Kauan, kauan sitten, silloin kun sinun isoäitisi äiti oli vielä hyvin pieni tyttö tai ei kenties syntynytkään, kun kahdeskymmenes vuosisata oli aloittanut taipaleensa mutta koko maailma ei ollut vielä kääntynyt mullinmallin, istuivat tuomari Stewartin kymmenen lasta suuressa kirjastossa viettämässä sadepäivää. Läntisen Ylämaan nummilla puhalsi synkkä tuuli ja taivas itki syksyisiä pisaroita harmaista pilvistä, mutta takassa paloi tuli, pöydällä oli teetarjotin ja huone oli lämmin ja mukava.Näin alkoi Bettyn tarina sen aivan alkuperäisessä versiossa. Kappale on niin raskaasti velkaa Montgomeryn Runotyttö maineen polulla -kirjan aloitukselle, että julkaisuvaiheessa aloitin tarinan muokkauksen jo ensimmäisistä riveistä. Julkaistu versiohan kuuluu:
Aivan 1900-luvun alkuvuosina, jolloin Isossa-Britanniassa elettiin iloista kuningas Edvardin aikaa, istuivat tuomari Stewartin kymmenen lasta Kuusikukkulan suuressa kirjastossa Skotlannissa viettämässä sadepäivää. Läntisen Ylämaan nummilla puhalsi synkkä tuuli ja taivas itki syksyisiä pisaroita harmaista pilvistä, mutta takassa paloi tuli, pöydällä oli teetarjotin ja huone oli lämmin ja mukava.Tervetuloa siis mukaan penkomaan Bettyn todellisia elämänvaiheita! Minusta ainakin tuntuu, että hän on vähän siloitellut muutamia kohtia antaessaan niitä julkisuuteen. Näitä spesiaaleja ilmestyy tänään tasatunnein yhteensä seitsemän kappaletta. Tämä ensimmäinen on varsinainen sillisalaatti, sillä tähän olen kerännyt kaikenlaisia muuttuneita yksityiskohtia.
Kuten olen kertonut, kirjoitin Betty- ja Betty maailmalla -kirjat ensin käsin ja sitten aina muutaman luvun kerrallaan puhtaaksi tekstinkäsittelylaitteella (nuorisolle tiedoksi, että se oli tietokoneen esiaste, jolla saattoi tallentaa ja muokata tekstiä ennen tulostusta, joka tapahtui koneen kirjasinkiekolla).Tein jo ensimmäisessä puhtaaksikirjoitusvaiheessa joitakin muutoksia ja korjauksia tekstiin, ja innostuessani keväällä 2008 — täysin vastoin alkuperäistä tarkoitustani — julkaisemaan tarinat muuttelin niitä vielä lisää.
Alkuperäisiä käsin kirjoitettuja liuskoja en ole lukenut keskimäärin neljännesvuosisataan, joten nyt niihin palatessani minulle tuli melkoisena shokkina se, miten erilainen koko ensimmäisen Betty-kirjan alku monin paikoin on verrattuna julkaistuun versioon.
Tämä johtuu siitä, että tarinasta piti alunperin tulla samanlainen hömppäromantiikkakertomus kuin esimerkiksi se, jonka “Betty” julkaisi teille tapaninpäivänä. Sellaisia tarinoita kirjoittelin varhaisessa teini-iässä tuhansia sivuja, osa valmistui ja osa ei.
Jälkimmäiseen joukkoon kuului pitkään kertomus 1900-luvun alkuvuosina eläneestä ylämaalaistytöstä, jolla on yhdeksän sisarusta ja jonka kotitaloa kutsutaan Kuusikukkulaksi. Jotenkin hömppäromantiikka ei kuitenkaan tähän tyttöön sopinut, ja tarina siis jäi unholaan.
En enää muista, mistä se osui uudestaan käsiini, mutta jotenkin sankarittaren hahmo alkoi kiehtoa minua, ja rupesin jatkamaan tarinaa rehellisenä tyttökirjana. Olin fanittanut Montgomeryä jo tarinaa aloittaessani, kuten huomasitte, mutta tässä välissä minuun oli aivan erityisesti kolahtanut Sullivan-yhtiöiden Anna ystävämme -tv-sarja. Niinpä siirryin hömppäromantiikasta tyttökirjaromantiikkaan ja kirjoitin alkuosan uudestaan niistä kohdin kuin se oli välttämätöntä, vaikka ajattelinkin, ettei minun lisäkseni kukaan muu tekstiä koskaan lukisi.
Koska tuo alkuperäinen alkuosa on lähinnä erittäin typerä, sitä ei edelleenkään kukaan pääse minun lisäkseni kokonaan lukemaan! Mutta voin kertoa, että jos se versio pitää paikkansa, Bettyn nuoruus on ollut villimpi kuin tiesimmekään… Siitä enemmän myöhemmissä spesiaaleissa!
Näin tarinan kuudetta osaa kirjoittaessani minun on helppo nojata kaikkiin aiemmissa kirjoissa kerrottuihin henkilöihin, paikkoihin ja tapahtumiin. Onkin mielenkiintoista katsoa, millaista haparointia tarinankuljetus oli siinä vaiheessa, kun mikään ei vielä ollut vakiintunutta, eivät edes nimet. Ihmettelin hetken, kenestä Jimistä tarinassa puhutaan, kunnes tajusin, että sehän on Jamie. Enkä tiedä, millä nimellä olin ajatellut kutsua Bettyn isää, kun tarinassa vilahtaa joku Tom-eno!
Suurin järkytys teille lienee kuitenkin se tieto, ettei Betty ole ollut aina Betty. Erinäisistä syistä muutin hänen nimensä siinä vaiheessa, kun siirsin kirjaa julki blogiin. Niin ilkeä olen, etten nyt ainakaan vielä tässä vaiheessa alkuperäistä nimeä paljasta, ja olen muuttanut tänään julki tulevissa, aiemmin julkaisemattomissa teksteissä hänet Bettyksi.
Muuten Kuusikukkulan sisarussarja oli alusta lähtien se mikä on, kaksine kaksosineen kaikkineen. Sen sijaan serkuista yksi lakkasi olemasta jo siinä vaiheessa, kun kirjoitin tekstiä puhtaaksi. Sivujuonne, jota en edes muistanut, ennen kuin aloin selata käsikirjoitusta, oli ranskalainen serkku Marie — eli Cathyllä oli alkutekstin mukaan Ranskassa asuva sisar! Marie ilmestyi kirjan alussa vieraaksi Kuusikukkulalle ja oli täydellisen sietämätön kaikkien muiden paitsi suvun nuorten miesten mielestä, kunnes lähetin hänet sujuvasti takaisin kotiin ja unohdin sinne. Tosin Bettyä se silloin harmitti, sillä hän totesi heidän Marien kanssa ehtineen päästä melkein ystäviksi.
Glen Longin kyläkin muuttui jonkin verran matkalla julkisuuteen. Alunperin siellä oli rautatieasema asemapäälliköineen, joten matkalaisia ei tarvinnut kyyditä kovinkaan kauas, ja esimerkiksi kiertäessään Ylämaata lehtiasiamiehen ominaisuudessa Duncanin tarvitsi vain kävellä lyhyt matka asemalta Kuusikukkulalle. Lähimpänä suurempana paikkana mainittiin aina ehdottomasti Ballachulish, jonne lähdettiin mm. ostoksille.
Julkaisuvaiheessa siirsin Glen Longia sen verran, että Ballachulish jäi kyllä yhdeksi naapurikaupungiksi, mutta että varsinainen palvelujen tarjoaja olikin Fort William. Samalla totesin, että oma asema moisessa pikkukylässä olisi puhdasta nenäkkyyttä, ja niin matkustavaiset on aina ajettava junalle Fort Williamiin asti.
Myös Edinburghissa tapahtui muutamia muutoksia. Alunperin Miriam-tyttösen perhe oli kyllä yläluokkaa, mutta köyhtynyttä sellaista.
Alkuperäinen teksti:
-Odottakaa täällä, neiti, minä haen rouvan, sanoi palvelustyttö Lime Housen hallissa ja katosi. Betty jäi seisomaan pielien ja mattojen keskelle ja puristi kirjoja rintaansa vasten. Varjelkoon, täällähän oli kuin palatsissa!Julkaistu teksti:
Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti, ettei kaikki ollut kultaa, mikä kiilsi. Kristallikruunut olivat pölyssä, ja muutenkin jo tämä halli oli jotenkin nuhjuinen ja huolimaton. Sitäkö vanha rouva Somerville oli tarkoittanut sanoessaan, ettei Betty saisi korkeata palkkaa — eikö kapteeni Somervillellä mennyt hyvin?
-Neiti Stewart, oletan?
Alison Somerville purjehti itämaisen maton yli. Hän oli pukeutunut kirjavaan silkkikimonoon ja tarkasteli Bettyä lornjettinsa läpi.
-Kyllä, minä olen.
-Miriam-tyttösen opettajatar? Ehkä keskustelemme hetken, ennen kuin menette hänen luokseen.
Betty nyökkäsi ja seurasi rouvaa saliin. Useimpien huonekalujen päällä oli suojus, vain yksi sohva oli paljas. Rouva Somerville istui sille ja Betty teki samoin.
-Odottakaa täällä, neiti, minä haen rouvan, sanoi palvelustyttö Lime Housen hallissa ja katosi. Betty jäi seisomaan peilien ja mattojen keskelle ja puristi kirjoja rintaansa vasten. Varjelkoon, täällähän oli kuin palatsissa! Peilejä ja kristallikruunuja, pehmeitä mattoja ja mahonkihuonekaluja. Kapteeni Somerville ei voinut ansaita näin hyvin — tässä täytyi olla mukana "vanhaa rahaa".Totesin nimittäin, että ei ole mitään iloa tehdä Somervilleista varattomia vaikkakin ylpeydestään viimeiseen asti kiinni pitäviä. Paljon suuremmat mahdollisuudet avautuivat Sveitsin-matkoille ja kaikelle muulle mukavalle, kun annoin heidän pitää rahansa ja vielä vähän lisäsin niitä!
-Neiti Stewart, oletan?
Alison Somerville lipui itämaisen maton yli. Hän oli pukeutunut kirjavaan silkkikimonoon ja katseli Bettyä lornjettinsa läpi samalla tavoin kuin vanha Effie kotona tarkasteli kalaa nähdäkseen, oliko se tuore.
-Kyllä, minä olen.
-Miriam-tyttösen opettajatar? Ehkä keskustelemme hetken, ennen kuin menette hänen luokseen.
Betty nyökkäsi ja seurasi rouvaa saliin. Rouva Somerville istui silkkiverhoiltuun lepotuoliin ja viittasi Bettyä valitsemaan vastapäisen tuolin.
Edinburghin Naisopiston — jonka alkuperäinen nimi oli Säätyläisneitien oppikoulu, mutta jota Betty nimitti alusta asti Tiedon kunnaiksi — sijoitin jostakin käsittämättömästä syystä Edinburghin ulkopuolelle. Melkoinen koulumatka tytöillä, jotka asuivat keskikaupungilla, kuten Betty! Julkaisuvaiheessa siirsin siis koulun kaupungin keskustaan. Mutta putoamaisillaan oleva vaakuna on seurannut mukana koko ajan.
Betty itse on siitä harvinainen tyttökirjasankaritar, että hänen ulkonäköään ei kuvata kirjoissa juuri ollenkaan. (Viittaan jälleen järkytykseeni, kun pari teistä luuli, että hän on brunette!) Alunperin näin ei ollut. Mutta noin 16-vuotiaana tarinaa kirjoittaessani halusin tietysti olla sankaritar ja tein Bettystä koko lailla peilikuvani — tai pikemminkin sellaisen, millaiseksi olisin halunnut peilikuvaani parannella — ja tämä oli vuosikymmeniä myöhemmin hiukan noloa.
Niinpä karsin julkaistusta versiosta kaikki viittaukset Bettyn ulkonäköön koko lailla tarkkaan. Tekstiin taisi jäädä ainoastaan tukan ja silmien väri ja puoliksi rivien väliin kätketyt maininnat pyöreydestä. Mieleeni ei tullut, että olisin voinut muuttaa kyseistä ulkonäköä!
Vielä tämän päivän aikana pääsette lukemaan, mitä Betty näki katsoessaan peiliin, joten ei siitä tässä enempää. Ajattelen kuitenkin lempeydellä erästä nuorta kirjoittavaa tyttöä, kun nyt työn alla olevassa kuudennessa osassa annan Gracen haaveilla äärimmäisen romanttisista seikkailuista, joiden sankaritar on hurmaavan kaunis ja lumoava siitä huolimatta, että hänellä on punainen tukka...
Seuraava spesiaali ilmestyy klo 14, ja silloin Betty paljastaa, mistä sai idean ensimmäiseen julkaistavaksi tarjoamaansa tarinaan Hellepäivä.