lampunvalo välähti sormuksessa. Hetken hän mietti, salpaisiko oven taas tuolinselkämyksellä ─ mutta tuntui mahdottomalta tehdä niin Craigille.

Kun hän vihdoin meni epävarmoin askelin salonkiin, Craig ei ollut vieläkään liikahtanut paikaltaan.

Miten Mary oli unelmoinut siitä hetkestä, jolloin he vihdoin tapaisivat! Hän oli kuvitellut menevänsä Craigia vastaan asemalle, saavansa liittyä siihen naisten parveen, joka innokkaana kurkotteli portin takaa junan tullessa ja odotti näkevänsä vilauksen tutusta hahmosta, jota vastaan voisi sitten juosta ja jonka syliin tulla suljetuksi. Hän oli kuvitellut, millaista olisi kävellä Craigin käsipuolessa, nähdä tämän hymy ja kuulla tämän ääni, saada tämän täysi huomio…

Ja nyt hän itse seisoi salongin kynnyksellä kauhuissaan, ja Craig seisoi huoneen toisella puolen aivan ilmeettömänä.

-Mitä sinä täällä teet? Maryltä lopulta lipsahti.

Oli melkein lohdullista kuulla Craigin naurahtavan, vaikka naurussa oli kylmä ja ivallinen sävy.

-Tulin katsomaan, oletko sinä hengissä.

Mary nielaisi.

-Etkö sinä… perunutkaan lomaa? hän kysyi typerästi.

-Miksi minä olisin perunut sen?

-Minä… pyysin.

-Pyysit? Sinulta tuli kahden lauseen sekopäinen viesti ja sen jälkeen ei mitään. Ei yhtään selityksen sanaa! Ei yhtään kirjettä! Kuvitteletko sinä todellakin, että minä tyydyn siihen? Jos sinä haluat päästä minusta eroon, joudut kyllä sanomaan sen minulle kasvotusten!

-En minä halua päästä sinusta eroon! Mary parahti, sitten enemmän tajusi kuin näki, että salongin oven lisäksi keittiönkin ovi oli auki, ja ymmärsi rouva Abernethyn paitsi keittävän vettä, myös olevan ”juomassa” sitä. Niinpä hän pakotti itsensä astumaan vastahakoisesti sisemmälle huoneeseen ja vetämään oven kiinni takanaan.

-Selvemmin sitä tuskin enää voisi vihjata. Craig katsoi terävästi Maryn kättä tämän sulkiessa ovea. -Sinä pidät vielä sormusta.

-Tietysti minä pidän sormusta! En minä ─ en tietenkään ─ miksi sinä sellaista kuvittelet!

Craig naurahti taas pistävästi.

-Kuvittelen? Kun sinä yhtäkkiä kiellät minua tulemasta lomalle ja sen jälkeen lakkaat kirjoittamasta! Jopa tällaisen konttorirotan mielikuvitus riittää laskemaan yhteen yksi ja yksi!

-Ei! Mary parahti. -En minä…

-Sinä pääset minusta kyllä eroon, Craig jatkoi häntä kuulematta. -En minä väkisin roiku sinun seurassasi, jos olet kyllästynyt minuun. Mutta saat kyllä luvan sanoa sen kasvokkain etkä vain lakata kirjoittamasta!

-Ei, Mary sopersi, -ei, sinä et ymmärrä…

-Siitä asiasta olemme samaa mieltä! Minä en totisesti ymmärrä. Sinä vastasit myöntävästi, sinä sanoit käyttäväsi sormusta, sinä annoit luvan laittaa kihlauksen lehteenkin ─ ja sitten tulet yhtäkkiä toisiin ajatuksiin!

-Ei!

-Anna se tänne ─ sormus, Craig tiuskaisi ja ojensi vaativasti kättään. -Heitän sen katuojaan mennessäni. Enkä koskaan enää sorru yhdenkään naisen narrattavaksi.

-Craig, en minä halua perua kihlausta! Minähän vain pyysin, ettet sinä tulisi lomalle!

Craig naurahti kolmannen kerran, edelleen kylmästi ja katkerasti.

-Vai niin! Ja millä tavalla nämä kaksi seikkaa eroavat toisistaan? Ellet sinä tahdo minua lomalle, sinä et tahdo minua muutenkaan.

-En minä niin ole sanonut!

-Et olekaan. Ethän sinä ole sanonut mitään. Minä olen kirjoittanut kirjoittamistani, etkä sinä ole vaivautunut edes vastaamaan!

-En minä… en minä ole… minä en… miten minä…

Mary soperteli kuin lapsi, sitten hän purskahti itkuun.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, jonka vain hänen epätoivoinen nyyhkytyksensä rikkoi. Hän yritti rauhoittua, hillitä itsensä, muotoilla jonkin järkevän lauseen, jolla selittäisi Craigille, mutta ei kyennyt.

Tähän loppuisi kaikki! Craig tahtoi sormuksen takaisin, hän halusi heittää sen pois, hän ei tahtoisi enää nähdä Maryä ─ ja se oli Elizan syytä!

Yhtäkkiä Mary tunsi, miten hänet puristettiin tiukasti khakikankaista asetakkia vasten ja lujat käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen.

-Shh, Craig kuiskasi. -Shh, rauhoitu nyt. Älä itke. Sinä pelotat minua.

Mutta Mary parka nyyhkytti entistä hysteerisemmin eikä saanut sanaa suustaan, vaikka miten koetti.

-Lapsi parka, mitä hirveää sinulle on tapahtunut? Tule tänne nyt ─ tässä on nenäliina ─ noin, istuhan alas. Koeta hengittää syvään.

Craig talutti Maryn sohvalle ja vilkuili epätoivoisesti ympärilleen löytääkseen jotakin juotavaa. Mutta rouva Abernethyllä ei ollut mitään niin synnillistä kuin alkoholia salonkinsa sivupöydällä, eipä edes vesikarahvia. Niinpä Craigin oli yritettävä rauhoitella Maryä puhumalla.

-Mary, katso minuun. Olen pahoillani, että huusin sinulle. Olin vain niin ─ ymmärräthän sinä ─ minä kun en ymmärrä, mitä on tapahtunut ─ Mary, tähteni, älä itke tuolla tavalla! Onko joku kuollut?

-E-ei, Mary nikotteli, -päinvastoin!

-Mitä päinvastoin? Craig tarjosi uudestaan nenäliinaansa, ja nyt Mary pystyi ottamaan sen vastaan ja niistämään. -Rakas, mikset sinä voi selittää? Olipa se mitä tahansa ─ Mary, vaikka se olisi mitä tahansa, sinun ei tarvitse pelätä! Etkö sinä muista, että me luotamme toisiimme!

-En minä voi, Mary nyyhkytti. -Se on niin kauheaa!

-No, minä olen nähnyt aika paljon kauheita asioita viime vuosina, Craig huomautti lempeästi. Hän oli kyykkysillään sohvan edessä ja piti Maryä kädestä. -Jos sinä kerrot nyt jotakin sellaista, mistä minä järkytyn, se on jo saavutus.

-En minä voi!

-Mitä sinä tarkoitit sillä, ettei kukaan ole kuollut, vaan päinvastoin, Craig jatkoi. Sitten hän rypisti kulmiaan. -Et kai…

-Mitä? Mary nikotteli. Järkytyksensä keskelläkin hän tajusi, että nyt Craigin ilme muuttui. -En kai minä mitä?

-Et kai sinä… Oletko sinä… Craig puri hammasta. -Kuka se on?

-Kuka?

-Se mies!

-Mikä mies?

-Jos kerran kukaan ei ole kuollut, vaan päinvastoin ─ tarkoitatko sinä, että sinä ─ olet ollut jonkun toisen kanssa?

Tarina jatkuu huomenna klo 10.

perjantai 12. tammikuuta 2018

Maailman keskipiste 20/24


-Kuulkaapas nyt, neiti Stewart, sanoi rouva Abernethy.

Mary, joka oli astunut ulko-ovesta syvissä ajatuksissa ja synkällä mielellä, oli hypätä ulos nahoistaan.

-Oh! hän puuskahti. -Te ette saa säikytellä ihmisiä tuolla tavoin, rouva Abernethy!

-Tämä on minun kotini, ilmoitti rouva Abernethy, aivan kuin tuo tosiseikka olisi oikeuttanut hänet säikyttelemään ihmisiä niin paljon kuin tahtoi. -Olisitte tekin voinut vähän varoittaa.

-Mitä? Mistä? Mary kysyi kärsimättömästi. Jos rouva Abernethy nyt aloittaisi jonkin monipolvisen saarnan asiasta, jolla ei lopuksi ollut mitään merkitystä, hän räjähtäisi.

Se joulukuu oli ollut Maryn elämän onnettomin. Mitä vilkkaammaksi kuhina toimistossa kasvoi liittyen joululahjoihin ja muihin valmisteluihin, sitä hiljaisemmaksi ja vaisummaksi hän muuttui. Mitä kirkkaammin ─ vaikka toki rauhanaikaan verrattuna kovin himmeinä ─ valaisivat kynttilät ja lamput kirkkoja ja jouluikkunoita, sitä mustemmaksi muuttui hänen mielensä.

Hän oli postittanut lyhyen, tylyn viestinsä Craigille samana iltana. Yhden kauhean hetken hän oli miettinyt, liittäisikö mukaan sormuksen ─ lisäisikö viestiin sanat ”tämä oli kauhea virhe, joka meidän pitää unohtaa” ─ mutta ei siihen sentään kyennyt. Sormus oli asettunut hänen käteensä niin lujasti, että Marystä tuntui, kuin hänen olisi pitänyt leikata sormensa irti voidakseen luopua siitä.

Kunhan Craig vain pysyisi poissa vielä joulun yli, kaikki olisi hyvin! Kunhan Eliza vain olisi vihitty, kaikki olisi hyvin! Sen jälkeen Craig voisi tulla koska vain käymään Glen Longissa, sen jälkeen tämän ei koskaan tarvitsisi tietää, millainen häpeä heidän perhettään oli kohdannut!

Mary tunsi outoa, alistunutta helpotusta kirjeen lähetettyään. Hänen sydämensä oli särkymäisillään siitä ajatuksesta, että hän olisi saanut viettää joulun Craigin kanssa, ellei Eliza olisi tehnyt tätä viimeistä temppuaan. Hän tunsi punahehkuista vihaa sisartaan kohtaan, jonka itsekkyydellä ei tuntunut olevan mitään rajoja. Mutta sittenkin hän tunsi eniten helpotusta.

Lapsellisesti hän oli ajatellut, että asia todella olisi tällä selvä; että Craig tyytyisi hänen viestiinsä, siirtäisi tottelevaisesti lomaansa, ja sitten kaikki järjestyisi. Hän ei ollut ottanut omassa tuskassaan ja pelossaan lainkaan huomioon sitä seikkaa, että vastakihlautunut nuori mies, joka oli jo kuukausia koettanut saada kotilomaa, ei suhtautuisi kovin tyynesti tällaiseen äkilliseen ja täysin ilman mitään selitystä lähetettyyn ilmoitukseen morsiameltaan.

Niinpä kersantti Finlayn ankara puolustustaistelu tuli Marylle aivan yllätyksenä. Craig tietysti vastasi hänen tylyyn viestiinsä välittömästi järkyttyneenä, hämmästyneenä ja syitä kysellen. Miksi? Mitä varten? Miksei Mary selittänyt?

Mary ei voinut selittää, ja siksi hän ensimmäisen kerran jätti vastaamatta Craigin kirjeeseen. Mutta se ei estänyt miestä pommittamasta häntä viesteillä.

Mitä oli tapahtunut? Pelottiko Maryä ajatella tapaamista näin pitkän ajan jälkeen? Ei sellaiseen ollut mitään syytä! Craig lupasi ja vakuutti, että olisi täydellinen herrasmies, hän ei tarttuisi Maryä edes kädestä ilman lupaa, he tutustuisivat aivan kaikessa rauhassa, heillä olisi aikaa puhua kaikista maailman asioista, hänhän oli saanut peräti kahden viikon loman.

Kun Mary jätti taas vastaamatta, seuraava kirje oli synkempi. Oliko Mary tullut katumapäälle? Miksi hän sitten oli alunpitäen suostunut? Miksi hän halusi pitää Craigia pilkkanaan? Olisi ollut helpompi kestää kieltävä vastaus kosintaan kuin tällainen julmuus! Sitäkö Mary vain halusi, kiusata häntä?

Taaskaan Mary ei vastannut, ja nyt Craig heittäytyi marttyyriksi. Oliko hänessä jotakin vikaa? Miksi Mary ei halunnutkaan esitellä häntä perheelleen? Craigin vanhemmat pitivät Marystä niin kovasti ja äiti oli niin onnellinen heidän kihlauksestaan. Miksi Mary siis häpesi häntä ja halusi pimittää omilta vanhemmiltaan?

Mary parka luki näitä syytöksiä itkien, mutta hän ei kertakaikkiaan kyennyt vastaamaan niihin. Mitä hän olisi voinut vastata! Hän olisi halunnut vakuuttaa rakkauttaan, mutta jos hän olisi tehnyt sen, Craig olisi ymmärtänyt hänen käytöstään vielä vähemmän.

Niinpä hän ei vastannut vieläkään, ja nyt Craig huolestui. Oliko tullut jotakin ikävyyksiä? Oliko konttorissa sattunut jotakin niin harmillista, että Mary oli mennyt tolaltaan? Oliko joku loukannut häntä? Oliko joku tehnyt hänelle pahaa? Mitä ikinä se olisikin, miten hirveää hyvänsä, Maryn piti kertoa, Craig puolustaisi häntä ja suojelisi häntä!

Katkerana Mary ajatteli, että Craig tuskin välittäisi puolustaa häntä tilanteessa, jossa hänen oma sisarensa oli kasvatuksensa ja kunniansa unohtaen heittäytynyt vapaaehtoisesti loukattavaksi. Miehen seuraavan kirjeen hän aikoi työntää patjan alle avaamattomana, mutta ei sittenkään kyennyt siihen.

Nyt Craig oli epätoivoinen. Miksei Mary vastannut? Miksei tämä selittänyt mitään? Eikö tämä todella enää rakastanut häntä? Mitä Craig oli tehnyt väärin? Hän pyysi anteeksi, mitä ikinä se olikin, hän ei koskaan tarkoituksellisesti loukkaisi Maryä, hän rakasti tätä, hän oli niin epätoivoisesti odottanut pääsevänsä kotiin ja saavansa sulkea hänet syliinsä. Mutta jos Mary ei välittänyt hänestä, miksei tämä suoraan sanonut sitä? Vai oliko hänelle tapahtunut jotakin? Oliko hän sairas? Miksei hän pyytänyt ketä tahansa kirjoittamaan, ilmoittamaan, oliko hän edes elossa!

Tämä kirje oli saapunut viikko sitten. Sen jälkeen ei Craigista ollut kuulunut enää mitään, ja Mary oli jälleen tuntenut outoa helpotusta. Hän kirjoittaisi joulun jälkeen ja selittäisi jotakin, mitä tahansa ─ voisihan hän mainita Elizan häät, että niissä oli ollut kovasti puuhaa ─ tai miksei hän voisi käyttäytyä kuin ei olisi saanut Craigin kirjeitä? Olihan hänenkin ensimmäinen kirjeensä seilannut viikkokausia sinne ja tänne, ennen kuin oli löytänyt perille. Eihän hänen tarvitsisi valehdella, hän olisi vain tietämätön kaikista niistä syytöksistä, jotka polttivat hänen sydäntään kuin tuli.

Konttorissa hän uppoutui työhönsä niin hyvin kuin pystyi. Hänen kihlauksensa aiheuttama hälinä ei kuitenkaan ollut täysin hiljentynyt, ja mitä rouva Williamsoniin tuli, Mary epäili, toipuisiko tämä uutisesta koskaan. Niinpä tyttö joutui yhtä aikaa esittämään onnellista morsianta, jonka elämässä ei ollut pienintäkään murhetta, ja puolustautumaan rouva Williamsonin herttaiseen kunnioitukseen verhottuja epäluuloja vastaan. Tämä selvästikin yhä arveli Mary Stewartin kielivän sulhaselleen jokaisesta hukkaan menneestä paperiliittimestäkin.

-Kyllä kai herra Finlay saa pian lomaa? Gwen oli viimeksi tänään kysynyt. -Kai ne nyt antavat, kun on mennyt kihloihin!

-Vihkilomia saa, ei kihlalomia, Mary oli mutissut ja toivonut masentuneen olemuksensa selittyvän sillä, että Craig ei olisi saamassa lomaa.

-Lähdetkö sinä silti jouluksi pohjoiseen? oli Meg tahtonut tietää. -Joskus lomalupa tulee yllättäen.

-Lähden, Mary oli vastannut. Hän oli hetken miettinyt, kertoisiko Elizan häistä käyttäen niitä tekosyynä sille, että lähti kaupungista, mutta oli nähnyt viisaimmaksi vaieta. Tänä synkkänä maailmanaikana jokainen valoisampi uutinen pengottiin pohjiaan myöten, ja hän pelkäsi lipsauttavansa jotakin häiden perimmäisestä syystä, jos joutuisi selittämään valmisteluja kovin yksityiskohtaisesti.

Luojan kiitos äiti tai Betty tai kukaan muukaan ei ollut huomannut kysyä, eikö Craig saisi lomaa jouluksi. Tämä tosiseikka todisti Maryn mielessä sitä, että hän oli toiminut oikein. Vaikka äidillä ei ollut sydäntä jättää Elizaa aivan kokonaan ilman pientä hääjuhlaa, ei Sellorin taloon kutsuttaisi ketään ylimääräistä, ei edes Geordie-sedän tai Walter-enon perheitä. Miksi ihmeessä hän sitten raahaisi niin noloon ja häpeälliseen tilanteeseen aivan ventovieraan ihmisen!

Elizan kanssa hän ei ollut puhunut, ei puhelimessa eikä kirjeitse. Hän ei tiennyt, miten ylipäätään kykenisi tapaamaan sisartaan tämän aiheuttaman sotkun jälkeen. Hän toki tunsi sääliä ─ mutta vielä enemmän katkeruutta. Eikö Elizalla ollut aivoja! Eikö tämä tajunnut, että oli jokin syy siihen, miksi heidät oli kasvatettu säädylliseen käytökseen! Oliko tämä todella niin huoleton, kuvitteliko tämä, ettei mikään koskisi häntä!

Joka tapauksessa Mary lähtisi huomenna Glen Longiin. Craig ei tiennyt hänen osoitettaan sinne. Vaikka mies kirjoittaisi niin, että postimiehen selkä katkeaisi, Maryn ei tarvitsisi enää lukea niitä kysymyksiä ja syytöksiä. Miksei Craig voinut vain tehdä kuten hän tahtoi ja olla vaiti!

Mutta nyt hänen täytyisi selvitä rouva Abernethystä, joka oli taas näköjään ottanut jostakin itseensä ja seisoi eteisessä kädet ristissä rinnalla kuin mikäkin panssarieste.

-Mitä nyt on tapahtunut? Mary kysyi vähän kärsimättömästi.

-En minä sano mitään ─ neiti on kihloissa ja kaikkea ─ mutta olisin minä mielelläni tiennyt ─ salonkikin on tomuttamatta!

Mary ajatteli purevasti, että koko asunto oli tomuttamatta, sillä rouva Abernethy viihtyi huomattavan paljon paremmin ”keittiössä juomassa vettä” kuin siivouspuuhissa edes joulun alla, mutta sai olluksi. Hänen ei ollut tarpeen purkaa omaa pahaa oloaan viattoman niskaan.

-Minä en ymmärrä, mitä te tarkoitatte, Mary sen sijaan sanoi pakotetun rauhallisesti.

-Vai niin! Hän kyllä sanoi teidän tienneen odottaa. Joten olisi ollut mukavaa, jos minuakin olisi varoitettu!

-Kuka? Mary tiuskaisi pystymättä enää täysin hillitsemään itseään.

Rouva Abernethy kohotti kulmakarvojaan ja sysäsi oven auki salonkiin, jonne alivuokralaisella ei yleensä ollut mitään asiaa.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.

torstai 11. tammikuuta 2018

Maailman keskipiste 19/24


Seuraavina viikkoina Maryn elämän olisi luullut olevan pelkkää voittokulkua. Kihlausilmoitus oli ”aika monessa lehdessä”, kuten Craig hiukan nolona tunnusti, ”mutta minusta oli niin mukavaa lähettää sitä”. Tästä johtuen posti kantoi lähes päivittäin Marylle onnittelukortteja ja -kirjeitä, ja jopa rouva Abernethykin suhtautui vuokralaiseensa hieman suopeammin.

-Sittenpä näette, ettei taloudenpito ole niin helppoa kuin te luulette! hän tokaisi Marylle lähestulkoon ystävällisesti. Mary, joka ei ymmärtänyt, milloin hän sellaista näkisi ja milloin olisi moista edes luullut ja miten lause ylipäätään liittyi hänen kihlaukseensa, mutisi jotakin ympäripyöreää vastaukseksi.

Craig oli luonnollisesti kirjoittanut kihlauksesta omille vanhemmilleen, ja Mary kutsuttiin päivälliselle Finlayden kotiin, hyvin viehättävään ja aistikkaaseen kotiin tyylikkäällä George Streetillä.

Herra ja rouva Finlay olivat miellyttäviä, mutta hiukan pikkutarkkoja kaikessa. Koetettuaan koko illan ajan olla laskematta lautasliinaa kertaakaan pöydälle vinoon, ettei rouva Finlayn tarvitsisi kurottua suoristamaan sitä, ja yritettyään kävellä pelkästään mattoja pitkin herra Finlayn huomautettua, että parketin hiominen oli kallista ja että oli ikävää, miten huolimattomasti jotkut silti astuivat sille, Mary ajattelikin synkästi, ettei kenenkään pitäisi koskaan joutua tutustumaan tuleviin appivanhempiinsa yksin.

Hän huomasi jännittävänsä ylenmäärin ja muuttuvansa taas araksi ja vetäytyväksi. Mutta hyvästeltäessä rouva Finlay suuteli häntä hyvin herttaisesti ja sanoi olevansa iloinen siitä, että Craig oli löytänyt ”niin kovin miellyttävän tytön”, joten ilmeisesti vierailu sujui isäntäväen mielen mukaan.

Työpaikalla taas tunnelma oli suorastaan hilpeä ─ nimittäin konekirjoittamon puolella. Päästyään alkujärkytyksestään ja tultuaan vakuutetuiksi siitä, ettei Mary ollut vakoojatar, joka olisi kertonut eteenpäin kaikki heidän pienet rikkeensä, työtoverit ottivat kaiken ilon irti tilanteesta.

Puolitosissaan he pyysivät Maryä välittämään herra Finlaylle erilaisia parannusehdotuksia aina tulisijojen uusimisesta paremman teelaadun hankkimiseen, ”sillä tottahan hän tekee kaiken, mitä sinä vain ymmärrät pyytää”. Gwen kyseli ahkerasti, eikö herra Finlaylla ollut veljeä tai edes serkkua, joka olisi tämän tavoin mieltynyt ”työtätekevään kansaan”. Jopa herra MacGill, joka yleensä ennemmin pakeni nuorten naisten kikattavaa laumaa, pysäytti toisinaan Maryn aamulla rapussa kysyen, oliko ”neiti kuullut herra Finlaylta mitään siitä, milloin tämä viheliäinen sota mahtaa loppua”.

Mitä rouva Williamsoniin tuli, Maryn kävi häntä lähes sääliksi. Tyttö tunsi toisinaan lähes voittamatonta halua taputtaa tätä päälaelle ja vakuuttaa, että herra Finlay kyllä tiesi jo valmiiksi rouvan lähettävän raporteissaan kaunisteltua tietoa, ja että herra Finlay osasi lukea aika hyvin rivien välistä, niin että jännittäminen oli aivan turhaa.

Mutta hän ei tietysti tehnyt sitä, koska oli säikähtänyt vähän itsekin omaa nenäkkyyttään kihlausilmoitusaamuna, eikä halunnut antaa sellaista kuvaa, että käytti kihlaustaan Craigin kanssa jotenkin hyväksi asettuakseen tämän sijaisen yläpuolelle.

-Minun tekisi kyllä mieli lohduttaa häntä, Mary uskoutui joskus Gwenille lounastauolla. -Hän näyttää niin kauhean huolestuneelta.

-Tiedäkin, ettet tee sitä, Gwen tokaisi. -Hän on ansainnut jokaisen unettoman yön, jonka voi saada. Anna vain hänen olla siinä uskossa, että herra Finlay tietää kaikki likaiset yksityiskohdat ja palaa milloin tahansa kotiin laittamaan hänet niistä vastuuseen!

”Palaa milloin tahansa kotiin.” Maryä värisytti.

Oli kohta vuosi siitä, kun Craig oli viimeksi ollut kotilomalla. Täytyisihän tämän pian tulla!

Mutta mitä tapahtuisi, kun tämä tulisi? Miltä tuntuisi olla työpaikalla niin, että Craig istuisi konttoripäällikkön toimistossa? Kuinka tämä puhuttelisi häntä ja hän Craigia? Tulisiko tilanteesta kiusallinen? Ja entä sitten, kun Craig kuulisi Elizasta?

Vaikutti kuitenkin siltä, ettei sinä syksynä ollut vaaraa kotilomista. Passchendaelen taistelu, yksi koko länsirintaman pahimpia, nieli miehiä kuin jokin muinaistarujen hirviö. Mary odotti sydän kylmänä Craigin viestejä, jotka nekin nyt harvenivat, sillä miehellä ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta kirjoittaa entiseen tahtiin.

Mutta aina jokin viesti tuli, postikortti tai pieni kirjelippu tai mikä tahansa vakuutus siitä, että sinä päivänmääränä ja sillä kellonlyömällä Craig oli ollut vielä hengissä. Ja aina se viesti oli reipas ja rohkea, silloinkin, kun Mary aavisti miehen toistelevan merkityksettömiä isänmaallisia lauseita vain hänen lohdukseen ─ ja ehkä myös omakseen.

Miten tässä vielä kävisi, Mary ajatteli palellessaan ankeassa pienessä huoneessaan. Marraskuun sade valui pitkin ikkunaruutuja, ja vaikka rouva Abernethy olikin ilmoittanut säännöstelyviranomaisille kaikista talouden tulisijoista, hän ei enää antanut Marylle hiiliä entiseen tapaan vapaasti, vaan tytön piti melkeinpä perustella rouvalle jokaisen kimpaleen tarpeellisuus, ennen kuin hän sai sen.

Saksa tuntui voittamattomalta, kuin jättiläiseltä, joka murskasi alleen kaikki vastustajansa. Venäjällä olivat bolshevikit ottaneet vallan ja aloittaneet Saksan kanssa rauhanneuvottelut, mikä tarkoitti, että jättiläisellä olisi kohta yhä enemmän keskittyä vyörymään länsirintaman yli.

Entä ellei hän näkisi enää koskaan Craigia? Entä ellei tämä selviytyisi? Valokuva, jonka mies oli lähettänyt, tuntui yhtäkkiä niin elottomalta ja tyhjältä. Sehän oli vain kuva, ei se ollut lihaa ja verta, ei siitä kuulunut Craigin ääntä eikä voinut tuntea tämän käden kosketusta!

Mutta epätoivoisimmallakaan hetkellään Mary ei halunnut pettää Craigia. Jos tämä pystyi lähettämään hänelle toiveikkaita viestejä jopa Passchendaelen helvetistä, hänen täytyi pystyä samaan oman pöytänsä äärestä, vaikka kuinka hiukan nälkäisenä ja viluisena ja väsyneenä, sillä ilmahälytyksiä oli toisinaan keskellä yötä, joskin onneksi useimmiten turhaan.

Niinpä Mary pakotti itsensä kirjoittamaan kaikesta entiseen tapaansa mahdollisimman reippaasti ja mahdollisuuksien mukaan jopa hauskasti. Hän oli alkanut lukea lehdistä tarkemmin sotauutisia, joita ei ollut jaksanut tähän asti kovinkaan tarkkaan seurata, ja koetti keskustella niistä kirjeissä niin asiantuntevasti kuin saattoi ilman, että sensuurilla olisi asiaan huomauttamista.

Mutta kuten Mary oli tullut huomaamaan, herra Finlay totisesti osasi lukea rivien välistä.

”Tyttöseni”, kirjoitti Craig joulukuun alkupuolella, ”ihailen sitä, että jaksat olla niin elämänuskoinen tällaisena aikana. Mutta minä olen aavistavinani, ettei se ole aivan aitoa. Mary pikkuinen, haluan, että olet rehellinen minulle. Mikä sinua ahdistaa?”

Mikäkö häntä ahdisti! Kaikki ─ koko elämä ─ Craigin poissaolo ─ jatkuva pelko ─ tämä hirveä sota…

Ja Eliza.

Mary ei ollut vieläkään saanut kerrotuksi Craigille sisarensa tilanteesta. Se oli naurettavaa. Heidän välilläänhän piti vallita täydellinen luottamus! Tuntui vain niin mahdottomalta ─ ja mitä Craigin vanhemmat sanoisivat, tuo pikkutarkka pariskunta, kuullessaan…

Kun uutinen sitten tuli, se vaikutti kuin pommi.

-Äitinne soitti, sanoi rouva Abernethy happamasti eräänä iltana Maryn tullessa kotiin. Vaikka neiti Stewart nyt olikin kihloissa ja vielä ilmeisesti erinomaisen menestyvän nuoren miehen kanssa, olivat kaukopuhelut silti rouva Abernethyn mielestä paheksuttavia, silloinkin, kun hän ei joutunut itse maksamaan niitä.

-Jaha, sanoi Mary. -Soittaako hän uudestaan?

-Hän pyysi teitä soittamaan heti kun tulette. Rouva Abernethy mulkaisi epäluuloisesti Maryä, joka ymmärsi heti vihjeen.

-Minäpä kipaisen lennättimeen, hän ilmoitti huolettomasti, vaikka sydän jyskyttäen.

Mitä sellaista oli tapahtunut, ettei äiti yrittänyt häntä uudestaan kiinni myöhemmin illalla, vaan pyysi häntä soittamaan heti?

Saatuaan kaukopuhelun vihdoin läpi automaatista Mary olikin iloinen siitä, että nojasi tukevasti soittopöytään. Äidin kertomus oli uskomaton.

-Miten hän ─ kuinka hän ─ kai hän tietää, että Eliza… Mary läähätti.

-Herra Ramsay tietää kaiken. Hän… Äiti huokasi. -Hän alkoi epäillä jotakin, ja… tuli meille ja… pakotti isän ja minut kertomaan kaiken. Sitten hän meni Koivurantaan ja… kosi.

-Onko hän hullu!

-Sitä mekin olemme miettineet, äiti tokaisi. -Mutta olisiko hän kyennyt esittämään tervejärkistä monta vuotta opettajana?

Mary koetti saada ajatuksensa järjestykseen.

-Hän siis tahtoo mennä naimisiin Elizan kanssa, vaikka tietää… ja vaikka hän ei ole tilanteeseen syypää?

-Niin, äiti vastasi yksinkertaisesti. -Älä nyt kysele enempää, rakkaani. Emme mekään ymmärrä muuta kuin että tämä on Jumalan ihme ja sellaisena vastaanotettava. Heidät vihitään tietysti niin pian kuin mahdollista.

-Tietysti, mutisi Mary.

Kävellessään puhelun jälkeen lennättimestä kotiin hän muisteli, miten tavattoman ylimielisesti Eliza oli vuosi aiemmin julistanut haluavansa ”miehen, jonka kanssa minun ei tarvitse koskaan kysyä minkään tavaran hintaa”, ja miten sisar viis veisasi ”mistään rakkaudesta, kunhan saan uuden puvun aina kun haluan”.

Entä nyt? Äiti oli sanonut, että herra Ramsay oli saanut opettajan sijaisuuden Mullin saarelta. Rob palaisi työhönsä joulun jälkeen, eikä Glen Longissa enää tarvittu sijaista.

Mullin saarelta! Mary ei osannut kuvitella yhtään kolkkaa Skotlannissa, joka olisi ollut vähemmän Elizalle sopiva. Siellä ei taatusti tarvittu uusia pukuja, sikäli kuin nuorella sijaisopettajalla olisi varaa sellaisia vaimolleen hankkiakaan. Miten Eliza selviäisi?

Mutta totta kai tämä oli Jumalan ihme, kuten äiti sanoi. Jos vihkiminen järjestettäisiin pikaisesti, saattaisi käydä niin, ettei esikoisen syntymään kuluvaa aikaa kukaan niin tarkkaan laskisikaan. Ja olihan äiti jopa kertonut herra Ramsayn vihjanneen, että hän tunnustaisi lapsen omakseen, ottaisi syyn niskoilleen.

Vaikka siltikin. Maryn sydäntä kouristi. Eliza parka! ”Pikainen vihkiminen”, ei mitään häitä. Se olisi julmaa!

Ilmeisesti äiti tuli lopulta samoihin ajatuksiin, sillä seuraavassa kirjeessään Marylle hän ilmoitti heidän isän kanssa päättäneen sittenkin järjestää aivan pienen juhlatilaisuuden vastavihityille.

”Ei tietenkään mitään vastaanottoa”, äiti kirjoitti. ”Vain oman perheen kesken, mutta sentään juhla-ateria, ei mitään Napierin pikaista piipahdusta. Olemme ajatelleet joulupäivää, silloin teistä niin moni on joka tapauksessa paikalla, ettei asia toivottavasti herätä suurtakaan huomiota kylällä.”

Joulupäivänä. Mary nosti säikähtäneenä päätään.

Ennen äidin kirjettä hän oli lukenut toisen, kenttäpostissa tulleen viestin. Craig kirjoitti lyhyesti, mutta sitäkin riemukkaampana: hänen loma-anomuksensa oli vihdoinkin hyväksytty, hän saisi tulla jouluksi kotiin!

”Ja minä haluan matkustaa sinun kanssasi jouluksi pohjoiseen tapaamaan vanhempiasi ja perhettäsi”, Craig kirjoitti. ”Äiti ja isä ymmärtävät kyllä. Ajattelepa, vihdoinkin tästä tulee oikein virallista!”

Nyt Mary sieppasi Craigin kirjeen pöydältä, ja hänen silmänsä siirtyivät paniikinomaisesti siitä äidin kirjeeseen ja takaisin.

Eliza vihittäisiin pakon edessä joulupäivänä ─ ja Craig tahtoi tulla jouluksi Glen Longiin.

Ei, siitä ei tulisi mitään, siitä ei voisi tulla mitään! Mitä varten juuri nyt, miksei ennemmin, jolloin hän olisi voinut esitellä Craigille kaikki rakkaansa ylpeänä ja onnellisena! Mitä varten juuri nyt, kun Elizan pakkovihkiminen vetäisi varjon koko joulun ja häpeän heidän kaikkien ylle!

Mitään ajattelematta Mary sieppasi kirjepaperin, sutaisi päiväyksen ja sitten kirjoitti töksähtäen:

”Craig, peruuta se loma. Sinä et saa tulla.”

Tarina jatkuu huomenna klo 10.

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Maailman keskipiste 18/24


Sinä yönä Mary ei saanut unta kuin vasta pikkutunneilla. Tämän seurauksena hän ei kuullut aamulla kellonsoittoa ja heräsi hätkähtäen ja silmänräpäyksessä tajuten, että oli nukkunut liian myöhään. Tyttö ryntäsi vuoteesta, hyppäsi vaatteisiinsa, sitaisi tukkansa solmulle niskaan, puki päällystakin portaissa ja juoksi.

Sännätessään sisään konttorin alaovesta ja ylös portaita Mary vilkaisi kelloaan ja huokasi helpotuksesta. Hän oli lopultakin myöhässä korkeintaan muutaman minuutin. Siitä saattoi saada näpäytyksen rouva Williamsonilta, mutta ei sen kummempaa.

Huohottaen Mary tupsahti eteiseen, riisui päällysvaatteensa ja huokasi helpotuksesta avatessaan konekirjoittamon oven ja kuullessaan innokkaan puheensorinan. Muutkaan eivät olleet vielä aloittaneet, hän ehtisi hyvin paikalleen, eikä rouva Williamson tulisi tietämään mitään.

Mutta samassa hetkessä kun astui sisään Mary tajusi, että kyllä vain kihlausilmoituksia luettiin.
Hän ei ollut nähnyt Scotsmania sinä aamuna, miten olisikaan. Mutta havaitessaan Catrionan käsissä sanomalehden, ja tajutessaan, miten puhe katkesi kuin veitsellä leikaten ja huoneeseen laskeutui haudanhiljaisuus, ja tuntiessaan kaikkien katseiden kääntyvän ovelle hän yksinkertaisesti tiesi, ettei mikään länsirintaman sotauutisista ollut herättänyt noin vilkasta keskustelua.

-Huomenta, hän kuitenkin sanoi reippaasti koettaen saada hengityksensä tasaantumaan. -Minä nukuin liikaa. Onneksi ehdin.

Kukaan ei vastannut. Mary puristi käsilaukkua kylkeään vasten kävellessään kirjoituspöytien välistä jäykkänä kuin kujanjuoksuun tuomittu sotilas. Hän tunsi, miten toisten katseet seurasivat hänen jokaista liikettään, vaikka edelleenkään kukaan ei sanonut mitään.

Päästyään pöytänsä luo Mary ei tiennyt tehdä muuta kuin leikkiä, ettei huomannut mitään outoa. Hän sujautti käsilaukun pöydänlaatikkoon ja irrotti koneen suojuksen.

-Että sinä kehtaat!

Se oli Gwen.

-Siinä sitä ollaan niin viattomana! Catriona tiuskaisi ja paiskasi sanomalehden pöytään. Alareunassa oli Perheuutisia-palsta, ja ilmoitus oli niin selkeä, että Mary näki lukea sen vaivatta paikaltaan.

”Kihlauksensa ovat julkaisseet herra Craig Finlay ja neiti Mary Stewart.”

Tämän olisi pitänyt olla yksi hänen elämänsä onnellisimmista päivistä. Craig oli laittanut sen lehteen, Craig oli tahtonut laittaa sen lehteen, kihlaus oli julkinen, enää ei tarvinnut salailla mitään.

Mutta sen sijaan Mary olisi tahtonut sännätä ulos konttorista, alas kadulle, paeta, juosta niin kauan, että olisi päässyt piiloon jonnekin.

Miksi tytöt kuulostivat niin vihaisilta? Miksi tunnelma oli niin hyinen? Ja entä sitten, kun Craig kuulisi Elizasta ─ entä jos hän tahtoisi purkaa kihlauksen, mitä kaikki sitten sanoisivat, kun se oli ollut lehdessäkin…

-Hän on nyt niin hieno, ettei ole kuulevinaan, Catriona tuhahti ivallisesti.

Mary hätkähti ajatuksistaan.

-Mitä? hän äännähti.

Lucy katsoi häneen moittien.

-Sinusta oli kai hyvin hauskaa, kun me kyselimme, kuka se on. Ja koko ajan sinä… sinä juonittelit…

-Mitä? Mary toisti.

-Älä leiki viatonta! Gwen tiuskaisi. -Vai saako sinua enää sinutella? Pitääkö nousta seisomaan, kun sinä tulet sisään?

-Oletteko te kaikki seonneet! Miksi te puhutte tuolla tavalla!

-Mikset sinä sanonut, Meg kysyi pahoillaan. -Me olemme viikkoja koettaneet selvittää, keneltä sait tuon sormuksen, etkä sinä sanonut!

-Miksi olisin sanonut? tokaisi Mary. -Että te olisitte saaneet haukkua minua jo viikkoja?

Huoneeseen laskeutui taas hiljaisuus, mutta ehkä hiukan nolo.

-No, sanoi Maeve Farquharson hiukan yskähtäen, -ehkä me sitten elämme romaanissa. Sellaisessa, missä johtajat naivat konekirjoittajattaria.

-Ei hän ole mikään johtaja, Mary sanoi kuivasti. -Konttoripäällikkö vain.

Gwen tarttui hänen sanoihinsa.

-Mitä sinä olet kertonut meistä? Oletko sinä juorunnut hänelle kaiken kuulemasi?

-Gwen, Meg nuhteli. -Ei Mary ole sellainen.

-Mistä sen tietää! Eihän tässä tohdi enää nenäänsä niistää työnantajan ajalla, ettei…

-Onpa mielenkiintoista havaita, millainen mielikuva sinulla on minusta, Mary sanoi edelleen kuivasti. -Niinkö sinä käyttäytyisit minun sijassani? Juoruaisit kaiken?

Gwen punastui vähän ja istui kiukkuisesti koneensa ääreen kuin vihjaten, että hän kyllä olisi tehnyt töitä koko aamun, elleivät muut olisi häirinneet.

-Minä en ole juorunnut hänelle mistään, Mary jatkoi terävästi. -Jos hän olisi vihjannutkin haluavansa jotakin sellaista, tuota ilmoitusta ei koskaan olisi tullut lehteen. Enkä minä ole juonitellut yhtään mitään. Eivät kaikki tunne tarvetta julistaa valloituksiaan ympäriinsä.

Hän loi merkitsevän katseen Gweniin, joka paiskoi pöydänlaatikoitaan etsiessään kalkkeeripaperia.

-Anteeksi, Meg sanoi yhtäkkiä ja otti Maryä kaulasta. -Me olimme typeriä. Se vain oli… aikamoinen järkytys. Ei tietysti niin, ettetkö sinä voisi saada kenet tahansa!

Mary naurahti vähän tälle kömpelölle korjausliikkeelle.

-On se ollut aikamoinen järkytys minullekin, hän myönsi. -Mutta kai te nyt tämän jälkeen ymmärrätte, miksi ei olisi ollut niin helppoa kertoa teille.

Lucy katsoi häneen vähän epäluuloisesti.

-Milloin se alkoi? Silloinko, kun hän oli täällä? Vai hankitko sinä jostakin hänen rintamaosoitteensa?

-Hän itse antoi sen, Mary vastasi rauhallisesti. -Hän itse pyysi minua kirjoittamaan, jos haluaisin.

Nähdessään sanojensa vaikutuksen hän päätti, ettei edes aseella uhattuna hiiskahtaisi suudelmasta kopiohuoneessa. Hän ei totisesti halunnut aiheuttaa lisää sydänkohtauksia.

-Jaaha, kuului samassa konttoristien huoneen kynnykseltä. -Neiti Stewart saa taas… onnitteluja.

Konekirjoittajattaret lehahtivat Maryn pöydän ympäriltä paikoilleen kuin akanat tuuleen. Mary puolestaan voihkaisi itsekseen nähdessään sanomalehden rouva Williamsonin kädessä. Eri lehden. Oliko Craig ollut tosissaan sen ”koko maailman” kanssa!

-No niin, sanoi rouva Williamson, ja ällistyksekseen Mary tajusi tämän olevan hämillään. -Neiti Stewart olisi voinut toki mainita, että… että hänen sulhasensa… että tämä on…

Rouva etsi epätoivoisesti oikeaa sanaa, mutta lauseen loppu haipui lopulta muminaksi.

-Niin? Mary tiedusteli.

Yhtäkkiä häntä alkoi naurattaa ja itkettää. Tämä oli typerämpää kuin hän oli osannut edes pelätä.

-Niin, yskähti rouva Williamson, -edellyttäen siis, että me nyt puhumme…

Hän vilkaisi kädessään olevaa lehteä, aivan kuin yhtäkkiä ei olisi ollut aivan varma siinä olevasta nimestä.

-Siis jos me nyt puhumme samasta Craig Finlaysta.

-Samasta kuin? Mary kuuli kysyvänsä. Kaikkein viimeiseksi hän oli kuvitellut kykenevänsä olemaan tällaisessa tilanteessa nenäkäs!

Rouva Williamson yskähti taas.

-Niin, samasta Craig Finlaysta, kuin… tämän konttorin päällikkö on.

-Kyllä me puhumme samasta Craig Finlaysta, vastasi Mary rauhallisesti.

Rouva Williamson kalpeni vähän.

-Niin… minä en tietenkään… tarkoitan, että olen toki kovin iloinen neiti Stewartin puolesta… Onhan se mukavaa, että…

-Ei, sanoi Mary. -Minä en ole juorunnut hänelle konttorin asioista. En silloinkaan, kun aihetta olisi ollut.

Hän katsoi rouva Williamsonia tiukasti silmiin ja näki, että tämä värjyi pelon ja helpotuksen välimailla. Ja hän kuuli Gwenin tirskahtavan takanaan.

Yhtäkkiä huoneen ilmapiiri, joka vielä äsken oli ollut häntä kohtaan niin kovin hyytävä, tuntui muuttuvan. Mitä enemmän rouva Williamson takelteli ja koetti paikkailla tekemisiään ja sanomisiaan, sitä vahvempaan yhteisrintamaan konekirjoittajattaret tuntuivat taas asettuvan. Mary tajusi, etteivät työtoverit enää syyttäneet häntä mistään. Hän oli edelleen yksi heistä.

-Ehkä minä tänään voisin juosta hakemaan leivoksia teetauolle? Catriona tiedusteli viattomana. -Tarkoitan, että varmaankin neiti Stewart ja herra Finlay järjestävät itse omat juhlansa, mutta olisihan se mukavaa näin heidän yhteisellä työpaikallaankin…

Rouva Williamson päästi kummallisen nikottavan äänen.

-Katsotaan… katsotaan sitä… pyydän neiti Millsiä tarkistamaan, olisiko kassassa ylimääräistä… Minun pitää nyt…

Kukaan ei tullut koskaan tietämään, mitä rouva Williamsonin piti, sillä tämä livahti takaisin konttoristien huoneeseen.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.
Sitä odotellessa voit lukea tämän päivityksen, ellet ole sitä jo tehnyt.