Klo 15 spesiaalissa kerrottiin siitä, miten Duncanin hahmo ja hänen kohtaamisensa Bettyn kanssa muuttuivat matkalla käsikirjoituksesta julkaistuun blogiin. Tarina huipentuu (ja koko sarjan oli tarkoitus alunperin päättyä!) iltahetkeen Morarin hiekkarannalla, jolloin Betty rohkaisee Duncania kosimaan vielä kerran.
Mutta hetkinen. Eihän se alunperin näin mennyt. Betty oli toki nähnyt unen, jolla pelasti Duncanin hengen, ja kaikki hänen ympärillään olevat toki tiesivät heidän kuuluvan toisilleen — mutta ei Betty niin helposti periksi antaisi!
Hetket Morarissa muuttuivat siis sen verran julkaistaessa, että katsoin parhaaksi laittaa ihmeteltäväksenne luvun Yllätys loppuosan ja koko luvun Betty avaa silmänsä alkuperäiset versiot…
Yllätys
***
-Anteeksi, hän sanoi katuvaisena, -ei ollut tarkoitus, että saikähdät kuoliaaksi.
Betty nauroi vähän sekopäisenä ja joi kiitollisena veden, jonka Moira Fleming ojensi.
-Minulla ei ollut aavistustakaan, että sinä… Hyvä Luoja, miten laiha sinä olet… Miten ne antoivat sinun matkustaa? Milloin olet tullut?
-Uhkasin karata sairaalasta, ellei minua päästettäisi. Tulin eilen Glasgow’n satamaan. Duncan ahmi silmillään Bettyn kasvoja puhuessaan. Muu seurue oli äkkiä poistunut huoneesta ja Betty nousi hämillään istumaan.
-Oletko terve? hän kysyi.
-Taatusti. Musta surmakaan ei olisi pitänyt minua poissa täältä, kun tiesin sinun tulevan. Duncan tarttui äkkiä Bettyn kaulassa olevaan medaljonkiin. -Tuntuu kuin ihmiselämä olisi kulunut siitä kevätillasta kaksi vuotta sitten, jolloin istuimme kahvilassa ja minä kerroin lähteväni.
Betty yritti sanoa jotakin, mutta purskahtikin itkuun. Duncan veti hänet syliinsä, antoi tytön itkeä olkapäätään vasten ja silitti tämän hiuksia. Mutta hetken kuluttua Betty tempasi itsensä irti ja oikoi jakkuaan. Hän oli iloinen, että oli sittenkin pukeutunut kermanväriseen jakkupukuunsa, sillä se korosti hänen hiustensa kullanväriä.
-Emme me saa — kauheata jos joku näkisi… Missä muut ovat?
Jos Duncanin kasvoilla vilahtikin pettymys, ei hän paljastanut sitä, vaan avasi oven viereiseen ruokasaliin. Chrissyn ilme oli selvän odottava, ja nyt hän vilkaisi Alan Smolletiin selvästi harmissaan. Bettyä alkoi kiukuttaa. Kylläpä tässä nyt temppuiltiin!
Onneksi rouva Anderson tuli samassa pyytämään heitä pöytään, johon lounas oli katettu. Täysihoitolassa oli Flemingien lisäksi vain muutamia muita vieraita, niin että tunnelma oli aterialla tuttavallisen leppoisa. Rouva Fleming ja Chrissy hemmottelivat Duncania ja syöttivät tämän täyteen pieniä herkullisia voileipiä ja mainiota perunasalaattia. Moira Fleming puolestaan vilkaisi silloin tällöin Bettyyn ja hymyili.
Lounaan jälkeen nuoriso päätti lähteä katsomaan kuuluisaa hiekkarantaa. Chrissy ja Alan kulkivat etummaisina, Betty ja Duncan heidän jäljessään, ja äkkiä Betty tunsi itsensä niin iloiseksi, että olisi voinut tanssia eteenpäin. Duncan käveli tuossa hänen vieressään, laihtuneena ja kalpeana tosin, mutta yhtä iloisena ja hauskana puhetoverina kuin kaksi vuotta sitten. Betty nojautui hänen käsivarteensa ja olisi tahtonut suudella sinistä taivasta ja harmaita kallioita ja vieläpä merta, joka äkkiä kuohui heidän edessään.
-Oh! huokasi Betty. Hän ei edes muistanut, että hiekkaranta oli noin säkenöivä ja tuulen poimuttama.
-Kultainen kuin sinun tukkasi, Duncan sanoi.
-Hopeinen se on. Sinä loukkaat minua!
Duncan nauroi.
-Tänne meidän pitää tulla joskus eväskorin kanssa, hän ehdotti. -Mutta nyt en panisi pahakseni mukavaa istuinta. Duncan vilkaisi ympärilleen ja istuutui sitten laakealle kivelle.
-Sinä karkasit sairaalasta, myönnä pois, Betty nuhteli. -Eivät ne olisi laskeneet sinua.
Chrissy tahtoi katsoa, löytyisikö vesirajasta simpukankuoria, ja Alan seurasi häntä uskollisesti. Betty istuutui kivelle Duncanin viereen.
-Mihin sinä aiot nyt ryhtyä? hän kysyi.
Duncan katseli merelle ja antoi tuulen viilentää kasvojaan.
-En oikein tiedä. Minun pitäisi jo vakiintua, mutta en tiedä…
-Kirjoitit oppineesi paljon New Yorkissa.
-Niin opinkin. Mutta katsos, tahtoisin perustaa oman liikkeen — jos palaan isän kauppaan, olen aina hänen määräysvaltansa alaisena. Ei, haluan oman putiikin, vaikka kuinka pienen ja vaatimattoman, kunhan se vain on omani.
-Edinburghiinko?
Duncan kohautti olkapäitään.
-Tämä on vain unelmaa — kuten niin moni muukin asia. Hän vilkaisi Bettyä harmailla silmillään, ja tyttö lehahti hehkuvan punaiseksi. Hän oli jo toivonut, että Duncan olisi unohtanut “hempeilemisen”.
Betty avaa silmänsä
Lämpimät heinäkuun päivät kuluivat niin hauskoina kuin ne vain voivat olla silloin, kun neljä nuorta ihmistä tekee yhdessä huviretkiä, käy poniajeluilla, pyöräilee halki pienten somien rannikkokylien tai vain istuu kallionharjanteella ja katsoo, miten meri käy yhä uudelleen suutelemassa punastuvaa rantahiekkaa.
Vahvistavasta meri-ilmasta huolimatta Duncan oli vielä hieman heikko. Hän oikaisi miltei päivittäin itsensä salongin leposohvalle ja pyysi, että Betty tulisi puhelemaan. Silloin Chrissy ja Alan saivat kuljeskella kahden puutarhan siimeksessä.
-Sinä olet muuttunut, Betty sanoi eräänä pölyisenä iltapäivänä, kun salongin suuret ranskalaiset ovet oli avattu puutarhaan, jossa molemmat rouva Flemingit istuivat ompelemassa.
-Uskallanko toivoa, että olen tullut aikuiseksi? Duncan kysyi hymyillen ja silitti kuin ajatuksissaan pyöreää kättä, joka oli ajautunut leposohvan laidalle. Betty koetti vetää kätensä irti, mutta Duncan pujotti sormensa hänen sormiensa lomaan. -Siitä on pitkä aika, Sappho.
-Olin väärässä. Sinä et ole muuttunut miksikään.
Mies nauroi nyt ja suuteli Bettyn sormenpäitä.
-Anna anteeksi. Mutta olen ollut ilman sinua kaksi vuotta. Mitä pikkukaverille muuten kuuluu?
Betty hengähti helpotuksesta ja alkoi kertoa Jerryn edesottamuksista niin mehevästi, että Madeleine Fraserin “häijyyteen” päästäessä Duncan oli pudota sohvalta pelkästä naurusta.
Illalla Betty harjasi Chrissyn paksua punaista tukkaa heidän yhteisessä pienessä huoneessaan. Meren kohina kuului avoimesta ikkunasta ja kevyt tuuli värisytti valkoisia ruusuja, joita rouva Anderson oli poiminut heille.
-Sinä näytät paljon iloisemmalta kuin tänne tullessasi, Chrissy sanoi, kun Betty sitoi valkoisen nauhan hänen hiuksiinsa ja asettui itse kammattavaksi.
-Meri-ilma tekee hyvää.
-Älä höpsi meri-ilmasta. Kultaseni, etkö voisi uskoutua minulle?
-Missä asiassa?
-Olet tuhma tyttö, Bet.
-Chrissy, älä unohda, ettemme me saa määrätä toisten ihmisten elämästä, hyvä jos omastammekaan. Älä koeta järjestää yhtään mitään! Bettyn ääni oli äkkiä niin vihainen, että Chrissy suuteli häntä lepytellen ja alkoi sitten puhua kuutamotansseista, jotka järjestettäisiin täysihoitolan puutarhassa heti, kun elokuun kuu olisi tarpeeksi keltainen.
Seuraavan viikon ajan rouva Anderson järjestikin tarjoilua ja herra Anderson hommasi nöyrästi paperilyhtyjä ja raketteja. Lähikylien nuoret olivat tulossa sankoin joukoin, sillä täysihoitolan kuutamotanssiaiset olivat kuuluisat.
-Luuletko, että olen nyt tarpeeksi sievä? Chrissy kysyi levottomana istuutuessaan peilin ääreen tanssiaisiltana.
-Täydellinen. Betty kiinnitti kaksi kullankeltaista kehäkukkaa hänen hiuksiinsa. -Alan pökertyy ihastuksesta. Eikö hän muuten ole vielä — puhunut?
-Ei. Chrissy huokasi ja puisti päätään niin, että vallaton kullanpunainen kihara lensi edestakaisin valkoisen niskan yli. -Ehkä hän ei aiokaan — puhua.
-Kyllä hän — puhuu. Betty taputti punastuvaa poskea ja tarkasti sitten oman valkoisen musliinipukunsa. Se oli hyvin yksinkertainen, mutta myös hyvin soma, ja Duncanin harmaat silmät välähtivät, kun Betty neljännestuntia myöhemmin astui puutarhaan, jonka jo täyttivät useat tanssivat parit. Herra Fleming oli sulkenut kirjakaupan viikoksi ja matkustanut perheensä luo, ja rouva Flemingin kasvot säteilivät hänen liidellessään ohi.
-Sinä olet kuin keijukainen, Duncan sanoi kumartaessaan Bettylle ja laskiessaan sitten kätensä tämän vyötäisille. -Enkö ole aina sanonut, ettei sinulta voi kieltää mitään, kun olet valkoisessa musliinipuvussa?
-Siinä tapauksessa pyydän, ettet purista niin kovasti. Betty vetäytyi taaksepäin moittiva ilme kasvoillaan. -Se ei ole sopivaa.
-Äsh! sanoi Duncan ja aikoi ilmeisesti tuoda julki muutamia mielipiteitä maalaistyttöjen vanhanaikaisesta kasvatuksesta, mutta vaikeni viisaasti.
Kuu loisti taivaalla täydellisen pyöreänä ja keltaisena kuin juusto. Toisinaan meren laulu ylitti gramofonin äänen, ja välillä kypsiä omenoita kannattavat oksat kahahtivat, kun joku rakastunut pari katosi puutarhan hämärään. Toisinaan Duncan koetti vetää Bettyn lähemmäs itseään, vain sen verran, että olisi voinut tuntea raikkaan kielonkukkahajuveden tuoksun, mutta tyttö nyrpisti suutaan ja vetäytyi lopulta kokonaan vapaaksi.
-Mennään mieluummin kävelemään, hän sanoi.
He kulkivat alas rantaan vievää tietä. Bettyn valkoinen puku loisti yössä kuin tähti — “minun elämäni tähti”, Duncan ajatteli ja päätti samassa, että yrittäisi vielä kerran. Ellei Sappho nyt suostuisi, olisi Duncanin vain koetettava jotenkin paikata murtunut sydämensä.
“Morarin hopeamalja” säkenöi kuutamossa salaperäisemmin kuin päivänvalossa milloinkaan. Aallot olivat lempeämpiä, hiekka poimuttui kuin kangas.
-Kaunista, Betty sanoi hiljaa. Hänen mielessään ui joukko sanoja, jotka alkoivat hitaasti muotoutua säkeiksi. Runo oli melkein valmiina aivoissa ja etsi vain omaa lokeroaan, jossa voisi odottaa, kunnes Betty kirjoittaisi sen, kun Duncan äkkiä puristi tytön sormet omiinsa.
Säkeet hajaantuivat kuin pelästyneet perhoset.
-Mitä nyt? Betty kysyi ärtyneesti. Sitten hän veti henkeä ja punastui. Harmaissa silmissä oli jotakin, joka hämmensi.
-Siitä on aikaa, Bet — vuosia. Silloin me olimme lapsia, mutta nyt olemme monien kokemusten kasvattamia — ajattelemme järkevämmin… Ja kuitenkin, Bet, Sappho — kuitenkin minä yhä rakastan sinua.
-Voi, älä — et saa!
-Rakastan sinua! Duncan toisti ja näytti siltä kuin olisi tahtonut ravistella itsepäistä opettajaneitiä edessään. -Tule vaimokseni, minä rukoilen — lupaan, että saat kunnon kodin, lupaan tehdä työtä — rakkaani, suostu!
Betty oli puristanut silmänsä kiinni ja hänen luomensa värähtelivät. Tässä se nyt tuli — pitikö hänen suostua? Luopua urastaan? Vasta kaksi vuotta hän oli opettanut…
-Älä ole typerä, hän sanoi ja räväytti silmänsä auki.
Duncan valahti kalpeaksi kuin lakana. Tämä siis oli hänen kohtalonsa. Mutta enää hän ei kerjäisi, ei pakottaisi Bettyä naimisiin säälistä. Hän astui askelen taaksepäin, kääntyi ympäri ja lähti kävelemään hiekkarannan yli miettien, miksi milloinkaan oli astunut laivaan New Yorkin satamassa.
Betty seisoi hiekan keskellä yhteen puristetuin käsin ja vapisevin huulin. Mitä hän oli mennyt tekemään? “Nyt minä vain rukoilen, että Hän olisi avannut silmäsi”, oli Isoäiti sanonut, ja kuin painajaisunessa Betty tunsi, miten Duncan kulki pois hänen elämästään, yhä kauemmas — kohta hän katoaisi pensaisiin…
-Duncan!
Toinen pysähtyi, mutta ei kääntynyt. Betty alkoi juosta epätoivoisesti, mutta hiekka upotti ja hän kaatui itkien ja pyörällä päästään. Duncan oli mennyt, mennyt iäksi vain, koska hän oli niin ylpeä!
-Sappho, rakas lapsi.
Duncan polvistui nyyhkyttävän tytön eteen, istuutui lopulta ja veti Bettyn syliinsä. Tämä painoi märät kasvonsa miehen paidanrintamukseen ja itki pois kaiken — salatun rakkauden ja ylpeyden ja pelon. Duncan silitti Bettyn kiharoita, kunnes ne ottivat niin paljon vapauksia, että hän katsoi parhaaksi vetää hiusneulat irti ja antaa kultaisen tukan valahtaa valkoisen puvun hartioille.
-Olet niin kaunis, hän sanoi hiljaa.
Betty purskahti hysteeriseen nauruun. Hänen nenänsä oli tulipunainen, tukka auki, posket hiekassa — ja Duncan sanoi häntä kauniiksi!
-Taidat tosiaan olla rakastunut, tyttö läähätti. Sitten hän hillitsi itsensä ja suuteli Duncania hyvin varovasti suupieleen. -Anna anteeksi.
-Minä en oleta, että elämäni kirjailijattaren aviomiehenä tulisi olemaan helppo, Duncan sanoi vakavasti, mutta nauru kimalsi silmien harmaudessa.
-En minä tahdo olla kirjailijatar… tahdon olla vaimosi. Betty punastui ja hypisteli Duncanin solmioneulaa.
-Sinusta tulee sekä kirjailijatar että vaimo. Duncan suuteli Bettyä hyvin päättäväisesti. -Ja nyt lienee paras, että luikimme kumpikin huoneisiimme. Emme ole nyt siinä kunnossa, että voisimme näyttäytyä tanssiaisissa — tämä hiekka on tarttuvaa laatua. Anna minä kannan sinut.
-Hassu, et sinä jaksa — olet vasta noussut sairasvuoteelta ja — sitäpaitsi — minä lihoin viime talvena kaksi paunaa.
Bettyn tunnustus ei ollut mitenkään erityisen huvittava, mutta Duncan heitti päänsä taaksepäin ja nauroi niin, että kalliot kaikuivat. Lopulta Bettykin alkoi hihittää, ja vanha kuu-ukko puisti päätään ja virnisti.
Klo 19 ilmestyy tämän päivän viimeinen spesiaali, ja kuten voitte päätellä, se käsittelee Betty maailmalla -kirjan viimeistä lukua — jonka piti olla koko sarjan viimeinen.