lauantai 11. huhtikuuta 2015

Sisään astui Duncan Fleming – Betty-spesiaalin osa 3/7


Kun Betty ensimmäisenä koulupäivänään Naisopistolla tutustuu luokkatovereihinsa ja Christina Fleming mainitsee, että hänellä on yksi veli, tiesin jo siinä vaiheessa, miten merkityksellinen tämä veli tulisi Bettylle olemaan. Koska hänestä tuli sittemmin merkityksellinen myös suurelle osalle lukijoista, tämä pitkä spesiaali sisältää pätkiä Bettyn ja Duncanin taipaleelta alkuperäisessä ja julkaistussa muodossa.

Duncan oli alusta pitäen punatukkainen ja harmaasilmäinen. Taisi olla Walter Scottin Rob Royn — tai ainakin sen Kuvitetuissa Klassikoissa julkaistun sarjakuvaversion — syytä, että olin heikkona punatukkaisiin sankareihin, ja lisäksi en tahtonut, että Duncan hurmaisi Bettyä tai ketään muutakaan ulkonäöllään vaan luonteellaan ja käytöksellään. (Punatukkaisuus ei tuohon aikaan todellakaan ollut eduksi herrasmiehelle.)

Mutta muuten hänen ulkonäkönsä kuvataan hiukan toisin alkuperäisessä tekstissä luvussa Chrissyn kutsut.

Alkuperäinen:
Tytöt olivat tuskin ehtineet istua, kun ovi jälleen avautui. Sisään astui Duncan Fleming, sen Betty tiesi heti. Paksu punainen tukka taipui pehmeille laineille, ja tummanharmaat silmät olivat niin täynnä ilkikuria ja veitikkamaisuutta, ettei niihin voinut katsoa hymyilemättä. Duncan ei ollut oikeastaan komea, mutta hilpeä hyväntuulisuus, kiusoitteleva röyhkeä katse ja nopeasti välähtävä hymy olivat varmasti se, jota Nanny oli kutsunut “äärettömäksi”.
Julkaistu:
Tytöt olivat tuskin ehtineet istua, kun ovi jälleen avautui. Sisään astui Duncan Fleming, sen Betty ymmärsi heti. Punainen tukka oli leikattu amerikkalaiseen tyyliin ohimoilta lyhyeksi ja jätetty päältä pidemmäksi, ja tummanharmaat silmät tuikkivat niin iloisesti, ettei niihin voinut katsoa tulematta itsekin hyvälle tuulelle. Piirteet eivät ehkä olleet komeat sanan varsinaisessa merkityksessä, varsinkaan kun voimakkaassa leuassa oli vino vako, ehkä muisto jostakin lapsuuden onnettomuudesta, mutta leveä iloinen hymy ja koko olemuksen kursailematon, hilpeä hyväntuulisuus olivat varmasti se, mitä Nanny oli nasevasti kutsunut ”äärettömäksi”.
Tuo amerikkalainen hiustyyli ja sinänsä aivan turha maininta arvesta leuassa juontavat juurensa eräästä kuvasta, jonka tuolloin jossakin näin ja jota pidin hyvin duncanmaisena (vaikka silloin en tiennyt mitään siitä, että joskus Facebookissa etsisimme kuvitusta sarjan mieshahmoille...). Mutta mielenkiintoista on se, että alkuperäisessä versiossa Duncanissa on nuoren tytön silmissä jotakin röyhkeää, kun taas julkaistuna hän on lähinnä iloinen ja hyväntuulinen, sanalla sanoen harmiton!

Jos olisin antanut Duncanin astua näyttämölle alkuperäisessä muodossaan, kukaan olisi tuskin pitänyt häntä niin “ylenmäärin puhtoisena”, mitä kuvaa vasta jouluaaton paketti järjestelmällisesti alkoi rikkoa. Mutta kun päädyin alkuperäisen kuvauksen sijaan esittelemään Duncanin jonkinlaisena reippaana partiopoikana, sillä oli omat vaikutuksensa myös muutamiin tuleviin kohtauksiin.

Bettyn päiväkirjan sensuroituja kohtauksia…


Chrissyn kutsuja seuraava luku Niitä näitä on alunperin täynnä Duncania! Siivosin sitä raa’alla kädellä julkaisuvaiheessa, koska en tahtonut tehdä Duncanin roolia niin varhaisessa vaiheessa niin ilmiselväksi.

Jos muutin hiukan Duncanin olemusta, muutin myös Bettyn suhtautumista Duncaniin heidän tuttavuutensa alkuvaiheessa. Julkaistussa versiossahan Betty tekee hyvin ujon ja aran vaikutuksen, alkuperäisessä Duncan pyöri hänen ajatuksissaan huomattavasti enemmän, mutta hän oli tätä kohtaan huomattavasti kipakampi — lokakuun 18. päivän merkinnässä Betty on suorastaan epäkohtelias.

Alkuperäinen:
Maantieteen vihkoni loppui — osaksi siksi, että Rosien ja minun välillä vallitsee tiheä kirjeenvaihto opettajaneitien ankarasta valvonnasta huolimatta — ja saatoin Chrissyn kotiin ostaakseni uuden Flemingeiltä.
Chrissy olisi tullut kanssani kauppaan, mutta hänen äitinsä huusi häntä, ja jouduin menemään yksin.
Duncan oli myymässä.
En punastunut, pudotellut kirjojani tai tehnyt muutakaan typerää. Sanoin vain päivää ja pyysin saada yhden viiden pennyn vihon.
-Oletko sinä aina noin vakava? kysyi Duncan ojentaessaan sitä.
-Vakava! huusin kauhuissani. -Minäkö!
-Niin. Silloinkin Chrissyn kutsuilla sinusta sai melkein repiä hymyn irti.
-En minä jokaiselle vastaantulijalle hymyile, mutisin ja etsin kuumeisesti viittä pennyä. Tietystikään niitä ei ollut, vaan jouduin maksamaan kokonaisella punnalla ja odottamaan saadakseni rahasta takaisin.
-Chrissy on puhunut sinusta paljon, Duncan sanoi. -Hänen mielestään olet kiltti, iloinen ja herttainen. Miksi sinun pitää esittää niin ylpeää?
-Anteeksi kovasti, etten ryömi jaloissasi kuin koira, tiuskaisin. -Hyvästi!
Läimäytin oven kiinni, mutta kuulin kadulle asti Duncanin hyväntuulisen naurun.
En tiedä, mikä hänessä saa minut käyttäytymään noin hölmösti. Oikeastaan se johtuu siitä, että pelkään häntä vähän — niitä silmiä on mahdoton vastustaa, enkä kuitenkaan tahdo olla se ryömivä koira.
Taidan kirjoittaa asiasta Roselle, se kiinnostaisi häntä varmasti.”
Julkaistu:
”Maantieteen vihkoni loppui osaksi siksi, että Rosien ja minun välillä vallitsee tunneilla tiheä kirjeenvaihto opettajaneitien ankarasta valvonnasta huolimatta — ja saatoin Chrissyn kotiin ostaakseni uuden vihon Flemingiltä, sillä heillä on muodikkaita, joissa on viininpunaiset vahakannet.
Chrissy olisi tullut kanssani kauppaan, mutta hänen äitinsä huusi häntä, ja jouduin menemään yksin.
Duncan oli myymässä.
En punastunut, pudotellut kirjojani tai pyörtynyt, kuten arvelen Nannyn tekevän (päätellen siitä ihastuksesta, jolla hän Duncanista puhuu!). Sanoin vain päivää ja pyysin saada nähdä vahakantisia vihkoja.
-Oletko sinä aina noin vakava? kysyi Duncan levittäessään valikoimaa nähtäviini.
-Vakava! huusin kauhuissani. -Minäkö?
-Niin. Kutsuillakin sain melkein repiä sinusta hymyn irti.
-Monista asioista minua voidaan syyttää, mutta ei vakavuudesta, sanoin nolona ja koetin päättää, ottaisinko vihoista viininpunaisen vai sittenkin vihreän.
-Chrissy on puhunut sinusta paljon, Duncan sanoi puolihuolimattomasti, kun lopulta päädyin sittenkin punaiseen — täytyyhän seurata aikaansa — ja hän löi rahojani kassakoneeseen. -Hän taitaa olla oikeassa — olet jännittävä tyttö.
-Minä en ole mikään romaani, sanoin kiusaantuneena odottaessani, että Duncan kääräisi vihon paperiin.
-Eikö jokainen ihminen ole, hän hymyili tuikkivin silmin ojentaessaan pakettia minulle.
Olen miettinyt tätä pikku keskustelua koko iltapäivän. Duncan on niin paljon minua vanhempi, etten voi kuvitella hänen olevan ystäväni, mutta huomaan että toivoisin sitä. Hän on ainakin jännittävä!
Taidan kirjoittaa asiasta Roselle, hän on kiinnostunut ihmisluonteesta ainakin romaaneissa, ja jokainen ihminenhän on romaani…”
Aivan täysin erilaiseksi on muuttunut saman luvun merkintä marraskuun 10. päivältä. Jos se olisi jäänyt julkaistuun versioon tuollaisenaan, lukija olisi havainnut, ettei Duncan aivan välittömästi ollut yksistään Bettyn lumoissa…

Alkuperäinen:
Meillä oli oikeinkirjoituskokeet, ja koska en ollut varma siitä, tiesikö neiti Marshall oikeinkirjoitukseni olevan esimerkillistä (ajatella, voin melkein nauraa sille asialle!), kiersin lounastunnilla puutarhan käytäviä ja luin. Pionit ovat kuivuneet, orvokit kätkeytyneet odottamaan kevättä ja suuri vaahterakin pudottanut lehtensä. Ympäristö oli siis hyvin synkkä, mutta niin tahdoinkin; sisällä lämpimässä luokassa toisten seurassa ei lukemisesta tule mitään.
Äkkiä Joan Urie ilmestyi viereeni. Minun seurani on alkanut kovasti kiinnostaa häntä.
-Duncan sanoo, että olet mainion hauska kapistus, hän töksäytti ilman ennakkovaroitusta.
-Duncan? toistin kulmakarvat juuri sopivasti koholla.
Kulmakarvani eivät vaikuttaneet Joaniin.
-Olimme kävelemässä eilen ja tuli puhe sinusta, hän jatkoi lannistumatta. -Duncanin mielestä olet hullunkurinen, kun yrität esittää koppavaa maailmannaista, vaikka olet vasta pikkutyttö.
-Joan hyvä, sanoin herttaisesti, -oletko varma, ettei hän silloin puhunut sinusta?
Käännähdin ja marssin tieheni tutkin samalla, miten “stipendiaatti” kirjoitetaan.
Äiti sanoo, että yksi paha sana aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin kymmenen hyvää voi korjata. Nyt en vain tiedä, kumpi oli ilkeämpi, Joan vai minä.
Mutta miksi Duncan täytyy sotkea joka paikkaan?
Julkaistu:
Meillä oli oikeinkirjoituskokeet, ja koska en ole varma siitä, tietääkö neiti Marshall oikeinkirjoitukseni olevan esimerkillistä (ajatella, voin melkein nauraa asialle!), kiersin lounastunnilla puutarhan kahta käytävää ja luin. Pionit ovat kuivuneet, orvokit kätkeytyneet odottamaan kevättä ja suuri vaahtera pudottanut lehtensä. Ympäristö oli siis hyvin synkkä, mutta sitä tahdoinkin; sisällä lämpimässä ja mukavassa seurassa ei lukeminen onnistu. Niinpä luulenkin, että pärjäsin kokeessa melkoisen mukavasti.
Kotiin tultuani siivosin lipastoni ja löysin Hellepäivän. Luin sen kahdesti, ja sitten uskoin, että se on juuri niin kurja kuin D. Duff ja Rob antoivat ymmärtää. Mutta säästän sen silti, ehkäpä se virkistää mummovuosina!
Kotoa tuli pino kirjeitä: perheeltä, Koivutuvasta, Bessiltä — ja Annalta Robille. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen!
Samassa luvussa on kaksi päiväkirjamerkintää, jotka on jätetty julkaisematta kokonaan. 

Marraskuun 12. päivältä:
Sain Roselta kirjeen. Hän vatvoo Duncania puoleen ja toiseen, ja lopettaa epistolansa yksinkertaisesti: “Sinä olet rakastunut, pikku sisko.”
En jaksa enää välittää Duncanista, vaikka hänestä on Chrissyn kutsujen jälkeen tullut päivän puheenaihe. Kun neiti Loban kysyi Jessieltä, mikä Cyrano de Bergeracissa oli erikoista, tämä vastasi niin haaveellisesti, että Rosie ja minä olimme tukahtua:
-Punainen tukka!
Onko turha sanoa, että Sarahin mielestä tämä kaikki on lapsellista?
Marraskuun 19. päivältä:
Tänä aamuna Chrissy juoksi minut kiinni vuokratallin luona.
-Voi Betty, hän läähätti nauraen, -Duncan on tullut aivan hassuksi!
Huoahdin, sillä D. Flemingistä olen kuullut jo kylläni. Pakkohan minun oli kuitenkin kysyä syytä tuollaiseen epäilykseen.
-Hän kysyi eilen, missä asut. Kerroin täysihoitolasta, ja hän kysyi: “Yksinkö?” “Ei”, minä sanoin, “veljensä kanssa.” “Onko hänen veljensä pitkä ja vaalea?” “On”, sanoin, ja arvaa mitä tuo hölmö mutisi?
-Mitä? kysyin innottomasti.
Chrissy pysähtyi nauramaan.
-“Vai niin, ja minä kuvittelin…” Kysyin: “Mitä sinä kuvittelit?” Silloin hän sanoi: “No jaa, he ovat kulkeneet yhdessä ostoksilla ja kävelyillä.” Ajattele, että Duncan on yhtä typerä kuin Jessie silloin ensimmäisenä päivänä!
Virnistin kuin Tom Murrayn vanha koni.
-Ajatella! huudahdin kuvaamattomalla äänellä.

Mitä kahvilassa todella puhuttiin


Luvussa Seitsemäs paketti Betty saa Duncanilta yllättäen joululahjan, kuten hyvin muistamme. Hän pakenee sisarusten uteliaita kysymyksiä tarjoutumalla nukuttamaan Meggien, ja istuu makuuhuoneessa kauan mietteissään. Julkaistussa tekstissä Betty on täysin hämillään ja kummastunut lahjasta, mutta alkuperäisessä hän uskaltaa päästää ajatuksiinsa erään syyn siihen — ja lisäksi tämä on nyt se pätkä, jossa kuvataan Bettyn ulkonäkö.

Alkuperäinen:
Vielä kauan Meggien nukahtamisen jälkeenkin tyttö istui vuoteen laidalla ja mietti. Miksi ihmeessä Duncan oli antanut hänelle tuollaisen kalliin lahjakirjan? Ja juuri hänelle — hyvänen aika, ei kai Rose vain ollut oikeassa hupsuilla puheillaan rakastumisesta. Betty otti äitinsä yöpöydältä pienen käsipeilin ja tarkasteli kasvojaan.
Otsa oli liian korkea ollakseen sievä, mutta pehmeästi sivuilta taakse vedetty tukka ja pari vallatonta kiharaa tekivät siitä mukiinmenevän. Silmät olivat kirkkaan siniset ja ripset tummat, kulmakarvat melko värittömät. Nenä menetteli, mutta suu näytti liian suurelta. Ja leuka oli sitä, mitä isä sanoi päättäväisyydeksi ja Marian-täti jääräpäisyydeksi. Ei, kasvot eivät olleet erikoisen ihastuttavat. Betty laski peilin syliinsä ja tuijotti hajamielisesti ulkona leijuvia lumihiutaleita. Voisiko Duncan todella olla rakastunut häneen? Ei, sehän olisi typerää, tämä oli viisi vuotta vanhempikin. Betty huokasi raskaasti.
Julkaistu:
Vielä kauan Meggien nukahtamisen jälkeen tyttö istui vuoteen laidalla ja mietti. Miksi ihmeessä Duncan oli antanut hänelle tuollaisen kalliin lahjakirjan? Vai oliko hän antanut sen kaikille Chrissyn ystäville? Muilla Betty ei ollut tuollaista pakettia nähnyt. ”Hauskaa joulua”, ei mitään muuta. Tyttö pyyhkäisi otsaansa kiusaantuneena. Tällaisiin lahjoihin pitäisi liittää selitys siitä, miksi ne annetaan! Ja miksi Duncan tahtoi viitata tuohon hupsuun Sappho-lempinimeen, jonka oli jo Chrissyn kutsuilla maininnut?
Entäpä sitten se luvun Kahvia ja leivoksia klassinen kohtaus, jossa Duncan saa Bettyn lopultakin seurakseen kahvilaan ja josta seuraa puhuttelu Naisopistolla? Julkaistussa versiossa Duncan käyttäytyy koko lailla kypsemmin, kun taas alkuperäistekstissä hänestä tulee lähinnä kuva — no, Edinburghin tyttöjen hemmottelemana nuorena miehenä, joka ei todellakaan ole tottunut tulemaan torjutuksi!

Alkuperäinen:
-Pettivätkö Pegasoksen siivet?
Betty riistäytyi irti Duncan Flemingin käsistä. Se vielä puuttuisi, että joku näkisi!
-Kiitoksia, hän sanoi tylysti ja aikoi jatkaa matkaa, mutta Duncan astui hänen eteensä.
-Nyt sinä lakkaat koukuttelemasta, tyttö, hän tiuskaisi melkein vihaisesti. -Hyvä Luoja, jos sinä olet tuollainen koulussakin, niin miten kukaan saa edes puhutuksi kanssasi?
Betty nyrpisti suutaan.
-Mitä sinä tahdot? hän kysyi samalla äänensävyllä kuin Sarah aamupäivällä.
-Puhua kanssasi. Vai olenko vieläkin  niin vieras, ettet voi tulla kahvilaan kanssani?
Betty mietti hetken, sitten uteliaisuus voitti. Rosien näkisi aina, mutta Duncan oli mielenkiintoinen, siitä ei päässyt yli eikä ympäri.
-Olkoon sitten, hän sanoi, ja Duncan hymyili.
He menivät pieneen siistiin kuppilaan. Se oli melkein tyhjä, vain perimmäisessä nurkassa istui pari naista, joita Betty ei katsonut sen tarkemmin. Duncan auttoi takin hänen yltään ja tilasi kahvia ja leivoksia. Betty ei juuri koskaan juonut kahvia, muttei viitsinyt sanoa sitä Duncanille.
Kun tarjoilijatar oli tuonut kupit ja leivosvadin, Betty hautautui niihin kuin taannoin Chrissyn kutsuilla. Hän tiesi nyt varmasti pitävänsä harmaista silmistä, mutta niiden osaksi miettiväinen, osaksi kiusoitteleva ilme oli liikaa.
-No, tyttö vihdoin mutisi, kun hiljaisuutta oli kestänyt pienen ikuisuuden. -Onko sinulla asiaa?
-Odotan, että katsot minua silmiin.
-Sinähän tätimäinen olet! Betty nosti kasvonsa ja tuijotti Duncania, kunnes tämä alkoi nauraa.
-Hyvä on, hyvä on, uskon jo. Minkä tähden sinä muuten olet tuollainen?
-Sen tähden, että Luoja loi minut tällaiseksi, Betty käsitti kysymyksen tahallaan väärin.
-Tiedät kyllä mitä tarkoitan. Emmekö voi olla ystäviä?
-Miksi meidän pitäisi?
-Siksi, että pidän sinusta, Sappho. Pidän oikein todella.
Betty tunsi poskiaan alkavan kuumottaa. Taivas, ei kai Duncan aikonut kosia!
Sitä Duncan ei aikonut — ei vielä. Mutta Bettyssä oli jotakin sellaista, jota hän ei ollut aiemmin tavannut ainoassakaan tytössä. Jo tuo tylyys ja vastarinta oli erikoista, kun vertasi sitä Nannyn varauksettomaan palvontaan. Duncan oli päättänyt kesyttää Bettyn.
-Sinä olet tyhmä, hän sanoi nauravalla äänellä. -Olisiko nyt niin kauheaa, jos tervehtisit minua kadulla tai saisin viedä Chrissyn ja sinut joskus teatteriin?
Betty pyöritteli lusikalla kirsikkaa ympäri lautasta. Äkkiä hänestä tuntui helpottavalta. Duncan tahtoi olla ystävä — ei “ihailija” tai muuta typerää, vaan oikea rehellinen ystävä — sellainen kuin Chrissy ja Rosie. Hän nielaisi ylpeytensä yhdessä kirsikan kanssa, nosti päänsä ja sanoi hymyillen:
-No, mikäs siinä. Minä pidän teatterista.
Duncanin silmät tuikkivat vallattomasti.
-Edustat sukupuolesi harvinaisen järkevää osaa, hän sanoi. -Ota sen kunniaksi tuo omenaleivos ja kerro Kuusikukkulasta, Chrissy on ylistänyt sen pilviin.
***
-Ei, taivaan tähden, katsokin ettet yritä tulla selvittämään asiaa! Neiti Jameson määrää parhaimmassa tapauksessa meidät kihloihin.
-Olisiko se kauheaa? Duncan sekoitti kahviaan eikä Betty nähnyt hänen silmiään.
-Kerrassaan hirvittävää, tyttö tokaisi hilpeästi.
Julkaistu:
-Pettivätkö Pegasoksen siivet?
Betty räpiköi hetken kuin vastasyntynyt varsa, ennen kuin saavutti tasapainonsa ja tajusi, että Duncan Fleming oli ottanut hänestä kiinni.
-Kiitoksia, hän läähätti ja ravisteli itsensä irti ennemmin nopeasti kuin hienotunteisesti — mitä jos joku tuttu näkisi Duncanin pitelemästä häntä kädestä keskellä katua! -Siinä olisi voinut käydä pahasti. Terveisiä Chrissylle. Betty astui sivuun ja aikoi jatkaa matkaa, mutta Duncan asettui hänen eteensä.
-Nyt et karkaa mihinkään, nuorukainen ilmoitti. -Sinulla on vapaapäivä ja Rosemary Wardlaw ei ole kotona.
Betty ällistyi niin että ei karannut.
-Mistä te tiedätte mihin minä olen menossa, herra Fleming? hän sitten kysyi vähän loukkaantuneena.
Duncan virnisti.
-Chrissy on aikamoinen räpätäti, hän sanoi. -Ei ole montakaan asiaa, joita en teidän luokastanne tietäisi! Tiedän esimerkiksi, että sinä ja Rosie olette parhaat ystävät, ja tiedän senkin, että Chrissy soitti aamulla Rosielle kysyäkseen jotakin läksyistä ja sai kuulla, että tämä oli lähtenyt jo eilen illalla rouva Brodien kanssa sukulaisiin Paisleyhyn. Äläkä missään nimessä kutsu minua herra Flemingiksi.
Betty nyrpisti suutaan.
-Miksikäs sitten, hän sanoi, vaikka häntä alkoi äkkiä naurattaa.
-Niin, minä tiedän, että naisen tulee ehdottaa sinunkauppoja, mutta eiköhän se käy kerran näinkin. Duncan ojensi kätensä. -Minä olen Duncan ja sinä olet Betty etkä Bea, eikö niin?
-Chrissy on räpätäti, Betty puuskahti, mutta nauroi sitten ääneen ja ojensi hänkin kätensä.
-Ja koska sinulla on nyt kokonainen iltapäivä aikaa, voit lähteä kahvilaan kanssani, Duncan ilmoitti.
Betty avasi suunsa kieltäytyäkseen, sillä Edinburghin Naisopiston tyttöjen ei oletettu esiintyvän julkisissa ravitsemusliikkeissä muuten kuin holhoojan seurassa, mutta sitten uteliaisuus voitti — ja jos Rosie tosiaan ei ollut kotona, olisi toki hauskempi mennä kahvilaan kuin palata kotiin lukemaan läksyjään.
-Olkoon sitten, hän sanoi, ja Duncan näytti iloiselta.
He menivät pieneen siistiin teehuoneeseen. Se oli melkein tyhjä, vain perimmäisessä nurkassa istui pari naista, joita Betty ei katsonut sen tarkemmin. Duncan auttoi takin hänen yltään ja ilmoitti tilaavansa leivosten seuraksi kahvia, koska se lämmitti ja virkisti pakkasella paremmin kuin tee. Betty ei pitänyt kahvista, mutta ei viitsinyt sanoa sitä. Kun tarjoilijatar oli tuonut kupit ja leivosvadin, hän sitten maisteli väkevää juomaansa eikä tohtinut katsoa Duncaniin, jonka tiesi katselevan itseään.
-Chrissy ei sentään ole kertonut kaikkea, Duncan sanoi samassa. -Hän ei koskaan ole maininnut, että olisit ujo!
Betty rupesi nauramaan ääneen.
-Minähän olenkin salaperäinen, hän tirskahti ja nosti päänsä. Duncanin harmaissa silmissä oli osaksi miettiväinen, osaksi kiusoitteleva ilme. -No, oliko sinulla asiaa?
-Täytyisikö minulla olla? Enkö muuten voi kutsua nuorta naista kahvilaan, jos pidän hänestä?
Betty punastui vähän. Oliko hän ”nuori nainen”! Ja ”pidän hänestä” — voi hyvänen aika! Tyttö laski kahvikupin nopeasti lautaselle, sillä hänen kätensä oli alkanut vapista. Kukaan nuori mies ei ollut vielä puhunut hänelle noin.
-Toivoisin, että lakkaisit pakenemasta minua. Minä tahtoisin olla ystäväsi, viedä sinua ja Chrissyä joskus teatteriin ja konsertteihin, Duncan jatkoi, eikä ollut huomaavinaankaan tytön hämmennystä.
Betty punastui entistä enemmän. Ei kai Duncan luullut, että hän oli luullut, että…
-Miksi ei, hän mutisi ja pyöritteli lusikalla kirsikkaa ympäri lautasta. Sitten lämmin hyvänolontunne virtasi koko hänen olemukseensa. Duncan tahtoi olla hänen ystävänsä — ja jotenkin tyttö tunsi, että kun ihminen sai ystäväkseen Duncanin kaltaisen miehen, ei siitä koskaan ollut haittaa. Hän nosti päänsä ja sanoi hymyillen: -Minä pidän teatterista.
Duncanin silmät tuikkivat vallattomasti.
-Edustat sukupuolesi järkevää osaa, hän sanoi. -Ota sen kunniaksi tuo omenaleivos ja kerro Kuusikukkulasta, Chrissy ei tiedä siitä vielä aivan kaikkea.
***
-Ei, taivaan tähden, sinua minä en tarvitse asiaa sotkemaan! Betty nolostui vähän, huomaamattaan hän oli puhunut melkein vieraalle Duncanille kuin tämä olisi ollut Rob tai Jamie, mutta Duncan ei näyttänyt loukkaantuneelta, päinvastoin.
-Niin, kyllähän sinä puhua osaat, hän sanoi. -Koska maineesi on joka tapauksessa mennyt, minä luulen, että tilaamme uudet kupilliset.

Ensisuudelma — mutta mikä niistä?


Kuuluisa kohtaus pesutuvassa on julkaistu muuten täsmälleen alkuperäisessä muodossaan, mutta Duncan pitää alkutekstissä Bettystä kiinni niin lujasti, että tytön riuhtaistessa itsensä irti tämän ranne murtuu. Koska missään nimessä ei ollut tarkoitus antaa Duncanista millään tavalla väkivaltaista kuvaa, lievensin vamman ja ranne menee sijoiltaan.

Lisäksi luvun Skandaali lopussa, jossa Duncan on paljastanut Bettylle unelmansa yhteisestä elämästä, omasta kaupasta ja lukuisista lapsista, Betty käyttäytyy alkutekstissä tavalla, joka ei ole ollenkaan kunnialliselle perhetytölle sopiva — siksi sitä on julkaistuun versioon siivottu melkoisesti…

Alkuperäinen:
-Kuule, tahtoisitko… tarkoitan… olisiko sinusta hauskaa… todella antaa minulle hyvänyönsuudelma?
Duncan käännähti ja hänen harmaat silmänsä alkoivat kimaltaa.
-Ei se merkitse mitään, Betty kiiruhti kitkemään pois turhat toiveet. -Tai merkitseehän se, mutta ei sinun pidä nyt luulla… olen kai kauhea kun puhun näin, mutta… Tekisikö mielesi?
Duncan ei vastannut, vaan kumartui ja painoi huulensa hellästi Bettyn huulia vasten. Sitten hän suoristautui ja sanoi:
-Kiitos.
Julkaistu:
-Odota! Betty nousi myös. -Hyvää yötä. Hän kurottui ja suuteli Duncania poskelle.
Eli siis alkutekstin mukaan Betty ei suinkaan saanut ensisuudelmaansa “pimeässä kerrostaloeteisessä, niin, että salista kuului tyttöjen rupattelua ja puikkojen kilinää”, vaan aurinkoisena kesäiltana Kuusikukkulan yläkerran päätykamarissa — ja tytön omasta aloitteesta! (Itse asiassa Duncan ei edes ollut se, joka suuteli Bettyä ensimmäisen kerran, mikäli alkutekstiin on uskominen, mutta siitä kerrotaan lisää klo 16 ilmestyvässä spesiaalissa.)

Eteissuudelma ei päässyt edes toiselle sijalle käsikirjoituksen mukaan. Betty maailmalla -kirjan luvussa Syksyn loppu on Bettyn päiväkirjassa kuvaus retkestä luistinradalle marraskuun 20. päivänä Rosien ja Miriam-tyttösen kanssa. Duncan ilmestyy paikalle, mikä harmittaa Bettyä, joka olisi tahtonut olla “tyttöjen kesken”. Alkutekstin luettuaan alkaa ymmärtää Isoäitiä, joka ei sallinut Bettyn ja Duncanin olla kahden suljetussa huoneessa heidän kihlausaikanaan!

Alkuperäinen:
“Olen niin vihainen, että puhkun — ja samalla jo herkuttelen kertomuksella, jonka tästä päivästä kirjoitan.
On vapaapäivä ja Queensferryn rata on avattu. Aamulla siis Rosie ja minä haimme Miriam-tyttösen, joutsenenmuotoinen pulkka nostettiin vaunujen katolle, ja lähdimme ajamaan Queensferryyn.
Voi kuinka hauska tunti meillä oli! Luistelimme ja työnsimme Miriam-tyttöstä pulkassa ja hassuttelimme kaikin tavoin.
Sitten D. Fleming ilmestyi jäälle.
Kuka oli kielinyt? Rosie vannoi syyttömyyttä. Päättelimme, että vanha rouva Somerville oli kertonut asiasta Moira Flemingille ja tämä taas Duncanille.
Miriam ihastui Duncaniin, ja tietysti meidän piti yrittää olla kohteliaita, vaikka ainakin minä olisin mieluiten luistellut vain “tyttöjen kesken”.
Kun sitten lopulta aloimme valmistautua kotiinlähtöön, Duncan auttoi ajuria nostamaan pulkan vaunujen katolle. Rosie ja Miriam-tyttönen istuivat jo sisällä, minä olin kyykistynyt polulle sitomaan kengännauhaani, jonka olin vahingossa tempaissut auki luistimenremmejä avatessani. Kun suoristauduin, Duncan seisoi edessäni. En varmaankaan ollut mikään kaunotar, kun kiharani pursuivat myssyn alta, nenäni vuosi ja kasvoni hehkuivat punaisina, mutta siitä huolimatta Duncan astui lähemmäs.
-Varjele, mitä hän aikoo! välähti mielessäni.
Hän totisesti aikoi jotakin. Ennen kuin ehdin edes hengähtää, olin kahden käsivarren lujassa puristuksessa, lämpimät huulet hyväilivät hetken omiani ja hellä ääni kuiskasi:
-Anna minun sulattaa jäinen sydämesi, Sappho.
-Mene tiehesi! huusin, riistäydyin irti ja juoksin vaunuihin.
Kotona kerroin Rosielle kaiken.
-Kuinka romanttista! hän huokasi.
Joskus minusta tuntuu, ettei edes paras ystäväni ymmärrä minua.
Julkaistu:
On vapaapäivä ja Queensferryn ranta on avattu. Aamulla siis Rosie ja minä haimme Miriam-tyttösen, vaunujen katolle nostettiin joutsenelta näyttävä pulkka, ja niine hyvinemme ajoimme Queensferryyn.
Voi, kuinka hauskaa meillä oli! Luistelimme ja työnsimme Miriam-tyttöstä pulkassa ja hassuttelimme saadaksemme hänet kikattamaan.
Sitten D. Fleming ilmestyi jäälle.
Kuka oli kielinyt? Rosie vannoi syyttömyyttä. Päättelimme, että vanha rouva Somerville oli kertonut asiasta Moira Flemingille ja tämä taas Duncanille.
Miriam ihastui Duncaniin, ja tietysti meidän piti yrittää olla kohteliaita, vaikka ainakin minä olisin mieluiten luistellut vain “tyttöjen kesken”. Mutta toisaalta Duncanin ansiosta Miriam pääsi juomaan kuumaa kaakaota paviljongissa — sinne ei voi mennä pyörätuolilla, emmekä me Rosien kanssa olisi varmaan jaksaneet kantaa häntä portaita ylös. Lopuksi Duncan auttoi pakkaamaan sekä Miriamin että pulkan takaisin vaunuihin. Tarjosimme hänelle kyytiä kotiin, mutta hän sanoi tulleensa jonkun toverinsa kanssa.
Miriam oli lopen uupunut ja peittelin hänet vaunuissa lampaantaljan alle. Kun käännyin, näin Duncanin katsovan minua tavalla, jota en halua edes tarkemmin selittää. Tunsin punastuvani ja vaistomaisesti läimäytin vaunujen oven kiinni, vaikka Duncanin täytyi sen takia hypähtää taaksepäin välttyäkseen joutumasta väliin.
Kotimatkalla Rosie moitti minua. Olen kuulemma yliherkkä. Joskus minusta tuntuu, ettei edes paras ystäväni ymmärrä minua.
Tämän kaiken jälkeen Joululauluja-luvun suudelma on siis ainoastaan yksi muiden joukossa — mutta Betty on silloinkin kaikkea muuta kuin avuton objekti.

Alkuperäinen:
-Ihan totta, jätä minut rauhaan! Betty yritti työntyä salin ovelle, mutta Duncan otti hänestä kiinni ja veti äkkiä syliinsä.
-Rakas, rakas pieni, hän mumisi ja kumartui.
Betty ei myöhemmin käsittänyt, miksi kiersi kätensä nuoren miehen kaulaan ja hyväili tämän punaista niskatukkaa sen pitkän suudelman aikana, jonka jälkeen hänen koko ruumiinsa vapisi.
Duncan puristi vavahtelevan tytön rintaansa vasten, painoi poskensa pehmeille kullanvärisille kiharoille ja nauroi hiljaista, riemastunutta, onnellista naurua. Betty kuuli hänen sydämensä nopean, voimakkaan sykkeen. Mitä oli tapahtunut — oliko hän tullut hulluksi? Oliko hän rakastunut? Ei, ei ainakaan sitä. Varovasti hän veti itsensä irti.
-Minä — minä en tarkoittanut, hän kuiskasi posket tulipunaisina.
-Ei, älä selitä, pyysi Duncan, jonka harmaat silmät olivat pehmeät ja hellät. -Tiedän, ettet ole hulluna minuun ja mieluiten unohdat koko välikohtauksen, mutta anna minun pitää edes tämä taivaallinen muisto — enkelini.
Betty riistäytyi irti ja juoksi saliin.
Julkaistu:
-Ihan totta, jätä minut rauhaan! Betty yritti työntyä salin ovelle, mutta Duncan otti hänestä kiinni ja veti äkkiä syliinsä.
-Rakas, rakas pieni, hän mumisi ja kumartui.
Betty ei myöhemmin käsittänyt, miksi ei huutanut tai laittanut vastaan, kun Duncan suuteli häntä ja puristi sitten vavahtelevan tytön rintaansa vasten. Betty kuuli hänen sydämensä nopean, voimakkaan sykkeen. Mitä oli tapahtunut — oliko hän tullut hulluksi? Oliko hän rakastunut? Ei, ei ainakaan sitä. Hän tempasi itsensä irti.
-Minä — minä en tarkoittanut, hän kuiskasi posket tulipunaisina.
-Ei, älä selitä, pyysi Duncan, jonka harmaiden silmien ilme oli pehmeä ja hellä. -Tiedän, ettet ole hulluna minuun, mutta anna minun pitää edes tämä muisto — enkelini.
Betty riistäytyi irti ja juoksi saliin.
Onko siis ihme, että tässä vaiheessa katsoin parhaaksi lähettää Duncanin jäähtymään Amerikkaan!

Amerikan vuodet


En muistanutkaan, että alkutekstissä laitoin Duncanin New Yorkin vuoden jälkeen länteen lähdettyään viipymään Harrisonin farmilla vain vähän aikaa ja päätymään sen jälkeen — no, katsotaanpa, mitä Betty alunperin kirjoitti päiväkirjaansa syyskuun 24. päivänä!

Alkuperäinen:
"Tulimme juuri Miriam-tyttösen syntymäpäiviltä. Hän kutsui myös Annien. Meillä oli oikein hauskaa, söimme ja 'juorusimme' ja lauloimme — Miriamilla on heleä ääni, ja  Annie säesti tämän huoneessa olevalla harmonilla.

Sain tänään kirjeen Duncanilta. Hän on lähtenyt Harrisonin farmilta ja vaeltanut yhä kauemmas, kunnes tapasi intiaaneja. 'He olisivat kai ottaneet päänahkani — ilmeisesti ei täällä useinkaan ole mahdollisuutta saada näin loistavanväristä — mutta kun selvisi, että olen skotti, sain pitää kuontaloni. Kansallisuuteni nämä punaiset veljet tunnistivat puhetavastani ja kertoivat, että sisällissodan aikana muuan skottilääkäri oli pelastanut päällikön hengen, ja että heimo sen vuoksi tulee aina pitämään meitä veriveljinään. Minut vietiin leiriin ja sain oman wigwamin ja intiaanikielisen nimen, joka merkitsee Valkoinen Soturi, Jolla On Auringonlasku Hiuksissaan. Minulle tarjottiin muuatta muhkeaa intiaanineitosta vaimoksikin, mutta kieltäydyin kohteliaasti kunniasta.'

Tuo on juuri Duncanin tapaista, tulla 'veriveljeksi' intiaanien kanssa. Voin arvata, että hänen tukanvärinsä on herättänyt huomiota!"
Julkaisuvaiheessa tämä seikkailuromaanilta pahasti haiskahtava pätkä nolotti minua sen verran, että muokkasin sen täysin uuteen uskoon. Nyt ajateltuna huomattavasti tylsemmäksi ja epä-Duncanmaisemmaksi!

Julkaistu:
"Tulimme juuri Annien kanssa Miriam-tyttösen syntymäpäiviltä. Meillä oli oikein hauskaa, söimme ja juttelimme ja lauloimme - Miriamilla on heleä ääni, ja Annie säesti harmonilla, joka oli siirretty tämän huoneeseen.

Sain tänään kirjeen Duncanilta. Hän on tutustunut naapuritilan renkiin, joka on puoleksi intiaani.
'Et ehkä ymmärrä, Sappho, millainen merkitys rodulla on tässä maassa, jonka pitäisi kuitenkin olla kansojen sulatusuuni ja vapaa kaikille, hän kirjoitti. Niin se ei ole, vaan valitettavasti rotu määrää pitkälle ihmisen tulevaisuuden, vaikka orjuus onkin aikoja lakkautettu.

Gallin äiti on sioux, ja hän on saanut nimensä kuuluisan päällikön mukaan. Hän kertoi olevansa hyvin tyytyväinen siihen, että on saanut työpaikan valkoisen farmarin luota, silllä se ei ole ollenkaan itsestään selvää.

Meistä tuli ystävät heti, kun Gall kuuli minun puhuvan ja kysyi, olenko skotti. Sisällissodan aikana oli muuan skottilääkäri pelastanut hänen esi-isänsä hengen, kun tämä oli sairastunut keltatautiin, ja sen vuoksi hänen perheensä tulee aina pitämään kansaamme verisukulaisinaan.

Gall on viisas monella tapaa, ja puhuu kansansa kohtalosta kiihkoilematta. Hän lupasi opettaa minut ratsastamaan ja hallitsemaan mustangia, sillä sitä ei kaupunkilaispoikaparka osaa. Ja jonakin sunnuntaina hän vie minut tapaamaan heimolaisiaan.'

Tuo on juuri Duncanin tapaista, ystävystyä intiaanin kanssa. Välillä kadehdin kaikkea sitä, mitä hän kokee."
 Kun Betty on kihlautunut Jerryn kanssa, luvussa Nuorallatanssija hän saa Duncanilta kirjeen kihlajaisiltanaan ja kärsii epävarmuudesta tunteidensa suhteen. Alkuperäisessä versiossa pääsemme kuitenkin tapaamaan Duncanin kaukana meren takana. Muokkasin luvun alun täysin uusiksi sekä sen tähden, että yhtäkkinen siirtyminen Duncanin näkökulmaan rikkoi kirjan rakennetta että saadakseni kuvatuksi paremmin Bettyn ajatukset.

Alkuperäinen:
Kirje oli auki, Chrissyn tasaiset rivit kulkivat paperin reunasta reunaan suorina kuin horisontin viiva. Duncan tuijotti niitä ja pudisti hiljaa päätään.

Sappho kihloissa! Miten se oli mahdollista? Ja pikkukaverin kanssa — no niin, kenenpä muun. Duncan taitteli kirjeen hitaasti takaisin kuoreen. Hän oli kuvitellut, että ero saisi Bettyn ikävöimään, kuuntelemaan sydäntään, tajuamaan omat tunteensa, ja nyt tämä!

-Jos olisin palannut kotiin kesällä, kuten suunnittelin, Duncan mutisi. -Mutta se on myöhäistä nyt. Ehkä hän ei kuitenkaan välitä minusta muuten kuin ystävänä — ehkä minun on elettävä ilman häntä koko elämäni!

Duncan nousi ja astui ulos wigwamistaan. Oli omituista lukea kotoa tulleita kirjeitä täällä, ikään kuin elämä Skotlannissa olisi vain idyllinen uni.

Talvi teki tuloaan, kylmä, luminen Pohjois-Amerikan talvi. Duncan kietoi taitavasti palmikoitua huopaa paremmin ylleen kulkiessaan leirin keskusaukion halki kallionjyrkänteelle, jolla hän apasi seistä ja katsella itään, kuin nähdäkseen yli Amerikan ja Atlantin Edinburghiin ja sisään Brodien talon ikkunoihin. Miksei Betty kirjoittanut itse?

-Veli surullinen. Valkea viesti tuoda huonoja uutisia?

Duncan kääntyi ja hymyili vaisusti Juoksevalle Sudelle. Tämä oli heimon päällikön poika, pitkä ja jäntevä. Heistä oli tullut veriveljet melkein heti sen jälkeen, kun Duncan oli asettunut leiriin, ja Juokseva Susi oli opettanut kömpelön kalpeanaaman ampumaan jousella, seuraamaan eläinten jälkiä ja ratsastamaan ilman satulaa.

-Olen menettänyt rakkaani toiselle miehelle, Duncan sanoi hiljaa.

-Maa on täynnä naisia, Juokseva Susi sanoi rodulleen tyypillisellä rauhallisuudella.

-Ei tällaisia naisia. Duncan katsoi alas jalkojensa juuressa olevaan rotkoon ja huokasi.

-Squaw ei tietää mitä tahtoa, Juokseva Susi vakuutti.

-Tämä squaw tietää.

Samaan aikaan Edinburghissa Brodien ikkunoiden takana valmistauduttiin juhliin. Jerryn vanhemmat tahtoivat järjestää kihlajaiset, joihin nuorten tuttavat kutsuttaisiin, ja Betty koetti parhaillaan napittaa kiinni uutta kermanväristä pukkuaan. Hän oli saanut sen ompelijalta edellisellä viikolla — ei kai ollut mahdolista lihoa viikossa näin! Mutta ikävä kyllä näytti siltä. Bety antoi huokaisten periksi ja huusi Annieta.

-Kiristä vielä kureliiviäni, ole kiltti, hän pyysi.

-Tukehdut, jos yrität tanssia, Annie huomautti vetäessään nyörejä tiukemmalle. -Et olisi saanut syödä päivällistä tänään.

-Hyvähän sinun on sanoa kun olet — puh! — hoikka kuin paju. Kiitos, nyt saan napit kiinni. Betty istuutui peilin eteen kampaamaan tukkaansa.

-Minusta tuntuu, ettei kaikki tämä ole oikein, Annie äkkiä sanoi. Hän oli jäänyt kynnykselle puolipukeissaan ja katseli sisartaan. -Oikeinko totta sinä rakastat Jerryä?

-Ällä kysele hupsuja, Betty mumisi. -Pue päällesi ja mene sitten katsomaan joko Isoäiti on valmis.

-Sinä et rakasta häntä, Annie ilmoitti astuessaan halliin.
En muistanut sitäkään, että alkuperäisessä tarinassa Duncan ei ollut yksin sairastuessaan, eikä edes sairastunut keuhkokuumeeseen — tuolloinhan en aikonut kirjoittaa kirjaan jatkoa, joten sankari piti saada toipumaan mahdollisimman nopeasti onnellista loppua varten.

Hän kirjoitti Bettylle tammikuussa, että eräs suurtilallinen tarvitsi miehiä ajamaan karjaa kaupunkiin, ja että Bettyn ei pitäisi pelästyä, vaikkei kuulisi hänestä vähään aikaan. Ja mitä sitten tapahtui?
Duncan oli lähtenyt intiaanileiristä tammikuussa, kuten oli kirjoittanut. Joitakin viikkoja cowboyn työ oli sujunut, mutta sitten hän oli sairastunut pilkkukuumeeseen. Toverit olivat vieneet hänet johonkin pikkukaupunkiin, jossa ei kuitenkaan ollut sairaalaa eikä edes kunnon lääkäriä. Niinpä Duncan oli jätetty jonkun parturin lääkittäväksi ja hän oli maannut saluunan yläkerrassa puolikuolleena. Teddy Bisset oli tehnyt joitakin tiedusteluja, mutta turhaan. Vasta kun John Fleming oli Bettyn unen jälkeen sähköttänyt New Yorkiin ja vaatinut etsintätoimia, oli Duncanista alkanut tulla tietoja. Tällä hetkellä hän oli sairaalassa New Yorkissa ja toipui hyvin.
Duncanin sairaalasta kirjoittama kirje on alkutekstissä huomattavasti lyhyempi kuin julkaistussa versiossa, eikä Bettyn ensimmäinen kihlauksen jälkeinen puku ole valkoista musliinia, mutta ei anneta sellaisten sivuseikkojen häiritä! Sillä vihdoin Duncan palasi ja tapasi Bettyn Morarissa ja kosi. Mutta sekään ei käynyt "todellisuudessa" niin kuin Betty julkisuudessa väittää! Noista tapahtumista pääsette lukemaan klo 18 spesiaalissa.

Mutta eihän Duncan tokikaan ollut ainoa nuori mies, joka iski Bettyyn silmänsä. 
Niistä muista enemmän klo 16.00 ilmestyvässä spesiaalissa!

9 kommenttia:

  1. Tähän voisi laittaa sellaisen rantapallon kokoisen jättihymiön. ;) Intiaani-Duncanin seikkailut!!! Voi hyvä elämä sentään! Ihan parasta! :D

    Ensisuudelmakin oli hyvin viihdyttävä. ;) Sen luvun lopetettuani olin muuten jäämässä bussista ulos. Laitoin puhelimen taskuun, vilkaisin ulos ja... Keisari Wilhelmin muistokirkon edessä seisoi kilttiasuinen säkkipillin soittaja! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli siis parempi sittenkin unohtaa intiaanileiri ja jättää Duncan kiltisti farmille? ;)

      Mikä niistä ensisuudelmista? ;) Nyt on muistaakseni joku skottiviikko ainakin Nykissä, ehkä yleisestikin?

      Poista
  2. Minä en enää ikinä ajattele Duncania Duncanina, vaan Valkoisena Soturina Jolla On Auringonlasku Hiuksissaan, lyhyemmin Valopää! Tämä on niin mainiota! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin ja mitä tahansa ensisuudelmaa, kaikki ne olivat viihdyttäviä. :D Mutta lukemisen lopetin ensisuudelmia käsittelevän osan loppuun.

      Poista
    2. Ehkä siihen on syynsä, että Betty ja Duncan ovat yhteistuumin pimittäneet tämän osan sankaritarinaa? Ajattele nyt, mitä joku näsäviisas Stuart tästä keksisi... :D

      En ole aivan varma, mitä Duncan ajattelee siitä, että hänen suudelmansa ovat jokun mielestä "viihdyttäviä". Hm. :D

      Poista
  3. Bettyhän onkin ollut reipasotteinen nuori nainen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vapaa lapsuus juurevalla maaseudulla ja kaikkea sellaista... :D

      Poista
  4. Tämä spesiaali iski ja jäi mietityttämään suuresti. Minulla on ollut aina vähän ongelmia sellaisten rakkaustarinoiden kanssa, jossa kaikki näkee selvästi että nuohan on toisillensa tarkoitettu ja ne haluaa kummiskin ittekin mutta eivät itte tajua! Bettyn teutarointi rakkautta vastaan olikin minusta kovin turhauttavaa. Julkaistu versio on siis minusta parempi tässä tapauksessa, jos Duncanin rooli olisi ollut noin merkittävä alusta lähtien, olisin repinyt pelihousuni kun "ei se Betty vain tajua". :D Intiaaniseikkailut olis kyllä olleet huimia. ;)

    Marjukka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on sama juttu. Siksi olikin aika haastavaa kirjoittaa Bettyä, kun koko ajan itse tiesin, että he ovat luodut toisilleen! Sen tähden piti kehittää Jerry ja niitä kaikkia muitakin ihailijoita, jotta olisi edes joitakin muitakin vaihtoehtoja - ettei Duncan olisi niin ilmiselvä.

      Pitääkö kirjoittaa joskus vielä lisää Duncanin intiaaniseikkailuista, hänhän olisi voinut vaikka pitää salaista paivakirjaa jonka joku lapsista löytäisi... :D :D

      Poista