perjantai 1. tammikuuta 2016

Bettyä monessa muodossa uuden vuoden kunniaksi

Aamulla saimme tämänvuotisen joulutarinan päätökseen. Toivottavasti pidit siitä!

Lupailin teille lukijoille muitakin yllätyksiä. Ajattelin nimittäin aluksi, etten jaksa kirjoittaa uutta tarinaa, vaan ryöstöviljelen vanhoja tekstejä niin pitkälti kuin suinkin. Jossakin vaiheessa Bettyn Facebook-sivulla toivottiin Betty-äänikirjaa, ja totesin, että vaikken kokonaista kirjaa ehdi jouluksi teille lukea, luen harjoituksen vuoksi ääneen viimevuotisia joulutarinoita. Tarkoitus oli siis, että olisitte saaneet jouluaattona kuunneltavaksi vuodenvaihteen 2014-15 joulupaketteja. Mutta sitten uusi tarina syntyikin, ja vieläpä kasvoi niin pitkäksi, että siitä riitti paketteja pidemmäksikin aikaa!

Niinpä saatte viimevuotiset joulukertomukset "äänikirjoina" nyt uudenvuoden kunniaksi. Joukosta puuttuu tapaninpäivän tarina, koska se ei ole oikeasti Bettyä, koska se on järjettömän pitkä ja koska myötähäpeään voi kuolla (nimittäin oman parikymppisen itsensä suhteen!).

Voin kertoa, että näitä tehtäessä nykytekniikka osoitti kaikki temppunsa. Oi niitä aikoja, jolloin ääntä tallennettiin savikiekolle tai magnetofoninauhalle tai C-kasetille! Kun nyt yritin lukea tarinoita sähköiseen muotoon, se osoittautui - no, haasteelliseksi. Ei tietysti lukeminen (vaikka puhevikainen olenkin), vaan se tallentaminen, muokkaus, oikeaan muotoon saattaminen. Ilolla siis otan vastaan vapaaehtoisia, jos joku tahtoo lukea Bettyjä kovalevylle! ;)

Kuvan lähde. Suosittelen vierailemaan sivulla, jos Bettyn nuoruusajan elämäntapa kiinnostaa!

Nämä äänitteet on tehty harrastelijavoimin kotisohvalla ja ilmaisohjelmien avulla, ja laatu on sen mukainen. Jos taustalla kuuluu vessan vetämistä tai kissan naukumista, kuvitelkaa olevanne Koivurannassa tai jotain! Toivon hartaasti, että kovin paljon asiaa ei puutu välistä...

Tiedostot ovat MP3-muodossa, ja ne voi kuunnella joko suoraan linkistä tai tallentaa omalle laitteelle kuunneltaviksi.

Sitten vielä pieni hupsu lahja mukaan alkavaan vuoteen. Katsellessani loppusyksystä kirjakaupassa kalenterien moninaista valikoimaa päätin, että teen oman Betty-kalenterin. Voit tulostaa sen itse ja ripustaa seinälle, jos haluat. Kuvat ovat viime kevään Betty-tapaamisesta ja sen valmisteluista, sitaatit Gracea edeltävistä kirjoista ja tarinoista. Vuoden mittaan voit muistella, mistä kohtaa tarinaa kuluvan kuukauden sitaatti on!


Alkavaksi vuodeksi olemme taas suunnittelemassa myös Betty-tapaamista. Jos sinulla on kiinnostusta osallistua, nyt on aika vaikuttaa ajankohtaan, paikkaan ja teemaan. Käy siis tällä sivulla vastaamassa kyselyyn, jonka perusteella katson, mihin päin Suomea ja milloin tapaamista aletaan järjestää!

Ja huomenna kello 10 alkaa sitten kätköistä kaivettu tarina Children at Five Cherry Trees omassa blogissaan. Tervemenoa lukemaan!

Kolme romaania kahden vuoden sisällä, spesiaalit ja vielä se oma elämä siinä sivussa on kieltämättä ollut aika rankkaa, niin hauskaa kuin se samalla on ollutkin. En siis uskalla edes arvailla, koska kirjoitan seuraavan Grace-kirjan ensimmäiset rivit. Eiköhän se sieltä kuitenkin aikanaan tule, ja Bettyn Facebook-sivulla on aina uusin tieto.

Jos haluat kiittää Bettyistä, olethan huomannut, että hänen oma Pelastusarmeijan joulupatansa on avoinna 21.1. saakka.

Hyvää loppuvuotta 2016 teille kaikille!

Joulun 2015 kertomus 9/9

Jatkan joulupäivän iltana.

Voi Bobby, minä olin jo sulkenut kuoren, sillä aikomukseni oli viedä kirje postiin samalla kun tänään menen kirkkoon, mutta höyrytin auki liimauksen ja postitan tämän myöhemmin, sillä minun on pakko jatkaa.

Illalla olin suoraan sanottuna äärettömän pahalla mielellä. Koti-ikäväni oli aivan sietämätöntä, niin että olisin tahtonut vain itkeä, mutta en voinut, koska Felix olisi huomannut. Oloni oli väsynyt ja kurja muutenkin, ja tahdoin vain kääriytyä peitteeseeni ja nukkua, mieluiten yli koko joulun. Ja kaiken huipuksi Felixillä oli töitä ja hän sanoi tulevansa nukkumaan myöhään, niin etten saanut edes käpertyä hänen kainaloonsa lohdutettavaksi, vaan yritin löytää lämpöä parista kuumavesipullosta, jotka Ulrike aina tuo vuoteeseen.

Ajattelin, etten saa unta koko yönä, mutta ihme kyllä nukahdin ja nukuin kuin tukki, unia näkemättä, mikä on harvinaista. Täällä asuessani olen nähnyt koko ajan hirvittävästi unia, aivan kuin alitajuntani koettaisi yön aikana jotenkin käsitellä kaikkia kokemuksiaan ja vaikutelmiaan.

Havahtuessani oli pilkkopimeää, sillä katulamput ilmeisesti taas reistailivat. Ensin en tiennyt, mikä minut oli herättänyt, mutta sitten kuulin laulua.

Gloria in Excelsis Deo!

Se oli Suloäänet enkelten, ja se laulettiin englanniksi tuota ihanaa latinankielistä kertosäettä lukuunottamatta. Olin vielä puoleksi unessa, ja ensimmäinen tuntemukseni oli puhdas riemu.

Jouluaamu! Ja Betty on jo noussut ja sytyttänyt tulen ja laittanut teeveden ja puuron kiehumaan, ja sitten hän on veivannut olohuoneen gramofonin ja laittanut soimaan yhden niistä joululevyistä, joita hän ja Duncan saivat rouva Brodielta hääpäivänään. Niinhän hän usein tekee jouluna, jotta lapset ja minä saamme herätä kauniisiin säveliin — vaikka lapset ovat kyllä varmaan jo hereillä ja ryntäämässä alas portaita hakemaan joulusukkiaan ja…

Sitten minä vavahdin, aivan kuin joku olisi ravistellut minua. Enhän minä ole Koivurannassa, Betty ja Duncan ja lapset ja joulusukat ovat tuhansien mailien päässä, eikä tässä perheessä vietetä joulua!

Mutta musiikki soi aina vain.

Gloria in Excelsis Deo!

Nousin istumaan, tunsin taas lievää pahoinvointia ja mietin, mahdoinko olla kuumeessa ja kuulla harhoja. Käännyin katsoakseni, oliko Felix jo hereillä, mutta hänen puoliskonsa vuoteesta oli tyhjä.

Hän oli ollut nukkumassa, koska peite oli viskattu sivuun, mutta missä hän oli nyt?

Minua alkoi pelottaa. Olisin osannut selittää musiikin järjelläni, jos se olisi ollut saksankielistä — saattaisihan joku anivarhainen ryhmä laulaa kadulla. Mutta sävel tuntui tulevan asunnon sisältä. Ja jos minä kuulin joululaulun englanniksi laulettuna täällä, mielenterveyteni täytyi olla horjumassa. Ehkä tämä uupumus ja kuvotus liittyi kaikki siihen? Ehkä minä sekoaisin, kuten Rob oli seonnut sodassa? Joutuisinko minä saksalaiseen mielisairaalaan? Miten minä selviän siellä, kun en ymmärrä kieltä kylliksi?

Ja mihin Felix oli joutunut? Miksi hän oli jo noussut? Kello ei ollut vielä niin paljon, että hänen olisi pitänyt herätä työhön. Mitä oli tapahtunut?

Onnistuin lietsomaan itseni sellaiseen kauhuun, että melkein hyppäsin vuoteesta. Sujautin tohvelit jalkaani, sieppasin aamutakkini ja törmäsin musiikin perässä makuuhuoneesta suoraan oleskeluhuoneeseemme.

Jos olin tähän asti epäillyt seonneeni, nyt olin varma, että niin oli käynyt. En enää vain kuullut harhoja, vaan myös näin niitä. Suloäänet enkelten kaikui kovemmin, ja huoneessa oli joulukuusi ja kynttilöitä ja kaikkea sellaista, mitä siellä ei pitänyt olla, ei voinut olla!

”Hyvää joulua”, sanoi Felix, joka istui aamutakkisillaan nojatuolissa ja taitteli nyt pois sanomalehden, jota oli lukenut.

Minä en saanut sanotuksi mitään. Käytin kaiken voimani siihen, että pysyin jaloillani, jotka tuntuivat menneen aivan veltoiksi.

”Eikö niin kuulu toivottaa?” Felix jatkoi. ”Nythän on joulupäivä, eikö niin? Enhän ole erehtynyt?”

Minä koetin muodostaa jonkin järkevän lauseen, mutta en osannut sanoa yhtään mitään. Pöydällä seisoi todellakin kuusi, jossa oli hopealametta ja latvatähti ja kimaltavia palloja, ja takanreunukselle oli ripustettu pullea joulusukka, ja ovenkarmia koristi rautatammiköynnös, ja kuusen vieressä oli malja täynnä joulumakeisia, eikä kattovalo palanut, vaan ainoastaan kynttilät ympäri huonetta ja pieni lukuvalo Felixin tuolin vieressä, ja gramofoni lopetti jälleen rasahtaen yhden kierroksen.

Gloria in Excelsis Deo!

”Hyvää joulua”, minä lopulta sopersin.

Ja sitten purskahdin itkuun.

Felix parka! Millaisen vaivan hän oli nähnyt minun tähteni, ja sitten aloin vain itkeä! En käsittänyt sitä itsekään, sillä en yleensä ole niin herkkä. Mutta nyt vain nyyhkytin, kun Felix veti minut syliinsä ja tuuditteli minua kuin lasta.

”Oletpa sinä varsinainen unikeko”, hän kuiskaili korvaani saadakseen minut rauhoittumaan. ”Luulin, että saan vetää gramofonia, kunnes veivi irtoaa! Jos olisin arvannut unenlahjasi, me emme olisi koettaneet yöllä hiipiä niin hiljaa, kun salakuljetimme kuusen  ja kukkakaupan paketin sisään takaportaikosta ja purimme laatikoista koristeet. Vaikka täytyy sanoa, että se oli hauskaa, vähän kuin rosvoleikit lapsena.”

Minä todellakin aloin rauhoittua, etsin nenäliinan aamunuttuni taskusta ja niistin.

”Me?” minä sopersin.

”Esther ja minä. Olimme sopineet, että jos yhtään kuulostaa siltä kuin alkaisit herätä, Esther säntää makuuhuoneeseen pyytämään sinulta lainaksi päänsärkypulveria tai suuvettä tai mitä tahansa typerää, ettet vain tule tänne.”

”Esther?” minä sopersin.

”Hän valitsi koristeet myymälästä. Mitä pidät niistä? Pelkäänpä, että Esther tahtoo tästä lähin laittaa kuusen joka vuosi, hän ihastui niin tavattomasti kaikkeen siihen sievään tilpehööriin. Isä puolestaan sai hankituksi tuon levyn jostakin antikvariaatista, jossa on tavaraa sotaa edeltävältä ajalta. Enpä tiedä, mitä kaupungilla puhutaan, kun selviää, että isänmaallisena miehenä ja hurskaana juutalaisena tunnettu Otto Blumenthal tahtoi väen vängällä ostaa nimenomaan englanninkielisen levytyksen joululaulusta!”

”Otto-setä?” minä sopersin.

”Äiti on ollut kauhean tyytyväinen, kun sinä olet ollut poissa melkein joka iltapäivä ja hän on saanut kaikessa rauhassa tilata kuusen ja rautatammenoksat ja suunnitella lahjojasi.”

”Lea-täti?” minä sopersin.

Felix alkoi nauraa.

”Sinä et taida olla vielä aivan hereillä, gelibteh”, hän kuiskasi ja suuteli minua. ”Onko sinun niin vaikeata käsittää, että  me halusimme yllättää sinut ensimmäisenä joulunasi vieraassa maassa? Kyllä minä tiedän, miten tärkeä juhla se on kristityille.”

”Minä luulin…” änkytin, ja sitten aloin uudestaan itkeä, niin että kesti hetken, ennen kuin saatoin jatkaa. ”Minä luulin, ettet sinä ajatellut koko asiaa — kun et puhunut mitään!”

”En tietystikään puhunut. Mikä yllätys se olisi muuten ollut!” Felix sanoi. Sitten hän kertoi aikoneensa kyllä kysyä joitakin viikkoja sitten minulta suoraan, mitä tahdoin jouluksi, mutta saaneensa sitten ”lapsellisen päähänpiston” järjestää joulu minulle yllätyksenä. ”Tahdoin nähdä sinun ilahtuvan, gelibteh, en itkevän!”

Minä nikottelin ja pyysin anteeksi, ja Felix nauroi minulle taas hellästi ja tuuditteli minua.

Ja sitten hän sanoi:

”Etkö ole lainkaan kiinnostunut lahjoistasi? Sinun pitää avata ne ennen aamiaista, sillä muuten emme ehdi kirkkoon.”

Ottaen huomioon, miten sekopäinen olin, hänen olisi totisesti pitänyt ymmärtää olla shokeeraamatta minua enää yhtään lisää!

”Kirkkoon?” toistin, sillä taaskaan en osannut juuri muuta kuin toistella hänen sanojaan siinä kynttilänvalossa.

”Eikö se ole teillä jouluna tapana? Arvelen, että menet mieluummin luterilaiseen, mutta varmuudeksi tarkistin molempien seurakuntien aikataulut.”

Minä ponnistin kaikki voimani tuottaakseni kokonaisen lauseen, mutta sain vain soperretuksi: ”Me?”

”Niin tietysti”, sanoi Felix. ”Totta kai minä tulen mukaan, kun tapahtuu jotakin, joka on sinulle tärkeää, gelibteh. Puolet yhtiön väestä on joka tapauksessa vapaalla joulun tähden, joten annoin vapaata toisellekin puolelle ja samalla itselleni.”

”Niin mutta… sinä?” änkytin.

Felix sulki silmänsä, kuin olisi pyytänyt korkeammalta taholta voimaa vaimoonsa iskeneen äkillisen vähämielisyyden edessä, sitten hän puisti päätään ja hymyili ja sanoi:

”Ruth Blumenthal, sinä olet kristitty, mutta siitä huolimatta olet ollut mukana viettämässä kanssamme sapattia ja hanukkaa ja jopa antanut siunata avioliittosi juutalaisin menoin, eikä se ole sinua pahentanut. Eikö mieleesi todellakaan ole tullut, että yhtä lailla minä tahtoisin olla mukana kaikessa, mikä on sinun uskonnossasi sinulle merkityksellistä?”

”Et sinä sanonut tahtovasi mukaan, kun kävin taannoin kirkossa!” minä ällistyksekseni kykenin laittamaan monta sanaa perätysten.

”Et sinä pyytänyt minua”, Felix huomautti. ”Minä olen aina pyytänyt sinua.”

Se on totta. Livahdin jumalanpalvelukseen luterilaiseen kirkkoon melkein salaa, kuin olisin ollut tekemässä jotakin luvatonta. Muistan Felixin näyttäneen vähän pahastuneelta, kun tulin kotiin, mutta olin ajatellut sen johtuvan siitä, että ylipäätään tahdoin mennä kristilliseen kirkkoon. Miten tyhmä minä olenkaan ollut!

”Minä luulin… että se loukkaisi sinua”, mutisin.

Felix huokasi syvään.

”Kuule nyt”, hän sanoi vakavasti. ”Minä olin sodassa elokuusta neljätoista aina viime vuoden syksyyn. Luuletko sinä todella, että olisin välttynyt joululta? En minä palvellut jalkaväessä, jossa minut olisi voitu sijoittaa juutalaisiin joukkoihin. Minä olin lentäjä, ja ensimmäisen vuoden minä johdin kolmen koneen muodostelmaa, jossa Fritz Leber oli katolilainen ja Gerhard Kühling ateisti. Kun me kentällä kiinnitimme vyömme ja valmistauduimme lähtöön tietämättä, tulisimmeko takaisin, Leber sormeili rukousnauhaansa ja teki ristinmerkin, Kühling tarkisti pistoolinsa latauksen siltä varalta, että ehtisi tarvittaessa ampua itsensä, ja minä luin oman rukoukseni. Jos me siinä tilanteessa olisimme ruvenneet miettimään, loukkaako meitä toisen uskonnonharjoitus tai harjoittamattomuus…”

Felix puisti päätään ja huokasi taas. Minä olisin halunnut kysyä, mitä noille hänen mainitsemilleen miehille tapahtui, sillä kuulin heistä ensimmäisen kerran, mutta jokin Felixin äänessä sai minut olemaan kysymättä. Sillä onhan siihen ollut joku syy, miksi Felix sittemmin lensi yksin.

”Kenenkään ihmisen vakaumus ja sen osoittaminen ei voi loukata toista ihmistä”, hän jatkoi. ”Vain toisen ihmisen vakaumuksen halveksiminen on loukkaavaa. Jos sinä tekisit pilaa minulle pyhistä asioista, gelibteh, satuttaisit minua. Mutta miten ihmeessä sinä voit edes kuvitella minun loukkaantuvan siitä, että tahtoisit viettää oman uskosi suurinta juhlaa ja antaa minulle mahdollisuuden olla mukana?”

”Anteeksi”, äännähdin, kiersin käteni hänen kaulaansa ja aloin uudestaan itkeä.

”Sinä olet vähän hupsu joskus, gelibteh”, Felix kuiskasi, nyt kujeillen. ”Siksi kai minä sinusta niin kauheasti pidänkin. Saattaisin jopa sanoa rakastavani sinua.”

Hän sai vihdoinkin minut nauramaan, kuten tarkoitus tietysti oli, ja sitten hän houkutteli minua kuin ujoa lasta kurkistamaan joulusukkaani ja avaamaan pakettini. Yhä hänen sylissään istuen mursin lakkaukset ja vedin auki nauhat ja avasin paperit varovasti, kuten sotavuosina opimme tekemään, jotta ne voisi käyttää uudelleen.

Felix kertoi kyselleensä filmiyhtiön kristityiltä työntekijöiltä, millaisia lahjoja jouluna on tapana antaa, ja toivoi, että ”nämä olisivat oikeanlaisia”. Nyt minä nauroin hänelle, kun hän oli niin kovin huolissaan siitä, että lahjat olisivat jotenkin ”vääriä”. Selitin, ettei lahjojen sisältö ole pääasia, vaan se, että ihmisillä on toisiaan kohtaan hyvä tahto, kuten Jumalalla jouluyönä.

Mutta myönnettävä on, että pieni maallistunut materialisti sisälläni ei voinut olla iloitsematta sievästä turkiskauluksesta ja -kalvosimista, jotka voin kiinnittää takkiini, ja kausikortista tässä lähellä sijaitsevaan teatteriin, ja kuvateoksesta, jonka todennäköisesti Otto-setä on kaivanut esiin samalla retkellään antikvariaattiin kuin äänilevynkin, sillä se on painettu ennen sotaa ja kertoo englanniksi Berliinistä sellaisena kuin kaupunki tuolloin oli. Setä parka, hänen maineensa taitaa olla mennyt lopullisesti minun tähteni!

Mutta paras lahja kaikista oli kirjekuori, jonka sisällä ei ollut mitään muuta kuin yksinkertainen käyntikortti.

”Mitä tämä tarkoittaa?” kysyin hämmentyneenä. ”Kuka ihme on Frau Jenkins?”

Felix näytti aivan lapsellisen ylpeältä keksinnöstään ja selitti, että Emily Jenkins on englantilainen rouva, joka muutti miehensä työn vuoksi Saksaan joskus vuosisadan vaihteessa. Mies on jo kuollut, mutta rouva Jenkins kotiutunut tänne niin hyvin, ettei hän lähtenyt pois edes sodan aikana, vaikka elämä Berliinissä ei ollut hänelle brittinä helppoa. Hän on leskeksi jäätyään elättänyt itsensä opettamalla englantia saksalaisille ja saksaa ulkomaalaisille, ja Felix on maksanut hänelle siitä, että saan koko kevään mennä kaksi kertaa viikossa hänen luokseen oppimaan kieltä!

”Minä tiedän, että sinä olet ponnistellut itseksesi ja edistynyt hyvin”, hän sanoi hellästi, ”mutta tiedän myös, että tarvitset apua. Emily-rouva odottaa sinua jo malttamattomana, sillä uskotko, että hänelläkin on joskus koti-ikävä.”

Ajattele, Bobby, että minä saan tästä lähin tavata kahdesti viikossa ihmisen, jonka kanssa puhua englantia, ja joka opettaa minulle saksaa, ja jolta voin kysyä kaikesta kulttuuriin ja tapoihin liittyvästä vaikuttamatta tyhmältä! Se tuntuu siltä, kuin melkein pääsisin käymään kotona, ja yhtäkkiä tajusin taas itkeväni, mikä oli todella outoa, sillä enhän minä nyt yleensä yhtä mittaa vetistele.

Mutta voi että minua nyt harmitti se typerä kirja, jonka olin ostanut joululahjaksi Felixille! Mitä varten en ollut muka keksinyt yhtään mitään persoonallisempaa?

Asia turhautti minua vietävästi, niin täydellisen onnelliseksi kuin muuten itseni tunsinkin. Kun me vihdoin maltoimme puhaltaa kynttilät ja jättää pikku kuusen odottamaan mennäksemme pukeutumaan ja aamiaiselle — Felix suuteli minua matkalla mistelinoksan alla, joka oli kiinnitetty melkein huomaamattomasti toiseen ovenkarmiin — keräsin omat pakettini piirongistani ja otin ne mukaan.

Ja minua riemastutti suuresti se, että jos Lea-täti ja Otto-setä ja Esther olivat Felixin juoneen osallistumalla saaneet minut täysin yllätetyksi, näyttivät hekin sekä ällistyneiltä että ilahtuneilta, kun minä ojensin omat lahjani, ja Ulrike oli pudottaa liemivadin nähdessään, että hänelle oli lahja, ja jopa Hulda tuli keittiöstä ruokasalin kynnykselle ja sanoi karheasti vielen dank, Frau Ruth, ja minusta tuntuu, ettei hän enää suhtaudu minuun yhtä karsaasti, vaikka käyttäytyisinkin ymmärtämättömästi.

Felix huvitti pöytäseuruetta kertomalla, miten sanaton minä olin ollut oman ”jouluhuoneeni” nähdessäni, mutta käsittääkseni hienotunteisesti vaikeni kaikesta itkustani. Minä kiitin kömpelöllä saksallani heitä kaikesta vaivannäöstä ja siitä, että he olivat tahtoneet yllättää minut, ja yhtäkkiä sain hupsun päähänpiston nousta pöydästä ja käydä ottamassa heitä kaikkia kaulasta silläkin uhalla, että saisin poskisuudelmia, sillä niihin en taida koskaan tottua.

Kun Lea-tätiä syleiltyäni suoristauduin, pahoinvoinnin aalto löi ylitseni niin voimakkaana, että vaistomaisesti nostin käden suulleni ja tarrasin pöydänreunaan. Otsalleni nousi kylmä hiki ja silmiini kyyneleet: nytkö minä tosiaan tulisin kipeäksi, kun on joulu, kun on ihmeellinen joulu, jonka Felix on minulle järjestänyt, kun pääsisin kirkkoon hänen kanssaan!

Yhtäkkiä tajusin, että Lea-täti oli puhutellut minua. Pakotin itseni kääntymään takaisin häntä kohti, vaikka olisin mieluiten juossut kylpyhuoneeseen, sillä pelkäsin antavani ylen, ja sehän nyt on melkein pahinta, mitä voi tehdä jouluaamiaisella, varsinkin anoppinsa päälle.

Mutta hän tarttuikin käteeni lujalla, lämpimällä otteella ja katsoi minua silmiin. Ja niin paljon olen tänä syksynä opetellut ihmisiä lukemaan, että yhtäkkiä ymmärsin näkeväni hänen katseessaan oudon sekoituksen varovaista iloa ja toiveikkuutta.

Ja minä tajusin.

Voi Bobby, miten noloa! Miten hirvittävän noloa!

Minä olen koulutettu apusisar ja työskennellyt vuosia sairaalassa, minunhan pitäisi tietää yhtä ja toista ihmisruumiista — ja ilman sitäkin olen kymmenen vuoden aikana nähnyt Bettyn niin usein siinä tilassa, jota kutsutaan siunatuksi, että minun olisi pitänyt tunnistaa oireet, ymmärtää…

Ja minä idiootti kun luulin saaneeni vatsaflunssan!

En tiedä, miten kauan me Lea-tädin kanssa pidimme toisiamme kädestä ja katsoimme toisiimme. Minun poskiani alkoi kuumottaa, ja sitten minä hymyilin hänelle. Ja hän hymyili vastaan. Ja ilman mitään kielimuuria me ymmärsimme toisiamme. Me olimme kaksi naista — kaksi äitiä — eikä siihen tarvittu sanoja.

Voi Bobby!

Tietysti jähmettymiseni Lea-tädin tuolin luo herätti huomiota, ja Felix kysyi huolissaan, oliko kaikki hyvin ja voinko huonosti ja oliko yllätys ollut minulle liikaa ja pitäisikö minun mennä lepäämään.

Lea-täti iski minulle silmää — totisesti, niin hän teki, tuo hienostunut rouva — ja nyökkäsi minulle, jotta menisin istumaan. Sitten hän sanoi jotakin Ulrikelle, joka oli aikonut lähestyä minua liemikulhon kanssa, ja ojensi leipäkorin minua kohti. Aivan kuin hän olisi lukenut ajatukseni, sillä en saattanut ajatellakaan laittavani suuhuni muuta kuin kuivaa leipää, vaikka yleensä pidän niin kovasti lihaliemestä, varsinkin, kun Hulda onnistuu löytämään meille lihaa niin harvoin!

Mitäkö sen jälkeen tapahtui? No, Felix ja minä lähdimme joulukirkkoon. Ja matkalla minä kuiskasin jotakin mieheni korvaan. Ja minusta tuntuu, että täpötäydessä, kynttilöiden valaisemassa kirkossa suurin ilo näkyi nuoren juutalaismiehen kasvoilla, eikä se tainnut valitettavasti liittyä niinkään päivän sanomaan kuin erääseen joululahjaan, joka on paljon persoonallisempi kuin mikään kirja.

Voi Bobby, olen niin onnellinen ja niin aralla mielellä. Typerää kyllä, en osannut lainkaan odottaa tätä — olen kieriskellyt koti-ikävässäni ja uusissa kokemuksissani ja unohtanut täysin olevani nuori aviovaimo! Mutta miten tulevaisuuden ajatteleminen tuntuukaan nyt toisenlaiselta. Haluan ahkeroida kieliopinnoissani, ja haluan löytää kaikella tavalla paikkani ennen lapsen syntymää. Ja meidän oman kotimme pitää olla ehdottomasti valmiina odottamassa häntä!

Elokuvahaaveeni tietysti nyt lykkääntyy, mutta en välitä. Ehdin kyllä. Ehkä on parempi, että saan vähän lisäaikaa. En välitä mistään muusta kuin siitä, että olen onnellinen, ja olen saanut tehdä Felixin onnelliseksi, ja olen saanut tehdä hänen perheensä onnelliseksi, vaikka pelkäänkin, että lapsiparka hemmotellaan pilalle heti sen synnyttyä!

Voi Bobby, mikä joulupäivä. Sinä ja Neil olette julkistaneet kihlauksenne, ja me olemme saaneet tällaisia uutisia. Mikä ihmeellinen joulu — ja minä kun kuvittelin, ettei sitä edes tule!

Muista, rakkain Bobby kulta, ettet hiisku tästä kenellekään. Tahdon itse kirjoittaa Bettylle ja kertoa kaiken. Ajatella, miten minä joskus häntä kadehdin, kun Felix oli poissa ja pelkäsin, ettei minun kohdalleni koskaan tulisi sellaista onnea kuin hänelle — ja nyt voin keskustella hänen kanssaan näistä asioista niin, että itse kaiken koen ja ymmärrän!

Nyt minun on lopetettava, jotta tästä kirjeestä ei tule suoranaista pakettia. Kirjoita niin pian kuin suinkin ehdit, rakas ystäväni, ja kerro aivan kaikesta! Ei enää siksi, että minä ikävässäni janoaisin uutisia kotoa, vaan koska ilossani niitä haluan kuulla.

Felix kysyy, enkö aio lainkaan lopettaa, sillä hän tahtoo sytyttää kuusenkynttilät. Pelkäänpä, ettei vain Esther ole tässä taloudessa ihastunut ”kaikkeen siihen sievään tilpehööriin”, mutta en halua kiusoitella Felixiä, kun hän on tahtonut minua ilahduttaa.

Jaha, hän laittoi jo Suloäänet enkelten jälleen soimaan, ilmeisesti epätoivoissaan, kun yhä viivyn makuuhuoneen kirjoituspöydän luona. Nyt minä juoksen. Ihanaa, ihanaa joulua ja uutta vuotta!

Onnellinen Ruthisi.

Joulun 2015 tarina päättyy tähän. Kiitos mukanaolosta, toivottavasti pidit siitä!

Tänään klo 18.00 tähän blogiin ilmestyy vielä uudenvuoden yllätyksiä. Kannattaa kurkata silloin tänne (sivu on luettavissa klo 18 alkaen)!