Facebookin Bettyn ystävät -ryhmässä tehdään jo toisena vuonna peräkkäin yhteistä joulukalenteria, johon kuka tahansa voi tehdä yhden tai useamman Bettyyn liittyvän "luukun".
Tämä pikku tarina on minun luukkuni kolmannen adventtisunnuntain aamuna.
Edinburghissa 15.12.1903
Parahin Bertha!
Lämmin kiitos paketistasi, joka tuli eilen. On aina yhtä jännittävää saada Sinulta postia, aivan kuin palanen Lontoon ylellisyyttä ja parlamentin arvokkuutta tulisi viestiesi mukana. Tiedän, että sinulla on paljon tekemistä toimessasi ja pelkäänpä, että näet aivan liikaa vaivaa meidän vuoksemme! Lapset ovat jo isoja, ja olisi oikeus ja kohtuus heidän muistaa sinua, eikä toisin päin.
Mutta tiedän, että jännittävät joululahjasi ilahduttavat heitä edelleen, joten perinteiseen tapaan piilotimme paketin eteisen komeroon odottamaan jouluaamua. (Tosin pelkään, että yhtä perinteiseen tapaan lapset käyvät siellä penkomassa. Siinä kohdin he eivät ole kumpikaan aikuistuneet yhtään. En koskaan unohda sitä vuotta, jolloin lähetit marmorikuulia, joiden kääre oli revennyt lasten kohdeltua paketteja hiukan liian kovakouraisesti, ja veljesi liukastui niihin. Onneksi ei sentään murtunut luita!)
Onpa mukava kuulla, että isäntäperheesi harkitsee paluuta Edinburghiin. Toivottavasti se toteutuu! Ymmärrän hyvin, ettet halunnut erota lapsista, mutta onhan paljon järkevämpää, että nämä saavat koulua aloittaessaan tehdä sen Skotlannin puolella. Ja ainahan sinä voit hankkia uuden lastenhoitajan paikan, mikäli herrasväki katsoo pärjäävänsä ilman sinua, vai mitä?
Oli ikävä kuulla vilustumisestasi. Olen kuullut, että Lontoon ilma ei ole terveellistä kenellekään. Toivottavasti sairaus menee jouluksi ohi. Oletko kokeillut Tanskan kuninkaan rintapastilleja? Eräs ystäväni sai niistä suuren avun pitkittyneeseen yskään.
Me voimme kaikki hyvin, kuten äitisi varmaan onkin kirjoittanut kylpylämatkaltaan. Syksy on ollut täälläkin sateinen ja joulun lähestyminen tietää tietysti aina kiireitä, mutta olen koettanut valmistautua kaikkeen niin ajoissa kuin voin. Ompeluseurassa en ole juuri nyt käynyt, koska puheenjohtajan vaihdos ei ollut minulle mieleen, mutta ehkä jatkan taas ensi vuoden puolella.
Veljesi tekee töitä yhtä paljon kuin ennenkin, vaikka olen koettanut puhua häntä jättämään enemmän vastuuta Duncanille. Valitettavasti nuo kaksi eivät tahdo aina tulla toimeen, kuten tiedät. Olen muistuttanut Johnia siitä, että hänkin on ollut nuori, ja Duncania siitä, että hänen isällään on sentään pidempi kokemus kauppiaana kuin pojalla itsellään ikää, mutta aina välillä meillä räjähtelee kuin ruutitehtaassa.
Christina viihtyy tyttökoulussa hyvin, melkein liiankin hyvin. Häntä ei paljon näy iltaisinkaan, kun hän on tapaamassa uusia ystävättäriään. Koetan hillitä häntä, koska en tahdo hänestä tulevan samanlainen kylänluuta kuin veljestään, mutta sehän nyt on sama kuin koettaisi pitää koossa kapallista kirppuja.
Toivottavasti Christina on lähettänyt kiitoskortin syntymäpäivälahjastaan, ainakin koetin muistuttaa häntä siitä. Kaulus ja kalvosimet olivat hänelle kovasti mieleen ja hän on käyttänyt niitä paljon.
Oli ikävä kuulla vilustumisestasi. Olen kuullut, että Lontoon ilma ei ole terveellistä kenellekään. Toivottavasti sairaus menee jouluksi ohi. Oletko kokeillut Tanskan kuninkaan rintapastilleja? Eräs ystäväni sai niistä suuren avun pitkittyneeseen yskään.
Me voimme kaikki hyvin, kuten äitisi varmaan onkin kirjoittanut kylpylämatkaltaan. Syksy on ollut täälläkin sateinen ja joulun lähestyminen tietää tietysti aina kiireitä, mutta olen koettanut valmistautua kaikkeen niin ajoissa kuin voin. Ompeluseurassa en ole juuri nyt käynyt, koska puheenjohtajan vaihdos ei ollut minulle mieleen, mutta ehkä jatkan taas ensi vuoden puolella.
Veljesi tekee töitä yhtä paljon kuin ennenkin, vaikka olen koettanut puhua häntä jättämään enemmän vastuuta Duncanille. Valitettavasti nuo kaksi eivät tahdo aina tulla toimeen, kuten tiedät. Olen muistuttanut Johnia siitä, että hänkin on ollut nuori, ja Duncania siitä, että hänen isällään on sentään pidempi kokemus kauppiaana kuin pojalla itsellään ikää, mutta aina välillä meillä räjähtelee kuin ruutitehtaassa.
Christina viihtyy tyttökoulussa hyvin, melkein liiankin hyvin. Häntä ei paljon näy iltaisinkaan, kun hän on tapaamassa uusia ystävättäriään. Koetan hillitä häntä, koska en tahdo hänestä tulevan samanlainen kylänluuta kuin veljestään, mutta sehän nyt on sama kuin koettaisi pitää koossa kapallista kirppuja.
Toivottavasti Christina on lähettänyt kiitoskortin syntymäpäivälahjastaan, ainakin koetin muistuttaa häntä siitä. Kaulus ja kalvosimet olivat hänelle kovasti mieleen ja hän on käyttänyt niitä paljon.
Olen tainnut tämän syksyn aikana aivan uuvuttaa sinut laverruksillani Christinan syntymäpäiväkutsuista. En ollenkaan osannut ajatella, että hän ottaisi ne niin vakavasti. Sehän oli kuitenkin vain seitsemäntoistavuotispäivä! Mutta näköjään sellaista juhlaa on valmisteltava kuin Buckinghamin palatsin debytanttitanssiaisia.
Olen todella kiitollinen, että tuit minua kieltäessäni tanssiaiset. Eihän näissä tiloissa mahdu tanssimaan, paitsi jos pareja on vain kaksi tai kolme. Ja muutenkin minusta on turhaa vielä tuossa iässä sekoittaa nuoria miehiä tyttöjen juhliin. (Äitisi epäilemättä tässä kohdin muistuttaisi, miten minulle aikoinaan kävi, mutta siksipä tiedänkin!) Yhdellä Christinan uudella luokkatoverilla oli ollut tanssiaiset omana syntymäpäivänään, mutta hän on kotoisin Ylämaalta ilmeisesti jostakin kartanosta, ja minusta on turha ottaa mallia sellaisesta missään suhteessa.
Meillä oli siis vain illanistujaiset Christinan ystäville koulusta. Hän kutsui kaikki luokkansa tytöt, tosin yksi heistä ei päässyt tulemaan, ja muutamia yläluokkalaisia. Olin olettanut heidän viihtyvän keskenään omine hupsutuksineen, mutta Christinalla oli jokin hirvittävä päähänpinttymä siitä, että kutsuissa olisi vierailla ikävää. Niinpä hän oli sitä mieltä, että Duncanin pitää olla paikalla.
Myönnettäköön, etten ollut oikein innostunut tästä ajatuksesta päästää kettu kanatarhaan, ja sinä ymmärrät hyvin syyn, tunnethan veljenpoikasi. Duncanin sopisi jo alkaa vakiintua eikä liehua tyttöjen hameissa. (Toki myönnettäköön, ettei kaikesta voi syyttää poikaa itseään. Viime kuukausina puhelimen soidessa siellä on melkein joka kerran ollut joku nuori nainen, joka kysyy Duncania. Minusta nämä nykytytöt ovat käsittämättömän röyhkeitä tyrkyttäessään tuolla tavoin seuraansa! Jos me olisimme nuoruudessamme edes harkinneet jotakin sellaista, olisimme saaneet selkäämme. Olen saanut enimmät näistä puheluista pimitettyä Johnilta, mutta iltaisin kotona ollessaan hän on muutaman kerran vastannut ja sen jälkeen raivonnut Duncanille siitä, ettei hän ole asennuttanut puhelinta asunnon puolelle sen tähden, että se helpottaisi pojan kevytmielistä hakkailua.)
Olen todella kiitollinen, että tuit minua kieltäessäni tanssiaiset. Eihän näissä tiloissa mahdu tanssimaan, paitsi jos pareja on vain kaksi tai kolme. Ja muutenkin minusta on turhaa vielä tuossa iässä sekoittaa nuoria miehiä tyttöjen juhliin. (Äitisi epäilemättä tässä kohdin muistuttaisi, miten minulle aikoinaan kävi, mutta siksipä tiedänkin!) Yhdellä Christinan uudella luokkatoverilla oli ollut tanssiaiset omana syntymäpäivänään, mutta hän on kotoisin Ylämaalta ilmeisesti jostakin kartanosta, ja minusta on turha ottaa mallia sellaisesta missään suhteessa.
Meillä oli siis vain illanistujaiset Christinan ystäville koulusta. Hän kutsui kaikki luokkansa tytöt, tosin yksi heistä ei päässyt tulemaan, ja muutamia yläluokkalaisia. Olin olettanut heidän viihtyvän keskenään omine hupsutuksineen, mutta Christinalla oli jokin hirvittävä päähänpinttymä siitä, että kutsuissa olisi vierailla ikävää. Niinpä hän oli sitä mieltä, että Duncanin pitää olla paikalla.
Myönnettäköön, etten ollut oikein innostunut tästä ajatuksesta päästää kettu kanatarhaan, ja sinä ymmärrät hyvin syyn, tunnethan veljenpoikasi. Duncanin sopisi jo alkaa vakiintua eikä liehua tyttöjen hameissa. (Toki myönnettäköön, ettei kaikesta voi syyttää poikaa itseään. Viime kuukausina puhelimen soidessa siellä on melkein joka kerran ollut joku nuori nainen, joka kysyy Duncania. Minusta nämä nykytytöt ovat käsittämättömän röyhkeitä tyrkyttäessään tuolla tavoin seuraansa! Jos me olisimme nuoruudessamme edes harkinneet jotakin sellaista, olisimme saaneet selkäämme. Olen saanut enimmät näistä puheluista pimitettyä Johnilta, mutta iltaisin kotona ollessaan hän on muutaman kerran vastannut ja sen jälkeen raivonnut Duncanille siitä, ettei hän ole asennuttanut puhelinta asunnon puolelle sen tähden, että se helpottaisi pojan kevytmielistä hakkailua.)
Suo anteeksi tuo sivupolku, palaan asiaan! Christina oli kutsuistaan niin tohkeissaan, etten hennonut puuttua asiaan, kun John sanoi, että ilta-aika on kaupassa aina hiljaista ja Duncan joutaisi hyvin ”olla hyödyksi” sisarelleen. Lisäksi arvelin, että tytöt olisivat liian nuoria kiinnittääkseen Duncanin huomiota.
Ilta olikin ilmeisesti mieleen sekä päivänsankarille että vieraille. Kuten tiedät, Duncan osaa olla tahtoessaan hyvin herttainen, ja nyt hänellä oli sellainen hetki. Hän siis leikitti tyttöjä hyvän isonveljen tavoin, niin että Christina sai olla huoleton ja minä keskittyä tarjoiluun. (Meidän pitää joskus puhua siitä, miten sinä teet jäätelön. Minusta tuntuu, että omani jää aina hiukan vetiseksi.)
Oli oikein mukava tutustua paremmin Christinan ystävättäriin. Tokihan tiedän, että Edinburghin Naisopistoon ei oteta kuin hyvien perheiden tyttäriä, mutta voihan sellaistenkin joukossa olla joku mätä omena. Nämä tytöt vaikuttivat kuitenkin hyvinkasvatetuilta. Eikä kukaan heistä ole soitellut jälkikäteen ja kysellyt Duncanin perään!
Tosin minun täytyy tunnustaa, että olen ollut hiukan huolissani. Ja Bertha, tämä on nyt ehdottoman luottamuksellista. En ole hiiskunut tästä Johnillekaan, kun tämä on muutenkin niin kovin kärkäs arvostelemaan Duncania — aivan kuin olisi unohtanut oman nuoruutensa eikä tajuaisi, mistä poika on taipumuksensa perinyt!
En oikein tiedä, miten tämän sanoisin. Saattaahan olla, että kuvittelen kaiken, kun viime aikoina olemme Johnin kanssa niin usein joutuneet puuttumaan Duncanin seikkailuihin.
Noiden Christinan vieraiden joukossa oli nimittäin myös se ylämaalaistyttö, jonka tanssiaisista mainitsin, ja josta Christina on puhunut tavattoman paljon. Sinä olet ehkä isäntäväkesi kautta joskus kuullut varatuomari Thomas Stewartista? Kyse on hänen tyttärestään, jonka koti on jossakin Appinissa. Oikein herttainen ja hyvinkasvatettu tyttö, ei mitään moittimista. Ilmeisesti ahkera koulussa ja lahjakas kirjoittaja.
Mutta pelkäänpä hänen olevan noita nykypäivän sinisukkia, jotka eivät ollenkaan arvosta avioliiton ja äitiyden lahjaa, vaan haluavat ”luoda uraa” ja ”koettaa siipiään” ja ties mitä muuta, hyvä ettei ole suffragettikin. Olen totisesti kiitollinen, ettei Christinalla ole mitään erityisiä lahjoja, hän on jo ilmankin höpissyt seminaariin menosta ja muusta turhuudesta tuon Beatrice-tytön vaikutuksesta.
Ilta olikin ilmeisesti mieleen sekä päivänsankarille että vieraille. Kuten tiedät, Duncan osaa olla tahtoessaan hyvin herttainen, ja nyt hänellä oli sellainen hetki. Hän siis leikitti tyttöjä hyvän isonveljen tavoin, niin että Christina sai olla huoleton ja minä keskittyä tarjoiluun. (Meidän pitää joskus puhua siitä, miten sinä teet jäätelön. Minusta tuntuu, että omani jää aina hiukan vetiseksi.)
Oli oikein mukava tutustua paremmin Christinan ystävättäriin. Tokihan tiedän, että Edinburghin Naisopistoon ei oteta kuin hyvien perheiden tyttäriä, mutta voihan sellaistenkin joukossa olla joku mätä omena. Nämä tytöt vaikuttivat kuitenkin hyvinkasvatetuilta. Eikä kukaan heistä ole soitellut jälkikäteen ja kysellyt Duncanin perään!
Tosin minun täytyy tunnustaa, että olen ollut hiukan huolissani. Ja Bertha, tämä on nyt ehdottoman luottamuksellista. En ole hiiskunut tästä Johnillekaan, kun tämä on muutenkin niin kovin kärkäs arvostelemaan Duncania — aivan kuin olisi unohtanut oman nuoruutensa eikä tajuaisi, mistä poika on taipumuksensa perinyt!
En oikein tiedä, miten tämän sanoisin. Saattaahan olla, että kuvittelen kaiken, kun viime aikoina olemme Johnin kanssa niin usein joutuneet puuttumaan Duncanin seikkailuihin.
Noiden Christinan vieraiden joukossa oli nimittäin myös se ylämaalaistyttö, jonka tanssiaisista mainitsin, ja josta Christina on puhunut tavattoman paljon. Sinä olet ehkä isäntäväkesi kautta joskus kuullut varatuomari Thomas Stewartista? Kyse on hänen tyttärestään, jonka koti on jossakin Appinissa. Oikein herttainen ja hyvinkasvatettu tyttö, ei mitään moittimista. Ilmeisesti ahkera koulussa ja lahjakas kirjoittaja.
Mutta pelkäänpä hänen olevan noita nykypäivän sinisukkia, jotka eivät ollenkaan arvosta avioliiton ja äitiyden lahjaa, vaan haluavat ”luoda uraa” ja ”koettaa siipiään” ja ties mitä muuta, hyvä ettei ole suffragettikin. Olen totisesti kiitollinen, ettei Christinalla ole mitään erityisiä lahjoja, hän on jo ilmankin höpissyt seminaariin menosta ja muusta turhuudesta tuon Beatrice-tytön vaikutuksesta.
No, tämä Beatrice oli siis mukana kutsuilla. Ja minä pelkään, että Duncan on iskenyt silmänsä häneen.
Ehkä vain kuvittelen. Duncanhan iskee silmänsä aina uuteen kohteeseen kerran viikossa.
Mutta olimme Christinan kanssa tehneet etukäteen syntymäpäiville pöytäjärjestyksen — sellaista hupsutusta kotikutsuilla, mutta kun se tyttöparkaa ilahdutti — ja sitä oli mietitty ja hiottu niin monena iltana, että osasin sen ulkoa.
Olin keittiössä Duncanin tullessa asunnon puolelle myymälästä, mutta kun sitten olin pyytänyt vieraat pöytään ja aloitin tarjoilun, huomasin, että Christinan vieressä ei istunutkaan Anne Welsh, kuten olisi suunnitelman mukaan pitänyt, vaan tuo Beatrice.
Sinä varmaan nyt ajattelet, että otan turhan asian tosissani. Ja totta kai Christina oli saattanut itse haluta vaihtaa Annen ja Beatricen paikkoja, en sentään viitsinyt kysyä häneltä. Mutta joka tapauksesssa Duncan oli sijoitettu pöydässä niin, että hän istui nyt tuota Beatricea vastapäätä. Ja kun näin, miten hän katsoi tyttöön…
No, kuten sanottu, neiti Stewart on hyvinkasvatettu ja hyvän perheen tytär, eikä hän lähtenyt mukaan poikani hakkailuun, vaan vaikutti ennemmin ujolta, kuten nuoren tytön pitääkin. Muuten en toki sallisikaan Christinan olla hänen kanssa tekemisissä, ja on Duncanille vain terveellistä saada edes joskus nenilleen. Edinburghin tytöt ovat hemmotelleet hänet pilalle, kuten isänsä aikanaan.
Ehkä vain kuvittelen. Duncanhan iskee silmänsä aina uuteen kohteeseen kerran viikossa.
Mutta olimme Christinan kanssa tehneet etukäteen syntymäpäiville pöytäjärjestyksen — sellaista hupsutusta kotikutsuilla, mutta kun se tyttöparkaa ilahdutti — ja sitä oli mietitty ja hiottu niin monena iltana, että osasin sen ulkoa.
Olin keittiössä Duncanin tullessa asunnon puolelle myymälästä, mutta kun sitten olin pyytänyt vieraat pöytään ja aloitin tarjoilun, huomasin, että Christinan vieressä ei istunutkaan Anne Welsh, kuten olisi suunnitelman mukaan pitänyt, vaan tuo Beatrice.
Sinä varmaan nyt ajattelet, että otan turhan asian tosissani. Ja totta kai Christina oli saattanut itse haluta vaihtaa Annen ja Beatricen paikkoja, en sentään viitsinyt kysyä häneltä. Mutta joka tapauksesssa Duncan oli sijoitettu pöydässä niin, että hän istui nyt tuota Beatricea vastapäätä. Ja kun näin, miten hän katsoi tyttöön…
No, kuten sanottu, neiti Stewart on hyvinkasvatettu ja hyvän perheen tytär, eikä hän lähtenyt mukaan poikani hakkailuun, vaan vaikutti ennemmin ujolta, kuten nuoren tytön pitääkin. Muuten en toki sallisikaan Christinan olla hänen kanssa tekemisissä, ja on Duncanille vain terveellistä saada edes joskus nenilleen. Edinburghin tytöt ovat hemmotelleet hänet pilalle, kuten isänsä aikanaan.
Olisinkin ehkä unohtanut koko tämän tapauksen, tai pitänyt sitä vain osoituksena siitä, etteivät kaikki nykytytöt ole täysin pilalla. Mutta kun nuoret olivat palanneet olohuoneeseen ja minä myöhemmin tarjoilin heille siellä hedelmäsalaattia, näin muutaman kerran, miten Duncan katsoi oudosti tuota tyttöä. Nimenomaan oudosti. Ei siten kuin olen sata kertaa nähnyt hänen tyttöjä katsovan.
Ja näinä kutsujen jälkeisinä viikkoina Duncan on ollut oudon vaisu. Ennen kaikkea hän ei ole enää roikkunut puhelimessa kaikkien ihailijattariensa kanssa, vaan on jättänyt useimmiten soittamatta takaisin tai jopa pyytänyt sanomaan, ettei ole kotona, kun joku nuori nainen on pyytänyt häntä puhelimeen.
Ehkä kyse on siitä, että poika alkaa vihdoinkin aikuistua ja rauhoittua. Minä viimeisenä olisin siitä pahoillani, sillä olen väsynyt selvittelemään hänen ja Johnin riitoja, ja tietysti hartaasti toivon Duncanin alkavan vähitellen suunnitella tulevaisuuttaan.
Mutta sanottakoon sitä sitten äidinvaistoksi tai kuudenneksi aistiksi — olen ollut huomaavinani, että Duncan on tavallista kiinnostuneempi, kun Christina kertoo koulustaan tarinoita, joissa juuri tämä Beatrice Stewart on säännönmukaisesti edustettuna. Ja olen ollut huomaavinani, että Duncan kyselee aivan kuin vaivihkaa jotakin juuri tästä tytöstä. Samalla hän on hajamielisempi, valvoo myöhempään iltaisin, vaikka on kotona — ja nimenomaan on enemmän kotona. Hän ei ole käynyt montakaan kertaa ulkona Christinan syntymäpäiväillan jälkeen.
Muistaakseni sinä sanoit joskus, että Duncan tarvitsee kesyyntyäkseen sydänsuruja, kuten isänsä aikoinaan. Ja äitisi on sanonut, että Duncan kompastuu vielä omaan näppäryyteensä, ellei lakkaa hakkailemasta tyttöjä. Siinä mielessä olisi tietysti vain terveellistä, jos hän olisi ihastunut saamatta vastakaikua tunteilleen. Ja se toki kertoo hyvää tuon tytön luonteesta — hän lienee ensimmäinen, jolle Duncan suo huomiota turhaan.
Mutta kyllä minä nyt sentään toivoisin, että jos Duncan tosissaan johonkuhun ihastuisi, tyttö ei olisi mikään sinisukka ja naisasianainen! Minun poikani tarvitsee hyvän, vanhanaikaisen tytön, joka huolehtii kodistaan, miehestään ja lapsistaan ilman mitään turhanaikaisia ylimääräisiä kotkotuksia. Missähän välissä minäkin olisin ehtinyt ”luoda uraa” ja ”kehittää lahjojani” ja huolehtia Johnista ja lapsista, kysynpä vain!
Luultavasti tämä onkin vain ohimenevä vaihe, ja viimeistään joulun aikana Duncan palaa normaaliin päiväjärjestykseen kaikkien saamiensa kutsujen ja ystäväpiirinsä järjestämien kotkotusten myötä. Yleensähän hän ei juhlakaudella käy kotona kuin nukkumassa.
Mutta jos ei, en kyllä tiedä mitä tehdä. Täytynee laittaa toivoni siihen, että tuo tyttö todella pitää kiinni ”urastaan” ja ”lahjoistaan” eikä edes harkitse sekoittavansa niihin mitään romantiikkaa. Minun puolestani hän saa lukea vaikka maisteriksi tai tehdä mitä muuta hullutusta tahtoo, kunhan jättää minun poikani rauhaan!
No, se siitä. Olen aika varma, että murehdin tosiaankin aivan turhia. Tuskinpa Duncan kauan jaksaa piirittää tyttöä, ellei tämä osoita kiinnostusta. Älä siis missään tapauksessa hiiskahda koko asiasta mitään, kun kirjoitat äidillesi, hänellä on ilmankin liian tarkat tuntosarvet jopa kylpylästään käsin. Minä puolestani koetan iloita pojan aikuistumisesta, enkä suhtautua kaikkeen niin epäluuloisesti.
Toivotan sinulle kaikkea hyvää tänä jouluna! Ehkä ensi vuonna olemme jo samassa maassa ja pääset matkustamaan luoksemme sitä viettämään?
Liitän oheen paketin, josta on toivottavasti iloa. Muistatko, miten lapset ennen piirsivät joulutervehdyksensä pakettisi mukaan? Joskus en voi olla haikeudella muistelematta niitä aikoja ja murheita, jotka nyt tuntuvat kovin pieniltä.
Lämpimin terveisin
Kuvan
alle syntyi keskustelua Bettyn ja Duncanin ensikohtaamisesta tyyliin
"poikaparka ei tiedä, mikä häneen kohta iskee". Tiina taisi siinä sitten
todeta, että olisi mukava kuulla tapahtumasta kuvaus joltakin läsnä
olleelta aikuiselta. No, ainoa aikuinen oli Chrissyn ja Duncanin äiti — ja mehän tiedämme, millaiset välit Bettyllä oli varsinkin alkuvaiheessa anoppinsa kanssa.
Tässä pikku tarinassako paljastuu syy?
Ja näinä kutsujen jälkeisinä viikkoina Duncan on ollut oudon vaisu. Ennen kaikkea hän ei ole enää roikkunut puhelimessa kaikkien ihailijattariensa kanssa, vaan on jättänyt useimmiten soittamatta takaisin tai jopa pyytänyt sanomaan, ettei ole kotona, kun joku nuori nainen on pyytänyt häntä puhelimeen.
Ehkä kyse on siitä, että poika alkaa vihdoinkin aikuistua ja rauhoittua. Minä viimeisenä olisin siitä pahoillani, sillä olen väsynyt selvittelemään hänen ja Johnin riitoja, ja tietysti hartaasti toivon Duncanin alkavan vähitellen suunnitella tulevaisuuttaan.
Mutta sanottakoon sitä sitten äidinvaistoksi tai kuudenneksi aistiksi — olen ollut huomaavinani, että Duncan on tavallista kiinnostuneempi, kun Christina kertoo koulustaan tarinoita, joissa juuri tämä Beatrice Stewart on säännönmukaisesti edustettuna. Ja olen ollut huomaavinani, että Duncan kyselee aivan kuin vaivihkaa jotakin juuri tästä tytöstä. Samalla hän on hajamielisempi, valvoo myöhempään iltaisin, vaikka on kotona — ja nimenomaan on enemmän kotona. Hän ei ole käynyt montakaan kertaa ulkona Christinan syntymäpäiväillan jälkeen.
Muistaakseni sinä sanoit joskus, että Duncan tarvitsee kesyyntyäkseen sydänsuruja, kuten isänsä aikoinaan. Ja äitisi on sanonut, että Duncan kompastuu vielä omaan näppäryyteensä, ellei lakkaa hakkailemasta tyttöjä. Siinä mielessä olisi tietysti vain terveellistä, jos hän olisi ihastunut saamatta vastakaikua tunteilleen. Ja se toki kertoo hyvää tuon tytön luonteesta — hän lienee ensimmäinen, jolle Duncan suo huomiota turhaan.
Mutta kyllä minä nyt sentään toivoisin, että jos Duncan tosissaan johonkuhun ihastuisi, tyttö ei olisi mikään sinisukka ja naisasianainen! Minun poikani tarvitsee hyvän, vanhanaikaisen tytön, joka huolehtii kodistaan, miehestään ja lapsistaan ilman mitään turhanaikaisia ylimääräisiä kotkotuksia. Missähän välissä minäkin olisin ehtinyt ”luoda uraa” ja ”kehittää lahjojani” ja huolehtia Johnista ja lapsista, kysynpä vain!
Luultavasti tämä onkin vain ohimenevä vaihe, ja viimeistään joulun aikana Duncan palaa normaaliin päiväjärjestykseen kaikkien saamiensa kutsujen ja ystäväpiirinsä järjestämien kotkotusten myötä. Yleensähän hän ei juhlakaudella käy kotona kuin nukkumassa.
Mutta jos ei, en kyllä tiedä mitä tehdä. Täytynee laittaa toivoni siihen, että tuo tyttö todella pitää kiinni ”urastaan” ja ”lahjoistaan” eikä edes harkitse sekoittavansa niihin mitään romantiikkaa. Minun puolestani hän saa lukea vaikka maisteriksi tai tehdä mitä muuta hullutusta tahtoo, kunhan jättää minun poikani rauhaan!
No, se siitä. Olen aika varma, että murehdin tosiaankin aivan turhia. Tuskinpa Duncan kauan jaksaa piirittää tyttöä, ellei tämä osoita kiinnostusta. Älä siis missään tapauksessa hiiskahda koko asiasta mitään, kun kirjoitat äidillesi, hänellä on ilmankin liian tarkat tuntosarvet jopa kylpylästään käsin. Minä puolestani koetan iloita pojan aikuistumisesta, enkä suhtautua kaikkeen niin epäluuloisesti.
Toivotan sinulle kaikkea hyvää tänä jouluna! Ehkä ensi vuonna olemme jo samassa maassa ja pääset matkustamaan luoksemme sitä viettämään?
Liitän oheen paketin, josta on toivottavasti iloa. Muistatko, miten lapset ennen piirsivät joulutervehdyksensä pakettisi mukaan? Joskus en voi olla haikeudella muistelematta niitä aikoja ja murheita, jotka nyt tuntuvat kovin pieniltä.
Lämpimin terveisin
kälysi Elsie
***
Bettyn ystävät -Facebook-ryhmässä on jo pitkään oltu vakaasti sitä mieltä, että jos Bettyistä tehtäisiin tv-sarja tai elokuva, ainoa oikea Duncanin esittäjä olisi James Norton.
Tiedättehän, "punainen tukka oli leikattu amerikkalaiseen tyyliin ohimoilta lyhyeksi ja jätetty päältä pidemmäksi, ja tummanharmaat silmät tuikkivat niin iloisesti, ettei niihin voinut katsoa tulematta itsekin hyvälle tuulelle. Piirteet eivät ehkä olleet komeat sanan varsinaisessa merkityksessä, varsinkaan kun voimakkaassa leuassa oli vino vako, ehkä muisto jostakin lapsuuden onnettomuudesta, mutta leveä iloinen hymy ja koko olemuksen kursailematon, hilpeä hyväntuulisuus olivat varmasti se, mitä Nanny oli nasevasti kutsunut 'äärettömäksi'."
Jaoin syksyllä alla olevan James Norton -fanisivun päivityksen ryhmään. Kuva on sopivasti epätarkka, jotta se hävittää 12 vuotta Nortonin iästä, ja saatesanoissa pohdin, mahtoi Duncan näyttää suunnilleen tältä sisarensa syntymäpäivien aikaan 22-vuotiaana.
Tässä pikku tarinassako paljastuu syy?