Olin kauan kahden vaiheilla siitä, julkaisenko tätä Betty maailmalla -kirjan viimeisen luvun alkuperäistä versiota vai en. Minulla on muistikuva siitä, että kun kuutamoilta Morarissa kävi niin romanttiseksi, halusin tähän viimeiseen lukuun reipasta komiikkaa. No, reipas komiikka ja typerä farssi ovat kaksi eri asiaa, ja tämä keikkuu aika pahasti siinä rajalla...
Päätin kuitenkin, että olette ansainneet päivän huipennuksena (??) myös tämän kokemuksen. Huomaattehan, että alunperin Duncan ei ollut sairastanut Amerikassa keuhkojaan ja oli huomattavasti parempivointinen kuin lopullisessa versiossa — ja että minulla ei ollut paljonkaan käsitystä rahan arvosta Bettyn aikaan, kun sallin kustantajan lähettää ennakkomaksun noin hillittömälle summalle!
Mutta — jälleen — itsellenikin yllätyksenä tuli se, millaisia tulevaisuuden suunnitelmia Duncanilla on verrattuna julkaistuun versioon. En muistanut lainkaan, että hän puhui niistä noin pitkälle, luulin, että ne olivat vain omassa päässäni! Jossakin takaraivossa nimittäin eli koko ajan ajatus jatko-osasta, mutta sepä ilmestyikin toistakymmentä vuotta myöhemmin aivan erilaisena kuin alkujaan kuvittelin.
Luvun runot olin löytänyt Edith Holdenin teoksesta Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906 (alkuk.), jota siteerasin muuallakin alkuperäisversiossa. Tuo ihastuttava teos opetti minut maalaamaan, tekstaamaan ja lausumaan Scottia myös teekutsujen ulkopuolella.
Pappilan olohuone oli vastasiivottu ja kiilsi. Pastori itse istui huoneessaan kirjoittamassa saarnaa, ja Annie virkkasi pitsiä koettaen näyttää niin säädylliseltä kuin papinrouvan kuului.
-Ihmiset, jotka sanovat "mitä minä sanoin", ovat ärsyttäviä, mutta tavallaan ymmärrän heitä. Annie vilkaisi Bettyyn, joka istui sohvalla nöyränä kuin ripitettävä pyhäkoululainen, vaikka suupielessä kureili hymy. -Olen iloinen, että tulit järkiisi.
-Saanko synninpäästön?
-Sinä kullanmuru! Ja virkkaus lensi lipaston alle, kun Annie hypähti syleilemään Bettyä. -Miten onnellinen sinusta tuleekaan!
-Onnellisempi kuin sinä ja Napier?
-Ei, se on sentään mahdotonta.
-Enpä luule. Betty katseli pappilan ikkunasta yli kypsänkeltaisten vainioiden ja luumupuiden, joiden oksat valittivat hedelmien painosta. -Minulle elokuu on ollut kaipauksen kuukausi. Nyt se on tulvillaan toivoa kuin toukokuu.
Päätin kuitenkin, että olette ansainneet päivän huipennuksena (??) myös tämän kokemuksen. Huomaattehan, että alunperin Duncan ei ollut sairastanut Amerikassa keuhkojaan ja oli huomattavasti parempivointinen kuin lopullisessa versiossa — ja että minulla ei ollut paljonkaan käsitystä rahan arvosta Bettyn aikaan, kun sallin kustantajan lähettää ennakkomaksun noin hillittömälle summalle!
Mutta — jälleen — itsellenikin yllätyksenä tuli se, millaisia tulevaisuuden suunnitelmia Duncanilla on verrattuna julkaistuun versioon. En muistanut lainkaan, että hän puhui niistä noin pitkälle, luulin, että ne olivat vain omassa päässäni! Jossakin takaraivossa nimittäin eli koko ajan ajatus jatko-osasta, mutta sepä ilmestyikin toistakymmentä vuotta myöhemmin aivan erilaisena kuin alkujaan kuvittelin.
Luvun runot olin löytänyt Edith Holdenin teoksesta Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906 (alkuk.), jota siteerasin muuallakin alkuperäisversiossa. Tuo ihastuttava teos opetti minut maalaamaan, tekstaamaan ja lausumaan Scottia myös teekutsujen ulkopuolella.
Kultaiset vuodet
Pappilan olohuone oli vastasiivottu ja kiilsi. Pastori itse istui huoneessaan kirjoittamassa saarnaa, ja Annie virkkasi pitsiä koettaen näyttää niin säädylliseltä kuin papinrouvan kuului.
-Ihmiset, jotka sanovat "mitä minä sanoin", ovat ärsyttäviä, mutta tavallaan ymmärrän heitä. Annie vilkaisi Bettyyn, joka istui sohvalla nöyränä kuin ripitettävä pyhäkoululainen, vaikka suupielessä kureili hymy. -Olen iloinen, että tulit järkiisi.
-Saanko synninpäästön?
-Sinä kullanmuru! Ja virkkaus lensi lipaston alle, kun Annie hypähti syleilemään Bettyä. -Miten onnellinen sinusta tuleekaan!
-Onnellisempi kuin sinä ja Napier?
-Ei, se on sentään mahdotonta.
-Enpä luule. Betty katseli pappilan ikkunasta yli kypsänkeltaisten vainioiden ja luumupuiden, joiden oksat valittivat hedelmien painosta. -Minulle elokuu on ollut kaipauksen kuukausi. Nyt se on tulvillaan toivoa kuin toukokuu.
-Ei sananjalka liikahda,
väreettä vesi on.
On kotka pesän turvassa
ja hirvi pensaston.
Vaimenee laulut lintujen,
ei hyppää lohikaan.
Tummana uhkaa ukkonen,
Ben Ledin kummun kaukaisen
se kietoi purppuraan,
Annie lausui hiljaa. Sitten hän hymyili. -Nyt näet, että luen muutakin kuin aikakauslehtiä.
-Muistatko... kun olin lähdössä Tiedon Kunnaille... Rob kiusoitteli minua ja sanoi, ettei kukaan mies huoli vaimoa, joka siteeraa Scottia teekutsuilla.
-Nämä eivät ole teekutsut, Luojan kiitos! Ja nyt näen, että Duncan on tulossa sinua hakemaan.
Betty sanoi näkemiin ja kiiruhti pitkin hiekkakäytävää. Duncan oli tullut Kuusikukkulalle pyytääkseen Bettyn kättä tämän vanhemmilta, ja hänet oli puoliväkisin sijoitettu vierashuoneeseen elokuun loppuun asti, koska hän kaipasi raikasta maalaisilmaa ja voisi sitten matkustaa Edinburghiin yhdessä Bettyn kanssa.
-Kirje sinulle, Duncan sanoi, kun he tapasivat veräjällä. -Ja postissa odottaa vielä kolme pakettia. Isoin on Nottinghamista.
-Sarah kulta! Tiedätkö, minua nolottaa. Se episodi Jerryn kanssa kun oli sellainen... Ja kaikki lähettivät lahjoja... Ja nyt he alkavat sen uudestaan!
-Piatsi ettei tämä ole mikään episodi, Duncan ilmoitti. -Avaa nyt jo tuo kuori, minä olen koko matkan postitoimistosta koettanut arvata, mitä asiaa kustantajallasi on.
Betty veti hiusneulan tukastaan ja avasi kirjeen. Hän luki sen nopeasti ja huudahti sitten riemastuneena:
-Voi — Duncan — he julkaisevat sen! Jatko-osan Joannalleni! Olen niin iloinen!
-Mitä sinä puhut? En edes tiennyt, että olet kirjoittanut sellaisen. Duncan sieppasi kirjeen ja lukaisi koneellakirjoitetun tekstin. -Totisesti, tyttökulta, olet sinä aikamoinen!
-Ja tässä kirjassa — uskotko — Joanna on Rod Wishartille oikein kiltti, Betty kertoi. -Täällä on maksumäärys — katsotaanpa... Voi ei!
Vallaton tuulenpyörre oli tanssinut halki kylän, ja äkkiä se nappasi paperin, jonka Betty oli vetänyt kuoresta, ja lennätti sen kauas Brownien puutarhaan.
-Minun neljäsataa puntaani! Betty parkaisi. Duncan hyppäsi puutarha-aidan yli ja melkein tavoitti maksumääräyksen, joka kuitenkin äkillisestä vapaudesta riemastuneena syöksähti navetan katolle; ja Bettyn miettiessä, hyväksyisikö pankki lantakasassa vieraillutta arvopaperia, uusi tuuli sieppasi sen ja hyppelytti kauas navetan takaiselle niitylle, jolla Brownien lehmät viettivät aurinkoista kesäpäivää.
-Hyvä tavaton! huudahti rouva Brown, joka oli ilmestynyt parahiksi portaille nähdäkseen Duncanin liukuvan alas matalalta katolta kiertääkseen sitten navetan kohti niittyä. Betty oli jo ehtinyt sinne maantietä pitkin ja kurottui juuri ottamaan maksumääräystä, ennen kuin joku lehmistä söisi sen, kun paperi taas kerran lensi tiehensä.
-Nyt se menee, Betty huusi itku kurkussa. -Se putoaa kanavaan tai Glasgow'n tielle, ja ihmiset ajavat sen yli!
Duncan, joka ei ollut kuukausiin juossut näin ja oli paitsi hengästynyt myös onnellinen huomatessaan, että jalat taas kannattivat, ravasi niityn yli niin, että lehmät loikkivat mölisten kauemmas, kiipesi aidan yli ja kiiruhti ylös mäkeä. Mäki sattui kuulumaan Alex Stewartin peltoon, jolla hän yleensä piti lampaita, jmutta joka nyt oli tyhjä aidan särkymisen vuoksi. Alex oli harjanteella korjaamassa mainittua aitaa, ja nähdessään ilmassa leijuvan paperilapun ja sen perässä epätoivoisesti juoksevan Duncanin hän teki muutamia johtopäätöksiä ja lähti laskeutumaan rinnettä.
Tuuli oli tyyntymässä ja maksumääräys laskeutui melkein suoraan Alexin käteen, mutta samassa hän kompastui, huojui edestakaisin ja lähti lopulta vierimään rinnettä alas kuin keila. Tapaus ei olisi ollut täydellinen, ellei hän olisi törmännyt Duncaniin. Kuin iso lumipallo he tömähtivät aitaa vasten, ja Brownien lehmät, jotka olivat ennättäneet rauhoittua, loikkivat jälleen.
-Varjelkoon, oletteko te vielä hengissä? Betty huudahti ja kiipesi aidan yli. -Duncan, sano jotakin!
-Ei minusta taida tulla maastojuoksijaa, Duncan puuskahti ja nousi niskaansa hieroen istumaan. -Sinulla on näköjään Betin maksumääräys, Alex.
-Voi kiitos! Betty työnsi karkulaisen tarkasti vyöhönsä. -Ei uskoisi, että yhdestä kirjasta on näin hirveästi vaivaa!
Sinä iltana Annie ja Napier tulivat Kuusikukkulalle, sillä Annie tahtoi harjoitella paremmalla pianolla niitä lauluja, jotka laulaisi Bessin ja Frankin häissä seuraavana päivänä.
-Eikö tämä ole suloista, Betty sanoi kävellessään Duncanin kanssa hämärtyvässä puutarhassa, kun Annien soitto helisi avoimesta ikkunasta.
-Ennen tapasin aina unelmoida, että kuljen kanssasi suuressa puistossa ja jostakin kuuluu musiikkia, ja sinä olet siinä vain minua varten — eikä maailmassa ole ketään muita.
Betty punastui ja nauroi. Duncan kiersi käsivartensa tytön ympäri ja mietti, oliko kenelläkään toisella koko maailmassa näin pehmeitä olkapäitä.
-Mutta meidän pitäisi nyt suunnitella vähän tulevaisuutta, hän sitten sanoi.
-Älä nyt ole niin järkevä, Betty torui lempeästi. -Ei elokuun iltoja ole luotu sellaiseen. Ja eikö kaikki ole selvää — teemme kumpikin työtä ensi vuoden, ja sitten... Tyttö punastui taas ja istuutui kivipenkille. Duncan asettui nurmikolle voidakseen pitää päätään hänen sylissään ja nauroi.
-Rakkaani, kyllä meidän on nyt oltava hieman järkeviä. Minä koetan ahkeroida ensi vuonna isän kaupassa niin paljon kuin voin, mutta — kultaseni, nyt sinun pitää sanoa, olenko suuruudenhullu. Katsos, minä tiedän, ettet sinä voi elää kaupungissa loppuikääsi, ja näiden kahden vuoden jälkeen se olisi vaikeata minullekin. Niinpä olen ajatellut perustaa kaupan tänne, Glen Longiin.
Betty oli hetken vaiti.
-Oletko sinä tosissasi? hän lopulta kysyi. -Long on pieni paikka.
-Ei ole, jos vuoritilat lasketaan mukaan. Ja herra Bairdilla on kaupassaan kovin pieni valikoima paperi- ja kangastavaraa — Robin on haettava koulutarvikkeet Ballachulishista, ja samoin kaikki vaatekankaat ja verhot on ostettava sieltä. Se tulee kalliiksi ja luulen, että Longin väki olisi kiitollinen omasta kangas- ja paperikaupasta. Jos vielä hankkisimem lehmän, muutaman lampaan ja kasvimaan, niin luulen, ettei sinulla olisi valittamista. Mitä sanot?
Betty nieleskeli. Oikeastaan hän ei ollut edes uskaltanut ajatella tulevaisuutta — hän oli pelännyt, että Duncan tahtoisi jäädä Edinburghiin kuten Jerrykin. Ja nyt tämä!
-Minä luulen, että se on oikein hyvä suunnitelma, hän sanoi silittäen hellästi Duncanin punaista tukkaa. -Voi, olen niin iloinen!
-Niin minäkin. Pelkäsin, että sanoisit minua haaveilevaksi hupsuksi.
-Onko kirjailijalla varaa soimata kattilaa? Betty nauroi. -Nouse ylös sieltä nurmikolta nyt, kaste on salakavalaa. Kävellään vähän Keijulehdossa ja mennään sitten sisään teelle.
Keijulehto oli yhtä salaperäinen ja unelmoiva kuin jokaisessa elokuussa, jotka Betty muisti. Karhunpentujen polkua peitti pehmeä sammal, ja Ikivihreä kuusi huokaili itsekseen. Niin, kerran Napier MacPherson oli kosinut Bettyä täällä — ja nyt Annie oli hänen vaimonsa!
-Eikö ole kummallista, miten asiat aina järjestyvät, Betty sanoi puoleksi itsekseen.
-Minun vakaumukseni on, että asiat tpaahtuvat aina juuri niin kuin on paras, Duncan vastasi yhtä mietteliäästi. -Jumala tietää parhaiten.
He pysähtyivät puutarhaan johtavalle portille ja kuuntelivat Annien laulua, joka kaikui tänne hiljaisena, kuin pienen Amorin ääni.
-Kai muistat vanhan ystävän
ja hetket yhteiset?
Kai muistat vanhan ystävän
ja päivät mennehet?
Nyt sulle käden ojennan —
sä siihen tarttunet?
Kai muistat vuodet kultaiset
ja maljan siemaiset?
-Tästä ne alkavat, Duncan sanoi ja astui Bettyn rinnalla puutarhaan. -Meidän kultaiset vuotemme.
****
Tähän päättyvät Bettyn paljastukset. Toivottavasti niistä oli huvia!
Myöhemmin tähän blogiin ilmestyy valokuvia ja videota tänään toteutuneesta Betty-tapaamisesta.
Kuitenkin jo sitä ennen, huomenna tasan klo 12.00, tähän blogiin ilmestyvät Betty-tietokilpailun kysymykset vastauksineen. Tervetuloa testaamaan tietämystä!
Kuitenkin jo sitä ennen, huomenna tasan klo 12.00, tähän blogiin ilmestyvät Betty-tietokilpailun kysymykset vastauksineen. Tervetuloa testaamaan tietämystä!